Olen kuljettanut koko kesän kirjamerkkinä New Scientistin sivua, jossa on arvioitu kaksi kirjaa toden reboottaamisesta. Jospa kontaktoisin Amazonia. Toisessa kirjassa (The Fourth Revolution: How the infosphere is reshaping human reality) pohditaan myös netissä antamamme minäkuvan totuudenmukaisuutta. Voi käydä niin, että alamme itse uskoa somessa rakentamaamme minään.
Olenko siis luonut hyvän some-ihmisen? Meille on tullut aivan uusia ammattikuntia, ammattibloggaajat, jotka saavat toimeentulonsa myymällä mainoksia blogiinsa. Radiossa kuulin tubettajista, joilla oli tubetuskonferenssi. Uutta oli se, että Hartwall Areenalla oli aikuisparkki, jossa nettipoliisi antoi nettivalistusta nuorisoaan konferenssiin kuskanneille vanhemmille.
Kuinka tosi on somepersoonasi? Meillä aikuisilla näköjään aika tosi. Korkeakulttuurinen naamakirjakaveri somettaa korkeakulttuuria. Lääkärit somettaa lääketieteellisiä julkaisuja, mikä on sangen kätevää. En millään ehtisi lukea Lääkärilehteä tai Mediuutisia ja niissä on aina joskus kiinnostavia juttuja.
Twitterin helmi on Juhana Vartiainen. Hänen takiaan käynkin siellä joka päivä. Twitterissä voi seuraamiseen kyllästynyt tehdä unfollown. Aion unfollowata Tuomas Enbusken ja Henri Alenin. He kun pölöttävät kaiken aikaa. Heillä riittää yleisöä, joten yksi unfollow ei varmaan käy kipeästi.
Alex Stubbin selfieiden annan toistaiseksi olla. Uteliaana seuraan, miten twiittivirta kehittyy kun vastuu alkaa painaa. Vai ehtiikö tuo ylipäänsä joskus huomaamaan, että hänellä on aika puuha liidatessaan Kokoomuksen kimppakivana vaalien yli. Muistaakseni hänellä on twiittauksen ja kivan lisäksi jotain muutakin työtä, mutta siitä ei twiittiä tipu.
Unfollow voi olla aika armoton. Se on melkein kuin loukkaus: Olet tylsä. Tai puhut liikaa. Ihan tavallista kansalaista ei oikein kehtaakaan epäseurata, ettei tule paha mieli. Minä olen twitteriin liian tyhmä ja hidas. Ja tylsä. En osaa 140 merkkiin mahduttaa mitään ajatusta.
Sitten on paljon työkseen ja työstään ja bisneksesstään twiittaajia. Twitteriin voi kuulemma ostaa seuraajia, eikä maksa paljoa. Tuon artikkelin mukaan nettiarvosteluista korkeintaan kolmannes on oikeita. Jos ei sentään voi ostaa kuuta taivaalta, hotellit ja ravintolat voivat ostaa tähtitaivaan.
Kun jää pohtimaan minäkuvaa yksin, seurassa, verkossa, olenko samanlainen? Mitä saa näkyä, rakennanko itsestäni brändiä, onko minulla joku päämäärä. Miksi olen online, vai onko minulla vain onlife? Eilen näin kaksivuotiaan lapsen isänsä kanssa kävelyllä. Tai oikeastaan lapsi käveli facebookia räpläävän isänsä perässä. Suloinen some-perhe.
Onhan minulla toinenkin nettipersoona, eli Sairaan hyvä potilas.
Siinä keskityn omaan sairasteluun ja terveyspolitiikan ajankohtaisiin asioihin. Vähän samalla tavoin kuin kakku- tai muotibloggaajat antaat reseptejä ja virkkuuohjeita, minä annan sairasteluvinkkejä. Kolmas olomuoto on sitten "oikeat" verkkoartikkelit Potilaan Lääkärilehteen joita kirjoitan Mikon kanssa. Ja Potilaan Ääni-kolumnit ovat sitten suunnilleen samaa kamaa, mitä blogiini kirjoittelen. Paitsi ehkä hiukan sordiino päällä. Eli kolmijakoinen nettipersoona.
Taidan nyt tilata sen kirjan. Onhan julkaisija Oxford University Press. Joku Facebook-kavereistani ei jättäisi sanomatta, että Oxfordissahan myös oma lapseni kapasitoitui kansainvälisiin tehtäviin, Mutta minähän en ärsytä ketään kehumalla lapsiani julksesti, jookos?
Minusta olisi ihan kiva aloittaa vähän dialogia onlifesta (ei sentään afterlifesta). Tähän blogiinkin voi siis kommentoida.
Kuvassa laskuvarjohyppääjä, joka viettää syntymäpäiväänsä. Tällaisen kuvan laittaisin itsestänikin, jos uskaltaisin. Aikanaan uimamaisteritutkinto jäi saamatta, kun en uskaltanut hypätä kolmesta metristä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti