Eikö olekin onnistunut kuva elämän ehtoopuolelta? Viime kesän pisin matka oli Karjalohjalle. Olimme Potkulautamiehen kanssa kastautuneet järvessä suoraan saunan löylyistä. Uimareiksi meistä ei enää ole. Kotiin ajelimme Hangon tietä Mustion ohi. Alitajuisesti ehkä päätimme ajaa sitä kautta. Toinen reitti olisi vienyt St. Laurencen golf-kentän ohi. Se olisi tuntunut liian haikelta. Siellä pelasimme kymmenkunta kesää. Emme ole vielä ääneen sanoneet, ettei meistä enää golfiinkaan ole.
Nyt on uusi ehtoo. Parikymmentä vuotta sitten vanhenin äkillisesti. Silloin MS-taudiksi luultu aivotulehdus oli tuhonnut lähimuistin niin perusteellisesti, että luulin päätyväni dementiayksikön kautta ennenaikaiseen hautaan muutamassa vuodessa. Onneksi ymmärrys oli tallella. Valmistauduin vanhuuteen: tein testamentin, hoitotahdon, edunvalvontavaltuutuksen ja hautajaiskäsikirjoituksen. Virret oli valittu.
Me kaikki - minä ja hoitavat lääkärit olimme väärässä. Ei ollut MS-tauti, vaihdettiin lääke ja taantumisen sijaan alkoi toipuminen. Yllättäen sain lahjaksi uuden ja hienon välielämän. Toteutin nuoruuden haaveita ja ryhdyin kirjailijaksi.
Elämän ehtoon kenraaliharjoitus meni siis hyvin. Tarkemmin kai se oli perheen pelastussuunnitelma. Dementian edettyä sairastunut ei itse ymmärrä kärsiä kaikesta vaivasta ja huolesta, jota läheisilleen aiheuttaa leväperäisellä tai olemattomalla ehtoopuolen suunnitelmallaan.
Sunnuntaisin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksessa vainajat ovat entistä nuorempia. Ikähän ei ole numero, se on oman iän suhdeluku toisiin. Elinajan odotuksessa ei ole ylimääräistä reserviä. Siksi on taas kiire järjestellä loppusuoran asioita digiajan vaatimukset täyttävään kuosiin. Varautua pahan päivän varalle ja opetella kaikki välttämätön.
Genetiikkaa ja todennäköisyyslaskelmia. Isän suvussa ollaan työteliäitä, matemaattisesti lahjakkaita, eletään hyvin vanhoiksi ja 80 ikävuoden korvilla Alzheimer ottaa määräysvallan hyvästä lähtötasosta huolimatta. Äidin perintönä tulee ainakin urheiluhulluus, takavuosina suvun miehille sydänperäinen äkkikuolema jo ennen eläkeikää. Dementiaikään ei edes ehditty. Saa nähdä, mitkä geenit dominoivat.
Äiti oli 90-vuotiaaksi asti mieleltään virkeä ja toimintakykyinen. Tietokoneen hän sai noin 85-vuotiaana. Oppi vähän googlettamaan ja Skypeä käyttämään yhteydenpitoon. Sitten vaihdettiin tablettiin. Se oli huono valinta. 90-vuotiaana ei onnistunut vaihto hiirestä kosketusnäyttöön.
Äidin kunto romahti television vaihtamiseen. Hänellä piti tietysti olla Eurosport, C More Max ja kotimaiset kanavat. Pesäpalloa ei vielä televisioitu, joten pysyi ajan hermolla seuraamalla Vimpelin pelit teksti-tv:sta, juoksu kerrallaan. Äidillä oli tarkat suunnitelmat, mitä katsottiin livenä ja mitä nauhoitettiin. Sitten vanha televisio piti vaihtaa toisenlaiseen.
Äiti ei enää oppinut suunnistelemaan kanavaviidakossa, nauhoituskaan ei enää onnistunut. Monta tuntia penkkiurheilua päivässä pitää mielen virkeänä. Siitä on kai tutkimustietoakin. Televisiota on tapana halveksua sivistymättömien ja syrjäytyneiden ajantappovälineenä.
Televisiourheilun myötä äidin elämästä hävisi suurelta osin mielenkiinto ja tilalle tuli yksinäisyys. On eri asia kiinnostuneena katsoa Timanttiliigaa kuin katsella ikkunasta ulos.
Äitini kokemasta viisastuneena päätin, että vaihdan television nyt kun vielä opin uutta käyttämään. Digitarjonta muuttuu kaiken aikaa monimutkaisemmaksi. Pitää ymmärtää kaapelisopimuksista, maksukanavista, päivityksistä, salasanoista.
Meille sanotaan, että pitää kävellä 10 000 askelta päivässä, käydä kuntosalilla, opiskella vieraita kieliä. Viihteeksi sopii ooppera tai sinfoniakonsertti. Tiukan paikan tullen sallitaan ristisanatehtävät aivovoimisteluna.
Ei se näin mene. Jalat eivät kanna 10 000 askelta päivässä. Hyvänä päivänä onnistuu 4 000 askelta. Tunti Pilatesta ja toinen vammaisjumppaa viikossa on hyvä tulos. Ristisanatehtäviin ei riitä enää näkö. Aamulla silmät jaksavat lukemista Hesarin kannesta kanteen ja illalla puolisen tuntia sängyssä. Kaihileikkaus saattaa hieman lisätä lukuaikaa. Ooppera, valmistautumisineen ja matkoineen on lähes viiden tunnin maraton, ei enää riitä voimat. Jouluna sentään lapsenlapsen kanssa Pähkinänsärkijä on riittävän lyhyt näytäntö. Odotan innolla, vasta äskenhän omien tytärten kanssa sen vanhassa Oopperatalossa näin. Yritän taas hankkia RSO:n kausikortin, tulisi pakotettua itsensä liikkeelle. Aina voi lähteä väliajalla pois, jos ei jaksa istua loppuun asti.
Puhutaan etsivästä kulttuurityöstä syrjäytymisvaarassa olevien vanhusten löytämiseksi. Suunnitellaan kulttuurilähetteitä vanhuksille kulttuurihyvinvoinnin ja yksinäisyyden estämiseksi ja räätälöityjä kulttuuripalveluita niille, jotka eivät pääse liikkeelle ja osallistuvia menetelmiä, joissa tuodaan sirkus- ja teatteriesityksiä kotiin. Eli kulttuurihyvinvointia ikäihmisille. Höpöhöpö.
Televisio ansaitsee kunnianpalautuksen. Sieltä tulee uutisia, dokumentteja, urheilua. Kun seuraa ruotsin-, saksan-, italian- tai ranskankielisiä sarjoja, palautuu mieleen vieraita kieliä. Ei sitä enää tarvitse uutta oppia, hyvä on, jos vanha osaaminen pysyy tallella.
Television vaihto on haastava operaatio. Tiedättekö, mitä tarkoittaa kalibrointi? Onneksi vävy oli apuna. Muuten olisi käynyt samoin kuin äidille. Taidankin kirjoittaa seuraavaksi mummoille telkkarinvaihtovinkkiblogin.
Elämän ehtoon to-do listan yksi rasti on takana. Tällä teknologialla toivon mukaan pärjää muutaman vuoden, parhaassa tapauksessa loppuiän - riippuu tietysti paljonko mittarissa on jäljellä.
Vanhuksille televisio on oikein tarpeellinen väline. Samoin kuin muitakin huumeita, sitä pitää osata käyttää järkevästi.
