lauantai 11. toukokuuta 2019

Paras äiti, joka sinulla on

Äitienpäivä on vähän pelottava. Sankariäidit palkitaan, mikä on tietysti hyvä asia. Merkkipäivä panee tutkistelemaan sydäntään ja pohtimaan riittämättömyyttään.Radio Suomessa soi epäilemättä Jari Huhtasalon "Äideistä parhain sä oot".  Se varmaan sopii, jos on monta äitiä. Useimmiten ihmisillä on vain yksi äiti.

Äitienpäivän aikaan on vähän syyllinen olo. Varmaan olisi pitänyt olla parempi äiti.  Luultavasti olin juuri niin hyvä äiti kuin osasin. Äitiyden malli tulee kotoa. Ehkä olen hyvinkin samanlainen kuin oma äitini. Diplomaatiksi meistä kummastakaan ei olisi ollut.

Oma äitini sai äitienpäivänä ruusun kukkapurkissa.  Kun se oli kukkinut, ruusu istutettiin kukkapenkkiin siinä toivossa, että se vielä kukkisi ensi kesänä uudestaan. Ei kukkinut. Minä kävin metsässä keräämässä valkovuokkoja, jotka nuokahtivat kotimatkalla.  Ihmeellisesti ne ponnekkaana nostivat päätään päästyään vesilasiin. Äitienpäivän ihme.

Äitienpäivänä on nurinkurista, että lapset muistavat äitejään ja puolisot ostavat oman aikakautensa purkkiruusuja. Näin äitinä äitienpäivänä juhlin kiitollisena rakkaita lapsiani ja lapsenlasta. Miksi muuten aina unohdetaan kiitoksissa miniät ja vävyt? En ole nähnyt yhtään haastattelua, jossa joku kertoisi, miten hyvä vävy hänellä on.  Minulla on kaksi hyvää vävyä. Eikä tarvitse toiselle laulaa: vävyistä parhain sä oot.

Aina vaan hehkutetaan sitä, miten hienoa äitiys on. Jos on kitkaa anopin ja miniän tai vävyn kanssa, säröilee suhde myös omaan lapseen. Jos taas lapset eivät tule toimeen lankojen ja kälyjen kanssa, voi perhejuhlista tulla piinallisia.  Äitiyden merkitystä yhtään vähättelemättä, anoppius on myös merkityksellistä. Ilkeistä äideistä ei usein kuulla, anoppitarinoita kyllä riittää.  

Televisiossa näyttelijä kertoo äitiyden olevan hänen elämänsä tärkein rooli. Jäin miettimään, miten äitityttä näytellään. Äitienpäivänä on ennen muuta muistettava myös lapsia, joilla ei ole äitiä. Ja hiukan kannettava huolta niistä, joiden äidit ovat surkeita näyttelijöitä.
Hyvää äitienpäivää. 






keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Vähän parempi parsakeitto

Olimme lounaalla Ravintola Penelopessa. Siellä on mukava lounastaa, hinta-laatusuhde on kohdallaan - varsinkin jos Hans Välimäki itse häärii hellan äärellä. Parsakeitto oli poikkeuksellisen hyvää. Pyysin reseptiä, eivät antaneet. Ajattelin, että yritänpä itse. Siitä tuli vielä parempaa.

Tarvitset:
Puntti parsaa, tähän soveltuu parhaiten ohut valkoinen parsa.  Näkyi olevan kreikkalaista, ei ole edes kallista.  (Voi tämän tehdä muistakin parsalaaduista, paksuista parsoista voi käyttää kuoret ja kannat ja keittää niistä liemen, kunhan säästää pari tankoa valmiiseen keittoon lisättäväksi parin millin paksuisina siivuina).

1. Ota parsasta kuivat tyviosat. Keitä niitä hyvin suolatussa vähässä vedessä parin valkopippurin ja pienen laakerinlehden kanssa vähintään kymmenen minuuttia. Vielä parempi liemi tulee, jos sen keittää edellisenä päivänä ja antaa tekeytyä jääkaapissa yön yli.

2. Leikkaa parsa parin sentin pätkiksi ja ota nuput erilleen. Kuullota oliiviöljyssä tai voissa yksi salottisipuli (tai muu mieto sipuli), kaksi sellerinvartta ja parsanpätkät. Lisää siivilöity parsan kantapalojen keittoliemi ja puolisen litraa kana- tai kasvislientä. Anna kiehua miedolla lämmöllä 10-15 minuuttia.

Mausta ripauksella raastettua muskottipähkinää.  Lisää 2 dl kuohukermaa ja soseuta sauvasekoittimella niin, että kermakin hieman vaahtoutuu. Tarkista suola.

3. Voit koristella hienoksi hakatulla persiljalla.  Lautasella jokainen lisää maun mukaan muutaman pisaran tryffeliöljyä (Hakaniemessä Roiniset Oy:ltä saa erinomaista öljyä).  Onhen se kallista, mutta sitä annostellaan teelusikalla, ettei sitä paljon kulu. 

Olen siis virkistynyt.  Trexanista ei ole toistaiseksi ollut haittaa. Olen jopa jaksanut Method-Putkisto jumppaa pari kertaa  Pilatesstudio Arabiassa.  Oli kiva mennä taas tunnille, siellä on ehtinyt jo +60 ryhmään kiintyä. Jenny on paras ikinä ohjaaja. Siellä viimeistään huomaa, mitkä lihakset toimivat ja mistä tauti on vienyt voimat.  Eiköhän tämä tästä.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Muistojen bulevardilla

Radiosta on iloa sairaalassa. Ylen ykköseltä tulee aamuisin Muistojen Bulevardi. Samoja kappaleita, joita kuuntelin 60 kotona vuotta sitten radiosta. Radion laatikko oli jalavapuuta, siinä oli silkkikankainen etuosa. Etuosan lasissa oli eksoottisia paikannimiä: Hilversum, Amsterdam, Luxemburg - ja olisiko ollut myös Biarritz? Vuosien saatossa tuli useimmissa käytyä.

Katsoin Kanta-palvelusta tämän vuoden potilastietojani: 37 käyntiä, kolmeen eri otteeseen 9 vuorokautta Meilahdessa osastolla. Tilasin HUS:ista mainioon Suomi.fi-postilaatikkooni potilaskertomuksiani  vähän pidemmältä ajalta. Niitä oli pitkälti yli sata sivua.  Vuodesta toiseen toistuu: "Potilas ottaa yhteyttä sähköpostitse näön hämärtymisen, kävelyn heikkenemisen, etc. vuoksi. Ohjelmoidaan Solumet, sittemmin Octagam, Nanogam... "  Useimmiten siitä sitten vähitellen alkoi toipuminen. Potilaskertomuksissa oli muitakin sairaalajaksoja, muistojen sairaalavuoristoratabulevardilla. Saatoin lähettää sähköpostin Winchesteristä tai Kittilästä - pysyin aina kirjoilla Helsingissä.

Sata sivua potilaskertomusta kertoo kaikesta siitä, mitä on voitu ja osattu tehdä. Olen niin kiitollinen. Osaan olla, sillä tiedän, miten voisi käydä, jos ei osattaisi hoitaa. Onneksi asun Helsingissä, onneksi hoitovastuussa oli maamme johtava yliopistosairaala ja sen kokeneimmat lääkärit. Sama tauti, samat oireet, taudin nimi vain vaihtuu matkan varrella lääketieteen ja diagnostiikan kehittymisen myötä. Nyt se siis on G 36.0 Neuromyelitis optica spectrum disorder.

Nyt potilas on taas potilas ottanut yhteyttä näön hämärtymisen ja kävelyn heikkenemisen vuoksi. Ollaan palattu lähtöruutuun. 20 vuotta vanhempana ja heikompikuntoisena. Kovalla työllä olin saanut itseni hyvään kuntoon.  Sisyfoksen tapaan alan vierittää kiveä takaisin vuoren huipulle. Silti aloitan, vaikka se saattaa hyvinkin taas vyöryä päälleni jo ensi viikolla.

Aloitan ikioman "Selviytyjät" -sarjan. Aloitan priorisoimalla omat tekemiseni. Haikein mielin olen sairauteni vuoksi luopunut Ultraharvinaiset ry:stä.  Yhdistyksellä oli paljon hyviä tavoitteita. Paljon tehtiin ja saatiin aikaan. Toivottavasti saa hyvää myötätuulta  purjeisiinsa.

Puhelimessa on nykyisin monia käyttökelpoisia ominaisuuksia. Tänään kävelin 17 minuuttia, 1,4 kilometriä. Tulee mieleen 1950-luvulta kansanhiihto. Muistaako kukaan, oli oikein pahvikortti,  johon piti merkitä hiihtokilometrit?  Lapsena se ei ollut kivaa, koska oli pakko. Nyt on hyvä, kun ei ole pakkoa muille kuin omalle itselleen.

Monikulttuurisessa maailmassa on kaikenlaista uutta opittavaa.  Kalasataman terveysaseman  vessassa on vessankäyttöohjeet. Nyt kai helsinkiläisiä opetetaan myös käyttämään takkaa ja saunan kiuasta. Elinikäistä oppimista - luulisin.










keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Vanhuuden varalle

Esperi taas muistuttaa, että ei pitäisi tulla vanhaksi.  Toisaalta, ihan mukava on olla hengissä - ainakin vielä.  Tammikuu on aina kestänyt kaksi kuukautta, niin nytkin. Tällä viikolla loppuu. On mennyt sairastellessa, mutta sehän alkaa olla jo enemmänkin normaalitila.

Onneksi Potkulautamies on toipunut vuoden takaisesta aivoverenvuodosta ja lonkan tekonivelkin jo on hyvässä toimintakunnossa.  Kaksi asiaa yhdessä oli enemmän kuin osiensa summa.

Tälle vuodelle olen peruuttanut kalenterin. En ole uskaltanut merkitä sinne mitään muuta kuin lääkärissäkäynnit.  Niitä on riittänyt. Niistä enemmän toisessa blogissani.  Kyllä minua hoidetaan niin hyvin kuin osataan.  Ei vaan taaskaan tiedetä,  mikä on vikana.  Minusta on tulossa ihan ongelmajätettä. Hiukan nolottaa, olla Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtajana. Yhdistystä perustettaessa vilpittömästi luulin, että tiedetään, mikä on. Ei aina voi kaikkea tietää.

Pisin virkistysmatkani moneen kuukauteen oli  Mäkelänkadulle ravintola Brokadi
jossa on setsuanilaista ruokaa.  En ole ikinä Suomessa saanut yhtä hyvää kiinalaista.  Paitsi ei tullut Kauko-Itä mieleen, vaan Lontoon Shoreditch.  Tytär vei meidät kymmenkunta vuotta sitten hipstereitä katsomaan. Vallilassa on jotain vähän samantapaista.

Jo ennen Esperin nostamaa kohua olen sairaaloissa pyöriessäni ihmetellyt, kuinka hyvin meitä hoidetaan.  Ja jos ihan rehellinen olen, olen ajatellut, että ehkä joskus olisi parempi, ettei hoidettaisi enää.  Tarkoitan tässä sitä, että jos dementian lisäksi on keuhkokuume tulossa, niin annettaisiin tulla. Mutta kun tehostetun palvelun yksiköissä ei taida olla hoitajamitoitusta saattohoidolle, tilataan amppari ja lähetetään sairaalaan kuolemaan.  Ja sitten pyöröovesta takaisin entistä hoitoisampana kun antibiootti on puraissut.

On sentään aurinkoisempia ajatuksia, jaksoin käväistä Vanhan kaupungin lahtea katsomassa. Siellä oli ihan väenpaljous. Vanhuuden varalle ei voisi parempaa asuinpaikkaa ollakaan kuin Arabianranta. Kaksi tyhmää mummoa käveli keskellä hiihtolatua.  Eikä kukaan mennyt heitä moittimaan. Suvaitsevaisia ihmisiä täällä.  Otin kuvankin, mutta kohteliaana en laita Facebookiin. Ehkä olisi ystävällisesti pitänyt heitä neuvoa.  Jos eivät vaan tienneet, että perinteisen latujen välissä ei olekaan kävelytie, vaan jotain muuta.  Mitä heidän nuoruudessaan ei ollut.