Äitienpäiväblues

Äitienpäivänä ensimmäinen tunne on kiitollisuus lapsista. Ei kai elämässäni ole mitään ihmeellisempää kuin jo aikuiset lapseni. Minusta tämä äitienpäivä menee jotenkin väärin päin.  Mitäpä meitä äitejä niin kiittelemään. Voi, miten ylpeä olenkaan tyttäristäni.  He ovat niin viisaita ja kilttejä, kaiken lisäksi vielä ahkeriakin. Onneksi ovat saaneet olla terveitä. 


Erikoista, että tarvitaan erityinen päivä äitien juhlimiseen.  Eikö sitten jokainen äiti ole lapsilleen juuri niin hyvä kuin on osannut. Kaikki eivät ole osanneet, kaikki eivät ole jaksaneet.  Voin olla kiitollinen siitä, että lapsillani on asiat hyvin - ihan minusta huolimatta. Olen kiitollinen myös omalle äidilleni, jota muistutan päivä päivältä enemmän. Olen kiitollinen myös puolisostani, viikon kuluttua tulee 40 vuotta päivästä, jolloin tapasimme.  Siitä pitäen olemme kulkeneet yhdessä.  Äitinä on niin helppo olla, kun on toinen siinä tukena.


Viime kuukausina olen saanut äitiyteen toisenlaisen tulokulman. Äitiys ei ei ole aina pelkkaa iloa ja juhlaa. Yhdistykseemme, Ultraharvinaiset ry:hyn on liittynyt monia äitejä.  Äitejä, joiden lapsilla on vaikea, ultraharvinainen sairaus.  Tänä äitienpäivänä ajattelen lämmöllä heitä.

Tilinpäätösaika ja uuden alku

Entisinä aikoina vuodenvaihde oli hektistä aikaa.  Esmerkillähän oli toistakymmentä tytäryhtiötä. Tilinpäätöksiä oli seitsemällä eri kielellä ja vielä useammalla kirjanpitojärjestelmällä ja monenkirjavin verolaein. Vasta vapautuneen Venäjän aloitteleva kirjanpitolainsäädäntö oli kauniisti sanoen mieliinpainuva kokemus. Tilintarkastajalla oli tapana sanoa: Näitä osaa harva lukea ja vielä harvempi kirjoittaa.  Otin sen kemplimettina.

Enää ei onneksi tehdä tilejä euroissa. Sen sijaan voi laskea kuluneen vuoden voitot ja tappiot. Saan olla nöyrällä ja kiitollisella mielellä elämälle. Kiitollisin olen rakkaista lapsistani, joista saan olla niin iloinen ja ylpeä.  Jos haluaa tarkemmin perehtyä asiaan, voi ostaa tammikuun Gloria-lehden ja lukea enemmän Annamarin ja vävypojan elämästä.  Siellä Bhutanissa saimme olla mukana juhlallisuuksissa.  Haikeana jään ikävöimään sankarikoiranpoika Artoa, johon ehdin niin kovasti kiintyä.  Vapaasti korkeassa ilmanalassa kulkemaan tottunut koira ei ehkä voisi asustaa missään toisessa maassa.

Pariisissa tuli käytyä useammankin kerran. Lapsenlapsi on tietenkin mummin ja vaarin silmäterä ja aurinko.  Nyt pikku Eleonor on saamassa oman huoneen ja muuttoavuksi olemme lähtemässä. Potkulautamies laittoikin pikkuneidin Lapin vierailusta blogiinsa kuvan.

Kuluneen vuoden tautisaldo oli mittava, lääkärissäkäyntejä oli kymmeniä. Taudeista kiinnostuneet voivat lukea Sairaan hyvä potilas-blogiani. Kirjoittamistyöt ovat jäämässä hiukan vähemmälle. Minulla tuntuu aina olevan joku hyväntekeväisyyshanke meneillään.  Nyt alkaa taas uusi yhdistys, Suomen Ultraharvinaiset ry. Toivottavasti voin olla sen kautta avuksi muille erittäin harvinaista tautia sairastaville.  Verkkosivut avautuvat lähipäivinä.

En tee Uuden Vuoden lupauksia, olen jo oppinut, että en voi luottaa itseeni. Jos ei petä päättäväisyys, jaksaminen ja terveys ei aina ole omissa käsissä.  Niinpä olen kuin suomalainen edustusurheilija: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää.

Hyvää Uutta Vuotta ja armeliasta asennetta elämään.
Kuvassa Arto autoilee.