Pinnallista joulua

En ole jouluihminen. Olen mahdottoman huono keksimään lahjoja. Ei ole mielikuvitusta.  En ole vielä oikein kunnolla oppinut verkkokauppoja käyttämään. Zalandossa kyllä hieman shoppailin kun oli tiedossa tarkat toiveet, väri ja koko.  Epätoivoisesti uuvutin itseni Stockmannilla etsimässä Potkulautamiehelle joululahjaa, ei onnistanut. Olisin halunnut ostaa jonkin hyvälaatuisen vaatteen, joka ei ole musta, tummansininen eikä tummanharmaa.  Ei onnistanut.

Joulusinapin aion tehdä. Kyllä vähän innostuin Marttojen marinoiduista punasipuleista. Radio Suomesta on tullut jouluohjeita. Valkosipulismetanasillit sieltä keksin ja toimelias vävy sen toteutti. Myös Lasimestarin silli kotitekoista. Sentään liemen keitin. Tuli muuten niin hyviä, että hiukan meni innostus graavisiikaan ja graaviloheen.  Niitä kun tulee syötyä pitkin vuotta lähes viikoittain. Sisäisestä kellosta menee rytmi. Juhlaruokia ei pidä syödä turhaan arkena.

Chateneuf-du-Pape on kaapissa odottamassa joulua tai arvovieraita. Kuten huomaatte, ruoka juoma meno muu on mielessä ja laps´ hankeen hukkuu, unhoittuu. Yritän säätää sisäisen kelloni juhlaan.

Fanitan Kari Hotakaista.  On siinä sanankäyttäjä. Tiesittekö, että hän on julkaissut lukuisia runokirjoja. En minäkään. Arto Nybergin haastattelussa hän kertoi, että hänestä on tullut pinnallisempi suuren auto-onnettomuuden jälkeen, josta hän hädin tuskin jäi henkiin. Toipumiseen tarvittiin kuukausia sairaalassa. Runoissa kai sanotaan isoja tunteita vähillä sanoilla. Pinnallisuus jäi puhuttelemaan.

Heti vuodenvaihteen jälkeen minua odottaa vuodepaikka Meilahdessa.  Pyrkivät selvittämään, mikä aiheuttaa kuukausia jatkuneen kuumeen. Siteeraan tähän Kari Hotakaista, joka kirjassaan Luonnon laki sanoo parilla lauseella sen, mihin minä olen tarvinnut monta sataa sivua.

"Potilas muuttuu ihmiseksi vasta kun se laittaa omat vaatteet päälle. Sairaalaan vaatteissa ei ole ihmistä, se on sinne sisälle kuviteltava. Siihen tarvitsee mielikuvitusta eli sitä myötäelämistä."

Minä ja sivupersoonat

Iski identiteettikriisi kirjoittamisessa.  Kukahan tänään olisin? Olenko vaan Satu Salonen, eli julkinen minä itse. Blogi on melkein kuin päiväkirja. Paitsi että kaikki saavat sitä lukea. Blogiin en kirjoita luottamuksellisia asioita.  Itsellänihän ei oikeastaan ole mitään salaisuuksia.  Olen niin tylsä. Mitä siis minulle kuuluu? Ei kummempia.

Onnistuin käynnistämään Philipsin photoframen pitkästä aikaa. Siinä pyörii vain hauskoja kuvia  perheestä ja rakkaista ystävistä. Monet kuvat ovat aika vanhoja.  Potkulautamiehen ikimuistoisat 60-vuotispäivät liki 15 vuoden takaa palautuvat mieleen. Kaikki eivät enää ole keskuudessamme. Yllätyin siitä, että en ollutkaan surullinen edesmennyttä ystävää katsoessa. Olinkin kiitollinen ystävyydestä ja yhteisestä ajasta. Hyvä muistella näin, ohimennen, ilolla.

En tiedä, onko geenejä vai epigenetiikkaa, mutta urheilua on mukava seurata televisiosta. Luultavasti sen vuoksi, että lapsuudesta on hyvä muistot.  Jo ennen televisiota koko perhe kuunteli radiosta Pekka Tiilikaista, olympialaisia ja Suomi-Ruotsi-otteluita. Se oli hyvää yhteistä aikaa.  Muita yhteisiä harrastuksia ei sitten ollutkaan. Vaikka Veikko  Hakulinen ei enää hiihdäkään, eikä Iivo Niskanen pääse podiumille, jokin talviurheilussa on niin hidastempoista ja yksitoikkoista, että se rauhoittaa mieltä.

Toinen roolihahmoni,  Sairaan hyvä potilas kärsii identiteettikriisistä. En ole oikein jaksanut päivittää sairastelutilannetta, koska en oikein tiedä, mikä tilanne on. Luultavasti edessä on kortisonia loppuiäksi.  Ei vaan oikein tiedetä, mihin. Kuumeilua on jatkunut jo kohta vuoden. Oikeastaan tiedän, että kyllä ne tuolla Meilahdessa ihan tosissaan parhaansa yrittävät.  Siteeraisin tässä rakasta psykiatriystävääni:"Ei voi aina tietää".  Ehkä jo huomenna olemme viisaampia.

Sairaan hyvällä potilaalla on myös sivupersoona: ultraharvinaispotilas. Suomen Ultraharvinaiset ry on hieno yhdistys.  Viime viikolla yhdistyksemme hyväksyttiin  EURORDISin
jäseneksi.   Yhdistyksen vuoksi olenkin vähän hämmennystilassa, puheenjohtajana pitäisi olla hillitty ja harkitseva ja kunniaksi kaikille harvinaispotilaille. Siksi en aina oikein tiedä, kuka olen. Ehkä pitäisi olla vielä kolmas blogi, jossa kirjoitan yhdistyksen näkökulmasta, joka ei välttämättä ole kovin erilainen kuin omani.

Ja kaikkein paras rooli on mummina. Ensi viikolla Eleonor tulee taas kaamosta valaisemaan. 

 

Liian vaativa haaste ja isänpäivähaikeutta

Facebookissa on kiertänyt ihan hauska haaste. Kuva kirjan kannesta, yksi kerrallaan ilman selityksiä. Otin haasteen vastaan. Tosikkona epäonnistuin. En osaa valita. Eikä minulla ole tärkeimpiä kirjojani kuvattavaksi.

Meillä kotona ei kirjahyllyssä juuri kaunokirjallisuutta paljon ollut. Isän joululahjaksi saamiaan sotakirjoja. Terekille ja takaisin, Berijan tarhat, Unto Parvilahtea ja Niilo Lauttamusta, kaikki tuli luettua.  Niitä ei lapsena oikein ymmärtänyt. Vasta nyt tulee ajatelleeksi.  17-vuotiaana - siis ihan lapsisotilaana - hän lähti vapaaehtoisena rintamalle. Pitääpä käydä kirjastossa. Lukea niitä uudestaan isää ajatellen ja muistaen. Rakas, juoppo ja toisaalta niin kiltti isäni. Joka lähti lankomiehen kanssa jänismetsälle.  Sai jäniksen tähtäimeen, mutta ei pystynyt ampumaan. Ei tullut isästä metsämiestä. Rintamalla kuitenkin piti tehdä niin kuin käskettiin. Tuntemattoman sotilaan tietysti luin.  Mutta se on alkanut elämään omaa elämäänsä bisneskouluttajien stereotyyppilammioina. 

Hyllyssäni ei ole tallella tärkeitä kirjojani. Kaikkein tärkein - W. Somerset Maghamin Veitsen terällä On Razor's edge tuli kirjaimellisesti luettua puhki. 1970-luvun Penguin Books pokkarin sivut jo irtoilivat. Samoin on käynyt Agatha Christieilleni.  Kaikki on luettu: oli aika ennen Englannissa asumista ja aika sen jälkeen. Hienovireiset säätyerot avautuvat hauskalla tavalla.

Mieluisissa kirjoissa on sellainen vika, että niitä tulee helposti suositelleeksi ystävilleen. Tämä kiinnostuu ja lainaa. Palauttaminen sitten unohtuu.  Eilen muistin, että teini-iässä Tolstoin Ylösnousemus tuli luettua ainakin kahteen kertaan. Pitänee katsoa, mikä siinä silloin mahtoi osua.

Eniten minuun on vaikuttanut Anni Polvan Tiina.  Sain sen ensimmäisen Tiinan 7-vuotiaana joululahjaksi ja se oli ensimmäinen oma "oikea kirjani".  Ihailin niin Tiinaa, hän oli aina reipas ja rehellinen, oikeudenmukainen ja puolusti heikompiaan. Tiinallakin oli isoveli. Tiinan isä ei juopotellut koskaan.

Anteeksi Stella, että en osannut vastata haasteeseen.  Tällainen selittelijä minä olen.Otin silti muutamia kuvia. Aivokirjoja on monta metriä ja niitä oli hyödyllistä lukea. Textbook of Psychiatryssa on 1700 sivua. Sen luin aikanaan moneen kertaan, kun ajattelin, että täytyy olla päässä vikaa. Sieltä ei löytynyt.

Enpä korkealta pudonnut

Kodin loppujärjestelyt etenevät. Makuuhuoneen seinälle tulee kuvakollaasi. Paitsi että Eleonorista ei ole kehyksissä tarpeeksi kuvia. Asia pitää korjata pikimmiten. Tein luonnoksen sängyn päälle. Onneksi Oxford, Edinburghin yliopisto ja London School of Economics osasivat aikoinaan järjestää virallisen valokuvauksen. Tuli nuo perheen tähtihetket ikuistettua.  Iloisia kuvia. Niitä on mukava katsella, kun aamulla herää.

Puusepän tyttärellä vasara pysyy kädessä. Piti mukamas päästä vähän korkeammalle ja nousin rappujakkaralle.  Kaaduin selälleni - onneksi pyllähdin sängyn päälle.  Ei käynyt kukaan. Jos olisin kaatunut jonnekin muualle tai kaapinkulmaan, olisi käynyt huonosti. Viisastuin.  Jos tarvitsee nousta jakkaralle pyydän jotain nuorempaa apuun. Onneksi yläkaappeihin yletyn itse. Lapsena kyllä harmitti olla pituusjonossa aina viimeisenä. 

Tänään on isovanhempien päivä. Aamukävelyllä siitä kuulin radiosta. Pitää opettaa jälkipolville, mitä sananlaskuja isovanhemmilta on opittu.  Muistan, kun noin 15-vuotiaana tuli bänksit, olin vähän apeana. Äitini sanoi: No, etpähän korkealta pudonnut. Se tuntui aika tylyltä. Niin saisi ikinä surulliselle lapselle sanoa.  Nyt otan opikseni. En enää enää nouse kiikkerille rappujakkaroille. En siis aio enää korkealta pudota.

Heikkilän Iida-mummilla oli parempi sanonta: Ei saa moittia ketään. Hän oli oppinut sen jo kotonaan. Tämän kun aina muistaisi. Opetan myös Eleonorille.  Minkä sananlaskun haluaisit jälkipolville opettaa?

Assisin ihmettä kokemassa - vielä ollaan hengissä

Käytiin Potkulautamiehen kanssa Roomassa ja Assisissa. Fransiskus vaikuttaa siellä vieläkin. Matka otti voimille.  Onneksi lähdettiin. Mieli virkistyi.  Aivoverenvuodon, lonkan tekonivelen, aortan liimaislun ja kuukausien kuumeilun jälkeen tätä tuskin voi todeksi uskoa.

Enneagrammista olen ennenkin kertonut, siinä aina oppii itsestään uutta.  Minäkin viisastuin. Tällä kertaa mieleen palautui se, millainen olin teini-iässä. Ostin värit, oikein sellaiset tuubista puristettavat ja yritin maalata.  Enhän yhtään osannut. Runojakin piti kirjoittaa ja sitä varten sain kinuttua isän ja äidin ostamaan punaisen Olivetti-matkakirjoituskoneen.  Kun olin jostain lehdestä lukenut, että oikeilla kirjailijoilla on sellainen.

Kirjoittamisen haaveet jäi siihen, että en osannut konekirjoitusta.  Oli liian hidasta hommaa. Eikä tainnut olla mitään asiaakaan - paitsi teini-ikäisen elämäntuskaa. Ei ole tallella yhtään piirustusta eikä runoa. Eipä ole iso menetys ihmiskunnalle. Konekirjoituksen jouduin kyllä opetelemaan myöhemmin elämässä.  Onkin tarpeellinen taito.  Varsinkin kun käsikirjoitettava käsiala alkaa mennä niin huonoksi, etten siitä saa itsekään selvää.

Enneagrammissa on parasta se, että asiasta kiinnostuu vain poikkeuksellisen avaramieliset ihmiset. Olen niin onnellinen kohtaamisista.  Omaa mieltään on hyvä avartaa. Luostarissa nunnat tarjoilivat hymyillen hyvää kotiruokaa - ja viiniä vähän liiankin anteliaasti. 

Kiitollisin mielin tässä ollaan. Assisin ihmeessä kuume pysyi sen verran kuosissa, että jaksoin olla mukana. Jos joku matka vielä piti jaksaa, onneksi se oli tämä. Hiukan on huono omatunto siitä, että Eleonorin 4-vuotispäivät Pariisissa jäivät väliin. Ehkä sitten ensi vuonna, jos Jumala suo ja elää saadaan.

Paitsi että kaikista paikoista juuri Assisissa huomasin, että Monacon F1-kisoissa vielä pitäisi joskus käydä. Eräs toinenkin ryhmässä totesi, että se matka on tekemättä.  Eipä muuta kuin suunnittelemaan ensi toukokuuksi.

Kittilässä Krigsholmin Mauno aloitti kesämökin rakennustyöt 93-vuotiaana.  Kun Maunolta kysyttiin syytä, vastaus oli: "Pitää ihmisellä olla jotain tulevaisuudensuunnitelmia".  Monacon Formulat vaan ei oikein kuulosta loppuelämän prioriteettilistalla kovin merkitykselliseltä tai eettisesti kestävältä hankkeelta. Jos rehellisiä ollaan, onhan tärkempiäkin syitä yrittää pysyä toukokuuhun asti hengissä.  Monacon Formulat vaan kuulostaa hauskemmalta.

Vointi on hatara, tuskin pysyn jaloillani. Kuumetta edelleen pitää. Päätä särkee. Parin viikon päästä on seuraava lääkäri. Enkä todellakaan tiedä, onko tämä verisuonioperaation jälkimaininkeja, vanhaa neurologian perustautia, siihen liittyvää hyponatremiaa, autoimmuunireaktiota johonkin, infektiotautia vai sitten jotain ihan muuta.  Lähiviikkoina aion paneutua vähän farmakologiaan, siitä voitte lukea toisessa blogissani Parempaa kipulääkettä.

Sienestämään päästiin vaikka tuli uskon puute

Sienimetsässä käytiin sittenkin.  Tytär ja vävy olivat löytäneet sieniapajat ihan tien vierestä ja pääsin mukaan. On syöty sienipastaa, sienirisottoa, sienipiirakkaa, sienisalaattia.  On kuivattu, suolattu, pakastettu, marinoitu. Onnistuu se pienessä kuumeessakin.

Kuumemittari ei suostu pysymään 37:n alapuolella. PET-kuvauksen tulokset ovat tiedossa, eikä siitä tullut selitystä lämpöilylle. Aikovat kyllä vielä selvitellä lisää. Siitä huolimatta nyt on suunnitelmissa lähtö Assisiin ja Roomaan viikon kuluttua.  Viime kesänä jouduin aorttani vuoksi perumaan matkan pari viikkoa ennen lähtöä.

Minusta on aina ollut mukava nousta uuteen päivään aamuisin. Keittää kahvit ja lukea Hesari kannesta kanteen. Nyt on väsynyt jo ennen kuin nousee sängystä. Aiemminkin on ollut kaikenlaista haastetta terveyden kanssa.  Mutta aina on jotain ehtinyt ennen kuin väsy yllättää. On ollut uskoa siihen, että kyllä tämä tästä. Nyt on tullut uskon puute.

Tarkemmin ajatellen uskon puute on moniulotteinen kysymys. Kun voimat on loppu, ei jaksa uskoa itseensä. Ennen on voinut ajatella, että ahkeruus kovan onnenkin voittaa. Nyt sanotaan, että pitää levätä. Olen opppinut siihen, että levätä sopii vasta, kun on ensin saanut työt tehtyä. Ansioton lepäily ei ole mukavaa. 

On mennyt vähän usko lääketieteeseenkin.  On otettu kokovartalosenkkaa ja TT-kuvattu ja PET-kuvattu ja röntgenkuvattu ja ultrattu. On laitettu varaosaa, josta näyttää olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.  Hyötynä on, että olen hengissä. Ehkä olisin kuollut äkillisesti. Tai jos aortta olisi ollut repeämässä, olisin päätynyt hätäleikkaukseen.  Niistä jää noin puolet henkiin.  Tai sitten olisi ollut ehkä vuosi tai kaksi entisenlaatuista elämää. Jos olisin tiennyt lopputuloksen, olisin ottanut mieluummin vähän laatua kuin kuin paljon tätä määrää. Terveystaloustieteilijät käyttävät termiä laatupainotteinen elinvuosi. Tätä uupumusta ei voi hyvällä tahdollakaan elämäksi kutsua. Vaikeita juttuja. Aina vaan ei voi etukäteen tietää, miten käy.

Uskonpuutteesta huolimatta aion tänään vielä messuun lähteä. Siellä voi paneutua vaikkapa ansaitsemattomaan armoon, joka sekin on kummallinen asia. Ja ehkä jo huomenna voin vähän paremmin. 

Säteilen radioaktiivisena, suosittelen jokiraputerapiaa

Viime viikolla eräänä aamuna päätin, että illalla voisi syödä oikeita jokirapuja. Ei voi olla varma, ehtiikö ikinä myöhemmin. Trendikästä hetkeen tarttumista. Euroja voi säästää perinnöksi lapsille. Mutta parempi tuhlata yhdessä heidän kanssaan.  Onneksi rapuillallinen sopi myös tyttären ja vävyn aikatauluun. Kunnia Stockmann Herkulle - parhaat ravut ikinä.


Verisuonten liimausoperaatio kai onnistui.  Luulin jo toipumisen alkaneen. Eikö mitä - kuume nousi uudestaan.  Infektiotautilääkäri sanoi, että yli 38 asteen kuume vanhuksella on vakava asia. Mikä ettei tässä sitten vanhuskategoriaan siirry overnight.

Odottelen infektiopainotteisen PET-kuvauksen tulosta, josta kerrotaan kirjeellä. Kuvauksessa käytetään radioaktiivista merkkiainetta. Nyt säteillään. Nyt siis metsästetään tulehdusta verisuonistentissä. Joka olisi aika ikävä juttu. Sitä proteesia kun ei niin vaan vaihdeta.  Jos verisuonilääkärit kirjoittavat, että ei ole vikaa heidän reviirillään, pitänee palata ykkösruutuun. Mennä terveyskeskukseen, missä lääkäri kirjoittaa Panadol-reseptin ja toivottaa hyvää syksyä.  Aamuöisin kolmen tietämissä heräillessään sitä vaan ihmettelee, miten tässä nyt näin kävi. Sitten viideltä voikin nousta Hesaria lukemaan.

Olemme tämän vuoden sairastelleet puolison kanssa vuorovedolla.  Potkulautamies toipuu vähitellen lonkkaleikkauksesta samassa tahdissa kun oma vointini romahtaa.  Onneksi sentään jaksoin Juhannukseen asti.  Nyt ei enää olekaan mitään hätää. Tytär ja vävy jättivät tärkeät ja eettisesti arvokkaat työpaikkansa Myanmarissa ja muuttivat Suomeen, ollakseen samassa maanosassa, lähempänä. Nyt asuvat samassa talossa - seinän takana.  Iloinen yllätys. Tätä emme arvanneet, kun joulukuussa ostimme tuosta vierestä vapautuneen kaksion.  Ajattelimme laittaa siihen Airbnb:n ja käyttää itse vain tytärten Suomen-vierailujen aikaan. Nyt meni näin. Olimme jo tottuneet ajatukseen, että tyttäret eivät koskaan muuta takaisin Suomeen.

On sadellut viime päivinä niin mukavasti, että sienimetsä olisi kova juttu.  Kuumeinen vanhus ei ole sienimetsäkelpoinen.