sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Hummeripasta - jo oli aikakin

En ollut koskaan kokannut kotona hummeria. Olen jo iässä, jolloin alkaa olla korkea aika tehdä jotain, jos aikoo elämässään ehtiä.  En erityisemmin ole hummerin  ystävä, joskus olen ravintolassa syönyt.  Eihän se juuri mitään maistu. Ikään kuin isoa ja puisevaa rapua.

Hesarin etusivulla Lidl mainosti hummeria ja tuumasin, että siitä on tullut jo arkiruokaa.  Niinpä Potkulautamies toi pari hummeria.  Googlettelin ohjeita.  Totesin, että gratinoitu hummeri on mahdottoman työläs ja puolikkaassa on vain 50 grammaa syötävää. Pitäisi laittaa muuta syötävää lisäksi.

Netistä löytyi hummeripasta. Siitä saa vatsan täyteen vähemmällä vaivalla. Keitetty hummeri on komea otus.   Se paloittelu vasta askartelua onkin.  Katsoin Gordon Ramsayn opetusvideon vasta jälkikäteen.  Tarvittiin puukkoa ja vasaraa ja siivottavaa riitti jälkikäteen.  Runsaasti tuli sisälmyksiä, kuoria ja sotkua, myös hieman hummerinlihaa.




Kun on vanha ja sairas, eikä jaksa matkustella seikkailemaan, voi seikkailla kokeilemalla vaikka uusia ruokia. Voi kokea uusia elämyksiä hellan ääressä. Hummeripastasta ei ollut juuri mistään kotoisin. Se palautti mieleen Rooman lempiravintolani Ristorante alla Rampan ja spaghetti alle vongolen.

Verachi-simpukoita en ole Helsingissä missään nähnyt, mutta sydänsimpukat ajavat saman asian.  Yllätyin iloisesti nähdessäni niitä K-supermarket Arabian kalatiskillä.  Saa niitä kuulemma myös Stockmann Herkusta torstaisin.

Lähdettiin makumatkalle Roomaan. Näin se käy:

Osta kilo sydänsimpukoita. Niitä ei tarvitse sen kummemmin esikäsitellä eikä putsata. Liota  merisuolavedessä pari tuntia. Jos joku on avannut kuorensa, napauta terävästi ja jos ei mene kiinni, pane roskiin).

Pilko lehtipersiljan varret ja latvat erikseen.

Sitten vaan kattilaan runsaasti oliiviöljyä, chiliä maun mukaan, valkosipulia muutama kynsi. Kuullota ne, lisää lehtipersiljan varret ja suolaa. Lisää kirsikkatomaatit, jos haluat niitä käyttää. Lopuksi hyvä loraus valkoviiniä ja  lisää lämpöä. Simpukat sekaan ja kansi päälle.  Noin 3-4 minuuttia ja simpukat iloisesti aukeavat ja ovat valmiita. Koristele persiljalla.

Tällä  välin olet keittänyt pastan, tagliatellen tai spagetin. Pikaruokaa parhaimmillaan. Makumatkailu avartaa.   


tiistai 12. marraskuuta 2019

No, miten elämä meni, Riemuylioppilas?


Pohjoiseen junalla matkustettaessa joskus Tampereen jälkeen juna pysähtyy hetkeksi keskelle metsää. Ei näy taloja eikä valoja.  Juna jatkaa matkaa metsän keskellä.  Kävitte Parkanossa.

50 vuotta sitten rehtori Toini Vainio painoi ylioppilaslakin päähäni Parkanon yhteiskoulun juhlasalissa. Meitä oli kymmeniä. Yhtä tai kahta lukuun ottamatta ylioppilas oli sukunsa ensimmäinen valkolakki.  Kun Parkanon mieskuoro vappuna kajautti "Kun leivoset ilmassa leikkiä lyä", kunnantalon mäellä oli yhteiskoulun opettajien lisäksi vain alun toistakymmentä valkolakkia.

Vuonna 1970 ei ollut vielä peruskoulua. En tiedä, millaisin haavein olimme lähdössä maailmalle. Tai ei välttämättä maailmalle - kuitenkin Parkanosta pois. Maaseudun autioituminen eteni sitä mukaa, kun nuoriso kouluttautui ylioppilaaksi. Heistä vain muutama palasi. En minäkään. Niin kauan harvakseltaan kävin, kun äiti vielä oli elossa.

Koulun jälkeen olen jossain yhteydessä tavannut korkeintaan kymmenkunta entistä luokkatoveriani. Kun on tavattu osaamme luetella edesmenneet. Elävien kuulumisia ei ole juuri välittynyt.  Kolmensadan Facebook-kaverin joukossa on 4 parkanolaislähtöistä.

 On herännyt ajatus, että tavattaisiin Parkanon yhteiskoululla ensi keväänä, kun tulee täyteen 50 vuotta omista lakkiaisista. Oltaisiin riemuylioppilaita.


Ensin kavahdin ajatusta. Kuinka käy small talk luokkakaverin kanssa 50 vuoden tauon jälkeen onkin ehkä big talkia.  Hyvä aloitus olisi - No, miten meni elämä?  THL:n mukaan jäljellä olevan eliniän odote on noin 19 vuotta. Voisi jatkaa:  - Missä vietät loppuelämäsi?

Aina joskus sanotaan jollekin tutulle. - Olisi kiva nähdä.   Niin, olisiko kiva nähdä?  Tavataanko ensi keväänä riemuylioppilaina Parkanossa. Kiinnostaa kuulla, minne Parkanosta lähdimme, kuka palasi. Miten elämä muuttui? Olimmehan niin maalaisia. Tuliko meistä kaupunkilaisia, ehkä kosmopoliitteja, vai halusimmeko pysyä pienemmissä ympyröissä.

Ensiksi on löydettävä hengissä olevat luokkatoverit, kutsuttava mukaan. Toistaiseksi käytännöllisin keino on Facebook.  Olen perustanut sinne ryhmän nimeltä: Parkano Ylioppilas 1970 . 

Ryhmään voi laittaa liittymispyynnön. Aletaan sitten verkostoituminen. Ja sinne voi myös ilmoittaa, jos ei halua tulla mukaan.  Näin säästyy etsimisvaiva. Aluksi pitää varmaan jostain etsiä nimilista. Ja muista ilmoittaa myös, mikä nimesi oli kouluaikana.  Minä olin Tammelan Satu.  Sama Satu edelleen, vaikka sukunimi vaihtui yli 40 vuotta sitten.

Terveyteni on tällä hetkellä niin hauras, että en uskalla luvata ryhtyväni järjestämään kokoontumista, mutta jaksamiseni mukaan olen mukana.  Olen kuullut, että blogillani on Parkanossakin monta lukijaa.  Toivottavasti tämä tavoittaa vuoden 1970 ylioppilaita tai heidän ystäviään ja sukulaisiaan.



lauantai 26. lokakuuta 2019

Yllätin itseni iloisesti

Ainakin 10 vuotta vanha puolison lempivillatakki oli kädessäni jo sekajäteroskapussin yläpuolella. Siinä oli iso reikä kyynärpään kohdalla. Olin etsinyt samanlaista niin Stockmannilta kuin vekkokaupoistakin. Ei löytynyt.

Yritin ajatella konmarituksen oppien mukaan: "Kiitos vuosien hyvästä palveluksesta."  Onhan poikkeuksellista, että jonkin vaatekappaleen käyttää loppuun.  Vaatekaapit ovat väärällään lähes käyttämättömiä vaatteita - ajoittain Kierrätyskeskukseen lähtee säkillinen.  Rikkinäisiä vaatteita ei voi kierrättää. En hennonut laittaa rakasta villatakkia jätteisiin.  Päätin pelastaa sen.

Netissä oli lapsiperheköyhyydestä kertovan artikkelin kuvituskuvana lapsen jalka hyvin parsitussa villasukassa. Jo silloin ajattelin, että ehkäpä kyseessä ei olekaan kaikkein köyhin lapsi. Jos hänellä on äiti, joka noin huolella parsii lapsen sukan, lapsella voi olla toisenlaista rikkautta. Mutta lapset voiva olla julmia, parsitut vaatteet on hyvä maali kiusaajalle.

Muistin sukkakuvan. Luultavasti en ole ikinä parsinut mitään. Päätin yrittää. Yllättävää kyllä, Suomalainen Kirjakauppa myy virkkuukoukkuja, lankoja ja sen sellaista.  Parsinneula sieltä löytyi, vaan eri parsinlankaa.  Parsinlankaa jahdattiin monesta monestakaupasta. Onneksi Simonkadun yläpäässä on lankakauppa ja parsinlanka löytyi. Oli monia eri värejä, myös tummanharmaa.

En muista, milloin viimeksi olen ollut yhtä tyytyväinen itseeni. Eihän se mikään taidonnäyte ole. Puolisokin on vaimostaan niin ylpeä ja iloinen. Oitis vävy toi mielivillatakkinsa parsittavaksi.

Kun elämänpiiri kaventuu ja voimat vähenee, ilo löytyy pienistä asioista. Vaikkapa parsinlangasta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Tuplamummilla hyviä uutisia

Omaan syksyyn on mahtunut harmaita sävyjä. On mykistävä kokemus, kun saa syliinsä muutaman päivän ikäisen tyttärenpojan.

Viime päivinä eri yhteyksissä on tuotu esiin 1980-lukua.  Silloin olin itse pienen vauvan äiti. Se oli toivorikasta aikaa, maailma näytti olevan menossa parempaan suuntaan.  Kylmä sota lientyi. Talous kasvoi kohisten, yritykset kansainvälistyivät. Niin mekin.   Neuvostoliitto ei ollut enää yhtä pelottava kuin takavuosina.

Neuvostoliittoa ei enää ole. 1980-luvun toiveikkuus paremmasta maailmasta on ehkä muuttunut realismiksi.  Juuri nyt en jaksa ajatella maailmanrauhaa, toivottavasti osaan olla hyvä mummi.

Vauvan ihanuutta on myös se, että omat vaivat ja koettelemukset jäävät taka-alalle.

Ja mikä parasta, saamme myös Eleonorin Pariisista tammi-helmikuuksi tänne Suomeen. Ja Aalto-yliopiston Fysiikan laitos saa vierailevan professorin. Kaikki perheenjäsenet ovat silloin samassa maassa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997.




keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Potkulautamies 75 v.

Puolisoni täyttää tänään 75 vuotta. Lonkkaleikkauksen korjausoperaatiota odottava askel on lyhentynyt, hapset harmahtavat, Totta se on: ikä painaa.

Kun katson häntä tänään, muistan jotain muutakin. Jos näkee vain haurastuvan ulkomuodon, ei aina arvaakaan, mitä löytyy taustalta.

Yli  50 vuotta sitten Kari oli toimittaja, sotakirjeenvaihtajana neljässä eri sodassa Lähi-Idässä, Kyproksella ja Biafran sodassa. Kun 1970-luvulla puhuttiin kolmannesta maailmasta, Kari päätti lähteä katsomaan sitä. Hän oli Afrikassa yhteensä kolme vuotta, haastatteli useita valtionpäämiehiä ja diktaattoreita, teki juttuja niin Ylelle, Suomen Kuvalehdelle ja TST:lle.

Vähän sen jälkeen, kun olimme tavanneet, Kruununhaassa tuli kadulla vastaan eduskunnan puhemies Veikko Helle.  Siinä kun esittäydyimme, Veikko Helle taputti Kari olalle, hymyili ja sanoi: "Tässä on puolueen salainen ase suuren vaalivoiton takana.".  Että semmoinen entinen demari.

1970-luvulla ei ollut enkelisijoittajia eikä starttirahoja, pankista ei saanut lainaa edes reaalivakuuksilla. Karilla oli bisnesidea Esmerkistä. Kari oli selittänyt ideansa silloiselle Pohjola-yhtiöiden pääjohtaja Jaakko Lassilalle, joka järjesti lainan yrityksen perustamiseen.  Kari perusteli tytäryhtiöitä ympäri maailmaa, Kaakkois-Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja ympäri Eurooppaa. 1980-luvulla yritysten kansainvälistyminen ei ollut vielä kovin arkipäiväistä.

Eräänä päivänä Kari päätti muuttaa Kittilään. Siellä asuessaan hän huomasi, miten yksinäistä syrjäkylien vanhusten elämä voi olla.  Kari perusti Kittilän Ihmiset, joka edelleen järjestää virkistystoimintaa vanhuksille.  Monet ovat sanoneet: onpa hieno idea. Mutta eipä ole kukaan tehnyt perässä.

Aina kun syntyy uusi idea, tarvitaan myös joku, joka panee sen käytäntöön.  Kari pystyy innostamaan myös muita ihmisiä mukaan ja saa isoja asioita aikaan.

Kari on ikuinen idealisti, ideoitaan toteuttaessaan hän ei ikinä ajatellut omaa etuaan. Aika usein hän joutui maksamaan hyväuskoisuudestaan kalliisti. Se on voi olla idealismin hinta.

Tällaisen miehen kanssa olen kulkenut yli 40 vuotta.  Eipä ole tylsää ollut.  Yhdessä on menty niin Englantiin kuin Kittiläänkin. Yhdessä kuljetaan edelleen, matkat vain ovat lyhentyneet.

Luin lehdestä, että pitkään kestävissä liitoissa pariskunnat muistavat, mitkä ominaisuudet puolisossa saivat rakastumaan.

Hyvää Syntymäpäivää. Monia seikkailurikkaita vuosia!

torstai 19. syyskuuta 2019

Elämä levällään

Elämä on ollut ruokapöydällä levällään jo muutaman päivän. Ei mikään konmaritus, vaan valokuvien saneerausjärjestely. Näin vanhempana katsoo tarkemmin isovanhempiensa kuvia. Äidin isää en koskaan nähnytkään. Isän vanhemmat asuivat parin sadan metrin päässä.  Aika usein siellä kävin, mutta en heitä tuntenut ollenkaan. Puolet geeneistäni ovat heiltä peräisin. Voin siis päätellä perimää vain kuvien perustella: on varmaankin isänäidin nenä ja silmät.  Äidinäidiltä kasvojen muoto ja poskipäät.

Vanhoissa kuvissa oltiin vakavia ja hymyttömiä. Tunnollisesti laitan silti albumiin, pitäähän lasten ja lastenlastenkin nähdä esivanhempiansa kuvat.

Uudemmat kuvat ovat iloisempia.  Hymyt tulivat mukaan vasta puolison ja lasten mukana. Ehkä minulla oli ankea lapsuus. Mutta parempi ehkä näin.

Kuvien myötä käyn elettyä läpi uudelleen.  On tarvittu koko tunnerekisteri.  Onneksi työ on kohta valmis. Aika ajoin on hyvä kerrata elämää ja panna asioita tärkeysjärjestykseen. Valokuvilla voi muotoilla elämäänsä - voihan valita tilanteet, jotka haluaa kuvien avulla muistoissa elää uudelleen. 









sunnuntai 18. elokuuta 2019

Syksyn tuomaa ja tuulen viemää

Lapsena aina odotin koulun alkua kesäloman jälkeen.  Ainakin pienempänä tykkäsin kovasti koulunkäynnistä. Tai ehkä vain viihdyin huonosti kotona. Vaikea sanoa.

Jotkut tekevät hyviä päätöksiä vuoden alussa. Minusta syksy on parempi aika päätöksille. Paitsi että tämä syksyn alku elokuussa on ihan väärin. Syyskuun alussa pitää syyslukukauden alkaa.

Kesällä kun olin taas oikein sairas, ilmoittauduin syksyn (joka siis alkoi 15.8) Method Putkisto Pilatekseen. Päätin, että menen aina, jos en ole sairaalassa.  Jos en jaksa mitään, istun jakkaralla ja pyörittelen varpaitani. Onneksi tämän viikon tunti tehtiin vaakatasossa permannolla.  Jaksoin ihan kaiken. Voi, miten voimaannuinkaan.  Oli myös kiva nähdä vanhat tutut naamat.  Olenhan ollut samassa ryhmässä jo monta vuotta. Syyslukukausi lähti käyntiin hyvin.

Tänä vuonna emme uusineet RSO:n kausikorttia.  Olimme viime vuonna niin paljon sairaana, että selviydyimme konserttiin vain pari kertaa. Ehkä ei olisi pitänyt näin helposti luovuttaa.

Lainasin kirjastosta Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Käännös on vuodelta 1937. lähes 900 sivua.  Kirjan alussa, ennen sisällissotaa, etelävaltioissa vietettiin koko ajan lihakestejä. Tarkoitti varmaan grillausta. Olen lukenut kirjan alle 15-vuotiaana. Elokuva tietysti on nähty.

Oikeastaan päädyin lukemaan kirjaa, koska se antaa käsityksen rotuerottelusta, orjuudesta, luokkaeroista. Sodan vaihteita ja etelävaltioiden jälleenrakennusta kuvataan aika tarkkaan.  Sattumalta kuulin radiosta, että niiltä osin kirja on hyödyllistä luettavaa. Onhan se puistattavan rasistinen. Eniten järkyttää se, että en muista ollenkaan teini-ikäisenä järkyttyneeni yhtään.  Paitsi että on ollut yhtään mustaihoista nähnytkään ennen kuin joskus aikuisena Helsinkiin muutettuani.

Luin äskettäin uudestaan myös Somerset Maughamin The Painted Veil, ja huomasin lukiessani,  miten britit pitivät keltaisia ja vinosilmäisiä kiinalaisina vastenmielisinä. Nuorempana en ollut huomannut asiassa mitään kummallista.

Seuraavaksi aion käydä käsiksi johonkin nuorena luettuun venäläisklassikkoon. Olenkohan yhtään viisastunut?