Mistä uusi supermummo Airan seuraajaksi?

 

Onnea itselleni. Täytin 73. Ikä on muutakin kuin numero. 

Arvuutellaan kumpi vanhus USA:ssa päätyy presidentiksi.  Meillähän oli Super-Urkki joka oli nelikymppinen kunnoltaan viimeiselle kaudelleen lähtiessään ja muistamme kaikki, kuinka siinä kävi. 

UKK:n lisäksi Suomessa on ainoa joitain esimerkkivanhuksia, joiden pirteyttä ja kuntoa ihaillaan - arkkiatri Arvo Ylpöstä lähtien.  Kirsti Paakkanen innostui eläkepäivillään nostamaan Marimekon uuteen kukoistukseen.

Aira Samulinin  poismenon jälkeen meillä on supervanhustyhjiö. 

Ennustan Pirkko Mannolasta leivottavan seuraava supermummo. Spagaattikin kai vielä sujuu, vaikka ikää pitkälti yli 80. Ihan kiinnostavaa nähdä, millaista julkisuuskuvaa presidenttimme äitipuolelle nyt puuhataan. Tiettävästi on urheilullinen ja kunniaksi kuntoilevalle presidenttiperheelle. Paitsi että pitää ehkä nyt hillitysti esiintyä. Yli 60 vuotta sitten hän oli esiintymässä Herbert Katzin orkesterin kanssa Parkanon Päivölässä ja sain valokuvan ja nimikirjoituksen.  10-vuotiaana häntä kovasti ihailin kun oli niin nätti ja pirteä.  Hän oli siihen aikaan tähtenä kaikissa lapsille sallituissa elokuvissa. 

 Lenita mieluusti paistattelisi julkisuudessa edelleen, mutta turhamaisuutensa vuoksi ei vanhuksena halua meritoitua.  Katsotaan nyt. Miehiä ei oikein ole tyrkyllä maskottivanhuksen rooliin. 

Minä olen tavallinen vanhus.  En pysty kävelemään 10 000 askelta päivässä. Älykellooni äskettäin vaihdoin tavoitteeksi 3000 askelta.  Jonain hyvänä päivänä siihen voin päästäkin.  Pilateksesta kovasti tykkäisin ja 60+ Pilateksessa vuosikausia kävinkin, mutta en enää jaksa.  Pitää suostua luopumaan, se kuuluu myös vanhuuteen. 

Kuvassa ei ole keskiaikainen kidutuslaite, vaan Nordic Health Fysioterapiakeskus missä käyn nostamassa 2,5 kilon painoja tai teen 40 kilon jalkaprässiä.   Siellä on päivisin asiakkaiden keski-ikä yli 70 vuotta.  On siellä varmaan supermummojakin, mutta myös meitä sangen vaivaisia, joille pitää tehdä sopiva ohjelma. Olin vannonut, että ikinä en kuntosalille suostu menemään.  Enkä ehkä menisikään, jos jaksaisin golfata, hiihtää tai kävellä 10 kilometrin päivämatkoja Pariisissa, Roomassa tai jossain muussa mukavassa paikassa. Noissa kummallisen näköisissä tietokoneohjatuissa kuntoilulaitteissa on sellainen hyvä puoli, että ne voidaan säätää jokaisen voimille sopiviksi. Joka suorituksen jälkeen laite ilmoittaa, kuinka hyvin meni.  Jos ei kukaan muu satu kehumaan, on ihan kivaa, kun kone antaa onnistumisprosentiksi vaikkapa 98 %. 

Minulla on myös yksi superkuntoiluvinkki.  Aina kun sanotaan, että pitäisi liikkua (aivan liian) monta tuntia viikossa. Koronasulkujen aikaan Yle ja Helsingin kaupunki teki Aamujumppia Ylen Areenaan.  Ne tulee joka arkiaamu kymmentä vaille yhdeksän TV2-kanavalla.  No, eihän niitä tule tehtyä, paitsi että kun laittaa puhelimeen muistutuksen joka aamu 9.48 ja sitten avaa television.  Nyt emme pariin kuukauteen ole kertaakaan jättäneet tekemättä, jos olemme kotona.  Siitä kuulkaa tulee yksi tunti viikossa ihan huomaamatta.  Ja muutenkin siinä kummasti vetreytyy. 

En voinut olla ostamatta pääsiäiskorttia Eleonorille.  Niinpä lähden nyt kellottamaan tuhatkunta askelta postilaatikolle. 

Minun piti kyllä kirjoittaa syntymäpäivääni ankeaa tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta: kipuja, sairauksia, näen ja kuulon heikkenemistä, vesivahingon kustannuksia, stressiä, muistin hapertumista.  Eli siis kaikkea semmoista, mikä supervanhuksilta puuttuu. 

Oletko online, offline vai onlife?

Olen kuljettanut koko kesän kirjamerkkinä New Scientistin sivua, jossa on arvioitu kaksi kirjaa toden reboottaamisesta.  Jospa kontaktoisin Amazonia. Toisessa kirjassa  (The Fourth Revolution: How the infosphere is reshaping human reality) pohditaan myös netissä antamamme minäkuvan totuudenmukaisuutta.  Voi käydä niin, että alamme itse uskoa somessa rakentamaamme minään.

Olenko siis luonut hyvän some-ihmisen?  Meille on tullut aivan uusia ammattikuntia, ammattibloggaajat, jotka saavat toimeentulonsa myymällä mainoksia blogiinsa. Radiossa kuulin tubettajista, joilla oli tubetuskonferenssi.  Uutta oli se, että Hartwall Areenalla oli aikuisparkki, jossa nettipoliisi antoi nettivalistusta nuorisoaan konferenssiin kuskanneille vanhemmille.

Kuinka tosi on somepersoonasi? Meillä aikuisilla näköjään aika tosi.  Korkeakulttuurinen naamakirjakaveri somettaa korkeakulttuuria. Lääkärit somettaa lääketieteellisiä julkaisuja, mikä on sangen kätevää.  En millään ehtisi lukea Lääkärilehteä tai Mediuutisia ja niissä on aina joskus kiinnostavia juttuja.

Twitterin helmi on Juhana Vartiainen.  Hänen takiaan käynkin siellä joka päivä. Twitterissä voi seuraamiseen kyllästynyt tehdä unfollown.  Aion unfollowata Tuomas Enbusken ja Henri Alenin. He kun pölöttävät kaiken aikaa.  Heillä riittää yleisöä, joten yksi unfollow ei varmaan käy kipeästi.

Alex Stubbin selfieiden annan toistaiseksi olla.  Uteliaana seuraan, miten twiittivirta kehittyy kun vastuu alkaa painaa. Vai ehtiikö tuo ylipäänsä joskus huomaamaan, että hänellä on aika puuha liidatessaan Kokoomuksen kimppakivana vaalien yli.  Muistaakseni hänellä on twiittauksen ja kivan lisäksi jotain muutakin työtä, mutta siitä ei twiittiä tipu.

Unfollow voi olla aika armoton.  Se on melkein kuin loukkaus: Olet tylsä. Tai puhut liikaa.  Ihan tavallista kansalaista ei oikein kehtaakaan epäseurata, ettei tule paha mieli. Minä olen twitteriin liian tyhmä ja hidas. Ja tylsä.  En osaa 140 merkkiin mahduttaa mitään ajatusta.

Sitten on paljon työkseen ja työstään ja bisneksesstään twiittaajia.  Twitteriin voi kuulemma ostaa seuraajia, eikä maksa paljoa. Tuon artikkelin mukaan nettiarvosteluista korkeintaan kolmannes on oikeita.  Jos ei sentään voi ostaa kuuta taivaalta, hotellit ja ravintolat voivat ostaa tähtitaivaan.

Kun jää pohtimaan minäkuvaa yksin, seurassa, verkossa, olenko samanlainen?  Mitä saa näkyä, rakennanko itsestäni brändiä, onko minulla joku päämäärä. Miksi olen online, vai onko minulla vain onlife?  Eilen näin kaksivuotiaan lapsen isänsä kanssa kävelyllä.  Tai oikeastaan lapsi käveli facebookia räpläävän isänsä perässä. Suloinen some-perhe.

Onhan minulla toinenkin nettipersoona, eli Sairaan hyvä potilas.   
Siinä keskityn omaan sairasteluun ja terveyspolitiikan ajankohtaisiin asioihin.  Vähän samalla tavoin kuin kakku-  tai muotibloggaajat antaat reseptejä ja virkkuuohjeita, minä annan sairasteluvinkkejä.  Kolmas olomuoto on sitten "oikeat" verkkoartikkelit Potilaan Lääkärilehteen joita kirjoitan Mikon kanssa.   Ja Potilaan Ääni-kolumnit ovat sitten suunnilleen samaa kamaa, mitä blogiini kirjoittelen.  Paitsi ehkä hiukan sordiino päällä.  Eli kolmijakoinen nettipersoona.

Taidan nyt tilata sen kirjan.  Onhan julkaisija Oxford University Press.  Joku Facebook-kavereistani ei jättäisi sanomatta, että Oxfordissahan myös oma lapseni kapasitoitui kansainvälisiin tehtäviin,  Mutta minähän en ärsytä ketään kehumalla lapsiani julksesti, jookos?

Minusta olisi ihan kiva aloittaa vähän dialogia onlifesta (ei sentään afterlifesta).  Tähän blogiinkin  voi siis kommentoida. 

 Kuvassa laskuvarjohyppääjä, joka viettää syntymäpäiväänsä.  Tällaisen kuvan laittaisin itsestänikin, jos uskaltaisin.  Aikanaan uimamaisteritutkinto jäi saamatta, kun en uskaltanut hypätä kolmesta metristä.

Äitiyspakkaus on Suomi-brändin ytimessä

Äitiyspakkaus on kuin Suomi-brändi tai Juha Sipilä: käytännöllinen, toimiva ja vähän tylsä. Maailmalla luetuimpia Suomea  koskevia artikkeleita on  BBC:n juttu pahvilaatikoissa nukkuvissa suomalaisvauvoista. Kelan äitiyspakkaus on  niin suomalaisuuden ytimessä.  BBC:n juttuun haastateltu suomalaisisä kertoo, että heidän asuessaan Englannissa appivanhemmat ostivat äitiyspakkauksen ja toimittivat sen Lontooseen.

Inkeri-äiti (kohta 92 v.) sanoi, että lapsenlapsenlapselle Ranskaan pitää hommata äitiyspakkaus.  Inkeri-äiti on ihan oikeassa.  Ajattelin, että sen voi ostaa.  Ei onnistu. Venäjä uhoaa suojelevansa kansalaisiaan, vaikka he asuisivat ulkomailla.  Suomen ulkomailla asuvat ja synnyttävät kansalaiset eivät saa edes äitiyspakkauksia, jotka olisivat tarpeellisia uusille suomalaisille.

Aiemmin niitä sai ostaa, kunnes EU:n myötä tuli kilpailuttamislaki.  Ja sen vuoksi pakkauksia ei voi myydä, kun ovat osa hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa.  Ei kai ole tarpeen muuttaa kilpailulakia, eiköhän se menisi ihan asetuksella tai vain toimintaohjeella, että äitiyspakkauksia voi myydä Suomen sosiaaliturvan ulkopuolelle oleville Suomen kansalaisille.  Todisteeksi valokopio voimassaolevasta Suomen passista ja raskaustodistus.

Kansainvälistyneitä suomalaisia on maailman joka kolkassa.  Miten hyvää Suomi-brändille tekisikään, kun äitiyspakkauksia esiteltäisiin suvulle ja tuttaville.  Tällainen järkevä, toimiva ja käytännönläheinen hyvinvointivaltio Suomi on.

Nyt käyntiin kampanja:  Ulkomailla asuvien Suomen kansalaisten pitää saada ostaa äitiyspakkauksia kohtuuhintaan. Samalla siirtyy hyvää suomalaistraditiota eteenpäin.  Vain Suomi voi olla noin pilkuntarkka kilpailulakinipotuksellaan.

Olen EU-myönteinen ihminen, mutta äitiyspakkaus on taas yksi esimerkki huonosta EU-byrokratiasta.  Suomalaisäitien vauvojen pitää saada nukkua pahvilaatikoissa kaikkialla maailmassa.  Järkeä toki saisi käyttää Kelakin.  Alexander Stubb oli näkyvästi mukana Suomi-brändin kohotuskampanjassa. Tässä hänellä olisi hyvä sauma ilmaiseen Suomi-brändäykseen.

Microsoftin irtisanomisuutisten jälkeen Juha Sipilä löysi  irtisanotuille insinööreille töitä. Pitää tehdä maailman parhaan terveydenhuollon tietojärjestelmät, joita voisi viedä maailmalle. Jan Vapaavuori kiirehty tyrmäämään Sipilän ideat blogissaan. Äitiyspakkaus on hyvä mainos.  Ollanko jo alkua pitemmällä, pohdin toisessa blogissani.