sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Sienestämään päästiin vaikka tuli uskon puute

Sienimetsässä käytiin sittenkin.  Tytär ja vävy olivat löytäneet sieniapajat ihan tien vierestä ja pääsin mukaan. On syöty sienipastaa, sienirisottoa, sienipiirakkaa, sienisalaattia.  On kuivattu, suolattu, pakastettu, marinoitu. Onnistuu se pienessä kuumeessakin.

Kuumemittari ei suostu pysymään 37:n alapuolella. PET-kuvauksen tulokset ovat tiedossa, eikä siitä tullut selitystä lämpöilylle. Aikovat kyllä vielä selvitellä lisää. Siitä huolimatta nyt on suunnitelmissa lähtö Assisiin ja Roomaan viikon kuluttua.  Viime kesänä jouduin aorttani vuoksi perumaan matkan pari viikkoa ennen lähtöä.

Minusta on aina ollut mukava nousta uuteen päivään aamuisin. Keittää kahvit ja lukea Hesari kannesta kanteen. Nyt on väsynyt jo ennen kuin nousee sängystä. Aiemminkin on ollut kaikenlaista haastetta terveyden kanssa.  Mutta aina on jotain ehtinyt ennen kuin väsy yllättää. On ollut uskoa siihen, että kyllä tämä tästä. Nyt on tullut uskon puute.

Tarkemmin ajatellen uskon puute on moniulotteinen kysymys. Kun voimat on loppu, ei jaksa uskoa itseensä. Ennen on voinut ajatella, että ahkeruus kovan onnenkin voittaa. Nyt sanotaan, että pitää levätä. Olen opppinut siihen, että levätä sopii vasta, kun on ensin saanut työt tehtyä. Ansioton lepäily ei ole mukavaa. 

On mennyt vähän usko lääketieteeseenkin.  On otettu kokovartalosenkkaa ja TT-kuvattu ja PET-kuvattu ja röntgenkuvattu ja ultrattu. On laitettu varaosaa, josta näyttää olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.  Hyötynä on, että olen hengissä. Ehkä olisin kuollut äkillisesti. Tai jos aortta olisi ollut repeämässä, olisin päätynyt hätäleikkaukseen.  Niistä jää noin puolet henkiin.  Tai sitten olisi ollut ehkä vuosi tai kaksi entisenlaatuista elämää. Jos olisin tiennyt lopputuloksen, olisin ottanut mieluummin vähän laatua kuin kuin paljon tätä määrää. Terveystaloustieteilijät käyttävät termiä laatupainotteinen elinvuosi. Tätä uupumusta ei voi hyvällä tahdollakaan elämäksi kutsua. Vaikeita juttuja. Aina vaan ei voi etukäteen tietää, miten käy.

Uskonpuutteesta huolimatta aion tänään vielä messuun lähteä. Siellä voi paneutua vaikkapa ansaitsemattomaan armoon, joka sekin on kummallinen asia. Ja ehkä jo huomenna voin vähän paremmin. 








lauantai 1. syyskuuta 2018

Säteilen radioaktiivisena, suosittelen jokiraputerapiaa

Viime viikolla eräänä aamuna päätin, että illalla voisi syödä oikeita jokirapuja. Ei voi olla varma, ehtiikö ikinä myöhemmin. Trendikästä hetkeen tarttumista. Euroja voi säästää perinnöksi lapsille. Mutta parempi tuhlata yhdessä heidän kanssaan.  Onneksi rapuillallinen sopi myös tyttären ja vävyn aikatauluun. Kunnia Stockmann Herkulle - parhaat ravut ikinä.


Verisuonten liimausoperaatio kai onnistui.  Luulin jo toipumisen alkaneen. Eikö mitä - kuume nousi uudestaan.  Infektiotautilääkäri sanoi, että yli 38 asteen kuume vanhuksella on vakava asia. Mikä ettei tässä sitten vanhuskategoriaan siirry overnight.

Odottelen infektiopainotteisen PET-kuvauksen tulosta, josta kerrotaan kirjeellä. Kuvauksessa käytetään radioaktiivista merkkiainetta. Nyt säteillään. Nyt siis metsästetään tulehdusta verisuonistentissä. Joka olisi aika ikävä juttu. Sitä proteesia kun ei niin vaan vaihdeta.  Jos verisuonilääkärit kirjoittavat, että ei ole vikaa heidän reviirillään, pitänee palata ykkösruutuun. Mennä terveyskeskukseen, missä lääkäri kirjoittaa Panadol-reseptin ja toivottaa hyvää syksyä.  Aamuöisin kolmen tietämissä heräillessään sitä vaan ihmettelee, miten tässä nyt näin kävi. Sitten viideltä voikin nousta Hesaria lukemaan.

Olemme tämän vuoden sairastelleet puolison kanssa vuorovedolla.  Potkulautamies toipuu vähitellen lonkkaleikkauksesta samassa tahdissa kun oma vointini romahtaa.  Onneksi sentään jaksoin Juhannukseen asti.  Nyt ei enää olekaan mitään hätää. Tytär ja vävy jättivät tärkeät ja eettisesti arvokkaat työpaikkansa Myanmarissa ja muuttivat Suomeen, ollakseen samassa maanosassa, lähempänä. Nyt asuvat samassa talossa - seinän takana.  Iloinen yllätys. Tätä emme arvanneet, kun joulukuussa ostimme tuosta vierestä vapautuneen kaksion.  Ajattelimme laittaa siihen Airbnb:n ja käyttää itse vain tytärten Suomen-vierailujen aikaan. Nyt meni näin. Olimme jo tottuneet ajatukseen, että tyttäret eivät koskaan muuta takaisin Suomeen.

On sadellut viime päivinä niin mukavasti, että sienimetsä olisi kova juttu.  Kuumeinen vanhus ei ole sienimetsäkelpoinen.


perjantai 24. elokuuta 2018

Aortta liimattu kokoon ja pitäisi haista pahalta

Uskokaa tai älkää, vatsa-aorttani vuoto on liimattu umpeen. Aivan oikein, valtimoon on menty, löydetty vuotopaikka ja sinne laitettu Onyx-nimistä polymeeria - liimaa, joka kovettuu ja tukkii vuotokohdan. "Lopputuloksena kontrollikuvissa aneurysmapussiin ei ole varjoaineen virtausta ainakaan näistä haaroista." Muista haaroista sitten ehkä.

"Huomionarvoista jatkohoidossa on, että emboliamateriaalissa oleva rikkipitoinen liuotin tuottaa pahaa hajua potilaan ympäristöön useiden päivien ajan." Kuulemma muistuttaa mädän kananmunan hajua.  Harmi, etten ole koskaan haistellut mätiä kananmunia. En siis osaa sanoa osuivatko oikeaan.

Sitaatit erikoislääkärin lausunnosta.  Aorttan paikkaus kesti kaksi tuntia.  Erikoista siinä oli, että sekä avustavat röntgenhoitajat ja röntgenlääkäri puhuivat potilaalle. Eli kaikki hyvin.  Ei siis vielä tarvita hautajaisvirsiä.  Sairaalareissu oli ajatuksia herättävä ja opin paljon uutta ja huomasin, että eräät asiat eivät ikinä muutu. Kunhan jaksan, kirjoitan hurjasta seikkailustani yksityiskohtaisemmin  toiseen blogiini Sairaan hyvä potilas.

Ystävien ja perheen kannustus ja tuki on mittaamattoman arvokasta.  Se auttoi jaksamaan. Kiitos kaikille kannustuksesta. Nyt on otettava rennosti, ettei haava aukea valtimossa. Muutenkin olen vielä hyvin väsynyt, mutta eiköhän tämä tästä. Pientä kuumetta ja kipuilua vielä pitää.

En osaa itse arvioida, kuinka pahalta haisen.  Potkulautamies ainakaan ei ole hajua havainnut. Pitäisikö olla huolissaan, etten haise tarpeeksi. Jospa emboliamateriaalin liuotin ei hajoakaan?  Siitä viis, ihan mukava olla elossa!  Selfie heti paikkauksen jälkeen.

Sairaalassa lukaisin Kari Hotakaisen  Tuntematon Räikkönen.  Kirjaa oli niin hehkutettu mediassa ja ainoat kiinnostavat kohdat olinkin jo lukenut lehdistä. Olin hyvin pettynyt, tykkäsin Räikkösestä ennen kirjaa paljon enemmän.  Nyt hänen persoonansa jäi aika ontoksi, englanniksi sanoisin shallow. Luulin, että ulkohuusipojan luonteessa on jonkinlaista särmää, joka vie menestykseen. Tietokirjailijan homma ei sovi Hotakaiselle, vaikka myyntimenestys on kova. Toivottavasti pysyy siinä lestissään, jonka osaa paremmin eikä ryhdy urheilijaelämänkerturiksi.  Minäkin halusin kirjan, vaikka olin päättänyt suojella ympäristöä ja lukea kaikki kirjat aikanaan kirjastosta.  Mielenkiintoista oli, että kirja herätti suurta huomiota sairaalassa, jokainen hoitaja, laitoshuoltaja ja ruokajakelija siitä kyseli ja sitä kommentoi.  Suomen kansa sai yhteisen puheenaiheen. Se on kirjan paras ansio.

perjantai 17. elokuuta 2018

Hautajaisvirret ja sireeninkukkien tuoksu


Viimekesäinen vatsa-aorttan stenttigrafti ei mennyt putkeen.  Tai oikeastaan aorttani jäi putken sisään ja aneurysma jatkaa kasvuaan. Sieltä sitä on vaikea, ellei mahdoton paikata. Nyt sitten maanantaina Meilahteen ja katsovat, mitä voidaan tehdä. Vaihtoehdot kuulostavat huonoilta. Huhtikuusta asti olen ollut kuumeessa. Ja viime viikot jo hyvin voipunut. Tuskin jaksan pysyä istumassa.  Saati sitten hauskoja blogeja kirjoitella. 

Kaappien siivouksessa piti priorisoida.  Kellariin ei enää ehditty eikä jaksettukaan.  Oli pantava  tärkeimmät paperit järjestykseen.  Testamentit, hoitotahdot ja hautajaisvirretkin.  Tunnukset ja salasanat ojennukseen. Enneagrammi-ihmiset sanoisivat: vain kolmoset tekevät näin.

Parikymmentä vuotta sitten Valtosen Ollin kanssa vitsailtiin, että voisin olla Tuomasmessun kokeiluvainaja, kun pohdittiin kirkollisten toimitusten liturgioita. Olin ollut huonoissa hautajaisissa. Väärät virret ja pastorin oli vaikea puhua henkilöstä, jota ei ole koskaan tavannut.  Ajattelin säästää perhettäni virsien ja fraasien valinnalta.  Karkasi mopo lapasesta ja tuli kolme liuskaa ohjeistusta. Saksofonisoolollekin on paikka valittuna ennen Amazing Gracen viimeistä värssyä. Ehkä sitten tosi paikan tullen mennään vähän lyhyemmällä kaavalla.

Papereita järjestellessä käteen tupsahti pitkä ja puhutteleva kirje Anna-Maija Raittilalta (päivätty 31.1.1991).  Kirjeeseen hän oli kirjoittanut unkarilaisen kansansadun Valkean tamman pojasta ja monta muuta runoilijankaunista asiaa.  Lopputoivotuksena:  Anna levätä syvässä sireeninkukkientuoksuisessa kesäkuunalun puutarhassa...

Toivon tietysti, ettei näitä papereita vielä vähään aikaan tarvita.  Tulipahan järjestettyä. Aina ei ehdi myöhemmin.

Papereita sortteeratessa tuli vastaan Rentun ruusu - koulukasvistostani vuodelta 1963. Eikö olekin ihmeellistä, miten hyvin väri on säilynyt.  Kaikki muistot eivät haalistu.

Toivottavasti saan Valkean tamman pojan seitsenkertaiset voimat ja kohta taas olen valoisampia blogeja kirjoittelemassa. 



tiistai 24. heinäkuuta 2018

Hellettä pakoon kellariin - kymmenen vuotta bloggarina

Sattuipa mukavasti.  Kellarissa on ollut paljon järjestelemistä.  Siellä lämpötila on mukavasti 20 asteen tienoilla. Pitäisi viedä sinne työpöytä, niin voisi ryhtyä järjestelemään arkistoja. Sen sijaan, että järjestän mapit kellariin vietäväksi tällä yläkerrassa, voin ottaa mapit ja roskapussin kellariin.

Rappujakkara onkin siellä jo valmiiksi.  Siinä istuskelin.  Panen kuulokkeet korviin ja valitsen radiosta jotain tunnelmaan sopivaa. Heti kun ajattelen yläkerran lämpötilaa, työintoa löytyy ihmeellisellä tavalla.

Tosin kyllä ryhdyn oitis hankkimaan jonkinlaista viilennyslaitetta.  Nythän niitä ei saa mistään, kun kaikki on loppuunmyyty.  Ilmastonmuutos on totta.

Blogini täyttää tasavuosia.  Aloitin 10 vuotta sitten.  Sitten jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani kaikenlaisista potilasjutuista (olenhan aina sairaana) ja sotesta.  Siihen käyttöön panin pystyyn toisen blogin Sairaan hyvä potilas Siellä keskityn vain tauteihin ja terveyspolitiikkaan. Viimeksi madontappajaisiin, seuraavaksi ehkä endoleakiin.  Potilaana olen laiskistunut, kuukauden kuluttua on aika Meilahdessa osastolle M12, eikä minulla oikein ole käsitystä siitä, mikähän siellä on suunnitelma.  Viimekesäinen aortastentti sitten kirjaimellisesti ei mennyt putkeen.

Entisinä aikoina olisin ottanut selvää, Googlesta tai kysymällä joltain, joka tietää.  Nyt minä vaan menen sinne kuin kuka tahansa tietämätön normimummu. Sen verran olen oppinut, että kun on kyse kirurgiasta, on turha odottaa, että joku kertoisi. Doctor Martin onkin nykyisin mieliohjelmani.  Muutama vuosi kun se tuli telkkarista, se meni mielestäni niin överiksi.  Sen jälkeen olen tavannut ainakin 30 kirurgia eri aloilta.  Just tuollaisia he ovat.  Paitsi että telkkarin Doc Martinin diagnostiikka on laadukkaampaa.

Kymmenen vuotta sitten olin (ainakin omasta mielestäni) aika paljon hauskempi.  Onkohan se ikä, taudit vai orastava dementia, mikä ihmisen näin tylsistää?  Näihin tunnelmiin ja tähän helteeseen - kiitos kymmenestä vuodesta uskollisille lukijoille.

Huomenna tulee Pariisista Eleonor, ja sitten on mummilla ei enää ole tylsää.




sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kuinkahan mones muutto meneillään?

Kun on asunut kahdella paikkakunnalla, kahdessa maassakin, isoissa asunnoissa, on tavaraa kertynyt kaksinkertainen määrä.  Tavaraa on vähennettävä. Käytetään myös termiä kuolinsiivous. Se on aika julma sana. Silti - pitää raivata pois kaikkea tarpeetonta nurkista, että lapsilla on sitten aikanaan helpompaa tyhjentää jäämistöä.

Nyt on ohjelmassa Kittilästä tulleiden tavaroiden sortteeraus.  Hiihto- ja golftarvikkeet pidetään tallessa siinä toivossa, että niille vielä löytyisi omaa käyttöä. Tämä vuosi on toistaiseksi jäänyt väliin. Oikeastaan kuluneen vuoden olisi voinut pyyhkiä pois kalenterista kokonaan.  Ehkä joskus myöhemmin voi todeta, että kylläpä kärsimys jalostikin!

Edelleen talletan sinistä nappanahkakävelypukua, joka oli ylläni ensi treffeillä Karin kanssa, vaikka ei kai sitä enää kukaan käyttää. Guccin power suit vuodelta 1994 ehkä tulee taas uudestaan muotiin. Tai  laihdun kymmenen kiloa. En silti raski panna sitä kierrätykseen.  Tavaroita läpi käydessäni en tee kuolinsiivousta.  Teenkin elämänsiivousta.  Tässä ja nyt. Ja elämää on takana.

Jostain syystä tavara tai esine kädessä tuo muiston niin käsinkosketeltavan eläväksi. Joskus ihan sielua kylmää, kun jokin tunne menneestä on niin vahva. Pitäisi kai konmarittaa voimallisesti roskiin ja kierrätykseen.  Ei, konmaritan hyviä ja onnellisia muistoja.  Kun aikanaan kellarikomeroitani tyhjennetään, kaapeista ei tulekaan luurankoja, vain onnellisia ja hyviä muistoja.  Eikös tässä ole tavoitta muuttosiivon tekijälle?

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Juhannus on meillä herttainen

Vähemmälle jäi juhannussiivot.  Parasta kuitenkin, että sain Potkulautamiehen takaisin sairaalasta.   Ei kerätä seitsemää yrttiä tyynyn alle, mutta seitsemän sairaalaa on käyty kuluneen vuoden aikana. Nyt kaikki hyvin, kotona ollaan ja toipuminen tuntuu näin Rouvankin mielestä jo etenevän.

Juhannusviikko on viheliäisin viikko sairastua, joten pidetään peukkuja, että kesäkuun kiintiö on täynnä. Lapsenlapsi sentään kävi pyrähtämässä. Hänenkin kanssaan testattiin Helsingin Lääkäripalveluja, ei sentään mitään vakavampaa.  Kynnen alla ollut tikku tulehtui ja vaati lääkityksen. Aavan Pikkujätti tuli testattua.

Uusi Vuosi, Vappu, Juhannus ja Joulu ovat on painekyllästettyä sesonkia.  Enää onneksi juhlia ei tarvitse juhlia erityissiivouksilla.  
Lapuudesta muistan ne vielä: puhtaat matot lattioihin, matoissa vielä vieno mäntysuovan tuoksu. Ikkunat pestiin, otettiin pois tuplat ja vietiin ne vintille.  Vaihdettiin kesäverhot.  Katotkin ripsuttiin.  Jos oltiin Vimpelissä Saarikentän laidalla, mummin pionipenkkien välissä hiekkakäytävään tehtiin haravalla aaltokuviot. Unkarinsyreeni oli kukassa ja tuoksui huumaavasti. Porraspäähän oli tuotu koivut. Saunassa vihdottiin ja uimaan pulahdettiin Savonjokeen juuri siihen paikkaan, mistä kakkospesän harhaheitot ongitaan haavilla.

Kävin eilen kaupassa, kiersin kaikki Arabian ostoskeskuksen kaupat Lidliä myöten, eikä ollut kunnon perunoita.  Onneksi tytär ja vävy jaksoivat Hakaniemen torille.  Nyt on kaapissa Siikliä ja Juhaa. Siiklit on jo testattu.  Hyviä on, oikeastaan ei tarvitse muuta kuin Juustoportin Kidesuolavoita. Tulee  se Juhannus, vaikka ei katot ovat ripsuamatta. Vihtojakaan ei ollut torilla myynnissä. Pärjätään ilman.

Kuvassa on mielestäni paras Arabianrannan taideteoksista ja Eleonor.