Elossa

 Kävimme ensimmäistä kertaa elämässämme Aurinkomatkoilla.  En vieläkään oikein ole toipunut ilmastosyyllisyydestä.  Talven kesti paremmin, kun oli jotain mitä odottaa.  Ystävämme Markku ja Maria olivat olleet edellisenä vuonna Costa Adejen Hotel Jardines di Nivariassa, joka oli vanhuksille ja vammaisille sopiva paikka. Viisi tähteä - mekin antaisimme tähdet.  Ilman ystäviämme emme olisi enää rohjenneet lähteä.  Kuulimme, että sieltä on vuokrattavissa sähköskoottereita, joilla voi  ajella esteettömillä lähiseuduilla ja rannikkoteillä maisemia ihailemassa.  Minullakin oli kivaa, ei tarvinnut jättää Karia yksin hotelliin, ja saimme kulkea yhdessä.  Minäkin sain askelia ennätyslukemat Withings -kelloon, joka  sentään on ollut käytössä jo vuodesta 2019.   

Syksyllä pitää mennä uudestaan hakemaan tyynyt.  Viiden tähden hotellissa olisi viisi erikokoista tyynyä.  Olin vähällä varastaa niistä pienimmän.  Meistä kummastakin se paras tyyny ikinä.  Kotiin tultuamme kirjoitin hotelliin ja kysyin tyynyn valmistajaa, jotta voisimme tilata samanlaiset.  No, niitä ei saa mistään, sillä hotelli teettää tyynyt itselleen.  Lupasivat kuitenkin lahjoittaa yhdet, kun seuraavan kerran tulemme.  Eipä siis muuta kuin tyynynhakuun. Luultavasti marraskuussa.  

Espanjasta palattuamme olin jo ryhtymässä pyörätuolin tai invamopon hankintaan Potkulautamiehelle. Kun toisen puolison maksimikävelymatka on 200-300 metriä, pysähdellen, hitaasti ja kivuliaasti, se rajoittaa molempia.  Etenkin niitä asioita, joita voimme yhdessä tehdä. Ja mehän olemme viimeiset 48 vuotta tehneet asioita yhdessä. 

Tällä viikolla Potkulautamies teki ennätyksen:  kävi ihan itse bussi 71:llä Hakaniemen hallissa Reitin Kalassa uusia perunoita ja lohta ostamassa. Minä täällä kotona hermoilin kuin ekaluokkalaisen äiti ensimmäisenä koulupäivänä: pärjääkö?  No pärjäsi, korkkasimme miniskumppapullon ja juhlimme suoritusta. Pyörätuolin sijaan onkin tullut vähän toivoa.  Tehtiin vielä kolmas iso leikkaus, vaikka luulimme, ettei ole ollut mitään tehtävissä. Vuonna 2022 Peijaksen sairaalan ortopedi sanoi lonkan korjausleikkauksen jälkeen: lisää kipulääkettä ja hankkikaa rollaattori. Kun erikoissairaanhoito heittää ulos, on potilaalla vitsit vähissä.  

Keväällä asia tuli puheeksi pikkuserkkuni kanssa. Rannilan Esan oma lonkka oli korjattu ja hän tiesi, kuka on Suomen paras lonkkaortopedi ja pani tekstarilla yhteystiedot. Ortopedi oitis näki, mikä on vialla ja uskoi, että asia on korjattavissa.  Oli iso leikkaus ja haava on 40 senttiä pitkä.  Kyllä, maksoi paljon.  Mutta  mikä on sopiva hinta kivuttomalle kävelylle. 

Aloitettiin siis kuntoutus alusta kolmannen kerran. Ryhdyin itse personal traineriksi.  Kävelemme rappuja, alas ja ylös.  Kaksi kerrosta jo menee.  Tämä vaatii suunnattomasti sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja toistoja.  Koettelee hermoja.  Missä kulkee raja kannustavan puolison ja nalkuttavan akan välillä? 

Vieläkö ollaan tekemässä elossaoloilmoitusta kolmen vuoden kuluttua?  

Elämä yllätti 

Blogi oli valmiina jo kuukausi sitten.  En kuitenkaan julkaissut. Halusin odottaa jälkitarkastukseen asti.  Etten vaan nuolaise ennen kuin tipahtaa ja ilakoi ennen aikojaan. Sitten olikin minulla vuoro sairastaa, ja olin Meilahdessakin pari päivää.  CRP:t toisella sataa ja vieläkin vanhan ihmisen voimat vähissä.  

Koska Kari onneksi oli jaksavaisempi, hän halusi sairaalle puolisolleen avuksi ja lähti kävellen kauppaan.  Tuossa Toukolan K-Marketissa on ikävät rappuset, joissa ei ole kaidetta. Kari kaatui ja niskanikama murtui. Hengenmeno oli hiuskarvan varassa.  Elossaoloilmoitus siis tarpeen.  Kireä ja hankala niskatuki vaikeuttaa liikkumista kuukausia.  Nyt meni tulevaisuuden suunnitelmat uusiksi.  Ehkä jo tällä viikolla lähdetään rollaattorin kanssa pihalle.  

Mistä tunnet sä ystävän, onko vierelläs vielä hän?

 

No, onhan ystävä vielä vierellä. Ystävänpäivänä ajattelin paljon ystäviä. Viime viikolla olimme leffakaveriporukan kanssa katsomassa Onnen asiamies elokuvan. Kannattaa muuten käydä katsomassa. Ennen leffaa söimme keskinkertaisen pizzan ja iloitsimme yhdessäolosta.  Nyt meitä oli koolla viisi. Minä olin nuorin, vasta 73.  Kaveriporukkaa on harventanut luonnollinen poistuma. Vielä on yli puolet jäljellä. 

Pitää olla jotain, mitä odottaa.  Iloisia tapahtumia onkin edessä: tytär ja lapsenlapsi ovat viikon päästä tulossa oikea käsi kipsissä.  Putosi ressukka tuolilta kun yläkaappeja siivotessaan.  On muuten erilaista leikkaushaavan hoito Ranskassa: joka toinen päivä sairaanhoitaja vaihtaa siteen ensimmäisen kaksi viikkoa, kunnes haava on parantunut. Niinpä nyt äitinä ja mummina suunnittelen lapsen ja lapsenlapsen hemmottelua. Ruokalistaan vasemmalla kädellä syötäviä ruokia.  On tiedossa lohikeittoa, kuhaa, sienikastiketta ja muusia, karjalanpaistia. 

Nyt joka tuutissa vastustetaan digitaalista vanhusten hoitoa ja etälääkäriä. Tänään olen hoitanut kaksi juttua onnistuneesti Maisassa, lisäksi uusinut reseptin Kanta-palvelussa.  Vahvistus reseptin uusimisesta tuli puolessa tunnissa. Karillekin puhelinaika huomiseksi.  Eli kun liikkuminen on vaikeaa, on paljon mukavampi hoitaa lääkäriasioita kotoa käsin.  Mutta jostain aina ne saa uutisiin haastateltavaksi Hakanimen torin laidalta jonkun rollaattorimummon, joka vastustaa kaikkea digitaalista.  

Korvaako etäyhteys live-tapaamista?  Ei se nyt kokonaan korvaa.  Meillä on sukutraditio, että sunnuntaina soitetaan äidille.  Minäkin aina soitin sunnuntai-iltapäivällä.  Nyt tytär soittaa meille Pariisista Whatspp-kuvapuhelun.  Puhelin on kaiuttimella ja siinä vaihdetaan kuulumiset, joskus nopeasti, joskus jutellaan puoli tuntia.  Viimeksi tytär lopetti puhelun: "Oli kiva nähdä".   Niinpä oli. Melkein sama kuin livenä. 

Facebookissa syntymäpäivä on ikään kuin vaihtoehtoinen ystävän päivä. Ei tietenkään ihan kaikki Facebook-kaverit ihan ystäviä ole, kuitenkin tuttavia, entisiä naapureita, sukulaisia.   On siellä kuitenkin merkittävän iso osa ystävistäni.  Ja syntymäpäivän toivotus on pieni hetki tulla ajatuksissa yhteen ja ilahtua ystävyyden säilymisestä.

Suurin osa ikätovereistani Facebookissa on joutunut hakkerien uhriksi ja tili on kaapattu.  Ei enää vuosiin ole tullut oikeita kaveripyyntöjä. Lähes päivittäin on jonkin kaverin tilitä tullut huijauskaveripyyntöjä. Tosi kurjaa.  Kuulemma tilin palauttaminen hakkeroinnin jäljiltä on aika vaivalloista.  Karin kanssa olemme toistaiseksi välttyneet.  Ilmeisesti on F-securen ansiosta.  Yli 20 vuotta on ollut käytössä eikä ole mitään vielä hakkerit päässeet käsiksi mihinkään.  Voisin ikätovereilleni suositella.  Sitä voi kuukauden kokeilla ilmaiseksi.  Samaan hintaan tulee sitten vähän mielenrauhaa.  Pieni osa vanhuuden turvaa helposti hankittuna. 

Facebook-kavereissani on myös monta edesmennyttä naamakirjakaveria. Eli sinne jää nettihaamu bittiavaruudesta muistuttamaan syntymäpäivästään. Kuolinsanomat eivät näköjään ole kaikkia kavereita saavuttaneet, vainajia syntymäpäivänä onnitellaan. Tähän aikakauteen liittyy monia kummallisia, hyviä ja huonoja ilmiöitä. 

On meillä muutakin odotettavaa:  Olemme ensimmäistä kertaa elämässämme lähdössä pakettimatkalle.  Tähän asti on itse valittu lennot ja hotellit.  Nyt sitten on opas lentokentällä vastassa ja bussi odottaa. Ajattelin, että Kanarian saarille en ainakaan ikinä aio mennä, sellaiseen turistirysään.  Nyt ollaan lähdössä ihan innolla.  Mitä tästä opimme: vannomatta paras. 

Tulipas tosi tylsä blogi.  Eipä tämä oikeastaan mikä blogi olekaan.  Kunhan kerron kavereille kuulumiset, eipä ole mitään tapahtunut.  Sairausrintamalla sitten on vilkkaampaa, vähintään iän mukaista kulumaa.  Niitä juttuja varten on onneksi ihan eri blogi.

Onnea vuodelle 2025

Vuoden vaihteessa en taaskaan voi luvata mitään. Koska en tiedä, mitä huomenna jaksan. Pitää tarttua hetkeen ja elää päivän kerrallaan.  Jos ei ole mitään suunnitelmia, illan tullen huomaakin, ettei ole tehnyt mitään, koska ei aamulla tiennyt, olisiko jaksanut. 

Joulun pyhät meni huilatessa. Onnistuin saamaan pikku flunssan, joka otti käänteen huonompaan.  Ehdin ajoissa Pihlajalinnan päivystykseen, tulehdusarvot reippaasti koholla ja antibioottireseptin kanssa huilailemaan.  Jouluherkut haettiin Hakaniemen hallista (kalat jäi ostamatta, Reitin Kalan jono ulottui ulos asti).  Kari osti lihakaupasta kinkuksi luulemansa palasen, joka mielestäni oli kalkkunaa.  Kari söi tyytyväisenä kinkkua ja minä kalkkunaa, että kaikki hyvin. Saarioisten laatikot ja rosolli K-kaupasta. Lipeäkalaa syötiin kolme kertaa ja se riittää ensi jouluun asti. Eino koristi kuusen ja teki muista koristeista  joulunäytelmän, jossa tontut ja enkelit ovat ekumenian hengessä hyvässä sovussa. Vietimme rauhallista joulua kaksistaan.  

Posti pelasti joulun

Hyvin  usein tyytymättömät postin asiakkaat kirjoittavat yleisönosastoihin tai somessa postin hukkaamista paketeista ja kirjeistä.  Sain paperisen ilmoituksen tyttären lähettämästä paketista.  Ja onnistuin jotenkin hukkaaman sen ilmoituslapun, jossa oli paketin koodi.  Valvoin jo yhden yön.  Flunssa oli mennyt pahemmaksi, joten Kari köpötteli Redin K-Supermarketissa olevaan postitoimistoon.  Ja uskokaa tai älkää, jouluruuhkasta huolimatta he etsivät paketin, vaikka paketti-ilmoitus oli hukassa.  Eli posti löysi itse hukkaamani paketin. Kiitos siitä.  Siitä sai hyvää mieltä jouluun. 

Tänä vuonna olen kirjoittanut monta blogia: kun yöllä kivut pitävät hereillä, olen mielessäni hahmottanut monta pointtia seuraavaan blogiin.  Valvotun yön jälkeen lukaisen Hesarin ja siihen menee huonolla näöllä ja hitailla aivoilla kaksi tuntia ja suuri osa päivän energiasta. Ehkä jopa aloitan pari riviä, mutta siihen se jää.  On siis ennätysmäärä kirjoittamattomia blogeja.

Vanhasta tottumuksesta luen aina pääkirjoitukset tarkkaan. Pääkirjoituksista ei tule hyviä klikkiotsikoita. Todennäköisesti niitä luetaan vain paperilehdestä.  Ja paperilehtiä lukee tällaiset vanhat, kohtalaisen hyvin toimeen tulevat, todennäköisesti porvarillisia ajatuksia kannattavat vanhat jäärät.  Kotiin kannettu paperilehti on ylellisyyttä tilaushinta vuodessa 647 €.  Ei siihen ole kaikilla varaa.  Digilehti on vain 15 € kuukaudessa.  Viime viikolla kirjoittivat käännytyslaista ja perustuslakivaliokunnasta siihen malliin, että taas monta jäärää lopetti tilauksensa  Minä vähän epäilenkin, että Hesarilla tarkoituksella pyrkii häätämään viimeisetkin paperilehden lukijat, jotta voisivat siirtyä kokonaan digiaikaan.  Mutta on ihan terveellistä sietää myös sellaisia ajatuksia, joista on eri mieltä.  Ei mennä klikkauskuplaan algoritmien vietäväksi.

Suomalaiset käyttävät Veikkauksen peleihin keskimäärin 570 euroa vuodessa henkeä kohden - siis miltei Hesarin tilausmaksun verran. En lottoa, enkä voisikaan, koska ei ole veikkauksen rekisteröitynyt lottoaja. Niin - mitä kannattaa maksaa miljoonavoiton haaveista?   Mennä nukkumaan lauantai-iltana ja nähdä unta miljonäärinä heräämisestä. Lottoamisen sijaan voi törsätä 50 euroa kuukaudessa pörssiosakkeisiin.  Jos ei tule päävoittoa, tulee ehkä osinkoja.  Harvoin häviää rahat kokonaan.  Että sellaista eläkeläisrulettia suosittelen. Köyhimmät kai pelaavat eniten.  Ja heidän täytyykin lotota, jos olisivat panneet rahansa osakkeisiin, ei tulisi tukia, koska on omaisuutta. Harmin paikka.

Ensi vuodelle saimme sentään aikaiseksi koronan keskeyttämän RSO:n perjantaisarjan liput hankittua.  On sentään jotain suunnitelmia tulevalle vuodelle.  

Supervanhukset parhaassa iässä

Eilen heräsin aamuviideltä ja luulin olevani kuollut. Viikkokausia monenlaiset kivut ovat herättäneet monta kertaa yössä ottamaan vaihtamaan asentoa, ottamaan kipulääkettä, usein myös unilääkettä. Tänään aamuviideltä kipua ei tuntunut missään. Varovasti pyörittelin varpaita.  Jalat sentään toimii. Ranteita pyöritellessä nivelrikkokivut otin vastaan ilolla. En halunnut liikahtaakaan. Tartuin hetkeen ja ihmettelin elämää aamun valkenemiseen saakka.  I'm alive! Sängystä nousu oli sitten yhtä kivuliasta kuin ennenkin. 

Tulihan se syksy sieltä. Hesari kirjoitti supervanhuksista.  Kissanvillat, olisi Inkeri-äiti tuimasti sanonut osoittaen paheksuntaa, sen isompaa kiroilua kun ei harjoittanut. Me Potkulautamiehen kanssa aletaan olla heikossa hapessa.  Ei siis mitään supersuorituksia.  Päivässä jaksaa vain yhden asian. Ollaan ihan tavallisia vanhuksia. Pitää siis priorisoida.  

Meillä on edessä pyöreitä vuosia ja vietämme merkkipäivän matkoilla eli Pariisissa. Menemme koko perheen voimin.  Syntymäpäivälounas risteillään Seinellä.  Olympialaisten avajaisveneitä kun katseltiin, huomattiin, ettei ole tuota vielä tehty. Siitä jatketaan Givernyyn.  Kävimme siellä kerran keväällä, nyt on mukava nähdä se syysväreissä, jos nyt mitään syksyä siellä vielä on.   Matkan ohjelma on sillä tavoin suunniteltu, että lounas ja illallinen on joka päivälle etukäteen varattu.  Katsotaan sitten, mitä siinä välissä ehditään. 

Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän matkustaminen jännittää. Toimiiko Finnairin appi, osaanko käyttää.  Löytyykö lentokentältä Potkulautamiehelle kuljetuspalvelut ja onko hotellivaraukset varmasti kunnossa. Vähältä piti, Finnair oli jostain kaivanut Potkulautamiehen 10 vuoden takaisin Welho-sähköpostin ja lähettänyt vahvistukset sinne.  Welho se edelleen kummittelee.  Sinne kun menee sähköposti, ei tule lähettäjälle ilmoitusta, että osoite ei ole käytössä. Emmekä siis itse sinne enää pääse. Pitäisi haastaa DNA oikeuteen ja vaatia vahingonkorvauksia.  On sinne muutakin postia kadonnut.

Nuorena tällaiset jutut eivät lainkaan huolestuttaneet.  Tosin silloin matkatoimistosta tuli liput ja hotellivoucherit - muistatteko vielä niitä aikoja?   Tässä iässä kun pitää epäillä ennen muuta itseään, että onko osannut aina verkossa klikata oikeita sivuja oikeista paikoista. 

Kuvassa valmistaudumme pariisilaistunnelmiin.  Hakaniemen vanhaan Elannon tavarataloon on muuttanut ravintoloita.  Suosikkimme Bistro Le Coin täyttää myös vanhusten tarpeet.  Sen lisäksi, että ruoka ja palvelu on erinomaista, tuoleissa on vanhankin ihmisen hyvä istua.  Tuolipolitiikka on liian  monessa ravintolassa ihan retuperällä. 

Trullit ja trollit liikenteessä - syytä varoa

 

Trullit liikenteessä.  Alle kouluikäisenä olin Vimpelissä piinaviikolla mummin luona. Jostain opin, että pitää muistella hetkeä tai paikkaa, jolloin elämä elämä oli onnellista.  Piinaviikolla Rintalan pellolle tehtiin kokkoa.  Kokonteossa isoja poikia, taidetiin tuoda traktorillakin kokkotarpeita.  Kokkoon oli kerätty myös heinää ladoista sytykkeeksi.

Laittauduttiin trulleiksi.  Nokea nenänpäähän ja poskiin, mummin huivi päähän, kahvipannu ja luuta mukaan. Ei siinä mitään suklaata ja palkkiota kokoiltu. Eikä meillä lapsilla sen suurempaa ideaa ollut mistään pahojen henkien karkotuksesta tai karjaonnesta. Oli vaan jännää. Noita-asussa sitten mentiin kokolle illalla. 

Piinaviikko - tämä pääsiäisviikko oli toisaalta totista aikaa.  Kirkossa oli joka ilta ahtisaarna.  Luultavasti olin mummin mukana.  Muistan myös Parkanosta erään kiirastorstain, olin äidin mukana urkuparvella. Äiti esitti Käy yrttitarhassa polku, Se tuli vasta 1986 virsikirjaan. Lapsena kiirastorstain iltakirkko oli niin pitkä. Silti muistan, miten kirkkaasti äidin sopraano helkähti kirkon kattoon asti.  Vasta nyt ymmärrän, miten hyvä laulaja äitini oli. 

Nyt pääsiäiseni on maallistunut. Ruokaa on pitänyt hankkia jääkaappi täyteen. Heikkilän mummi oli paistanut pääsiäiseksi kokonaisen lampaanviulun.  Sen vieressä kylmäkonttuurissa oli puukko. Paistia sai käydä konttuurissa nävertämässä, eikä kukaan kieltänyt.  Takavuosina lampaanpaisti Delia Smithin ohjeella oli bravuurimme illallisilla. Olemme aika lailla vähentäneet lihan syöntiä.  Pääsiäiseksi kuitenkin hankittiin pikkuruiset paahtopaistit. Valkosipuli, rosmariini ja minttu marinadi yöksi. Katsotaan, mitä tulee.  Alkuun parsaa ja uppomuna, jota jo harjoittelin K-kaupan hyvän videon opastamana. Hyvä tuli. 

Vuosien saatossa kertyneet pääsiäiskoristeet hain kellarista.  Niissä on myös lasten askartelemia tipuja. Vuosikymmeniä ovat säilyneet, koristeista rakkaimmat.  Rairuohoistani tuli yhtä harvahapsisia kuin minäkin. 

Nyt ei ole enää trulleja, tilalle on tullut trolleja. Ruotsiksi troll on peikko.  Aika hämmentävää, sillä peikot, varsinkin muumipeikot ovat mukavia.  Mytologian mukaan pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä paha on valloillaan ja trullit pahanteossa. Nyt meillä on naapurimaassa trollailee itse iso perkele Putin vielä pääsiäisen jälkeenkin. 

Mistä uusi supermummo Airan seuraajaksi?

 

Onnea itselleni. Täytin 73. Ikä on muutakin kuin numero. 

Arvuutellaan kumpi vanhus USA:ssa päätyy presidentiksi.  Meillähän oli Super-Urkki joka oli nelikymppinen kunnoltaan viimeiselle kaudelleen lähtiessään ja muistamme kaikki, kuinka siinä kävi. 

UKK:n lisäksi Suomessa on ainoa joitain esimerkkivanhuksia, joiden pirteyttä ja kuntoa ihaillaan - arkkiatri Arvo Ylpöstä lähtien.  Kirsti Paakkanen innostui eläkepäivillään nostamaan Marimekon uuteen kukoistukseen.

Aira Samulinin  poismenon jälkeen meillä on supervanhustyhjiö. 

Ennustan Pirkko Mannolasta leivottavan seuraava supermummo. Spagaattikin kai vielä sujuu, vaikka ikää pitkälti yli 80. Ihan kiinnostavaa nähdä, millaista julkisuuskuvaa presidenttimme äitipuolelle nyt puuhataan. Tiettävästi on urheilullinen ja kunniaksi kuntoilevalle presidenttiperheelle. Paitsi että pitää ehkä nyt hillitysti esiintyä. Yli 60 vuotta sitten hän oli esiintymässä Herbert Katzin orkesterin kanssa Parkanon Päivölässä ja sain valokuvan ja nimikirjoituksen.  10-vuotiaana häntä kovasti ihailin kun oli niin nätti ja pirteä.  Hän oli siihen aikaan tähtenä kaikissa lapsille sallituissa elokuvissa. 

 Lenita mieluusti paistattelisi julkisuudessa edelleen, mutta turhamaisuutensa vuoksi ei vanhuksena halua meritoitua.  Katsotaan nyt. Miehiä ei oikein ole tyrkyllä maskottivanhuksen rooliin. 

Minä olen tavallinen vanhus.  En pysty kävelemään 10 000 askelta päivässä. Älykellooni äskettäin vaihdoin tavoitteeksi 3000 askelta.  Jonain hyvänä päivänä siihen voin päästäkin.  Pilateksesta kovasti tykkäisin ja 60+ Pilateksessa vuosikausia kävinkin, mutta en enää jaksa.  Pitää suostua luopumaan, se kuuluu myös vanhuuteen. 

Kuvassa ei ole keskiaikainen kidutuslaite, vaan Nordic Health Fysioterapiakeskus missä käyn nostamassa 2,5 kilon painoja tai teen 40 kilon jalkaprässiä.   Siellä on päivisin asiakkaiden keski-ikä yli 70 vuotta.  On siellä varmaan supermummojakin, mutta myös meitä sangen vaivaisia, joille pitää tehdä sopiva ohjelma. Olin vannonut, että ikinä en kuntosalille suostu menemään.  Enkä ehkä menisikään, jos jaksaisin golfata, hiihtää tai kävellä 10 kilometrin päivämatkoja Pariisissa, Roomassa tai jossain muussa mukavassa paikassa. Noissa kummallisen näköisissä tietokoneohjatuissa kuntoilulaitteissa on sellainen hyvä puoli, että ne voidaan säätää jokaisen voimille sopiviksi. Joka suorituksen jälkeen laite ilmoittaa, kuinka hyvin meni.  Jos ei kukaan muu satu kehumaan, on ihan kivaa, kun kone antaa onnistumisprosentiksi vaikkapa 98 %. 

Minulla on myös yksi superkuntoiluvinkki.  Aina kun sanotaan, että pitäisi liikkua (aivan liian) monta tuntia viikossa. Koronasulkujen aikaan Yle ja Helsingin kaupunki teki Aamujumppia Ylen Areenaan.  Ne tulee joka arkiaamu kymmentä vaille yhdeksän TV2-kanavalla.  No, eihän niitä tule tehtyä, paitsi että kun laittaa puhelimeen muistutuksen joka aamu 9.48 ja sitten avaa television.  Nyt emme pariin kuukauteen ole kertaakaan jättäneet tekemättä, jos olemme kotona.  Siitä kuulkaa tulee yksi tunti viikossa ihan huomaamatta.  Ja muutenkin siinä kummasti vetreytyy. 

En voinut olla ostamatta pääsiäiskorttia Eleonorille.  Niinpä lähden nyt kellottamaan tuhatkunta askelta postilaatikolle. 

Minun piti kyllä kirjoittaa syntymäpäivääni ankeaa tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta: kipuja, sairauksia, näen ja kuulon heikkenemistä, vesivahingon kustannuksia, stressiä, muistin hapertumista.  Eli siis kaikkea semmoista, mikä supervanhuksilta puuttuu. 

Viimeinen kvartaali menossa

Olen käynyt läpi viimeisiä papereita äitini jäljiltä, vaikka hänen kuolemastaan on jo vuosia.   Äidilläni oli isoäitini klaffipiironki, jossa hän säilytti tärkeimpiä papereitaan.  Piirongin perinyt veljentytär oli koonnut loput tavarat pahvilaatikkoon, joka nyt kulkeutui minulle.  

Papereiden järjestely otti koville. Papereita oli kahteen kategoriaan: muistoja elämästä ja muistoja kuolemasta.  Jostain syystä äitini oli tallettanut piirongin oikeaan ylälaatikkoon kuolinilmoituksia. Niitä oli 1930-luvulta alkaen Antti-isoisän kuolinilmoituksesta ja muistokirjoituksesta lähtien. Se oli varmaankin talteen ottanut jo isoäitini Iida. Hiukan ihmettelin kuolinilmoitusten määrää.  Miksi niitä kerätä?  Tunnistin toki henkilöt, sukulaisia, äidin entisiä työtovereita ja ystäviä. Ystävien luonnollista poistumaa.  Ensin ajattelin, että ei kai näitä säilytetä.  Tarkemmin ajateltuani huomasin, että siinä on äidille tärkeät ihmiset. Ehkä kuolinilmoitukset olivat tapa surra tai muistaa. Panin ne kaikki ohueen mustaan kansioon. Kirjoitan siihen saatelapun.  Inkerin tärkeät ihmiset. Siisti ja kompakti kokoelma. 

Toinen kansio on hieman paksumpi, ehkä pari senttiä. Siellä on Pikku-Inkerin koulu- ja työtodistukset.

Niiden seassa oli jostain syystä myös minun koulutodistukseni yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta. Lukuaineiden keskiarvo 9.25.  Ehkä äiti halusi tätä ilolla muistaa. Todistuksista huomaan, miten erilaisia olemme taidoiltamme.  Äidillä oli aina laulu ja liikunta 10 ja matematiikka 5. Minulla ne huonoimmat numerot laulusta ja liikunnasta.  

Muistan lukuisat kerrat kun lapsena vähän nolotti kirkossa tai joissain itsenäisyyspäiväjuhlissa, kun äitini lauloi, yksin tai duettoja Mansukosken Pertin kanssa. Vaikka hyvin äiti lauloi. En muista äidin ikinä kotona laulaneen. Joskus ennen esiintymisiä hän saattoi yksin harjoitealla. 

Äidin korulippaassa oli myös ansiomerkkejä kuorotoiminnasta. Äiti kertoi, että aina raskaana ollessaan hän toivoi, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa. Nuorin sisaruksista sentään pärjäsi pesäpallossa. Ehkä hän kuitenkin oli meistä usein ylpeä, vaikka emme oikeissa lajeissa pärjänneet. 

Kuvan kaksi työmääräystä on lottakomennukselle, toinen puhelunvälittäjäksi, toinen ilmavalvontaan.  Allekirjoittajana on Lapuan yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen. Äiti kävi koulua Lapualla. Nykypolvet eivät enää tiedä, kuka oli Hilja Riipinen. Silloin rintamalle lähdettiin vapaaehtoisesti - velvollisuudentunnosta.  Olen äidistä ylpeä.  Suomi oli silloin samassa tilanteessa kuin Ukraina. 

Kun papereita käyn läpi, monenkirjavaa muistoa tulvii mieleen.  Huomaan, miten vähän äidistäni loppujen lopuksi tiedän. Olisi pitänyt kysyä, miten ihmeessä menit naimisiin miehen kanssa, joka ei osaa laulaa eikä harrasta urheilua? Oliko teillä mitään yhteistä? Äidin papereissa oli myös hieno paperi, jossa Tasavallan Presidentti oli myöntänyt Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin.  Minulle tuli mitali yllätyksenä, en tiennyt koko asiasta, olisi pitänyt kysyä.  Enkä toiminnasta rintamaveteraaneissa. Ainakin yhdistystoiminnassa olemme molemmat olleet ahkeria. 

Kun alkaa olla elämän viimeinen kvartaali käsillä, lähihistoria kiinnostaa enemmän.  Käydessäni läpi äitini papereita mietin perimääni. Paperien ja muutamien esineiden lisäksi olen perinyt luonteenpiirteitä, ulkoista olemusta aika paljon, taitoja tuskin ollenkaan.  

Lopuksi aineeton perimä: arvot.  Poliittiset arvot näköjään ovat hyvin periytyneet.  Ukrainan sodan ainoa hyvä puoli on siinä, että vihdoinkin saa sanoa, mitä oikeasti itänaapurista ajattelee. Tunneperimästä olisi hyvä puhua enemmän.  Ainakin niin, ettei siirtäisi huonoa perintöä seuraaville sukupolville.  Tästä olisi hyvä osata puhua myös omien lasten kanssa. Ja vaalia jotain hyvää tunneperimää.  Inkerin hieno ominaisuus oli, että hän ei koskaan valittanut vaivojaan, eikä puhunut pahaa muistaa.   Puhelun hän päätti aina reippaasti: "Kaikki kunnossa".  

Sitten vielä siunatuksi lopuksi: hengellinen perimä.  Pistää miettimään, vai mitä?