Kesän päättyessä ilmassa on haikeutta. Tyttäreni perhe Pariisista ehti Suomeen pariksi viikoksi. Olisin niin halunnut hemmotella heitä piloille. Onnistuneen sieniretken tuloksena sentään onnistui niin tattimuhennos, kanttarelleista syntyi risottoa, kastiketta ja piirakka. Mustatorvisienet voissa paistettuna oli lapsille kaikkein mieluisinta sieniherkkua. Sienestykseen ja penkkiurheiluun liittyy parhaita muistoja lapsuudestani. Niitä harrastettiin yhdessä.
Jo Iida-mummini seurasi urheilua tarkkaan. Kun Vimpelin Saarikenttä ajoittain vilahtaa urheiluruudussa, tulvahtaa haikea lämpö sydämeen. Siinä kakkospesän kohdalla toisella rannalla syntyivät lapsuuteni kesien parhaat muistot. Vanhuuden kesien parhaat muistot syntyvät lapsenlapsista. Voi miten toivoisinkaan, että heille jäisi mummista hyvä muisto. Einon mielestä mummi tuntee kaikki sienet ja on kiva ja nerokas.
En siis tänä kesänä oikein ole jaksanut mitään. Ateneumin ohi kulkiessa oli ajatus mennä Edelfeltit katsomaan. Vanhuus ja sairaus ei ole hyvä yhdistelmä. Jos jaksaa näyttelyyn, siellä pitäisi jaksaa vähän kulkea, pahimmillaan jonottaa. Ja kaiken päälle vielä selvitä takaisin kotiin. En uskaltanut yrittää.
Kaiken kukkuraksi jostain onnistui punkki hyppäämään sisäreiteen ja ehti olla siinä ainakin vuorokauden. Ja muutaman päivän päästä vaeltava ihottuma ilmaantui puremakohdan lähettyville. Kahden viikon antibioottikuuri on lusittu. Toivottavasti selvitään sillä. Harmittaa silti.
Nyt kun kudon sukkaa lapsenlapselle, teen sitä rakkaudella ja lämpimin ajatuksin. Muistan äitiäni, joka ei ollut oppinut lämpimiä tunteita sanoittamaan. Äitini ei osannut vaatteita ommella, mutta hän oli taitava kutomaan ja virkkaamaan. Jos minkä tahansa mallin jostain lehdestä löysin, äiti kutoi tai virkkasi ja aina tuli hyvä. Kaapissani on pino pitsilakanoita. Olen varma, että äiti virkkasi niiden pitseihin myös rakkauttaan tyttäreen. Nuorempana en tullut sitä ajatelleeksi.
