Olen käynyt läpi viimeisiä papereita äitini jäljiltä, vaikka hänen kuolemastaan on jo vuosia. Äidilläni oli isoäitini klaffipiironki, jossa hän säilytti tärkeimpiä papereitaan. Piirongin perinyt veljentytär oli koonnut loput tavarat pahvilaatikkoon, joka nyt kulkeutui minulle.
Papereiden järjestely otti koville. Papereita oli kahteen kategoriaan: muistoja elämästä ja muistoja kuolemasta. Jostain syystä äitini oli tallettanut piirongin oikeaan ylälaatikkoon kuolinilmoituksia. Niitä oli 1930-luvulta alkaen Antti-isoisän kuolinilmoituksesta ja muistokirjoituksesta lähtien. Se oli varmaankin talteen ottanut jo isoäitini Iida. Hiukan ihmettelin kuolinilmoitusten määrää. Miksi niitä kerätä? Tunnistin toki henkilöt, sukulaisia, äidin entisiä työtovereita ja ystäviä. Ystävien luonnollista poistumaa. Ensin ajattelin, että ei kai näitä säilytetä. Tarkemmin ajateltuani huomasin, että siinä on äidille tärkeät ihmiset. Ehkä kuolinilmoitukset olivat tapa surra tai muistaa. Panin ne kaikki ohueen mustaan kansioon. Kirjoitan siihen saatelapun. Inkerin tärkeät ihmiset. Siisti ja kompakti kokoelma.
Toinen kansio on hieman paksumpi, ehkä pari senttiä. Siellä on Pikku-Inkerin koulu- ja työtodistukset.
Niiden seassa oli jostain syystä myös minun koulutodistukseni yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta. Lukuaineiden keskiarvo 9.25. Ehkä äiti halusi tätä ilolla muistaa. Todistuksista huomaan, miten erilaisia olemme taidoiltamme. Äidillä oli aina laulu ja liikunta 10 ja matematiikka 5. Minulla ne huonoimmat numerot laulusta ja liikunnasta.
Muistan lukuisat kerrat kun lapsena vähän nolotti kirkossa tai joissain itsenäisyyspäiväjuhlissa, kun äitini lauloi, yksin tai duettoja Mansukosken Pertin kanssa. Vaikka hyvin äiti lauloi. En muista äidin ikinä kotona laulaneen. Joskus ennen esiintymisiä hän saattoi yksin harjoitealla.
Äidin korulippaassa oli myös ansiomerkkejä kuorotoiminnasta. Äiti kertoi, että aina raskaana ollessaan hän toivoi, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa. Nuorin sisaruksista sentään pärjäsi pesäpallossa. Ehkä hän kuitenkin oli meistä usein ylpeä, vaikka emme oikeissa lajeissa pärjänneet.
Kuvan kaksi työmääräystä on lottakomennukselle, toinen puhelunvälittäjäksi, toinen ilmavalvontaan. Allekirjoittajana on Lapuan yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen. Äiti kävi koulua Lapualla. Nykypolvet eivät enää tiedä, kuka oli Hilja Riipinen. Silloin rintamalle lähdettiin vapaaehtoisesti - velvollisuudentunnosta. Olen äidistä ylpeä. Suomi oli silloin samassa tilanteessa kuin Ukraina.
Kun papereita käyn läpi, monenkirjavaa muistoa tulvii mieleen. Huomaan, miten vähän äidistäni loppujen lopuksi tiedän. Olisi pitänyt kysyä, miten ihmeessä menit naimisiin miehen kanssa, joka ei osaa laulaa eikä harrasta urheilua? Oliko teillä mitään yhteistä? Äidin papereissa oli myös hieno paperi, jossa Tasavallan Presidentti oli myöntänyt Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin. Minulle tuli mitali yllätyksenä, en tiennyt koko asiasta, olisi pitänyt kysyä. Enkä toiminnasta rintamaveteraaneissa. Ainakin yhdistystoiminnassa olemme molemmat olleet ahkeria.
Kun alkaa olla elämän viimeinen kvartaali käsillä, lähihistoria kiinnostaa enemmän. Käydessäni läpi äitini papereita mietin perimääni. Paperien ja muutamien esineiden lisäksi olen perinyt luonteenpiirteitä, ulkoista olemusta aika paljon, taitoja tuskin ollenkaan.
Lopuksi aineeton perimä: arvot. Poliittiset arvot näköjään ovat hyvin periytyneet. Ukrainan sodan ainoa hyvä puoli on siinä, että vihdoinkin saa sanoa, mitä oikeasti itänaapurista ajattelee. Tunneperimästä olisi hyvä puhua enemmän. Ainakin niin, ettei siirtäisi huonoa perintöä seuraaville sukupolville. Tästä olisi hyvä osata puhua myös omien lasten kanssa. Ja vaalia jotain hyvää tunneperimää. Inkerin hieno ominaisuus oli, että hän ei koskaan valittanut vaivojaan, eikä puhunut pahaa muistaa. Puhelun hän päätti aina reippaasti: "Kaikki kunnossa".
Sitten vielä siunatuksi lopuksi: hengellinen perimä. Pistää miettimään, vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti