Onnellinen päivä

Aamulla ei onneksi aina tiedä, mitä tulee vastaan.  Jos ei ole varma, että menee huonosti, olettakaamme, että käy hyvin. Joskus päivä kääntyy juhlaksi.

Syöminen on hyvä harrastus, joka on terveellistä sairaanakin.  Vävyn kanssa tuli puheeksi ruokaklassikot.  Kirjallisuudessa on vähän sama asia, jos kirjaa luetaan vielä yli 100 vuoden päästä, kyseessä on klassikko. Muistin Mannerheimin mieliruuat ja kuha Walewskan - se kuulostaa niin hyvältä, että olisi hienoa testata se.  Vuosikymmeniä sitten muistan sen ruokalajin nähneeni jossain hienossa ravintolassa ruokalistalla.

Eipä muuta kuin Googleen reseptin etsintään ja päätimme sen jonain päivänä yhdessä toteuttaa ryhmätyönä. Hankinnat piti suunnitella.  Eihän meillä ollut edes pursotinta perunamuusille. 
Potkulautamies kuori muusiin noin 30 pientä puikulaperunaa. Hienot ruusukkeet pursoteltiin heppoisella Tokmannin pikkupursottimella.

Pari tuntia siinä meni eri vaiheineen.  Vävy oli pääkokki, me muut vain hieman avustimme. Lisäksi tein vaarin salaattia, johon isäni oli lapsena (1920-luvulla) oppinut tekemään kastikkeen kovaksi keitetystä kananmunasta, sinapista, etikasta, kermasta ja suolasta ja sokerista. Kyseessä on siis Tammelan suvun klassikko. Olin noin 5-vuotias, kun isä salaattikastikkeen minulle opetti.  Siihen aikaan tuoreita vihanneksia ei kaupoissa ollut talvisin. Joskus pääsiäiseksi tuli keväällä ensimmäistä kertaa lehtisalaattia ja äiti kauhisteli, kun se oli niin kallista. 

Heikkilän suvun klassikkoruokiin ei ole reseptejä. Parhaiten muistan lampaanviulun.  Paisti oli konttuurissa (eli kylmäkomerossa) vadilla.  Vadilla oli puukko vieressä ja sitä sai käydä vuolemassa milloin vaan. Siinä vaiheessa olin nuorin lapsenlapsi ja nuorimmalla lapsenlapsella on aina erityisoikeuksia mummien sydämissä. 

Netissä oli monenlaisia Walewska-reseptejä, päädyimme tähän: Pirkka-versioon. Nesteeksi vaihdoimme valkoviinin. Ymmärrän nyt Mannerheimia hyvin.  Nykyajan elämässä nämä ruokalajit ovat liki mahdottomia, ellei ole omaa kokkia ja muuta sisäpalveluskuntaa.  Lopputulos oli ehkä paras ikinä kotioloissa nautittu juhla-ateria.  Oli aivan tavallinen lauantai - sillä erotuksella, että olimme koolla koko perheen voimin.  Meillä oli ihanat arkijuhlat.

Juhlat voi panna pystyyn jo onnistuneen kokkausprojektin kunniaksi. Seuraavaksi aion keittää Mannerheimin Seljankan.  Siihen ei mene koko päivää, ehkä siitä ei ole juhlan aiheeksi. Olen viime viikkoina lueskellut lähihistoriaa, Mannerheimista Koivistoon ja Kekkosta siinä välissä. Nyt kun fyysinen liikkuminen on vähäisempää, voi matkustella mielikuvituksessa, ajassa ja muistoissa.

Mummi siirtyy digiaikaan

5-vuotias pariisitar Eleonor on nyt mummin ja vaarin ilona.  Toiveena oli kokea suomalaistalven iloa pari kuukautta. Ensimmäisenä hoitopäivänä tihuutti vettä harmaan taivaan täydeltä ja tarhan piha oli yhtä mutavelliä.  Ensimmäinen välipala oli järkytys: Puuroa! Ranskassa on kakkua ja hedelmä.  Jälkikäteen selvisi, että puuro oli ollut marjapuuroa.  Uusi kokemus sekin.

Digiaikaa eletään. Puhelin putosi takataskusta vessan lattialle ja lasi meni rikki.  Vein korjattavaksi Digishopiin, joka on onneksi tuossa lähellä. Lasi ei lähtenyt suosiolla irti, ja akku oli syttynyt palamaan. Onneksi olin pitänyt vanhan puhelimen tallella ja voin sillä soittaa ja pääsen tunnistautumaan. Ja paljon muutakin tärkeää on uudessa puhelimessa. Eipä sitä olisi arvannutkaan, miten helposti puhelinriippuvuus syntyy.

Puoliso siirtyi vihdoinkin tällä viikolla yhteen kyynärsauvaan kotioloissa. Toinen käsi on vapaa vaikkapa kahvikupin kantamiseen.   Jalka oli pitkään turvoksissa ja niin kipeä, että vasta viime viikolla alkoi kuntoutus. Nordic Health on loistava paikka.  Sekä Potkulautamies että rouva voivat suositella lämpimästi, myös vanhat ja vaivaiset otetaan siellä ammattitaidolla lämpimästi vastaan. En tiedä yhtään toista kuntosalia, jossa olisi samanlaista osaamista.  Fysioterapeutti tekee laiteohjelmat yksilöllisesti tilanteen mukaan. 

Olemme opetelleet uusia taitoja:  tilaamme ruokaa netistä. Wolt on kokeiltu muutaman kerran. K-supermarket Arabia kantaa kotiin painavat tavarat, mehut, vissyt, maidot, jugurtit, pakasteet, pesuaineet.  Kokeeksi tilasin hedelmiä - luulin, että ne olisi varminta itse valita. Katin kontit.  Miesmuistiin en ole syönyt yhtä hyviä päärynöitä kuin kaupan valitsemat. 

Siitä lähtien, kun palasimme Suomeen Englannista, olen kaipaillut Marks&Spencerin "puolivalmisruokia".   Eli ruokaa, joka on tuoretta, herkullista, hyvin maustettua ja valmis uuniin pantavaksi.  Olin jo aiemmin Foodmarketista (entisessä Stokkan herkussa) ostanut alumiinivuokaan pakattuja puolivalmisaterioita siellä käydessäni.  Lähdinpä siis nettiin katsomaan, mitä olisi tarjolla. Oli vaikka mitä!  Ja mikä parasta, pääkaupunkiseudulla ilmainen kotiinkuljetus. Juuri äsken tilasin kolmen päivän ruuat. Annokset ovat niin runsaista, että neljän hengen annoksesta syö mainiosti kuusi henkeä, jos vaikka keittää riisiä tai muuta sellaista.  Ehkä tämä ilmainen kotiinkuljetus on vain ohimenevä sisäänheittotarjous.

Olemme siis siirtyneet vanhusten digiaikaan.   Suosittelen opettelemaan ajoissa.  Saattaa se lonkkaleikkaus osua kohdallesi ennen kuin arvaatkaan. Täytyy ensin tunnustaa:  en olisi saanut tätä aikaiseksi, elleivät tyttäret puolipakolla painostaneet.  Oman arjen helpottaminen on tärkeä osa sairastamisen jalossa taidossa. Se pitää opetella silloin, kun vielä pystyy.  Ja säästää voimat tärkeämpiin asioihin.

Lonkka korjattu - jouluvalmistelut vauhdissa

Karin lonkka on korjattu. Iso lonkankorjausoperaatio on nyt takana.  Sikäli kun ymmärrämme, kaikki meni niin hyvin kuin mahdollista. Nyt lonkkaproteesissa on oikean kokoinen kuppi, joka on oikeassa paikassa ja oikeassa asennossa.

Ihailtavaa ammattitaitoa. Peijas ei ole uusi sairaala, neljä henkeä mahdutetaan potilashuoneeseen, joka vastaa kooltaan Meilahden tornisairaalan yhden hengen huonetta. Ammattitaidon lisäksi ihastelen ennennäkemättömän ystävällistä ja mukavaa henkilökuntaa - laitosapulaisista kirurgeihin. Sairaalassa on hyvä tunnelma, käytävillä vastaan tuleva henkilöstö tervehtii ja ottaa katsekontaktin. Kanslia ammottaa tyhjyyttään: hoitajat ovat potilashuoneissa ja käyvät vähän väliä kyselemässä  vointia.

Olen valmistautunut omaishoitoon hoitamalla jouluostokset yhden pysähdyksen taktiikalla.  Menin Stockmannille lauantaina heti yhdeksän tietämillä, kun myyjiä oli hyvin saatavilla. Shoppasin systemaattisen listan kanssa.  Aloitin tärkeimmästä: Eino sai helistimen, josta mummi on ylpeä.  Saa nähdä, mitä Eino tuumaa. Kun 14 lahjaa oli ostettu, suunnistin 7. kerroksen pakkaamoon noin kello 11. Siellä oli 4 lahjan pakkaajaa odottamassa. Huokaisin ja istahdin lepäämään. Ei aikaakaan, ja  lähdin kotimatkalle mukanani säkillinen hienosti paketoituja lahjoja. Eleonorin perhospuseroa lukuun ottamatta vain tylsää ja tarpeellista, toivottavasti silti mieluisaa.

Kuvassa Kari pari päivää leikkauksen jälkeen. Ehkä jo huomenna kotiin, vielä pitää fysioterapeutin kanssa harjoitella portaissa kävelyä kyynärsauvojen kanssa.  Hyvää Joulun odotusta. 

Hummeripasta - jo oli aikakin

En ollut koskaan kokannut kotona hummeria. Olen jo iässä, jolloin alkaa olla korkea aika tehdä jotain, jos aikoo elämässään ehtiä.  En erityisemmin ole hummerin  ystävä, joskus olen ravintolassa syönyt.  Eihän se juuri mitään maistu. Ikään kuin isoa ja puisevaa rapua.

Hesarin etusivulla Lidl mainosti hummeria ja tuumasin, että siitä on tullut jo arkiruokaa.  Niinpä Potkulautamies toi pari hummeria.  Googlettelin ohjeita.  Totesin, että gratinoitu hummeri on mahdottoman työläs ja puolikkaassa on vain 50 grammaa syötävää. Pitäisi laittaa muuta syötävää lisäksi.

Netistä löytyi hummeripasta. Siitä saa vatsan täyteen vähemmällä vaivalla. Keitetty hummeri on komea otus.   Se paloittelu vasta askartelua onkin.  Katsoin Gordon Ramsayn opetusvideon vasta jälkikäteen.  Tarvittiin puukkoa ja vasaraa ja siivottavaa riitti jälkikäteen.  Runsaasti tuli sisälmyksiä, kuoria ja sotkua, myös hieman hummerinlihaa.

Kun on vanha ja sairas, eikä jaksa matkustella seikkailemaan, voi seikkailla kokeilemalla vaikka uusia ruokia. Voi kokea uusia elämyksiä hellan ääressä. Hummeripastasta ei ollut juuri mistään kotoisin. Se palautti mieleen Rooman lempiravintolani Ristorante alla Rampan ja spaghetti alle vongolen.

Verachi-simpukoita en ole Helsingissä missään nähnyt, mutta sydänsimpukat ajavat saman asian.  Yllätyin iloisesti nähdessäni niitä K-supermarket Arabian kalatiskillä.  Saa niitä kuulemma myös Stockmann Herkusta torstaisin.

Lähdettiin makumatkalle Roomaan. Näin se käy:

Osta kilo sydänsimpukoita. Niitä ei tarvitse sen kummemmin esikäsitellä eikä putsata. Liota  merisuolavedessä pari tuntia. Jos joku on avannut kuorensa, napauta terävästi ja jos ei mene kiinni, pane roskiin).

Pilko lehtipersiljan varret ja latvat erikseen.

Sitten vaan kattilaan runsaasti oliiviöljyä, chiliä maun mukaan, valkosipulia muutama kynsi. Kuullota ne, lisää lehtipersiljan varret ja suolaa. Lisää kirsikkatomaatit, jos haluat niitä käyttää. Lopuksi hyvä loraus valkoviiniä ja  lisää lämpöä. Simpukat sekaan ja kansi päälle.  Noin 3-4 minuuttia ja simpukat iloisesti aukeavat ja ovat valmiita. Koristele persiljalla.

Tällä  välin olet keittänyt pastan, tagliatellen tai spagetin. Pikaruokaa parhaimmillaan. Makumatkailu avartaa.   

No, miten elämä meni, Riemuylioppilas?

Pohjoiseen junalla matkustettaessa joskus Tampereen jälkeen juna pysähtyy hetkeksi keskelle metsää. Ei näy taloja eikä valoja.  Juna jatkaa matkaa metsän keskellä.  Kävitte Parkanossa.

50 vuotta sitten rehtori Toini Vainio painoi ylioppilaslakin päähäni Parkanon yhteiskoulun juhlasalissa. Meitä oli kymmeniä. Yhtä tai kahta lukuun ottamatta ylioppilas oli sukunsa ensimmäinen valkolakki.  Kun Parkanon mieskuoro vappuna kajautti "Kun leivoset ilmassa leikkiä lyä", kunnantalon mäellä oli yhteiskoulun opettajien lisäksi vain alun toistakymmentä valkolakkia.

Vuonna 1970 ei ollut vielä peruskoulua. En tiedä, millaisin haavein olimme lähdössä maailmalle. Tai ei välttämättä maailmalle - kuitenkin Parkanosta pois. Maaseudun autioituminen eteni sitä mukaa, kun nuoriso kouluttautui ylioppilaaksi. Heistä vain muutama palasi. En minäkään. Niin kauan harvakseltaan kävin, kun äiti vielä oli elossa.

Koulun jälkeen olen jossain yhteydessä tavannut korkeintaan kymmenkunta entistä luokkatoveriani. Kun on tavattu osaamme luetella edesmenneet. Elävien kuulumisia ei ole juuri välittynyt.  Kolmensadan Facebook-kaverin joukossa on 4 parkanolaislähtöistä.

 On herännyt ajatus, että tavattaisiin Parkanon yhteiskoululla ensi keväänä, kun tulee täyteen 50 vuotta omista lakkiaisista. Oltaisiin riemuylioppilaita.

Ensin kavahdin ajatusta. Kuinka käy small talk luokkakaverin kanssa 50 vuoden tauon jälkeen onkin ehkä big talkia.  Hyvä aloitus olisi - No, miten meni elämä?  THL:n mukaan jäljellä olevan eliniän odote on noin 19 vuotta. Voisi jatkaa:  - Missä vietät loppuelämäsi?

Aina joskus sanotaan jollekin tutulle. - Olisi kiva nähdä.   Niin, olisiko kiva nähdä?  Tavataanko ensi keväänä riemuylioppilaina Parkanossa. Kiinnostaa kuulla, minne Parkanosta lähdimme, kuka palasi. Miten elämä muuttui? Olimmehan niin maalaisia. Tuliko meistä kaupunkilaisia, ehkä kosmopoliitteja, vai halusimmeko pysyä pienemmissä ympyröissä.

Ensiksi on löydettävä hengissä olevat luokkatoverit, kutsuttava mukaan. Toistaiseksi käytännöllisin keino on Facebook.  Olen perustanut sinne ryhmän nimeltä: Parkano Ylioppilas 1970 . 

Ryhmään voi laittaa liittymispyynnön. Aletaan sitten verkostoituminen. Ja sinne voi myös ilmoittaa, jos ei halua tulla mukaan.  Näin säästyy etsimisvaiva. Aluksi pitää varmaan jostain etsiä nimilista. Ja muista ilmoittaa myös, mikä nimesi oli kouluaikana.  Minä olin Tammelan Satu.  Sama Satu edelleen, vaikka sukunimi vaihtui yli 40 vuotta sitten.

Terveyteni on tällä hetkellä niin hauras, että en uskalla luvata ryhtyväni järjestämään kokoontumista, mutta jaksamiseni mukaan olen mukana.  Olen kuullut, että blogillani on Parkanossakin monta lukijaa.  Toivottavasti tämä tavoittaa vuoden 1970 ylioppilaita tai heidän ystäviään ja sukulaisiaan.

Yllätin itseni iloisesti

Ainakin 10 vuotta vanha puolison lempivillatakki oli kädessäni jo sekajäteroskapussin yläpuolella. Siinä oli iso reikä kyynärpään kohdalla. Olin etsinyt samanlaista niin Stockmannilta kuin vekkokaupoistakin. Ei löytynyt.

Yritin ajatella konmarituksen oppien mukaan: "Kiitos vuosien hyvästä palveluksesta."  Onhan poikkeuksellista, että jonkin vaatekappaleen käyttää loppuun.  Vaatekaapit ovat väärällään lähes käyttämättömiä vaatteita - ajoittain Kierrätyskeskukseen lähtee säkillinen.  Rikkinäisiä vaatteita ei voi kierrättää. En hennonut laittaa rakasta villatakkia jätteisiin.  Päätin pelastaa sen.

Netissä oli lapsiperheköyhyydestä kertovan artikkelin kuvituskuvana lapsen jalka hyvin parsitussa villasukassa. Jo silloin ajattelin, että ehkäpä kyseessä ei olekaan kaikkein köyhin lapsi. Jos hänellä on äiti, joka noin huolella parsii lapsen sukan, lapsella voi olla toisenlaista rikkautta. Mutta lapset voiva olla julmia, parsitut vaatteet on hyvä maali kiusaajalle.

Muistin sukkakuvan. Luultavasti en ole ikinä parsinut mitään. Päätin yrittää. Yllättävää kyllä, Suomalainen Kirjakauppa myy virkkuukoukkuja, lankoja ja sen sellaista.  Parsinneula sieltä löytyi, vaan eri parsinlankaa.  Parsinlankaa jahdattiin monesta monestakaupasta. Onneksi Simonkadun yläpäässä on lankakauppa ja parsinlanka löytyi. Oli monia eri värejä, myös tummanharmaa.

En muista, milloin viimeksi olen ollut yhtä tyytyväinen itseeni. Eihän se mikään taidonnäyte ole. Puolisokin on vaimostaan niin ylpeä ja iloinen. Oitis vävy toi mielivillatakkinsa parsittavaksi.

Kun elämänpiiri kaventuu ja voimat vähenee, ilo löytyy pienistä asioista. Vaikkapa parsinlangasta.

Tuplamummilla hyviä uutisia

Omaan syksyyn on mahtunut harmaita sävyjä. On mykistävä kokemus, kun saa syliinsä muutaman päivän ikäisen tyttärenpojan.

Viime päivinä eri yhteyksissä on tuotu esiin 1980-lukua.  Silloin olin itse pienen vauvan äiti. Se oli toivorikasta aikaa, maailma näytti olevan menossa parempaan suuntaan.  Kylmä sota lientyi. Talous kasvoi kohisten, yritykset kansainvälistyivät. Niin mekin.   Neuvostoliitto ei ollut enää yhtä pelottava kuin takavuosina.

Neuvostoliittoa ei enää ole. 1980-luvun toiveikkuus paremmasta maailmasta on ehkä muuttunut realismiksi.  Juuri nyt en jaksa ajatella maailmanrauhaa, toivottavasti osaan olla hyvä mummi.

Vauvan ihanuutta on myös se, että omat vaivat ja koettelemukset jäävät taka-alalle.

Ja mikä parasta, saamme myös Eleonorin Pariisista tammi-helmikuuksi tänne Suomeen. Ja Aalto-yliopiston Fysiikan laitos saa vierailevan professorin. Kaikki perheenjäsenet ovat silloin samassa maassa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997.