Digiraivo lauhtui veroilmoituksen teossa

Ajoittain nousee silmitön digiraivo. Mieluusti heittäisi läppärin seinään, jos se tilannetta helpottaisi. Autoilijat syyllistyvät rattiraivoon. Gael Lindenfeldin vihanhallintaoppaassa selitetään vihan sangen usein johtuvan omasta avuttomuudesta ja sen tuomasta voimattomuuden tunteesta.
Olen aikanaan raivostunut Elisaan, Soneraan ja nyt DNA:han.  Aina suutuspäissäni vaihtanut operaattoria, kunnes opin, ettei niissä oikeastaan ole mitään eroa. Eniten petrattavaa olisi omissa digitaidoissani.

Pesäero DNA:n Welhosta etenee pikkuhiljaa.  On silti käsittämätöntä, miten moniin paikkoihin on aikoinaan sähköpostiosoitteellaan rekisteröitynyt.  15 vuotta käytössä olleen sähköpostiosoitteen muutosurakka alkaa valmistua.

Arabianrannan Tekniikkamuseolla oli mielenkiintoinen tilaisuus: Ultrahakkerit kokoontumassa. Voisivat hakkeroida kaikki roskapostittajat suohon. Sinne näkyi kokoontuvan nuoria miehiä mustissa huppareissa. Ymmärtääkseni ovat hyvällä asialla.

Viime viikon pahin digiraivokohtaus tuli, kun menin pari tuntia ennen lääkäriin lähtöä käymään Dextran Omadextrassa katsomassa, onko labratulokset ehtineet sinne.  Siellä olikin tieto: "Ajanvarauksenne 20.3. ei onnistunut".  Hyvä, että huomasin, jäi turha lääkärissäkäynti tekemättä. Mutta v-kirjaimella harmitti.  Olisivat nimittäin voineet ilmoittaa ajanvarauksen epäonnistumisesta jollain muulla tavoin. Dextrassa on hyviä lääkäreitä, mutta extradextrasurkeat tietojärjestelmät.

Digiuupumuksen tilassa kirjauduin tunnuslukusovelluksella veroilmoituksen täyttöön.
Kylläpä oli kätevää, veroilmoituksen teko oli suorastaan kivaa.  Niin hyvin ohjelma neuvoi käyttäjää eteenpäin. Verottaja palautti uskoni digitulevaisuuteen. Verkossa veroilmoituksen teko oli niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Minusta tulikin iloinen veronmaksaja.  Taitaa olla veronpalautusta odotettavissa. Että sekin vielä.

Luulin pitkään, että pankin pahvisten tunnuslukukorttien tilalle pitää hankkia Mobiilivarmenne. Kun valittelin sen hankkimisen monimutkaisuutta, joku valisti, että tunnuslukusovellushan sen pitää olla.  Ja niin pitääkin.  Kyllä oli kätevää ja näppärää.  Vieraileva ostonörttini latasi ohjelman ja opetti homman viidessä minuutissa. Olen vähän ikätovereilta kysellyt, ja monet näköjään edelleen luulevat, että mobiilivarmenne on se, mitä tarvitaan. Vannovat pysyvänsä pahvisissa tunnuslukukorteissa.

Digiaika ei ole ollenkaan monimukaista, kyse on vain siitä, että pitää osata antaa selkeät ohjeet. Pankit voisivat pyytää verottajalta tukiopetusta asiakasystävällisten digiohjeiden kirjoittamiseen. Sen sijaan, että Nordea ja muut pankit pelottelevat tunnuslukupahvien lopettamisella, voisivat antaa selkeämmät ohjeet tunnuslukusovellukseen siirtymisestä.

Here endeth the first vanhusdigilesson.

Laiska luettelee töitään mutta ehti sentään oopperaan

Poikettiin Tallinnassa ystävien kanssa, viivyttiin yksi yö. On tuo uusi laivaterminaali hieno, ihan jo kokemus sinänsä.  Laivatkin ovat niin siistejä ja nopeita. Esmerk avasi Tallinaan toimiston 1990-luvun alkuvuosina.  Silloin tuli siellä käytyä useammin.
Onpa kaupunki muuttunut, kaikki kansainväliset huippumuodin ketjut ovat sinne myymälöitään avanneet, eivät ole Suomenlahden tälle puolelle vaivautuneet. Jotenkin tuntuu, että Virossa jo osataan monet asiat paremmin kuin Suomessa.
Myös ooppera ja Carmen kuului ohjelmaan. En ole ikinä niin hienoa Carmenia nähnyt. Itkin useampaankin kertaan. Carmen oli loistava, mutta en hänen lauluaan itkenyt.  Itkin muistoa.  Kun 18-vuotiaana minulle Helsingin Kuulonhuoltoliitossa kerrottiin, että kuuroudun alle 40-vuotiaana. "Ei kannata opiskella, nyt vaan äkkiä töihin, että saat eläkettä".  Se oli kova tuomio kesken ylioppilaskirjoitusten.
Niinpä menin 1-vuotiseen kauppaopistoon Ikaalisiin.  Pari kertaa viikossa koulun jälkeen menin kirjastoon kuuntelemaan oopperoita ja sinfonioita.  Ajattelin, että yleissivistykseni jää vajaaksi, ellen yhtään ole niihin paneutunut ennen vääjäämätöntä kuurouttani.  Tarkemmin ajatellen, taisin olla sairastunut vähintään keskivaikeaan masennukseen. Jo puolitoista vuotta myöhemmin olin TYKS:issä professori Meurmanin potilaana ja korva leikattiin ensimmäisen kerran. Tiesin Meurmanin olleen Tukholman Karolinskassa opettelemassa jo paljon aiemmin ja USA:ssa näitä oli leikattu jo pitkään. Kuuloliittoon ei tieto ollut kulkenut.

Sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kun sain MS-diagnoosin (joka sittemmin kyllä vaihtui), sain myös vertaistukea: "Sinun on nyt opittava olemaan vammainen".  Onneksi en oppinut. Enkä vieläkään ymmärrä tätä vammais-identiteetin tarvetta.  Minusta ihminen saa olla ihan oma itsenä ja parhaansa mukaan selviytyä vaivojensa kanssa.

Kaiken tämän kokemuksen innoittamana sitten vielä tarvittiin yksi uusi potilasyhdistys, Suomen Ultraharvinaiset. Potilasyhdistyksen tärkeimpiä tehtäviä on uusimman tutkimustiedon välittäminen potilaalle. Ja jos luettelisin, miten paljon olemme kuluneen vuoden aikana tehneet töitä  yhdistyksessä, kuulostaisi omakehulta. Ollaan siis hiljaa.  Yhdistystoiminta kuitenkin tarkoittaa sitä, että en enää oikeastaan ehdi mitään muuta. Raamatussakin sanotaan: "Onko mitään tärkeämpää, kuin että ihminen iloitsee teoistaan, sillä kuka tuo hänet takaisin katsomaan kaikkea sitä hyvää, mitä jää  hänen jälkeensä?