Elämän ehtoopuolella televisiolla on isompi rooli

Eikö olekin onnistunut kuva elämän ehtoopuolelta? Viime kesän pisin matka oli Karjalohjalle. Olimme Potkulautamiehen kanssa kastautuneet järvessä suoraan saunan löylyistä. Uimareiksi meistä ei enää ole. Kotiin ajelimme Hangon tietä Mustion ohi. Alitajuisesti ehkä päätimme ajaa sitä kautta.  Toinen reitti olisi vienyt St. Laurencen golf-kentän ohi. Se olisi tuntunut liian haikelta. Siellä pelasimme kymmenkunta kesää. Emme ole vielä ääneen sanoneet, ettei meistä enää golfiinkaan ole.    

Nyt on uusi ehtoo. Parikymmentä vuotta sitten vanhenin äkillisesti. Silloin MS-taudiksi luultu aivotulehdus oli tuhonnut lähimuistin niin perusteellisesti, että luulin päätyväni dementiayksikön kautta ennenaikaiseen hautaan muutamassa vuodessa.  Onneksi ymmärrys oli tallella.  Valmistauduin vanhuuteen: tein testamentin, hoitotahdon, edunvalvontavaltuutuksen ja hautajaiskäsikirjoituksen. Virret oli valittu. 

Me kaikki - minä ja hoitavat lääkärit olimme väärässä.  Ei ollut MS-tauti, vaihdettiin lääke ja taantumisen sijaan alkoi toipuminen.  Yllättäen sain lahjaksi uuden ja hienon välielämän. Toteutin nuoruuden haaveita ja ryhdyin kirjailijaksi. 

Elämän ehtoon kenraaliharjoitus meni siis hyvin. Tarkemmin kai se oli perheen pelastussuunnitelma. Dementian edettyä sairastunut ei itse ymmärrä kärsiä kaikesta vaivasta ja huolesta, jota läheisilleen aiheuttaa leväperäisellä tai olemattomalla ehtoopuolen suunnitelmallaan. 

Sunnuntaisin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksessa vainajat ovat entistä nuorempia. Ikähän ei ole numero, se on oman iän suhdeluku toisiin. Elinajan odotuksessa ei ole ylimääräistä reserviä. Siksi on taas kiire järjestellä loppusuoran asioita digiajan vaatimukset täyttävään kuosiin. Varautua pahan päivän varalle ja opetella kaikki välttämätön.

Genetiikkaa ja todennäköisyyslaskelmia. Isän suvussa ollaan työteliäitä, matemaattisesti lahjakkaita, eletään hyvin vanhoiksi ja 80 ikävuoden korvilla Alzheimer ottaa määräysvallan hyvästä lähtötasosta huolimatta. Äidin perintönä tulee ainakin urheiluhulluus, takavuosina suvun miehille sydänperäinen äkkikuolema jo ennen eläkeikää. Dementiaikään ei edes ehditty. Saa nähdä, mitkä geenit dominoivat. 

Äiti oli 90-vuotiaaksi asti mieleltään virkeä ja toimintakykyinen.  Tietokoneen hän sai noin 85-vuotiaana.  Oppi vähän googlettamaan ja Skypeä käyttämään yhteydenpitoon. Sitten vaihdettiin tablettiin. Se oli huono valinta. 90-vuotiaana ei onnistunut vaihto hiirestä kosketusnäyttöön. 

Äidin kunto romahti television vaihtamiseen.  Hänellä piti tietysti olla Eurosport, C More Max ja kotimaiset kanavat.  Pesäpalloa ei vielä televisioitu, joten pysyi ajan hermolla seuraamalla Vimpelin pelit teksti-tv:sta, juoksu kerrallaan.  Äidillä oli tarkat suunnitelmat, mitä katsottiin livenä ja mitä nauhoitettiin. Sitten vanha televisio piti vaihtaa toisenlaiseen. 

Äiti ei enää oppinut suunnistelemaan kanavaviidakossa, nauhoituskaan ei enää onnistunut. Monta tuntia penkkiurheilua päivässä pitää mielen virkeänä.  Siitä on kai tutkimustietoakin.  Televisiota on tapana halveksua sivistymättömien ja syrjäytyneiden ajantappovälineenä. 

Televisiourheilun myötä äidin elämästä hävisi suurelta osin mielenkiinto ja tilalle tuli yksinäisyys.  On eri asia kiinnostuneena katsoa Timanttiliigaa kuin katsella ikkunasta ulos. 

Äitini kokemasta viisastuneena päätin, että vaihdan television nyt kun vielä opin uutta käyttämään.  Digitarjonta muuttuu kaiken aikaa monimutkaisemmaksi.  Pitää ymmärtää kaapelisopimuksista, maksukanavista, päivityksistä, salasanoista.  

Meille sanotaan, että pitää kävellä 10 000 askelta päivässä, käydä kuntosalilla, opiskella vieraita kieliä. Viihteeksi sopii ooppera tai sinfoniakonsertti. Tiukan paikan tullen sallitaan ristisanatehtävät aivovoimisteluna. 

Ei se näin mene.  Jalat eivät kanna 10 000 askelta päivässä.  Hyvänä päivänä onnistuu 4 000 askelta. Tunti Pilatesta ja toinen vammaisjumppaa viikossa on hyvä tulos. Ristisanatehtäviin ei riitä enää näkö.  Aamulla silmät jaksavat lukemista Hesarin kannesta kanteen ja illalla puolisen tuntia sängyssä. Kaihileikkaus saattaa hieman lisätä lukuaikaa. Ooppera, valmistautumisineen  ja matkoineen on lähes viiden tunnin maraton, ei enää riitä voimat. Jouluna sentään lapsenlapsen kanssa Pähkinänsärkijä on riittävän lyhyt näytäntö.  Odotan innolla, vasta äskenhän omien tytärten kanssa sen vanhassa Oopperatalossa näin. Yritän taas hankkia RSO:n kausikortin, tulisi pakotettua itsensä liikkeelle.  Aina voi lähteä väliajalla pois, jos ei jaksa istua loppuun asti. 

Puhutaan etsivästä kulttuurityöstä syrjäytymisvaarassa olevien vanhusten löytämiseksi. Suunnitellaan kulttuurilähetteitä vanhuksille kulttuurihyvinvoinnin ja yksinäisyyden estämiseksi ja räätälöityjä kulttuuripalveluita niille, jotka eivät pääse liikkeelle ja osallistuvia menetelmiä, joissa tuodaan sirkus- ja teatteriesityksiä kotiin. Eli kulttuurihyvinvointia ikäihmisille.  Höpöhöpö. 

Televisio ansaitsee kunnianpalautuksen. Sieltä tulee uutisia, dokumentteja, urheilua.  Kun seuraa ruotsin-, saksan-, italian- tai ranskankielisiä sarjoja, palautuu mieleen vieraita kieliä.  Ei sitä enää tarvitse uutta oppia, hyvä on, jos vanha osaaminen pysyy tallella. 

Television vaihto on haastava operaatio. Tiedättekö, mitä tarkoittaa kalibrointi? Onneksi vävy oli apuna.  Muuten olisi käynyt samoin kuin äidille.  Taidankin kirjoittaa seuraavaksi mummoille telkkarinvaihtovinkkiblogin. 

Elämän ehtoon to-do listan yksi rasti on takana.  Tällä teknologialla toivon mukaan pärjää muutaman vuoden, parhaassa tapauksessa loppuiän - riippuu tietysti paljonko mittarissa on jäljellä. 

Vanhuksille televisio on oikein tarpeellinen väline.  Samoin kuin muitakin huumeita, sitä pitää osata käyttää järkevästi. 

Katkarapupiirakka ja koronapilven hopeareunukset

 

Korona-pilvelläkin on hopeareunus. Olen oppinut uusia taitoja. Sukankutominen ei ole niin tarpeellista. Olen oppinut suunnittelemaan ruokalistaa useammalle päivälle.  Tämä siksi, että kerran viikossa tilaan Arabianrannan K-supermarketista kotiinkuljetuksen.  Toinen hyvä juttu on Henri Alenin mainio Henkan keittiössä keittokirja, josta on jo parikymmentä reseptiä testattu ja hyviksi havaittu.  Kohta se pääsee taas aktiivikäyttöön, kun tarkenee terassilla syödä. Alenilla on kiinnostavia salaattireseptejä testattavaksi. 

Korona-aikana piti myös varautua siihen, että ei ehkä kauppaan pääsekään.  Eli kehittelin ruokia, joihin aina löytyy aineet kotoa. Kotoilutunnelmaa parantaa hyvä tuoksu - etenkin leipomukset.  En ole ikinä leiponut.  Kotitalousopettaja hävitti tehokkaasti kaiken mielenkiinnon leipomuksiin ja vuosikymmeniä sitten.

Enpä siis leivo, mutta silti teen piirakoita.  Myllyn Paras pyöreä pakastetaikina on pelastus.  Tuoksuu ja maistuu hyvältä. Olen tehnyt kaikenlaisia piirakoita, aluksi aina huolella googlettelin ohjeita.  Aina ei ollut kaikkia tarvikkeita kaapissa ja ryhdyin omiin kokeiluihin. 

Omista kokeiluista kehittyi niin hyvä vaihtoehto, että tarjoilen sen teille. Aineet voi hankkia valmiiksi pakasteeseen, ettei tarvitse monta kertaa kaupassa ravata ja kaikki tarvikkeet on saatavilla lähikaupasta.

Ai miksi nyt ruokaohjeita jakamaan?  Olen vasta koronan aikana oppinut, että ei sen nyt niin nokonnuukaa ole mittojen ja tarvikkeiden kanssa. 

1. ota piirakkataikina ja katkaravut sulamaan hyvissä ajoin 

2. levitä taikina piirakkavuokaan, taikina on sen verran rasvainen, ettei ole pakko vuokaa voidella, jos ei huvita

3. kuullota pannulla voissa mieluiten pilkottua purjoa (tai mitä sipulia sattuu kaapissa olemaan) ja paprikaa 

4. lisää taikinan päälle ensin sipuli ja paprika ja niiden päälle katkaravut

5. kermaviiliä, creme fraichea, tai mitä nyt sattuu kaapissa olemaan, 2-3 kananmunaa ja kermaa.  Pääasia että on tarpeeksi, ettei piirakasta tule kuivikasta, suolaa ja valkopippuria kohtuudella. Jos on ruukku tilliä, sekaan voi pilkkoa tillistä varsia, latvaa säästä koristeluun. 

6. päälle juustoraastetta pussillinen, ehkä jotain parmesaania miedompaa, mutta kaikki käy, kunhan on tarpeeksi. 

7. Viipaloi sitruuna valmiiksi odottamaan vuoroaan. Sitruunanviipaleet voi pyöräyttää juoksevaan hunajaan.  Näin tulee kauniimpi kiilto ja väri ynnä parempi maku.  Kuvan piirakassa hunaja oli unohtunut. 

Paista 200 asteessa noin varttitunti. Lisää sen jälkeen sitruunanviipaleet. Paista vielä 15-20 minuuttia, kunnes on kaunis väri eli yhteensä runsas puoli tuntia. 

Jos on juhla tai juhlamieltä, lisää katkarapujen sekaan muutama siivu kylmäsavulohta. Tai jos muuten haluaa ruokaisimman, voi sinne pilkkoa graavilohta tai pienen lohenpalan.

Ja samppanjan kanssa tietysti parhaiten maistuu. 

Koronan hyviä puolia on myös se, että ei ole minnekään kiire, eikä tule vieraita. Jos huomasitte, ohjeessa mikään ei ole turhan tarkkaa. Näinä aikoina riittää, että on koronaa vältellessä tarpeeksi tarkka.  Muuten voi ottaa rennommin.

Muutakin kätevää olen  oppinut: Anton&Anton ruokakassi oli hauska kokemus.  Tuli siis kassillinen erittäin korkealaatuisia aineksia, selkeät ohjeet ja siitä vaan kokkaamaan. Kaikki ruokalajit olivat ennen kokeilemattomia ja tosi hyviä.  Tilaan uuden kassin parin viikon päästä. Ennen muuta se vapauttaa miettimästä kauppalistoja ja mitähän tänään syötäisiin-pohdintoja. Hinta-laatusuhde oli kohdillaan.

Pääsiäistä juhlittiin Ravintola Murun neljän ruokalajin pääsiäislounaalla.  Oli muuten hyvää.  Viime vuodesta ravintolat ovat oppineet tekemään ruokia, jotka onnistuvat kotona lämmitettäessä. Kassi oli aika kallis, mutta siinäkin hinta-laatusuhde oli hyvä.

Eli ihan kaikki ei ole mennyt huonosti korona-aikana. Kun tähän lisätään sukankutominen ja hyvät ranskalaiset sarjat Yleltä ja Neflixistä, ei tässä mitään hätää ole rokotuksia odotellessa.  Ensimmäinen Pfizer-Biontec piikki on jo saatuna.  

Eli tämmöisiä tylsiä koronajuttuja nyt.  Olisi takataskussa vielä tylsempiä, mutta antaapa olla.

 

50-vuotias on niin nuori

 

Muistatteko, miten vanhoja vanhempasi olivat 50-vuotiaina?  20 vuotta sitten juhlin isosti.  Oli orkesteri. Vieraita ainakin sata.  Silloin luulin, että enää seuraavia tasavuosia kykenisi juhlimaan.  Ennuste oli aika huono.  Lähimuisti oli niin huono, että luulin dementian olevan käsillä aivan lähitulevaisuudessa. Minäkin luulin, että tässä tämä elämä nyt oli. 

Vaan ei käynytkään niin.  Elämään tuli ihan uusi vaihe. Kummallinen tautini vähitellen lievittyi, muisti palasi suurelta osin, muutin liki kymmeneksi vuodeksi Kittilään. Vielä onnistui hiihtäminen ja yhdeksän reikää huonoa golfia.  Kirjoitin vielä neljä kirjaakin. Juhlin Tieto-Finlandia ehdokkaana, kymmeniä haastatteluja, lehdissä, radiossa ja televisiossa.  Ehkä elämäni parhaita jaksoja, kivuista ja vaivoista viis, kun ajatus taas kulki. Teini-ikäisenä olin haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Että ehtii sitä vähän myöhemminkin. 

Mitä tästä opin: saattaa mennä huonosti, mutta voi mennä paljon paremmin. Otin esiin kuvat juhlista 20 vuoden takaa.  Nyt ei voi juhlia. Juhlin silti merkkipäivää keskiviikkona isosti. Puolisoni osti syntymäpäivälahjaksi siivottoman kallista vuosikertasamppanjaa. Dom Perignon vintage 2010. 

Siemailen sitä samalla kun luen onnitteluja Facebookista.  Pysähdyn hetkeksi ajatuksissani jokaisen kohdalle. Illan hämärtyessä sytytän terassilla kynttilän ja muistan viime juhlieni jälkeen edesmenneitä ystäviä ja sukulaisia. 

Saa nähdä, mitä hauskaa ja jännittävää seuraavat vuosikymmenet tuovat tullessaan.  Sen lisäksi tietysti vanhuutta ja vaivoja. Kunhan saisi säilyttää ystävänsä ja valoisan mielen. 

Viimeiset villasukkani hajosivat korjauskelvottomiksi. Niinpä sitten YouTubeen etsimään villasukan kantapäätä. Onnistui.  Onnistuin myös varaamaan koronarokotuksen 16.3. Ja siitä tuli tekstiviestinä vahvistus, etteivät ne kai sitä enää voi perua.  Olenhan silloin jo yli 70-vuotias seniori. 

Pariisin ikävää saippuasarjoista

Rajat kiinni. Matkustaminen on vastuutonta. Matkoista ei pidä edes haaveilla. Keskitytään koronaan. Pysytään eristyksissä. Vain välttämättömät työmatkat sallitaan. 

Emme ole nyt kolmeen vuoteen matkustaneet juuri ollenkaan. Karin epäonnistunut lonkkaproteesileikkaus teki kotikutoisen lockdownin.  Eipä juuri liikuta, kun ei päästä liikkumaan. 

Minut on yllättänyt kova ikävä Pariisiin. Ihmetellään, miksi ihmiset haluavat matkustaa.  Aikanaan töissä tuli resuttua ympäri maailmaa ihan tarpeeksi.  Pariisin matkat olivat yleensä poikkeuksellisen rasittavia. Vastuullani oli tytäryhtiön hallinto ja tilinpäätökset. Ranskalainen byrokratia on jotain aivan uskomatonta. Se on rakennettu lähinnä sen vuoksi, että valtion byrokratia voisi työllistää miljoonia ihmisiä. 

Nyt kuitenkin on ikävä, ei pelkästään rakasta ihanaa tytärtä, lapsenlasta, vävyä - jopa kissaa, jonka nimi on Secotin Lepakko Salonen.  Ranskassa kissoilla pitää olla mikrosiru, jossa tarvitaan pitkää nimeä. Kutsumanimi on Seco. Se on varsinainen linssilude, tunkee nenänsä ruutuun kaikissa whatsapp-puheluissa. 

Mutta on ikävä Pariisin bulevardeja, katukahviloita, tylyjä kaupan myyjiä, ynseitä tarjoilijoita, töykeitä taksikuskeja.  Keväällä Ylen Areenasta katsoimme Le Bureau, nyt tuli Neflixiin Omar Sy ja Lupin, jonka katsoimme putkeen. Vielä löytyi Agents, jonka luulin agenttitarinoiksi, mutta onkin pariisilaista höpsötystä parhaimmillaan. 

Pitää siis toistaiseksi matkata television avulla. Paikoista ja maisemista löytää muistoja, joilla voi itseään viihdyttää. 

Laitan kuvaksi kuvan pariisilaisen hääparin hääkuvauksesta Seinen rannalla. Niin pariisilaisen tyylikästä. Pariisin lisäksi on ikävä Nokian Lumia-puhelimen kameraa. Sen kamerassa ei ollut kauheasti asetuksia ja säätöjä.  Kun vaan napsautti,aina tuli hyvä kuva. Koskahan tekniikka etenee yhtä korkealle tasolle uudestaan? 

Näillä mennään 2021, ei kuihduta koronaan

 

Kuvassa ei ole keskiaikaisia kidutusvälineitä.  Ne on viimeisen päälle nykyaikaisia Davidin kuntoutus/fysioterapialaitteita, jotka älykortilla säätävät itsensä juuri sinua varten. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka nopeasti tuolla vilahtaa vähän yli tunnin sessio.  Siellä on myös kuntopyörä, jolla aluksi verryttelen yhden kilometrin.  Olin aikaisemmin vannonut, että ikinä en mene kuntosalille.  Olin pari kertaa käynyt, jollain soutulaitteella tahkonnut ilman painoja varttitunnin enkä sitten enää toista kertaa katsonut.  Siellä puntit kolisivat, kun muskelimiehet ähkyen pullistelivat. Tuossa ihan vieressä oli juuri sellainen kuntosali. Sinne poliisit tekivät ratsian ja pidättivät moottoripyöräkerholaisia.  Eikä siellä varmaan olisi yhden kilon painoja ollutkaan. 

Paikassa on hyvä tuuletus, maski- ja kertakäyttöhanskapakko. Siitä huolimatta joka laite on pyyhittävä desinfiointiaineella käytön jälkeen.  Samanaikaisesti siellä on vain muutama kuntoutuja, enimmäkseen yli 60-vuotiaita.  

En ole tehnyt mitään hyviä päätöksiä alkaneelle vuodelle. Ja turha tässä on päättääkään, kun ei tiedä, mitä koronalla on vielä takataskussaan, joten tulevaisuus on toistaiseksi peruutettu. Eletään siis hetkessä. Ei vaan enää jaksa nökötellä paikoillaan. Jos ja kun tämä koronakotoilu vanhuksilta joskus loppuu, kuinkahan rapautunut kunto ikäihmisillä silloin on? Puhutaan Long Covidista eli kuukausia oireilevasta koronataudista.  Kaikki vanhukset eivät tee kilometrien kävelylenkkejä, monille tärkeintä liikuntaa on ollut kaupassa, kirkossa, ryhmäjumpassa tai konsertissa käynti.  Lastenlapsia hoitaessaan vasta liikuntaa saakin.  

Kohta tulee vuosi täyteen koronaa. Alkaa jo riittää.  Omalla kohdallani olen huomannut, että minusta on tullut tosi tylsä. Olen kirjoittanut muutaman blogin, jotka jätin julkaisematta, koska olivat niin tylsiä. Eli koronatylsistyminen, vai olisiko koronakuihtuminen täsmäilmaisu.

Tammikuussa on päästy puoleen väliin.  Onneksi saatiin lunta ja valoa. Paitsi että liukkauden ja muhkuraisten jalkakäytävien takia on pysyttävä neljän seinän sisällä. Olen aina sanonut, että tammikuu kestää kaksi kuukautta. Yksi hyvä muutos vanhoihin aikoihin on: veroilmoitusta ei tarvitse tehdä tammikuun loppuun mennessä. Ei tarvitse laskea kuitteja, ei saa enää sairauskuluvähennystä.  Kehitys kehittyy, omavero tekee veroilmoituksen puolestamme. Ei siihen montaa tuntia mennyt, mutta koko kuukauden siitä oli stressaantunut.  Ja ihan turhaa, ikinä ei ole verottajan kanssa ollut mitään ongelmia.  Iloinen veronmaksaja.