tiistai 12. marraskuuta 2019

No, miten elämä meni, Riemuylioppilas?


Pohjoiseen junalla matkustettaessa joskus Tampereen jälkeen juna pysähtyy hetkeksi keskelle metsää. Ei näy taloja eikä valoja.  Juna jatkaa matkaa metsän keskellä.  Kävitte Parkanossa.

50 vuotta sitten rehtori Toini Vainio painoi ylioppilaslakin päähäni Parkanon yhteiskoulun juhlasalissa. Meitä oli kymmeniä. Yhtä tai kahta lukuun ottamatta ylioppilas oli sukunsa ensimmäinen valkolakki.  Kun Parkanon mieskuoro vappuna kajautti "Kun leivoset ilmassa leikkiä lyä", kunnantalon mäellä oli yhteiskoulun opettajien lisäksi vain alun toistakymmentä valkolakkia.

Vuonna 1970 ei ollut vielä peruskoulua. En tiedä, millaisin haavein olimme lähdössä maailmalle. Tai ei välttämättä maailmalle - kuitenkin Parkanosta pois. Maaseudun autioituminen eteni sitä mukaa, kun nuoriso kouluttautui ylioppilaaksi. Heistä vain muutama palasi. En minäkään. Niin kauan harvakseltaan kävin, kun äiti vielä oli elossa.

Koulun jälkeen olen jossain yhteydessä tavannut korkeintaan kymmenkunta entistä luokkatoveriani. Kun on tavattu osaamme luetella edesmenneet. Elävien kuulumisia ei ole juuri välittynyt.  Kolmensadan Facebook-kaverin joukossa on 4 parkanolaislähtöistä.

 On herännyt ajatus, että tavattaisiin Parkanon yhteiskoululla ensi keväänä, kun tulee täyteen 50 vuotta omista lakkiaisista. Oltaisiin riemuylioppilaita.


Ensin kavahdin ajatusta. Kuinka käy small talk luokkakaverin kanssa 50 vuoden tauon jälkeen onkin ehkä big talkia.  Hyvä aloitus olisi - No, miten meni elämä?  THL:n mukaan jäljellä olevan eliniän odote on noin 19 vuotta. Voisi jatkaa:  - Missä vietät loppuelämäsi?

Aina joskus sanotaan jollekin tutulle. - Olisi kiva nähdä.   Niin, olisiko kiva nähdä?  Tavataanko ensi keväänä riemuylioppilaina Parkanossa. Kiinnostaa kuulla, minne Parkanosta lähdimme, kuka palasi. Miten elämä muuttui? Olimmehan niin maalaisia. Tuliko meistä kaupunkilaisia, ehkä kosmopoliitteja, vai halusimmeko pysyä pienemmissä ympyröissä.

Ensiksi on löydettävä hengissä olevat luokkatoverit, kutsuttava mukaan. Toistaiseksi käytännöllisin keino on Facebook.  Olen perustanut sinne ryhmän nimeltä: Parkano Ylioppilas 1970 . 

Ryhmään voi laittaa liittymispyynnön. Aletaan sitten verkostoituminen. Ja sinne voi myös ilmoittaa, jos ei halua tulla mukaan.  Näin säästyy etsimisvaiva. Aluksi pitää varmaan jostain etsiä nimilista. Ja muista ilmoittaa myös, mikä nimesi oli kouluaikana.  Minä olin Tammelan Satu.  Sama Satu edelleen, vaikka sukunimi vaihtui yli 40 vuotta sitten.

Terveyteni on tällä hetkellä niin hauras, että en uskalla luvata ryhtyväni järjestämään kokoontumista, mutta jaksamiseni mukaan olen mukana.  Olen kuullut, että blogillani on Parkanossakin monta lukijaa.  Toivottavasti tämä tavoittaa vuoden 1970 ylioppilaita tai heidän ystäviään ja sukulaisiaan.



lauantai 26. lokakuuta 2019

Yllätin itseni iloisesti

Ainakin 10 vuotta vanha puolison lempivillatakki oli kädessäni jo sekajäteroskapussin yläpuolella. Siinä oli iso reikä kyynärpään kohdalla. Olin etsinyt samanlaista niin Stockmannilta kuin vekkokaupoistakin. Ei löytynyt.

Yritin ajatella konmarituksen oppien mukaan: "Kiitos vuosien hyvästä palveluksesta."  Onhan poikkeuksellista, että jonkin vaatekappaleen käyttää loppuun.  Vaatekaapit ovat väärällään lähes käyttämättömiä vaatteita - ajoittain Kierrätyskeskukseen lähtee säkillinen.  Rikkinäisiä vaatteita ei voi kierrättää. En hennonut laittaa rakasta villatakkia jätteisiin.  Päätin pelastaa sen.

Netissä oli lapsiperheköyhyydestä kertovan artikkelin kuvituskuvana lapsen jalka hyvin parsitussa villasukassa. Jo silloin ajattelin, että ehkäpä kyseessä ei olekaan kaikkein köyhin lapsi. Jos hänellä on äiti, joka noin huolella parsii lapsen sukan, lapsella voi olla toisenlaista rikkautta. Mutta lapset voiva olla julmia, parsitut vaatteet on hyvä maali kiusaajalle.

Muistin sukkakuvan. Luultavasti en ole ikinä parsinut mitään. Päätin yrittää. Yllättävää kyllä, Suomalainen Kirjakauppa myy virkkuukoukkuja, lankoja ja sen sellaista.  Parsinneula sieltä löytyi, vaan eri parsinlankaa.  Parsinlankaa jahdattiin monesta monestakaupasta. Onneksi Simonkadun yläpäässä on lankakauppa ja parsinlanka löytyi. Oli monia eri värejä, myös tummanharmaa.

En muista, milloin viimeksi olen ollut yhtä tyytyväinen itseeni. Eihän se mikään taidonnäyte ole. Puolisokin on vaimostaan niin ylpeä ja iloinen. Oitis vävy toi mielivillatakkinsa parsittavaksi.

Kun elämänpiiri kaventuu ja voimat vähenee, ilo löytyy pienistä asioista. Vaikkapa parsinlangasta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Tuplamummilla hyviä uutisia

Omaan syksyyn on mahtunut harmaita sävyjä. On mykistävä kokemus, kun saa syliinsä muutaman päivän ikäisen tyttärenpojan.

Viime päivinä eri yhteyksissä on tuotu esiin 1980-lukua.  Silloin olin itse pienen vauvan äiti. Se oli toivorikasta aikaa, maailma näytti olevan menossa parempaan suuntaan.  Kylmä sota lientyi. Talous kasvoi kohisten, yritykset kansainvälistyivät. Niin mekin.   Neuvostoliitto ei ollut enää yhtä pelottava kuin takavuosina.

Neuvostoliittoa ei enää ole. 1980-luvun toiveikkuus paremmasta maailmasta on ehkä muuttunut realismiksi.  Juuri nyt en jaksa ajatella maailmanrauhaa, toivottavasti osaan olla hyvä mummi.

Vauvan ihanuutta on myös se, että omat vaivat ja koettelemukset jäävät taka-alalle.

Ja mikä parasta, saamme myös Eleonorin Pariisista tammi-helmikuuksi tänne Suomeen. Ja Aalto-yliopiston Fysiikan laitos saa vierailevan professorin. Kaikki perheenjäsenet ovat silloin samassa maassa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997.




keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Potkulautamies 75 v.

Puolisoni täyttää tänään 75 vuotta. Lonkkaleikkauksen korjausoperaatiota odottava askel on lyhentynyt, hapset harmahtavat, Totta se on: ikä painaa.

Kun katson häntä tänään, muistan jotain muutakin. Jos näkee vain haurastuvan ulkomuodon, ei aina arvaakaan, mitä löytyy taustalta.

Yli  50 vuotta sitten Kari oli toimittaja, sotakirjeenvaihtajana neljässä eri sodassa Lähi-Idässä, Kyproksella ja Biafran sodassa. Kun 1970-luvulla puhuttiin kolmannesta maailmasta, Kari päätti lähteä katsomaan sitä. Hän oli Afrikassa yhteensä kolme vuotta, haastatteli useita valtionpäämiehiä ja diktaattoreita, teki juttuja niin Ylelle, Suomen Kuvalehdelle ja TST:lle.

Vähän sen jälkeen, kun olimme tavanneet, Kruununhaassa tuli kadulla vastaan eduskunnan puhemies Veikko Helle.  Siinä kun esittäydyimme, Veikko Helle taputti Kari olalle, hymyili ja sanoi: "Tässä on puolueen salainen ase suuren vaalivoiton takana.".  Että semmoinen entinen demari.

1970-luvulla ei ollut enkelisijoittajia eikä starttirahoja, pankista ei saanut lainaa edes reaalivakuuksilla. Karilla oli bisnesidea Esmerkistä. Kari oli selittänyt ideansa silloiselle Pohjola-yhtiöiden pääjohtaja Jaakko Lassilalle, joka järjesti lainan yrityksen perustamiseen.  Kari perusteli tytäryhtiöitä ympäri maailmaa, Kaakkois-Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja ympäri Eurooppaa. 1980-luvulla yritysten kansainvälistyminen ei ollut vielä kovin arkipäiväistä.

Eräänä päivänä Kari päätti muuttaa Kittilään. Siellä asuessaan hän huomasi, miten yksinäistä syrjäkylien vanhusten elämä voi olla.  Kari perusti Kittilän Ihmiset, joka edelleen järjestää virkistystoimintaa vanhuksille.  Monet ovat sanoneet: onpa hieno idea. Mutta eipä ole kukaan tehnyt perässä.

Aina kun syntyy uusi idea, tarvitaan myös joku, joka panee sen käytäntöön.  Kari pystyy innostamaan myös muita ihmisiä mukaan ja saa isoja asioita aikaan.

Kari on ikuinen idealisti, ideoitaan toteuttaessaan hän ei ikinä ajatellut omaa etuaan. Aika usein hän joutui maksamaan hyväuskoisuudestaan kalliisti. Se on voi olla idealismin hinta.

Tällaisen miehen kanssa olen kulkenut yli 40 vuotta.  Eipä ole tylsää ollut.  Yhdessä on menty niin Englantiin kuin Kittiläänkin. Yhdessä kuljetaan edelleen, matkat vain ovat lyhentyneet.

Luin lehdestä, että pitkään kestävissä liitoissa pariskunnat muistavat, mitkä ominaisuudet puolisossa saivat rakastumaan.

Hyvää Syntymäpäivää. Monia seikkailurikkaita vuosia!

torstai 19. syyskuuta 2019

Elämä levällään

Elämä on ollut ruokapöydällä levällään jo muutaman päivän. Ei mikään konmaritus, vaan valokuvien saneerausjärjestely. Näin vanhempana katsoo tarkemmin isovanhempiensa kuvia. Äidin isää en koskaan nähnytkään. Isän vanhemmat asuivat parin sadan metrin päässä.  Aika usein siellä kävin, mutta en heitä tuntenut ollenkaan. Puolet geeneistäni ovat heiltä peräisin. Voin siis päätellä perimää vain kuvien perustella: on varmaankin isänäidin nenä ja silmät.  Äidinäidiltä kasvojen muoto ja poskipäät.

Vanhoissa kuvissa oltiin vakavia ja hymyttömiä. Tunnollisesti laitan silti albumiin, pitäähän lasten ja lastenlastenkin nähdä esivanhempiansa kuvat.

Uudemmat kuvat ovat iloisempia.  Hymyt tulivat mukaan vasta puolison ja lasten mukana. Ehkä minulla oli ankea lapsuus. Mutta parempi ehkä näin.

Kuvien myötä käyn elettyä läpi uudelleen.  On tarvittu koko tunnerekisteri.  Onneksi työ on kohta valmis. Aika ajoin on hyvä kerrata elämää ja panna asioita tärkeysjärjestykseen. Valokuvilla voi muotoilla elämäänsä - voihan valita tilanteet, jotka haluaa kuvien avulla muistoissa elää uudelleen. 









sunnuntai 18. elokuuta 2019

Syksyn tuomaa ja tuulen viemää

Lapsena aina odotin koulun alkua kesäloman jälkeen.  Ainakin pienempänä tykkäsin kovasti koulunkäynnistä. Tai ehkä vain viihdyin huonosti kotona. Vaikea sanoa.

Jotkut tekevät hyviä päätöksiä vuoden alussa. Minusta syksy on parempi aika päätöksille. Paitsi että tämä syksyn alku elokuussa on ihan väärin. Syyskuun alussa pitää syyslukukauden alkaa.

Kesällä kun olin taas oikein sairas, ilmoittauduin syksyn (joka siis alkoi 15.8) Method Putkisto Pilatekseen. Päätin, että menen aina, jos en ole sairaalassa.  Jos en jaksa mitään, istun jakkaralla ja pyörittelen varpaitani. Onneksi tämän viikon tunti tehtiin vaakatasossa permannolla.  Jaksoin ihan kaiken. Voi, miten voimaannuinkaan.  Oli myös kiva nähdä vanhat tutut naamat.  Olenhan ollut samassa ryhmässä jo monta vuotta. Syyslukukausi lähti käyntiin hyvin.

Tänä vuonna emme uusineet RSO:n kausikorttia.  Olimme viime vuonna niin paljon sairaana, että selviydyimme konserttiin vain pari kertaa. Ehkä ei olisi pitänyt näin helposti luovuttaa.

Lainasin kirjastosta Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Käännös on vuodelta 1937. lähes 900 sivua.  Kirjan alussa, ennen sisällissotaa, etelävaltioissa vietettiin koko ajan lihakestejä. Tarkoitti varmaan grillausta. Olen lukenut kirjan alle 15-vuotiaana. Elokuva tietysti on nähty.

Oikeastaan päädyin lukemaan kirjaa, koska se antaa käsityksen rotuerottelusta, orjuudesta, luokkaeroista. Sodan vaihteita ja etelävaltioiden jälleenrakennusta kuvataan aika tarkkaan.  Sattumalta kuulin radiosta, että niiltä osin kirja on hyödyllistä luettavaa. Onhan se puistattavan rasistinen. Eniten järkyttää se, että en muista ollenkaan teini-ikäisenä järkyttyneeni yhtään.  Paitsi että on ollut yhtään mustaihoista nähnytkään ennen kuin joskus aikuisena Helsinkiin muutettuani.

Luin äskettäin uudestaan myös Somerset Maughamin The Painted Veil, ja huomasin lukiessani,  miten britit pitivät keltaisia ja vinosilmäisiä kiinalaisina vastenmielisinä. Nuorempana en ollut huomannut asiassa mitään kummallista.

Seuraavaksi aion käydä käsiksi johonkin nuorena luettuun venäläisklassikkoon. Olenkohan yhtään viisastunut?




tiistai 30. heinäkuuta 2019

Vielä on kesää jäljellä - kesäkeittosesonki on lopuillaan

Kesä on taitekohdassa. Vanhalla ihmisellä kesän ilot liittyvät ruokaan.  Vielä viime viikolla tein kesäkeiton - kohta perunat eivät enää ole uusia perunoita - ne on vaan perunoita. Kesäporkkanoista tulee porkkanoita. Mansikat ja mustikat ovat jo arkipäivää - kunnes aamumyslissä siirrytään pakastemarjoihin. Ensi viikolla alkaa rapusesonki 41. hääpäivän kunniaksi.

Olen monta vuotta puhunut keittiön kaappien siivoamisesta.  Nyt se on tehty. Eikä siitä varmaan mennyt kuin pari kolme tuntia.  Jääkaapin siivousta on tehty puolison kanssa yhteisvoimin. Enää kaksi alahyllyä jäljellä.  Vanhan ja sairaan ei tarvitse jaksaa kaikkea yhdellä kerralla.

Hiilijalanjälki on pienentynyt. Kaappeihin ei ole jäänyt vanhenemaan jauhoja eikä ryynejä. Jääkaapissa oli yksi sipuli homeessa. Joskus ennen tuli biojätettä enemmän.  Kulutustottumukset ovat muuttuneet, ehkä tyttärellä ja vävylläkin on vaikutusta asiaan. Jääkaapilla oli hyvä hiilijalanjälki, vain vastuullisesti kalastettu silliä. Abban anjovispurkissa ei ollut MSC-merkintää.

Kesäkeleistä ei oikein voi enää iloita.  En muutenkaan helteistä välitä, mutta nyt lämpöennätykset kylmäävät sydäntä. Eihän minusta enää niin ole väliä, lapsille ja etenkin lastenlapsille olisi hyvä jättää terveempi planeetta.

Toistaiseksi kesän ainoa matka on tehty puolisoni tädin hautajaisiin. Täti oli tehnyt tarkan käsikirjoituksen hautajaisiinsa, valinnut virret ja musiikin,  myös määrännyt, keitä kutsutaan.  Erityisen hieno yksityiskohta oli kynttelikkö, jossa oli viisi puoliksi palannutta kynttilää. Hänen miehensä oli kuollut 15 vuotta sitten ja kynttilöitä oli poltettu hänen hautajaisissaan. Täti oli säilyttänyt kynttilänpuolikkaita - hän halusi, että ne poltetaan loppuun hänen omissa hautajaisissaan.

Iloisempiakin asioita on agendalla - lankakauppaan pitää jaksaa ja vauvapipon ohjeet on kaivettu esiin. Eleonorkin saapuu Pariisista jo perjantaina. Sitä ennen ehkä pitäisi ostaa vähän isompi auto ja se voisi olla vaihteeksi punainen.


Muuten kesä on mennyt taas sairastaessa, kirjoittelen tautipäivytystä toiseen blogiin, kunhan ehdin. 

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kittilän mustattu maine

Kaikki julkisuushakuisimmat eläkeläisprofessorit ottavat kilvan kantaa Kittilän kunnanvaltuuston tekemisiin.  Puhuvat huolettomasti rakenteellisesta korruptiosta. Korruptio tarkoittaa kai laittomin keinoin saatuja henkilökohtaisia etuuksia, ruskeita kirjekuoria, lahjontaa.  Haluaisinpa tietää, mitä laittomia etuuksia ja kuinka paljon joku Kittilän kuntapäättäjistä on saanut? 

Kittilässä asuessani meillä oli muutaman kerran  rouvien kanssa "junantuomien tuuletus".  Lapissa elämä ja ihmiset ovat erilaisia, kokoonnuimme ravintolaan syömään ja tuulettamaan ajatuksia kotoutumisesta - niinhän maahanmuuttajat maailmalla tekevät.  Sosiaalinen koostumus oli kuin vanhan kotimaisen elokuvan maalaisherrasväki: kirkkoherra, lääkäri, apteekkari, kunnanjohtaja ja muutama muu.  Paitsi että olimme naisia. Ihan meillä oli mukavaa, vaikkei kellään nyt mitään ihmeempää elämäntuskaa Lapissa asumiseen ollutkaan. Siellä Anna Mäkelän ensimmäisen kerran tapasin.

Jo vuosi ennen hissijupakan alkua tuumasin, että tästä ei hyvä seuraa: sellaiset ennusmerkit olivat ilmassa. Olimme Facebook-kavereitakin. Kunnanjohtaja päivitti turhautumistaan. Kuvissa oli kuohuviinipulloja, naistenlehtipinoja, korkokenkiä.  Onneksi oli Netflix. Ajattelin, että onhan pienten lasten äitinä kaamoksessa tylsää., puolisokin työttömänä. Kotoutuminen ei onnistu.

Vaikka olinkin junantuoma, tuntui ikävältä, kun päivityksiin tuli hienovaraista ilkeilyä Kittilästä ja sen asukkaista, vaikka ei sentään nimiä mainittukaan. Pari kertaa ajattelin, että soittaisinko tai tai laittaistinko viestiä, että jos poistaisit.  Otin jo puhelimen käteen.  Mitä varten nyt tahallaan tilanteeseesi syyttömien ihmisten mieltä pahoittamaan. Pienellä paikkakunnalla tieto kun leviää myös ilman internetiä.

Toisaalta emme olleet niin läheisiä ystäviä, että en rohjennut.  Ajattelin vain, että Kauniaisista  tulleena ei vielä oikein ymmärrä pohjoisen ihmisten ajatusmaailmaa ja vähitellen oppii.  Tai joku paikallisista vähän neuvoisi, miten millaista hyvien tapojen mukainen käytös on pohjoisessa.

Kittilässä oli ollut tapana pitää kunnanjohtajaa arvossa ja katsoa ylöspäin - vaikka kunnanjohtajan pitikin morjenstaa kuntalaisiaan auton ratista ja olla puhuteltavissa. Minullahan ei ole mitään sisäpiirin tietoa siitä, miten epäluottamus kunnantalolla eskaloitui rikosilmoituksiin asti.

Tunnen aika monta Kittilän kunnanvaltuutettua ja tunnen aika monen valtuutetun vanhemmatkin. He eivät ole tällaista valtakunnan tason vendettaa ansainneet.  Anna Mäkelä oli sekä virkaansa että Kittilään sopimaton henkilö.  Hänellä oli ehkä sopiva koulutus, vaan ei sopivaa persoonallisuutta ja neuvottelutaitoa lappilaisen kunnan johtoon. Good riddance of a bad rubbish. 

Näitä loppusoittoja kuulllaan eri oikeusasteissa.  Jokaisella professorilla tuntuu olevan vankka etämielipide. Mutta asia on niin, että jos kunnanjohtaja julkisesti vähättelee ja ilkkuu johtamaansa kuntaa ja sen ihmisiä, joutaa saada potkut. Siihen mitään Lex Kittilää tarvita.

Kun televisiouutiset riepottelevat Kittilää, ajattelen surullisena kaikkia rakkaita Kittilän ikäihmisiä ja sitä, miten heidän tunteitaan loukataan ja koko kunta mustamaalataan.  


perjantai 21. kesäkuuta 2019

Sesonki parhaimillaan

Hakaniemen hallin vihanneskauppiaalta sai eilen ihan vasta pellosta nostettua Siikliä. Ei muuta kuin pyyhkäistiin ohut kuori pois ja kattilaan. Sitten vain kirnuvoita ja se on siinä. Pitkin kevättä on ostettu mukamasuusia perunoita, mutta vasta nyt uudet perunat olivat oikeasti uusia.  Parhaat asiat ovat niin yksinkertaisia.  Juhannuksena sitten juhlitaan perunoilla lohen ja sillien kanssa ja ehkä pöytään vähän juhlavampi kattaus.

Mansikatkin jo saapuivat, oikeat auringossa kypsyneet kesämansikat.  On kaupoista talvellakin saatavana ulkomaalaisia kauniita ja mauttomia puumansikoita. Perunoilla ja mansikoilla juhlitaan  Juhannus. Ehkä avaan radion: Radio Suomi. Torilta on haettu myös saunavihta, joka toistaiseksi asustaa kristallivaasissa olohuoneessa.  Saadaan saunaan juhannustunnelmaa, vaikka viheliäistä on lehtien lakaisu lauteiden alta.

Saunan jälkeen on mukava istuskella terassilla ja katsella Vanhankaupunginlahdelle. Kaupunkijuhannuksessa ei ole edes hyttysiä.

On muutama mukava asia, jota tässä voi odotella. Niistä joskus tuonnempana. Ensin kuitenkin kesäloma. En ole ihan tarkkaan päättänyt,  mistä otan lomaa. Sairausloma olisi kiva yllätys. Olisikin kätevää, jos voisi valita, olen nyt tässä vähän terveenä kesäkauden ja marraskuussa joudan taas paremmin sairastelemaan. Sairausasioitani kirjoitan toisessa blogissani:  Sairaan hyvä potilas.

Harvinaissairastelukokemusta ja -oppia onkin kertynyt viime vuosina niin paljon, että voisin taas panna kaiken viisauteni kansien väliin: Harvinaisen hyvä potilas, olisi jo nimikin valmiina.



sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Hyviä muistoja vanhoilta kotikulmilta


Tunteet olivat pinnassa vanhaa kotikatua kulkiessa. Winchesterissä katedraalin kellot soivat sunnuntaisin puoli tuntia. Muistot ovat kauniita ja hyviä, pientä surumielistä haikeutta pohjalla. Vaikka kaukana kotona, Winchesterissä oli hyvä olla, rakkaita ja hauskoja ystäviä ja naapureita.

Matkapäivän iltana jo olimme illastamassa ensimmäisten Winchesterin naapureidemme kanssa - Bryan täyttää ensi vuonna 90. Pelaa golfia, ja on aivan kuin ennenkin. Vaimonsa Elsie kyllä suunnittelee tänä vuonna lopettavansa viikoittaisen kerhon, jota hän entisenä toimintaterapeuttina pitää vapaaehtoisena aivohalvauspotilaille.

Katedraalin kaupassa ja kahvilassa henkilökunnan keski-ikä oli varmaan lähes 80. Ystävämme ja naapurimme ovat myös ikääntyneet, vaan eivät vanhentuneet. Rick Steinin ravintolassa sunnuntai-iltana asiakaskunta oli myös seitsemänkymppistä. Missään ei räplätty kännyköitä, nauru kaikui ja keskustelu kävi vilkkaana. Siellä vanhat ihmiset eivät ryhdy vanhuksiksi.

Muutaman tutun tapasimme kadulla. Kotikadulla oli vähän haikeaa.  Naapurimme sanoikin kerran, että "Colebrook Street has not been the same since you moved away".  Kiva, että hyvällä muistetaan. Olemme asuneet monessa paikassa ja kaikista paikoista on jäänyt jäljelle muistojen lisäksi elinikäisiä ystävyyksiä.

Entinen talomme on äskettäin vaihtanut omistajaa. Kun muutimme sinne 1992, entinen omistaja Molly kertoi, että köynnösruusu oli hyvin, hyvin vanha jo vuonna 1956, kun hän muutti taloon. Nyt puutarha oli uudistettu, kurkkasin varovasti aidan yli - köynnösruusu oli hävitetty. Talohan oli Grade II listed, ja siis suojeltu.  Ruusua ei suojelu taida koskea.  Silti vähän suretti. Se oli oikein seurallinen ja mukava ruusu. Kun sitä vähän pruunasi, suihkutti ja lannoitti ja samalla vähän jutteli, se palkitsi kiitollisena upealla kukkaloistolla jo parin päivän päästä. R.I.P. Varmaan se on päässyt ruusujen taivaaseen.

Kiitollisin mielin siitä, että sain 10 vuotta asua niin hienossa kaupungissa ja tyttäret kävivät siellä koulunsa, vaikka koulussa ei pakkoruotsia opetettukaan.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Paras äiti, joka sinulla on

Äitienpäivä on vähän pelottava. Sankariäidit palkitaan, mikä on tietysti hyvä asia. Merkkipäivä panee tutkistelemaan sydäntään ja pohtimaan riittämättömyyttään.Radio Suomessa soi epäilemättä Jari Huhtasalon "Äideistä parhain sä oot".  Se varmaan sopii, jos on monta äitiä. Useimmiten ihmisillä on vain yksi äiti.

Äitienpäivän aikaan on vähän syyllinen olo. Varmaan olisi pitänyt olla parempi äiti.  Luultavasti olin juuri niin hyvä äiti kuin osasin. Äitiyden malli tulee kotoa. Ehkä olen hyvinkin samanlainen kuin oma äitini. Diplomaatiksi meistä kummastakaan ei olisi ollut.

Oma äitini sai äitienpäivänä ruusun kukkapurkissa.  Kun se oli kukkinut, ruusu istutettiin kukkapenkkiin siinä toivossa, että se vielä kukkisi ensi kesänä uudestaan. Ei kukkinut. Minä kävin metsässä keräämässä valkovuokkoja, jotka nuokahtivat kotimatkalla.  Ihmeellisesti ne ponnekkaana nostivat päätään päästyään vesilasiin. Äitienpäivän ihme.

Äitienpäivänä on nurinkurista, että lapset muistavat äitejään ja puolisot ostavat oman aikakautensa purkkiruusuja. Näin äitinä äitienpäivänä juhlin kiitollisena rakkaita lapsiani ja lapsenlasta. Miksi muuten aina unohdetaan kiitoksissa miniät ja vävyt? En ole nähnyt yhtään haastattelua, jossa joku kertoisi, miten hyvä vävy hänellä on.  Minulla on kaksi hyvää vävyä. Eikä tarvitse toiselle laulaa: vävyistä parhain sä oot.

Aina vaan hehkutetaan sitä, miten hienoa äitiys on. Jos on kitkaa anopin ja miniän tai vävyn kanssa, säröilee suhde myös omaan lapseen. Jos taas lapset eivät tule toimeen lankojen ja kälyjen kanssa, voi perhejuhlista tulla piinallisia.  Äitiyden merkitystä yhtään vähättelemättä, anoppius on myös merkityksellistä. Ilkeistä äideistä ei usein kuulla, anoppitarinoita kyllä riittää.  

Televisiossa näyttelijä kertoo äitiyden olevan hänen elämänsä tärkein rooli. Jäin miettimään, miten äitityttä näytellään. Äitienpäivänä on ennen muuta muistettava myös lapsia, joilla ei ole äitiä. Ja hiukan kannettava huolta niistä, joiden äidit ovat surkeita näyttelijöitä.
Hyvää äitienpäivää. 






keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Vähän parempi parsakeitto

Olimme lounaalla Ravintola Penelopessa. Siellä on mukava lounastaa, hinta-laatusuhde on kohdallaan - varsinkin jos Hans Välimäki itse häärii hellan äärellä. Parsakeitto oli poikkeuksellisen hyvää. Pyysin reseptiä, eivät antaneet. Ajattelin, että yritänpä itse. Siitä tuli vielä parempaa.

Tarvitset:
Puntti parsaa, tähän soveltuu parhaiten ohut valkoinen parsa.  Näkyi olevan kreikkalaista, ei ole edes kallista.  (Voi tämän tehdä muistakin parsalaaduista, paksuista parsoista voi käyttää kuoret ja kannat ja keittää niistä liemen, kunhan säästää pari tankoa valmiiseen keittoon lisättäväksi parin millin paksuisina siivuina).

1. Ota parsasta kuivat tyviosat. Keitä niitä hyvin suolatussa vähässä vedessä parin valkopippurin ja pienen laakerinlehden kanssa vähintään kymmenen minuuttia. Vielä parempi liemi tulee, jos sen keittää edellisenä päivänä ja antaa tekeytyä jääkaapissa yön yli.

2. Leikkaa parsa parin sentin pätkiksi ja ota nuput erilleen. Kuullota oliiviöljyssä tai voissa yksi salottisipuli (tai muu mieto sipuli), kaksi sellerinvartta ja parsanpätkät. Lisää siivilöity parsan kantapalojen keittoliemi ja puolisen litraa kana- tai kasvislientä. Anna kiehua miedolla lämmöllä 10-15 minuuttia.

Mausta ripauksella raastettua muskottipähkinää.  Lisää 2 dl kuohukermaa ja soseuta sauvasekoittimella niin, että kermakin hieman vaahtoutuu. Tarkista suola.

3. Voit koristella hienoksi hakatulla persiljalla.  Lautasella jokainen lisää maun mukaan muutaman pisaran tryffeliöljyä (Hakaniemessä Roiniset Oy:ltä saa erinomaista öljyä).  Onhen se kallista, mutta sitä annostellaan teelusikalla, ettei sitä paljon kulu. 

Olen siis virkistynyt.  Trexanista ei ole toistaiseksi ollut haittaa. Olen jopa jaksanut Method-Putkisto jumppaa pari kertaa  Pilatesstudio Arabiassa.  Oli kiva mennä taas tunnille, siellä on ehtinyt jo +60 ryhmään kiintyä. Jenny on paras ikinä ohjaaja. Siellä viimeistään huomaa, mitkä lihakset toimivat ja mistä tauti on vienyt voimat.  Eiköhän tämä tästä.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Muistojen bulevardilla

Radiosta on iloa sairaalassa. Ylen ykköseltä tulee aamuisin Muistojen Bulevardi. Samoja kappaleita, joita kuuntelin 60 kotona vuotta sitten radiosta. Radion laatikko oli jalavapuuta, siinä oli silkkikankainen etuosa. Etuosan lasissa oli eksoottisia paikannimiä: Hilversum, Amsterdam, Luxemburg - ja olisiko ollut myös Biarritz? Vuosien saatossa tuli useimmissa käytyä.

Katsoin Kanta-palvelusta tämän vuoden potilastietojani: 37 käyntiä, kolmeen eri otteeseen 9 vuorokautta Meilahdessa osastolla. Tilasin HUS:ista mainioon Suomi.fi-postilaatikkooni potilaskertomuksiani  vähän pidemmältä ajalta. Niitä oli pitkälti yli sata sivua.  Vuodesta toiseen toistuu: "Potilas ottaa yhteyttä sähköpostitse näön hämärtymisen, kävelyn heikkenemisen, etc. vuoksi. Ohjelmoidaan Solumet, sittemmin Octagam, Nanogam... "  Useimmiten siitä sitten vähitellen alkoi toipuminen. Potilaskertomuksissa oli muitakin sairaalajaksoja, muistojen sairaalavuoristoratabulevardilla. Saatoin lähettää sähköpostin Winchesteristä tai Kittilästä - pysyin aina kirjoilla Helsingissä.

Sata sivua potilaskertomusta kertoo kaikesta siitä, mitä on voitu ja osattu tehdä. Olen niin kiitollinen. Osaan olla, sillä tiedän, miten voisi käydä, jos ei osattaisi hoitaa. Onneksi asun Helsingissä, onneksi hoitovastuussa oli maamme johtava yliopistosairaala ja sen kokeneimmat lääkärit. Sama tauti, samat oireet, taudin nimi vain vaihtuu matkan varrella lääketieteen ja diagnostiikan kehittymisen myötä. Nyt se siis on G 36.0 Neuromyelitis optica spectrum disorder.

Nyt potilas on taas potilas ottanut yhteyttä näön hämärtymisen ja kävelyn heikkenemisen vuoksi. Ollaan palattu lähtöruutuun. 20 vuotta vanhempana ja heikompikuntoisena. Kovalla työllä olin saanut itseni hyvään kuntoon.  Sisyfoksen tapaan alan vierittää kiveä takaisin vuoren huipulle. Silti aloitan, vaikka se saattaa hyvinkin taas vyöryä päälleni jo ensi viikolla.

Aloitan ikioman "Selviytyjät" -sarjan. Aloitan priorisoimalla omat tekemiseni. Haikein mielin olen sairauteni vuoksi luopunut Ultraharvinaiset ry:stä.  Yhdistyksellä oli paljon hyviä tavoitteita. Paljon tehtiin ja saatiin aikaan. Toivottavasti saa hyvää myötätuulta  purjeisiinsa.

Puhelimessa on nykyisin monia käyttökelpoisia ominaisuuksia. Tänään kävelin 17 minuuttia, 1,4 kilometriä. Tulee mieleen 1950-luvulta kansanhiihto. Muistaako kukaan, oli oikein pahvikortti,  johon piti merkitä hiihtokilometrit?  Lapsena se ei ollut kivaa, koska oli pakko. Nyt on hyvä, kun ei ole pakkoa muille kuin omalle itselleen.

Monikulttuurisessa maailmassa on kaikenlaista uutta opittavaa.  Kalasataman terveysaseman  vessassa on vessankäyttöohjeet. Nyt kai helsinkiläisiä opetetaan myös käyttämään takkaa ja saunan kiuasta. Elinikäistä oppimista - luulisin.










keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Vanhuuden varalle

Esperi taas muistuttaa, että ei pitäisi tulla vanhaksi.  Toisaalta, ihan mukava on olla hengissä - ainakin vielä.  Tammikuu on aina kestänyt kaksi kuukautta, niin nytkin. Tällä viikolla loppuu. On mennyt sairastellessa, mutta sehän alkaa olla jo enemmänkin normaalitila.

Onneksi Potkulautamies on toipunut vuoden takaisesta aivoverenvuodosta ja lonkan tekonivelkin jo on hyvässä toimintakunnossa.  Kaksi asiaa yhdessä oli enemmän kuin osiensa summa.

Tälle vuodelle olen peruuttanut kalenterin. En ole uskaltanut merkitä sinne mitään muuta kuin lääkärissäkäynnit.  Niitä on riittänyt. Niistä enemmän toisessa blogissani.  Kyllä minua hoidetaan niin hyvin kuin osataan.  Ei vaan taaskaan tiedetä,  mikä on vikana.  Minusta on tulossa ihan ongelmajätettä. Hiukan nolottaa, olla Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtajana. Yhdistystä perustettaessa vilpittömästi luulin, että tiedetään, mikä on. Ei aina voi kaikkea tietää.

Pisin virkistysmatkani moneen kuukauteen oli  Mäkelänkadulle ravintola Brokadi
jossa on setsuanilaista ruokaa.  En ole ikinä Suomessa saanut yhtä hyvää kiinalaista.  Paitsi ei tullut Kauko-Itä mieleen, vaan Lontoon Shoreditch.  Tytär vei meidät kymmenkunta vuotta sitten hipstereitä katsomaan. Vallilassa on jotain vähän samantapaista.

Jo ennen Esperin nostamaa kohua olen sairaaloissa pyöriessäni ihmetellyt, kuinka hyvin meitä hoidetaan.  Ja jos ihan rehellinen olen, olen ajatellut, että ehkä joskus olisi parempi, ettei hoidettaisi enää.  Tarkoitan tässä sitä, että jos dementian lisäksi on keuhkokuume tulossa, niin annettaisiin tulla. Mutta kun tehostetun palvelun yksiköissä ei taida olla hoitajamitoitusta saattohoidolle, tilataan amppari ja lähetetään sairaalaan kuolemaan.  Ja sitten pyöröovesta takaisin entistä hoitoisampana kun antibiootti on puraissut.

On sentään aurinkoisempia ajatuksia, jaksoin käväistä Vanhan kaupungin lahtea katsomassa. Siellä oli ihan väenpaljous. Vanhuuden varalle ei voisi parempaa asuinpaikkaa ollakaan kuin Arabianranta. Kaksi tyhmää mummoa käveli keskellä hiihtolatua.  Eikä kukaan mennyt heitä moittimaan. Suvaitsevaisia ihmisiä täällä.  Otin kuvankin, mutta kohteliaana en laita Facebookiin. Ehkä olisi ystävällisesti pitänyt heitä neuvoa.  Jos eivät vaan tienneet, että perinteisen latujen välissä ei olekaan kävelytie, vaan jotain muuta.  Mitä heidän nuoruudessaan ei ollut.