sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Viimeinen kvartaali menossa


Olen käynyt läpi viimeisiä papereita äitini jäljiltä, vaikka hänen kuolemastaan on jo vuosia.   Äidilläni oli isoäitini klaffipiironki, jossa hän säilytti tärkeimpiä papereitaan.  Piirongin perinyt veljentytär oli koonnut loput tavarat pahvilaatikkoon, joka nyt kulkeutui minulle.  

Papereiden järjestely otti koville. Papereita oli kahteen kategoriaan: muistoja elämästä ja muistoja kuolemasta.  Jostain syystä äitini oli tallettanut piirongin oikeaan ylälaatikkoon kuolinilmoituksia. Niitä oli 1930-luvulta alkaen Antti-isoisän kuolinilmoituksesta ja muistokirjoituksesta lähtien. Se oli varmaankin talteen ottanut jo isoäitini Iida. Hiukan ihmettelin kuolinilmoitusten määrää.  Miksi niitä kerätä?  Tunnistin toki henkilöt, sukulaisia, äidin entisiä työtovereita ja ystäviä. Ystävien luonnollista poistumaa.  Ensin ajattelin, että ei kai näitä säilytetä.  Tarkemmin ajateltuani huomasin, että siinä on äidille tärkeät ihmiset. Ehkä kuolinilmoitukset olivat tapa surra tai muistaa. Panin ne kaikki ohueen mustaan kansioon. Kirjoitan siihen saatelapun.  Inkerin tärkeät ihmiset. Siisti ja kompakti kokoelma. 

Toinen kansio on hieman paksumpi, ehkä pari senttiä. Siellä on Pikku-Inkerin koulu- ja työtodistukset.
Niiden seassa oli jostain syystä myös minun koulutodistukseni yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta. Lukuaineiden keskiarvo 9.25.  Ehkä äiti halusi tätä ilolla muistaa. Todistuksista huomaan, miten erilaisia olemme taidoiltamme.  Äidillä oli aina laulu ja liikunta 10 ja matematiikka 5. Minulla ne huonoimmat numerot laulusta ja liikunnasta.  

Muistan lukuisat kerrat kun lapsena vähän nolotti kirkossa tai joissain itsenäisyyspäiväjuhlissa, kun äitini lauloi, yksin tai duettoja Mansukosken Pertin kanssa. Vaikka hyvin äiti lauloi. En muista äidin ikinä kotona laulaneen. Joskus ennen esiintymisiä hän saattoi yksin harjoitealla. 

Äidin korulippaassa oli myös ansiomerkkejä kuorotoiminnasta. Äiti kertoi, että aina raskaana ollessaan hän toivoi, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa. Nuorin sisaruksista sentään pärjäsi pesäpallossa. Ehkä hän kuitenkin oli meistä usein ylpeä, vaikka emme oikeissa lajeissa pärjänneet. 

Kuvan kaksi työmääräystä on lottakomennukselle, toinen puhelunvälittäjäksi, toinen ilmavalvontaan.  Allekirjoittajana on Lapuan yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen. Äiti kävi koulua Lapualla. Nykypolvet eivät enää tiedä, kuka oli Hilja Riipinen. Silloin rintamalle lähdettiin vapaaehtoisesti - velvollisuudentunnosta.  Olen äidistä ylpeä.  Suomi oli silloin samassa tilanteessa kuin Ukraina. 

Kun papereita käyn läpi, monenkirjavaa muistoa tulvii mieleen.  Huomaan, miten vähän äidistäni loppujen lopuksi tiedän. Olisi pitänyt kysyä, miten ihmeessä menit naimisiin miehen kanssa, joka ei osaa laulaa eikä harrasta urheilua? Oliko teillä mitään yhteistä? Äidin papereissa oli myös hieno paperi, jossa Tasavallan Presidentti oli myöntänyt Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin.  Minulle tuli mitali yllätyksenä, en tiennyt koko asiasta, olisi pitänyt kysyä.  Enkä toiminnasta rintamaveteraaneissa. Ainakin yhdistystoiminnassa olemme molemmat olleet ahkeria. 



Kun alkaa olla elämän viimeinen kvartaali käsillä, lähihistoria kiinnostaa enemmän.  Käydessäni läpi äitini papereita mietin perimääni. Paperien ja muutamien esineiden lisäksi olen perinyt luonteenpiirteitä, ulkoista olemusta aika paljon, taitoja tuskin ollenkaan.  

Lopuksi aineeton perimä: arvot.  Poliittiset arvot näköjään ovat hyvin periytyneet.  Ukrainan sodan ainoa hyvä puoli on siinä, että vihdoinkin saa sanoa, mitä oikeasti itänaapurista ajattelee. Tunneperimästä olisi hyvä puhua enemmän.  Ainakin niin, ettei siirtäisi huonoa perintöä seuraaville sukupolville.  Tästä olisi hyvä osata puhua myös omien lasten kanssa. Ja vaalia jotain hyvää tunneperimää.  Inkerin hieno ominaisuus oli, että hän ei koskaan valittanut vaivojaan, eikä puhunut pahaa muistaa.   Puhelun hän päätti aina reippaasti: "Kaikki kunnossa".  

Sitten vielä siunatuksi lopuksi: hengellinen perimä.  Pistää miettimään, vai mitä?



 

maanantai 5. helmikuuta 2024

Kerrankin kissankuva



Tytär lähetti kuvan Interflora-kukkakimpusta. Perille meni ajoissa ja oli ihan saman näköinen verkkokaupan sivulla. Joskus asiat vanhuksiltakin onnistuu ja digiaika helpottaa elämää. Graccus-kissa tuli sopivasti linssiluteeksi.  Ihka ensimmäinen postaamani kissankuva.  Aika hieno!

Tammikuun onnistumisiin voi lukea villapaidan. Olen pari viime vuotta kutonut villasukkia. Kutominen rauhoittaa mieltä ja tasaa ajatuksia.  Eino kysyi, osaatko mummi tehdä villapaidan.  Googletin villapaitaa ja löytyi Strömson malli lapsen villapaidaksi.  Eino valitsi värit, violetti paita syntyi.  Kuvio on sieltä täältä vinksallaan, jos tarkasti katsoo.  Einoa se ei haittaa.  

Nyt on Ellalle syntymässä keltainen villapaita valkoisin kuvioin.  Samalla kun lapsenlapselle kutoo, voi kutoa mukaan rakastavia mummisajatuksia.  Kohta pariisitar Ella taitaa olla niin iso tyttö, ettei mummin villapaidat enää kelpaa. Carpe diem!

Kävin tänään Kalasataman Redissä passikuvassa. Kesti noin 5 minuuttia. Korkean iän hyvä puoli on siinä, ettei enää yhtään kauhistu, miten kauhealta passikuva näyttää. Kummasti on suostunut siihen, että sopii näyttää vanhalta. Tein henkilöllisyystodistushakemuksen poliisin verkkosivulla - kesti alle 5 minuuttia.  Muutaman päivän päästä haen henkilökortin tuosta R-kiskalta.  Ranskassa vävyn passi oli päässyt vanhenemaan. Jouluviikolla teki hakemuksen, poliisilaitokselle eka aika 6. helmikuuta ja siitä 6-7 viikkoa kestää passin saanti.  Että hienosti meillä täällä asiat toimii. Kunhan on pankkitunnukset.  Pitäisi vielä vaihtaa  mobiilivarmenteeseen, olisi inan turvallisempaa ettei joka paikkaan tarvitsisi pankkitunnuksia naputella. Ylitin itseni villapaita- ja kukkatilausasioissa ja poliisiasioissa. Osaan siitä iloita.

Kolikon toinen puoli on sitten asiat, joita en osaa tai mikä ahdistavinta - joita en enää osaa. Ahdistaa elinikäinen oppiminen. 

Vanhus saa kotiin apua, jos ei enää itse pääse vessaan eikä osaa lääkkeitä ottaa ajallaan. MMSE-muistitesti tehdään usein, jos ikäihminen valittaa muistin heikkenemistä.  Kyllähän minä tiedän, mikä vuosi nyt on ja missä osoitteessa olen.  Saan mitä todennäköisimmin täydet 30 pistettä. Kuitenkin maailma on tulossa entistä monimutkaisemmaksi.  Lamput eivät enää ole watteja, televisioissa ja puhelimissa on entistä enemmän ominaisuuksia, tulee uusia päivityksiä. Verkossa huijarit ovat entistä taitavampia. Pitää osata kirjautua Arenaan, Katsomoon, Ruutuun ja Neflixiin, jotka kaiken aikaa vaihtavat ulkoasuaan.  Facebookissa melkein kaikkien ikätoverien tilit on kaapattu. 

En haluaisi yhtään lisää elämänikäistä oppimista.  Haluaisin pitää nykyiset taitoni yllä ja pärjätä kotona. Onneksi meillä on jo yli 10 vuotta ollut sama osaava siivooja, joka vaihtaa liesituulettimen lamput, puhdistaa ilmalämpöpumpun suodattimet ja pesukoneen nukkasihdin. 

Ennen kuin kunnan kotipalvelua tarvitaan vaipanvaihtoon ja lääkedosetin täyttöön, pitäisi löytää siivousavun lisäksi ammattijärjestäjä/sihteeriapua, joka arkistoi hyvään järjestyksen tarpeelliset paperit ja panee silppuriin turhat, tekee veroilmoituksen, suunnittelee tulevan viikon ruokalistan, tekee verkkokauppaan tilauksen valmisaterioiden yhdistelmästä, huolehtien proteiinin saannista, hedelmistä ja kasviksista, herkkuja unohtamatta. 

Hoitohenkilökunnasta on huutava pula, jonkin tilaston mukaan kaikista ammattikunnista eniten työttömiä on yleissihteereissä. Jos olisin nuori ja terve, perustaisin firman, joka tarjoaisi vanhuksille yleissihteeripalveluja.  On entistä enemmän asioita, joihin 30 MMSE-pistettä ei enää riitä. Arkipärjäämättömyyden oireet eivät tule siinä esiin.  Tänään aamulla jäi kylpyhuoneessa vesihana valumaan. Noin puolen tunnin kuluttua huomasin asian. Seuraavaksi ehkä unohtuu liesi. Vielä osaan verkkopankkia käyttää ja tunnistautua.