sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Liian vaativa haaste ja isänpäivähaikeutta


Facebookissa on kiertänyt ihan hauska haaste. Kuva kirjan kannesta, yksi kerrallaan ilman selityksiä. Otin haasteen vastaan. Tosikkona epäonnistuin. En osaa valita. Eikä minulla ole tärkeimpiä kirjojani kuvattavaksi.

Meillä kotona ei kirjahyllyssä juuri kaunokirjallisuutta paljon ollut. Isän joululahjaksi saamiaan sotakirjoja. Terekille ja takaisin, Berijan tarhat, Unto Parvilahtea ja Niilo Lauttamusta, kaikki tuli luettua.  Niitä ei lapsena oikein ymmärtänyt. Vasta nyt tulee ajatelleeksi.  17-vuotiaana - siis ihan lapsisotilaana - hän lähti vapaaehtoisena rintamalle. Pitääpä käydä kirjastossa. Lukea niitä uudestaan isää ajatellen ja muistaen. Rakas, juoppo ja toisaalta niin kiltti isäni. Joka lähti lankomiehen kanssa jänismetsälle.  Sai jäniksen tähtäimeen, mutta ei pystynyt ampumaan. Ei tullut isästä metsämiestä. Rintamalla kuitenkin piti tehdä niin kuin käskettiin. Tuntemattoman sotilaan tietysti luin.  Mutta se on alkanut elämään omaa elämäänsä bisneskouluttajien stereotyyppilammioina. 

Hyllyssäni ei ole tallella tärkeitä kirjojani. Kaikkein tärkein - W. Somerset Maghamin Veitsen terällä On Razor's edge tuli kirjaimellisesti luettua puhki. 1970-luvun Penguin Books pokkarin sivut jo irtoilivat. Samoin on käynyt Agatha Christieilleni.  Kaikki on luettu: oli aika ennen Englannissa asumista ja aika sen jälkeen. Hienovireiset säätyerot avautuvat hauskalla tavalla.

Mieluisissa kirjoissa on sellainen vika, että niitä tulee helposti suositelleeksi ystävilleen. Tämä kiinnostuu ja lainaa. Palauttaminen sitten unohtuu.  Eilen muistin, että teini-iässä Tolstoin Ylösnousemus tuli luettua ainakin kahteen kertaan. Pitänee katsoa, mikä siinä silloin mahtoi osua.

Eniten minuun on vaikuttanut Anni Polvan Tiina.  Sain sen ensimmäisen Tiinan 7-vuotiaana joululahjaksi ja se oli ensimmäinen oma "oikea kirjani".  Ihailin niin Tiinaa, hän oli aina reipas ja rehellinen, oikeudenmukainen ja puolusti heikompiaan. Tiinallakin oli isoveli. Tiinan isä ei juopotellut koskaan.

Anteeksi Stella, että en osannut vastata haasteeseen.  Tällainen selittelijä minä olen.Otin silti muutamia kuvia. Aivokirjoja on monta metriä ja niitä oli hyödyllistä lukea. Textbook of Psychiatryssa on 1700 sivua. Sen luin aikanaan moneen kertaan, kun ajattelin, että täytyy olla päässä vikaa. Sieltä ei löytynyt.








sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Enpä korkealta pudonnut

Kodin loppujärjestelyt etenevät. Makuuhuoneen seinälle tulee kuvakollaasi. Paitsi että Eleonorista ei ole kehyksissä tarpeeksi kuvia. Asia pitää korjata pikimmiten. Tein luonnoksen sängyn päälle. Onneksi Oxford, Edinburghin yliopisto ja London School of Economics osasivat aikoinaan järjestää virallisen valokuvauksen. Tuli nuo perheen tähtihetket ikuistettua.  Iloisia kuvia. Niitä on mukava katsella, kun aamulla herää.




Puusepän tyttärellä vasara pysyy kädessä. Piti mukamas päästä vähän korkeammalle ja nousin rappujakkaralle.  Kaaduin selälleni - onneksi pyllähdin sängyn päälle.  Ei käynyt kukaan. Jos olisin kaatunut jonnekin muualle tai kaapinkulmaan, olisi käynyt huonosti. Viisastuin.  Jos tarvitsee nousta jakkaralle pyydän jotain nuorempaa apuun. Onneksi yläkaappeihin yletyn itse. Lapsena kyllä harmitti olla pituusjonossa aina viimeisenä. 

Tänään on isovanhempien päivä. Aamukävelyllä siitä kuulin radiosta. Pitää opettaa jälkipolville, mitä sananlaskuja isovanhemmilta on opittu.  Muistan, kun noin 15-vuotiaana tuli bänksit, olin vähän apeana. Äitini sanoi: No, etpähän korkealta pudonnut. Se tuntui aika tylyltä. Niin saisi ikinä surulliselle lapselle sanoa.  Nyt otan opikseni. En enää enää nouse kiikkerille rappujakkaroille. En siis aio enää korkealta pudota.

Heikkilän Iida-mummilla oli parempi sanonta: Ei saa moittia ketään. Hän oli oppinut sen jo kotonaan. Tämän kun aina muistaisi. Opetan myös Eleonorille.  Minkä sananlaskun haluaisit jälkipolville opettaa?



sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Assisin ihmettä kokemassa - vielä ollaan hengissä

Käytiin Potkulautamiehen kanssa Roomassa ja Assisissa. Fransiskus vaikuttaa siellä vieläkin. Matka otti voimille.  Onneksi lähdettiin. Mieli virkistyi.  Aivoverenvuodon, lonkan tekonivelen, aortan liimaislun ja kuukausien kuumeilun jälkeen tätä tuskin voi todeksi uskoa.

Enneagrammista olen ennenkin kertonut, siinä aina oppii itsestään uutta.  Minäkin viisastuin. Tällä kertaa mieleen palautui se, millainen olin teini-iässä. Ostin värit, oikein sellaiset tuubista puristettavat ja yritin maalata.  Enhän yhtään osannut. Runojakin piti kirjoittaa ja sitä varten sain kinuttua isän ja äidin ostamaan punaisen Olivetti-matkakirjoituskoneen.  Kun olin jostain lehdestä lukenut, että oikeilla kirjailijoilla on sellainen.

Kirjoittamisen haaveet jäi siihen, että en osannut konekirjoitusta.  Oli liian hidasta hommaa. Eikä tainnut olla mitään asiaakaan - paitsi teini-ikäisen elämäntuskaa. Ei ole tallella yhtään piirustusta eikä runoa. Eipä ole iso menetys ihmiskunnalle. Konekirjoituksen jouduin kyllä opetelemaan myöhemmin elämässä.  Onkin tarpeellinen taito.  Varsinkin kun käsikirjoitettava käsiala alkaa mennä niin huonoksi, etten siitä saa itsekään selvää.

Enneagrammissa on parasta se, että asiasta kiinnostuu vain poikkeuksellisen avaramieliset ihmiset. Olen niin onnellinen kohtaamisista.  Omaa mieltään on hyvä avartaa. Luostarissa nunnat tarjoilivat hymyillen hyvää kotiruokaa - ja viiniä vähän liiankin anteliaasti. 

Kiitollisin mielin tässä ollaan. Assisin ihmeessä kuume pysyi sen verran kuosissa, että jaksoin olla mukana. Jos joku matka vielä piti jaksaa, onneksi se oli tämä. Hiukan on huono omatunto siitä, että Eleonorin 4-vuotispäivät Pariisissa jäivät väliin. Ehkä sitten ensi vuonna, jos Jumala suo ja elää saadaan.

Paitsi että kaikista paikoista juuri Assisissa huomasin, että Monacon F1-kisoissa vielä pitäisi joskus käydä. Eräs toinenkin ryhmässä totesi, että se matka on tekemättä.  Eipä muuta kuin suunnittelemaan ensi toukokuuksi.

Kittilässä Krigsholmin Mauno aloitti kesämökin rakennustyöt 93-vuotiaana.  Kun Maunolta kysyttiin syytä, vastaus oli: "Pitää ihmisellä olla jotain tulevaisuudensuunnitelmia".  Monacon Formulat vaan ei oikein kuulosta loppuelämän prioriteettilistalla kovin merkitykselliseltä tai eettisesti kestävältä hankkeelta. Jos rehellisiä ollaan, onhan tärkempiäkin syitä yrittää pysyä toukokuuhun asti hengissä.  Monacon Formulat vaan kuulostaa hauskemmalta.

Vointi on hatara, tuskin pysyn jaloillani. Kuumetta edelleen pitää. Päätä särkee. Parin viikon päästä on seuraava lääkäri. Enkä todellakaan tiedä, onko tämä verisuonioperaation jälkimaininkeja, vanhaa neurologian perustautia, siihen liittyvää hyponatremiaa, autoimmuunireaktiota johonkin, infektiotautia vai sitten jotain ihan muuta.  Lähiviikkoina aion paneutua vähän farmakologiaan, siitä voitte lukea toisessa blogissani Parempaa kipulääkettä.





sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Sienestämään päästiin vaikka tuli uskon puute

Sienimetsässä käytiin sittenkin.  Tytär ja vävy olivat löytäneet sieniapajat ihan tien vierestä ja pääsin mukaan. On syöty sienipastaa, sienirisottoa, sienipiirakkaa, sienisalaattia.  On kuivattu, suolattu, pakastettu, marinoitu. Onnistuu se pienessä kuumeessakin.

Kuumemittari ei suostu pysymään 37:n alapuolella. PET-kuvauksen tulokset ovat tiedossa, eikä siitä tullut selitystä lämpöilylle. Aikovat kyllä vielä selvitellä lisää. Siitä huolimatta nyt on suunnitelmissa lähtö Assisiin ja Roomaan viikon kuluttua.  Viime kesänä jouduin aorttani vuoksi perumaan matkan pari viikkoa ennen lähtöä.

Minusta on aina ollut mukava nousta uuteen päivään aamuisin. Keittää kahvit ja lukea Hesari kannesta kanteen. Nyt on väsynyt jo ennen kuin nousee sängystä. Aiemminkin on ollut kaikenlaista haastetta terveyden kanssa.  Mutta aina on jotain ehtinyt ennen kuin väsy yllättää. On ollut uskoa siihen, että kyllä tämä tästä. Nyt on tullut uskon puute.

Tarkemmin ajatellen uskon puute on moniulotteinen kysymys. Kun voimat on loppu, ei jaksa uskoa itseensä. Ennen on voinut ajatella, että ahkeruus kovan onnenkin voittaa. Nyt sanotaan, että pitää levätä. Olen opppinut siihen, että levätä sopii vasta, kun on ensin saanut työt tehtyä. Ansioton lepäily ei ole mukavaa. 

On mennyt vähän usko lääketieteeseenkin.  On otettu kokovartalosenkkaa ja TT-kuvattu ja PET-kuvattu ja röntgenkuvattu ja ultrattu. On laitettu varaosaa, josta näyttää olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.  Hyötynä on, että olen hengissä. Ehkä olisin kuollut äkillisesti. Tai jos aortta olisi ollut repeämässä, olisin päätynyt hätäleikkaukseen.  Niistä jää noin puolet henkiin.  Tai sitten olisi ollut ehkä vuosi tai kaksi entisenlaatuista elämää. Jos olisin tiennyt lopputuloksen, olisin ottanut mieluummin vähän laatua kuin kuin paljon tätä määrää. Terveystaloustieteilijät käyttävät termiä laatupainotteinen elinvuosi. Tätä uupumusta ei voi hyvällä tahdollakaan elämäksi kutsua. Vaikeita juttuja. Aina vaan ei voi etukäteen tietää, miten käy.

Uskonpuutteesta huolimatta aion tänään vielä messuun lähteä. Siellä voi paneutua vaikkapa ansaitsemattomaan armoon, joka sekin on kummallinen asia. Ja ehkä jo huomenna voin vähän paremmin. 








lauantai 1. syyskuuta 2018

Säteilen radioaktiivisena, suosittelen jokiraputerapiaa

Viime viikolla eräänä aamuna päätin, että illalla voisi syödä oikeita jokirapuja. Ei voi olla varma, ehtiikö ikinä myöhemmin. Trendikästä hetkeen tarttumista. Euroja voi säästää perinnöksi lapsille. Mutta parempi tuhlata yhdessä heidän kanssaan.  Onneksi rapuillallinen sopi myös tyttären ja vävyn aikatauluun. Kunnia Stockmann Herkulle - parhaat ravut ikinä.


Verisuonten liimausoperaatio kai onnistui.  Luulin jo toipumisen alkaneen. Eikö mitä - kuume nousi uudestaan.  Infektiotautilääkäri sanoi, että yli 38 asteen kuume vanhuksella on vakava asia. Mikä ettei tässä sitten vanhuskategoriaan siirry overnight.

Odottelen infektiopainotteisen PET-kuvauksen tulosta, josta kerrotaan kirjeellä. Kuvauksessa käytetään radioaktiivista merkkiainetta. Nyt säteillään. Nyt siis metsästetään tulehdusta verisuonistentissä. Joka olisi aika ikävä juttu. Sitä proteesia kun ei niin vaan vaihdeta.  Jos verisuonilääkärit kirjoittavat, että ei ole vikaa heidän reviirillään, pitänee palata ykkösruutuun. Mennä terveyskeskukseen, missä lääkäri kirjoittaa Panadol-reseptin ja toivottaa hyvää syksyä.  Aamuöisin kolmen tietämissä heräillessään sitä vaan ihmettelee, miten tässä nyt näin kävi. Sitten viideltä voikin nousta Hesaria lukemaan.

Olemme tämän vuoden sairastelleet puolison kanssa vuorovedolla.  Potkulautamies toipuu vähitellen lonkkaleikkauksesta samassa tahdissa kun oma vointini romahtaa.  Onneksi sentään jaksoin Juhannukseen asti.  Nyt ei enää olekaan mitään hätää. Tytär ja vävy jättivät tärkeät ja eettisesti arvokkaat työpaikkansa Myanmarissa ja muuttivat Suomeen, ollakseen samassa maanosassa, lähempänä. Nyt asuvat samassa talossa - seinän takana.  Iloinen yllätys. Tätä emme arvanneet, kun joulukuussa ostimme tuosta vierestä vapautuneen kaksion.  Ajattelimme laittaa siihen Airbnb:n ja käyttää itse vain tytärten Suomen-vierailujen aikaan. Nyt meni näin. Olimme jo tottuneet ajatukseen, että tyttäret eivät koskaan muuta takaisin Suomeen.

On sadellut viime päivinä niin mukavasti, että sienimetsä olisi kova juttu.  Kuumeinen vanhus ei ole sienimetsäkelpoinen.


perjantai 24. elokuuta 2018

Aortta liimattu kokoon ja pitäisi haista pahalta

Uskokaa tai älkää, vatsa-aorttani vuoto on liimattu umpeen. Aivan oikein, valtimoon on menty, löydetty vuotopaikka ja sinne laitettu Onyx-nimistä polymeeria - liimaa, joka kovettuu ja tukkii vuotokohdan. "Lopputuloksena kontrollikuvissa aneurysmapussiin ei ole varjoaineen virtausta ainakaan näistä haaroista." Muista haaroista sitten ehkä.

"Huomionarvoista jatkohoidossa on, että emboliamateriaalissa oleva rikkipitoinen liuotin tuottaa pahaa hajua potilaan ympäristöön useiden päivien ajan." Kuulemma muistuttaa mädän kananmunan hajua.  Harmi, etten ole koskaan haistellut mätiä kananmunia. En siis osaa sanoa osuivatko oikeaan.

Sitaatit erikoislääkärin lausunnosta.  Aorttan paikkaus kesti kaksi tuntia.  Erikoista siinä oli, että sekä avustavat röntgenhoitajat ja röntgenlääkäri puhuivat potilaalle. Eli kaikki hyvin.  Ei siis vielä tarvita hautajaisvirsiä.  Sairaalareissu oli ajatuksia herättävä ja opin paljon uutta ja huomasin, että eräät asiat eivät ikinä muutu. Kunhan jaksan, kirjoitan hurjasta seikkailustani yksityiskohtaisemmin  toiseen blogiini Sairaan hyvä potilas.

Ystävien ja perheen kannustus ja tuki on mittaamattoman arvokasta.  Se auttoi jaksamaan. Kiitos kaikille kannustuksesta. Nyt on otettava rennosti, ettei haava aukea valtimossa. Muutenkin olen vielä hyvin väsynyt, mutta eiköhän tämä tästä. Pientä kuumetta ja kipuilua vielä pitää.

En osaa itse arvioida, kuinka pahalta haisen.  Potkulautamies ainakaan ei ole hajua havainnut. Pitäisikö olla huolissaan, etten haise tarpeeksi. Jospa emboliamateriaalin liuotin ei hajoakaan?  Siitä viis, ihan mukava olla elossa!  Selfie heti paikkauksen jälkeen.

Sairaalassa lukaisin Kari Hotakaisen  Tuntematon Räikkönen.  Kirjaa oli niin hehkutettu mediassa ja ainoat kiinnostavat kohdat olinkin jo lukenut lehdistä. Olin hyvin pettynyt, tykkäsin Räikkösestä ennen kirjaa paljon enemmän.  Nyt hänen persoonansa jäi aika ontoksi, englanniksi sanoisin shallow. Luulin, että ulkohuusipojan luonteessa on jonkinlaista särmää, joka vie menestykseen. Tietokirjailijan homma ei sovi Hotakaiselle, vaikka myyntimenestys on kova. Toivottavasti pysyy siinä lestissään, jonka osaa paremmin eikä ryhdy urheilijaelämänkerturiksi.  Minäkin halusin kirjan, vaikka olin päättänyt suojella ympäristöä ja lukea kaikki kirjat aikanaan kirjastosta.  Mielenkiintoista oli, että kirja herätti suurta huomiota sairaalassa, jokainen hoitaja, laitoshuoltaja ja ruokajakelija siitä kyseli ja sitä kommentoi.  Suomen kansa sai yhteisen puheenaiheen. Se on kirjan paras ansio.

perjantai 17. elokuuta 2018

Hautajaisvirret ja sireeninkukkien tuoksu


Viimekesäinen vatsa-aorttan stenttigrafti ei mennyt putkeen.  Tai oikeastaan aorttani jäi putken sisään ja aneurysma jatkaa kasvuaan. Sieltä sitä on vaikea, ellei mahdoton paikata. Nyt sitten maanantaina Meilahteen ja katsovat, mitä voidaan tehdä. Vaihtoehdot kuulostavat huonoilta. Huhtikuusta asti olen ollut kuumeessa. Ja viime viikot jo hyvin voipunut. Tuskin jaksan pysyä istumassa.  Saati sitten hauskoja blogeja kirjoitella. 

Kaappien siivouksessa piti priorisoida.  Kellariin ei enää ehditty eikä jaksettukaan.  Oli pantava  tärkeimmät paperit järjestykseen.  Testamentit, hoitotahdot ja hautajaisvirretkin.  Tunnukset ja salasanat ojennukseen. Enneagrammi-ihmiset sanoisivat: vain kolmoset tekevät näin.

Parikymmentä vuotta sitten Valtosen Ollin kanssa vitsailtiin, että voisin olla Tuomasmessun kokeiluvainaja, kun pohdittiin kirkollisten toimitusten liturgioita. Olin ollut huonoissa hautajaisissa. Väärät virret ja pastorin oli vaikea puhua henkilöstä, jota ei ole koskaan tavannut.  Ajattelin säästää perhettäni virsien ja fraasien valinnalta.  Karkasi mopo lapasesta ja tuli kolme liuskaa ohjeistusta. Saksofonisoolollekin on paikka valittuna ennen Amazing Gracen viimeistä värssyä. Ehkä sitten tosi paikan tullen mennään vähän lyhyemmällä kaavalla.

Papereita järjestellessä käteen tupsahti pitkä ja puhutteleva kirje Anna-Maija Raittilalta (päivätty 31.1.1991).  Kirjeeseen hän oli kirjoittanut unkarilaisen kansansadun Valkean tamman pojasta ja monta muuta runoilijankaunista asiaa.  Lopputoivotuksena:  Anna levätä syvässä sireeninkukkientuoksuisessa kesäkuunalun puutarhassa...

Toivon tietysti, ettei näitä papereita vielä vähään aikaan tarvita.  Tulipahan järjestettyä. Aina ei ehdi myöhemmin.

Papereita sortteeratessa tuli vastaan Rentun ruusu - koulukasvistostani vuodelta 1963. Eikö olekin ihmeellistä, miten hyvin väri on säilynyt.  Kaikki muistot eivät haalistu.

Toivottavasti saan Valkean tamman pojan seitsenkertaiset voimat ja kohta taas olen valoisampia blogeja kirjoittelemassa.