sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lonkka korjattu - jouluvalmistelut vauhdissa

Karin lonkka on korjattu. Iso lonkankorjausoperaatio on nyt takana.  Sikäli kun ymmärrämme, kaikki meni niin hyvin kuin mahdollista. Nyt lonkkaproteesissa on oikean kokoinen kuppi, joka on oikeassa paikassa ja oikeassa asennossa.

Ihailtavaa ammattitaitoa. Peijas ei ole uusi sairaala, neljä henkeä mahdutetaan potilashuoneeseen, joka vastaa kooltaan Meilahden tornisairaalan yhden hengen huonetta. Ammattitaidon lisäksi ihastelen ennennäkemättömän ystävällistä ja mukavaa henkilökuntaa - laitosapulaisista kirurgeihin. Sairaalassa on hyvä tunnelma, käytävillä vastaan tuleva henkilöstö tervehtii ja ottaa katsekontaktin. Kanslia ammottaa tyhjyyttään: hoitajat ovat potilashuoneissa ja käyvät vähän väliä kyselemässä  vointia.

Olen valmistautunut omaishoitoon hoitamalla jouluostokset yhden pysähdyksen taktiikalla.  Menin Stockmannille lauantaina heti yhdeksän tietämillä, kun myyjiä oli hyvin saatavilla. Shoppasin systemaattisen listan kanssa.  Aloitin tärkeimmästä: Eino sai helistimen, josta mummi on ylpeä.  Saa nähdä, mitä Eino tuumaa. Kun 14 lahjaa oli ostettu, suunnistin 7. kerroksen pakkaamoon noin kello 11. Siellä oli 4 lahjan pakkaajaa odottamassa. Huokaisin ja istahdin lepäämään. Ei aikaakaan, ja  lähdin kotimatkalle mukanani säkillinen hienosti paketoituja lahjoja. Eleonorin perhospuseroa lukuun ottamatta vain tylsää ja tarpeellista, toivottavasti silti mieluisaa.

Kuvassa Kari pari päivää leikkauksen jälkeen. Ehkä jo huomenna kotiin, vielä pitää fysioterapeutin kanssa harjoitella portaissa kävelyä kyynärsauvojen kanssa.  Hyvää Joulun odotusta. 


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Hummeripasta - jo oli aikakin

En ollut koskaan kokannut kotona hummeria. Olen jo iässä, jolloin alkaa olla korkea aika tehdä jotain, jos aikoo elämässään ehtiä.  En erityisemmin ole hummerin  ystävä, joskus olen ravintolassa syönyt.  Eihän se juuri mitään maistu. Ikään kuin isoa ja puisevaa rapua.

Hesarin etusivulla Lidl mainosti hummeria ja tuumasin, että siitä on tullut jo arkiruokaa.  Niinpä Potkulautamies toi pari hummeria.  Googlettelin ohjeita.  Totesin, että gratinoitu hummeri on mahdottoman työläs ja puolikkaassa on vain 50 grammaa syötävää. Pitäisi laittaa muuta syötävää lisäksi.

Netistä löytyi hummeripasta. Siitä saa vatsan täyteen vähemmällä vaivalla. Keitetty hummeri on komea otus.   Se paloittelu vasta askartelua onkin.  Katsoin Gordon Ramsayn opetusvideon vasta jälkikäteen.  Tarvittiin puukkoa ja vasaraa ja siivottavaa riitti jälkikäteen.  Runsaasti tuli sisälmyksiä, kuoria ja sotkua, myös hieman hummerinlihaa.




Kun on vanha ja sairas, eikä jaksa matkustella seikkailemaan, voi seikkailla kokeilemalla vaikka uusia ruokia. Voi kokea uusia elämyksiä hellan ääressä. Hummeripastasta ei ollut juuri mistään kotoisin. Se palautti mieleen Rooman lempiravintolani Ristorante alla Rampan ja spaghetti alle vongolen.

Verachi-simpukoita en ole Helsingissä missään nähnyt, mutta sydänsimpukat ajavat saman asian.  Yllätyin iloisesti nähdessäni niitä K-supermarket Arabian kalatiskillä.  Saa niitä kuulemma myös Stockmann Herkusta torstaisin.

Lähdettiin makumatkalle Roomaan. Näin se käy:

Osta kilo sydänsimpukoita. Niitä ei tarvitse sen kummemmin esikäsitellä eikä putsata. Liota  merisuolavedessä pari tuntia. Jos joku on avannut kuorensa, napauta terävästi ja jos ei mene kiinni, pane roskiin).

Pilko lehtipersiljan varret ja latvat erikseen.

Sitten vaan kattilaan runsaasti oliiviöljyä, chiliä maun mukaan, valkosipulia muutama kynsi. Kuullota ne, lisää lehtipersiljan varret ja suolaa. Lisää kirsikkatomaatit, jos haluat niitä käyttää. Lopuksi hyvä loraus valkoviiniä ja  lisää lämpöä. Simpukat sekaan ja kansi päälle.  Noin 3-4 minuuttia ja simpukat iloisesti aukeavat ja ovat valmiita. Koristele persiljalla.

Tällä  välin olet keittänyt pastan, tagliatellen tai spagetin. Pikaruokaa parhaimmillaan. Makumatkailu avartaa.   


tiistai 12. marraskuuta 2019

No, miten elämä meni, Riemuylioppilas?


Pohjoiseen junalla matkustettaessa joskus Tampereen jälkeen juna pysähtyy hetkeksi keskelle metsää. Ei näy taloja eikä valoja.  Juna jatkaa matkaa metsän keskellä.  Kävitte Parkanossa.

50 vuotta sitten rehtori Toini Vainio painoi ylioppilaslakin päähäni Parkanon yhteiskoulun juhlasalissa. Meitä oli kymmeniä. Yhtä tai kahta lukuun ottamatta ylioppilas oli sukunsa ensimmäinen valkolakki.  Kun Parkanon mieskuoro vappuna kajautti "Kun leivoset ilmassa leikkiä lyä", kunnantalon mäellä oli yhteiskoulun opettajien lisäksi vain alun toistakymmentä valkolakkia.

Vuonna 1970 ei ollut vielä peruskoulua. En tiedä, millaisin haavein olimme lähdössä maailmalle. Tai ei välttämättä maailmalle - kuitenkin Parkanosta pois. Maaseudun autioituminen eteni sitä mukaa, kun nuoriso kouluttautui ylioppilaaksi. Heistä vain muutama palasi. En minäkään. Niin kauan harvakseltaan kävin, kun äiti vielä oli elossa.

Koulun jälkeen olen jossain yhteydessä tavannut korkeintaan kymmenkunta entistä luokkatoveriani. Kun on tavattu osaamme luetella edesmenneet. Elävien kuulumisia ei ole juuri välittynyt.  Kolmensadan Facebook-kaverin joukossa on 4 parkanolaislähtöistä.

 On herännyt ajatus, että tavattaisiin Parkanon yhteiskoululla ensi keväänä, kun tulee täyteen 50 vuotta omista lakkiaisista. Oltaisiin riemuylioppilaita.


Ensin kavahdin ajatusta. Kuinka käy small talk luokkakaverin kanssa 50 vuoden tauon jälkeen onkin ehkä big talkia.  Hyvä aloitus olisi - No, miten meni elämä?  THL:n mukaan jäljellä olevan eliniän odote on noin 19 vuotta. Voisi jatkaa:  - Missä vietät loppuelämäsi?

Aina joskus sanotaan jollekin tutulle. - Olisi kiva nähdä.   Niin, olisiko kiva nähdä?  Tavataanko ensi keväänä riemuylioppilaina Parkanossa. Kiinnostaa kuulla, minne Parkanosta lähdimme, kuka palasi. Miten elämä muuttui? Olimmehan niin maalaisia. Tuliko meistä kaupunkilaisia, ehkä kosmopoliitteja, vai halusimmeko pysyä pienemmissä ympyröissä.

Ensiksi on löydettävä hengissä olevat luokkatoverit, kutsuttava mukaan. Toistaiseksi käytännöllisin keino on Facebook.  Olen perustanut sinne ryhmän nimeltä: Parkano Ylioppilas 1970 . 

Ryhmään voi laittaa liittymispyynnön. Aletaan sitten verkostoituminen. Ja sinne voi myös ilmoittaa, jos ei halua tulla mukaan.  Näin säästyy etsimisvaiva. Aluksi pitää varmaan jostain etsiä nimilista. Ja muista ilmoittaa myös, mikä nimesi oli kouluaikana.  Minä olin Tammelan Satu.  Sama Satu edelleen, vaikka sukunimi vaihtui yli 40 vuotta sitten.

Terveyteni on tällä hetkellä niin hauras, että en uskalla luvata ryhtyväni järjestämään kokoontumista, mutta jaksamiseni mukaan olen mukana.  Olen kuullut, että blogillani on Parkanossakin monta lukijaa.  Toivottavasti tämä tavoittaa vuoden 1970 ylioppilaita tai heidän ystäviään ja sukulaisiaan.



lauantai 26. lokakuuta 2019

Yllätin itseni iloisesti

Ainakin 10 vuotta vanha puolison lempivillatakki oli kädessäni jo sekajäteroskapussin yläpuolella. Siinä oli iso reikä kyynärpään kohdalla. Olin etsinyt samanlaista niin Stockmannilta kuin vekkokaupoistakin. Ei löytynyt.

Yritin ajatella konmarituksen oppien mukaan: "Kiitos vuosien hyvästä palveluksesta."  Onhan poikkeuksellista, että jonkin vaatekappaleen käyttää loppuun.  Vaatekaapit ovat väärällään lähes käyttämättömiä vaatteita - ajoittain Kierrätyskeskukseen lähtee säkillinen.  Rikkinäisiä vaatteita ei voi kierrättää. En hennonut laittaa rakasta villatakkia jätteisiin.  Päätin pelastaa sen.

Netissä oli lapsiperheköyhyydestä kertovan artikkelin kuvituskuvana lapsen jalka hyvin parsitussa villasukassa. Jo silloin ajattelin, että ehkäpä kyseessä ei olekaan kaikkein köyhin lapsi. Jos hänellä on äiti, joka noin huolella parsii lapsen sukan, lapsella voi olla toisenlaista rikkautta. Mutta lapset voiva olla julmia, parsitut vaatteet on hyvä maali kiusaajalle.

Muistin sukkakuvan. Luultavasti en ole ikinä parsinut mitään. Päätin yrittää. Yllättävää kyllä, Suomalainen Kirjakauppa myy virkkuukoukkuja, lankoja ja sen sellaista.  Parsinneula sieltä löytyi, vaan eri parsinlankaa.  Parsinlankaa jahdattiin monesta monestakaupasta. Onneksi Simonkadun yläpäässä on lankakauppa ja parsinlanka löytyi. Oli monia eri värejä, myös tummanharmaa.

En muista, milloin viimeksi olen ollut yhtä tyytyväinen itseeni. Eihän se mikään taidonnäyte ole. Puolisokin on vaimostaan niin ylpeä ja iloinen. Oitis vävy toi mielivillatakkinsa parsittavaksi.

Kun elämänpiiri kaventuu ja voimat vähenee, ilo löytyy pienistä asioista. Vaikkapa parsinlangasta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Tuplamummilla hyviä uutisia

Omaan syksyyn on mahtunut harmaita sävyjä. On mykistävä kokemus, kun saa syliinsä muutaman päivän ikäisen tyttärenpojan.

Viime päivinä eri yhteyksissä on tuotu esiin 1980-lukua.  Silloin olin itse pienen vauvan äiti. Se oli toivorikasta aikaa, maailma näytti olevan menossa parempaan suuntaan.  Kylmä sota lientyi. Talous kasvoi kohisten, yritykset kansainvälistyivät. Niin mekin.   Neuvostoliitto ei ollut enää yhtä pelottava kuin takavuosina.

Neuvostoliittoa ei enää ole. 1980-luvun toiveikkuus paremmasta maailmasta on ehkä muuttunut realismiksi.  Juuri nyt en jaksa ajatella maailmanrauhaa, toivottavasti osaan olla hyvä mummi.

Vauvan ihanuutta on myös se, että omat vaivat ja koettelemukset jäävät taka-alalle.

Ja mikä parasta, saamme myös Eleonorin Pariisista tammi-helmikuuksi tänne Suomeen. Ja Aalto-yliopiston Fysiikan laitos saa vierailevan professorin. Kaikki perheenjäsenet ovat silloin samassa maassa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997.




keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Potkulautamies 75 v.

Puolisoni täyttää tänään 75 vuotta. Lonkkaleikkauksen korjausoperaatiota odottava askel on lyhentynyt, hapset harmahtavat, Totta se on: ikä painaa.

Kun katson häntä tänään, muistan jotain muutakin. Jos näkee vain haurastuvan ulkomuodon, ei aina arvaakaan, mitä löytyy taustalta.

Yli  50 vuotta sitten Kari oli toimittaja, sotakirjeenvaihtajana neljässä eri sodassa Lähi-Idässä, Kyproksella ja Biafran sodassa. Kun 1970-luvulla puhuttiin kolmannesta maailmasta, Kari päätti lähteä katsomaan sitä. Hän oli Afrikassa yhteensä kolme vuotta, haastatteli useita valtionpäämiehiä ja diktaattoreita, teki juttuja niin Ylelle, Suomen Kuvalehdelle ja TST:lle.

Vähän sen jälkeen, kun olimme tavanneet, Kruununhaassa tuli kadulla vastaan eduskunnan puhemies Veikko Helle.  Siinä kun esittäydyimme, Veikko Helle taputti Kari olalle, hymyili ja sanoi: "Tässä on puolueen salainen ase suuren vaalivoiton takana.".  Että semmoinen entinen demari.

1970-luvulla ei ollut enkelisijoittajia eikä starttirahoja, pankista ei saanut lainaa edes reaalivakuuksilla. Karilla oli bisnesidea Esmerkistä. Kari oli selittänyt ideansa silloiselle Pohjola-yhtiöiden pääjohtaja Jaakko Lassilalle, joka järjesti lainan yrityksen perustamiseen.  Kari perusteli tytäryhtiöitä ympäri maailmaa, Kaakkois-Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja ympäri Eurooppaa. 1980-luvulla yritysten kansainvälistyminen ei ollut vielä kovin arkipäiväistä.

Eräänä päivänä Kari päätti muuttaa Kittilään. Siellä asuessaan hän huomasi, miten yksinäistä syrjäkylien vanhusten elämä voi olla.  Kari perusti Kittilän Ihmiset, joka edelleen järjestää virkistystoimintaa vanhuksille.  Monet ovat sanoneet: onpa hieno idea. Mutta eipä ole kukaan tehnyt perässä.

Aina kun syntyy uusi idea, tarvitaan myös joku, joka panee sen käytäntöön.  Kari pystyy innostamaan myös muita ihmisiä mukaan ja saa isoja asioita aikaan.

Kari on ikuinen idealisti, ideoitaan toteuttaessaan hän ei ikinä ajatellut omaa etuaan. Aika usein hän joutui maksamaan hyväuskoisuudestaan kalliisti. Se on voi olla idealismin hinta.

Tällaisen miehen kanssa olen kulkenut yli 40 vuotta.  Eipä ole tylsää ollut.  Yhdessä on menty niin Englantiin kuin Kittiläänkin. Yhdessä kuljetaan edelleen, matkat vain ovat lyhentyneet.

Luin lehdestä, että pitkään kestävissä liitoissa pariskunnat muistavat, mitkä ominaisuudet puolisossa saivat rakastumaan.

Hyvää Syntymäpäivää. Monia seikkailurikkaita vuosia!

torstai 19. syyskuuta 2019

Elämä levällään

Elämä on ollut ruokapöydällä levällään jo muutaman päivän. Ei mikään konmaritus, vaan valokuvien saneerausjärjestely. Näin vanhempana katsoo tarkemmin isovanhempiensa kuvia. Äidin isää en koskaan nähnytkään. Isän vanhemmat asuivat parin sadan metrin päässä.  Aika usein siellä kävin, mutta en heitä tuntenut ollenkaan. Puolet geeneistäni ovat heiltä peräisin. Voin siis päätellä perimää vain kuvien perustella: on varmaankin isänäidin nenä ja silmät.  Äidinäidiltä kasvojen muoto ja poskipäät.

Vanhoissa kuvissa oltiin vakavia ja hymyttömiä. Tunnollisesti laitan silti albumiin, pitäähän lasten ja lastenlastenkin nähdä esivanhempiansa kuvat.

Uudemmat kuvat ovat iloisempia.  Hymyt tulivat mukaan vasta puolison ja lasten mukana. Ehkä minulla oli ankea lapsuus. Mutta parempi ehkä näin.

Kuvien myötä käyn elettyä läpi uudelleen.  On tarvittu koko tunnerekisteri.  Onneksi työ on kohta valmis. Aika ajoin on hyvä kerrata elämää ja panna asioita tärkeysjärjestykseen. Valokuvilla voi muotoilla elämäänsä - voihan valita tilanteet, jotka haluaa kuvien avulla muistoissa elää uudelleen.