sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Minä ja sivupersoonat

Iski identiteettikriisi kirjoittamisessa.  Kukahan tänään olisin? Olenko vaan Satu Salonen, eli julkinen minä itse. Blogi on melkein kuin päiväkirja. Paitsi että kaikki saavat sitä lukea. Blogiin en kirjoita luottamuksellisia asioita.  Itsellänihän ei oikeastaan ole mitään salaisuuksia.  Olen niin tylsä. Mitä siis minulle kuuluu? Ei kummempia.

Onnistuin käynnistämään Philipsin photoframen pitkästä aikaa. Siinä pyörii vain hauskoja kuvia  perheestä ja rakkaista ystävistä. Monet kuvat ovat aika vanhoja.  Potkulautamiehen ikimuistoisat 60-vuotispäivät liki 15 vuoden takaa palautuvat mieleen. Kaikki eivät enää ole keskuudessamme. Yllätyin siitä, että en ollutkaan surullinen edesmennyttä ystävää katsoessa. Olinkin kiitollinen ystävyydestä ja yhteisestä ajasta. Hyvä muistella näin, ohimennen, ilolla.

En tiedä, onko geenejä vai epigenetiikkaa, mutta urheilua on mukava seurata televisiosta. Luultavasti sen vuoksi, että lapsuudesta on hyvä muistot.  Jo ennen televisiota koko perhe kuunteli radiosta Pekka Tiilikaista, olympialaisia ja Suomi-Ruotsi-otteluita. Se oli hyvää yhteistä aikaa.  Muita yhteisiä harrastuksia ei sitten ollutkaan. Vaikka Veikko  Hakulinen ei enää hiihdäkään, eikä Iivo Niskanen pääse podiumille, jokin talviurheilussa on niin hidastempoista ja yksitoikkoista, että se rauhoittaa mieltä.

Toinen roolihahmoni,  Sairaan hyvä potilas kärsii identiteettikriisistä. En ole oikein jaksanut päivittää sairastelutilannetta, koska en oikein tiedä, mikä tilanne on. Luultavasti edessä on kortisonia loppuiäksi.  Ei vaan oikein tiedetä, mihin. Kuumeilua on jatkunut jo kohta vuoden. Oikeastaan tiedän, että kyllä ne tuolla Meilahdessa ihan tosissaan parhaansa yrittävät.  Siteeraisin tässä rakasta psykiatriystävääni:"Ei voi aina tietää".  Ehkä jo huomenna olemme viisaampia.

Sairaan hyvällä potilaalla on myös sivupersoona: ultraharvinaispotilas. Suomen Ultraharvinaiset ry on hieno yhdistys.  Viime viikolla yhdistyksemme hyväksyttiin  EURORDISin
jäseneksi.   Yhdistyksen vuoksi olenkin vähän hämmennystilassa, puheenjohtajana pitäisi olla hillitty ja harkitseva ja kunniaksi kaikille harvinaispotilaille. Siksi en aina oikein tiedä, kuka olen. Ehkä pitäisi olla vielä kolmas blogi, jossa kirjoitan yhdistyksen näkökulmasta, joka ei välttämättä ole kovin erilainen kuin omani.

Ja kaikkein paras rooli on mummina. Ensi viikolla Eleonor tulee taas kaamosta valaisemaan.