Poro pihassa, hillasta tulossa vuosituhannen paras sato

Hurautettiin taas Suomen poikki tänne pohjoiseen kotiin. Kiitos, matka meni hyvin. Koko tulomatkan kuuntelmimme kahdesti tunnissa Vihtavuorta. Viimeksi matkalla oli Vaasan karhu, joka siis taisi olla koira. Minä en vain kannata, vaan vaadin pakkoruotsia niille, joiden lukemia hätätiedotteita pitää kuunnella kymmeniä kertoja. Tulomatkalla huomio kiinnittyi Tervolan avosoiden kohdalla kymmeniin pysäköityihin autoihin. Olivat hillassa. Kittilälehti jo kertoikin, että nyt niitä on. En aio hillaan lähteä, en jaksaisi ja eksyisin kumminkin. Mutta se on oleellinen osa lappilaista elämänmenoa. Luultavasti hillasuo on kuntosalin stepperiä tehokkaampi laite. Olen kyllä kuullut paikallisilta terveysammattilaisilta, että naiset tuppaavat sairastaa kovasti hilla-aikaan, miehille epidempia pukkaa päälle hirvenmetsästyksen aikana. Ovatkohan Kansanterveyslaitoksen epdidemiologit tutkineet näitä sairastavuussesonkeja tarpeeksi?

Assisin hyvisten jälkeen palauduin nopeasti pahisten todellisuuteen. Iltalehti kertoi muovikassissa biojätteeseen elävinä laitetuista kissanpennuista. Yksi oli vielä hengissä, kaksi muuta tukehtuneet. Olihan samassa lehdessä myös itsemurhapommittajista, joka tietysti on vakava asia. Assisin fransiskaaniveli oli juuri kertonut, että oikeastaan pyhimyksiksi jälkikäteen julistetuissa ristiretkeläisissä oli yhtä suisidaalisia tyyppejä. Eivät vaan osaneneet tehdä pommeja.

Päivi Räsäsellä on suussaan sammakkotuotantolaitos samalla tavoin kuin jollain Sarah Palinin teekutsuliikkeellä. Mikäpäs minä olen närkästymään kissanpoikasista? Ja yhtä lailla Räsäsestä. Viimeksi kun Päivi Räsästä haastateltiin televisiossa jostain poliisitoimeen liittyvästä asiasta, hän vaikutti hyvin perehtyneeltä asioihin ja selvisi hienosti. Mitenkä nyt näin nokkela ihminen ei osaa ajatella, miten hänen aborttilausuntonsa vaikuttaa kirkosta eroamisiin. Tai - jos hän oli tarkkaan miettinyt puheensa, se ei ehkä ollutkaan tahaton sammakko. Homoparin siunaamista koskeva Läheetysseuran äänestys oli niin täpärä. Jospa tätä vauhtia kaikki suvaitsevat eroavat kirkosta ja räsäsläiset perivät maan/kirkon?

Luostarielämää Assisissa enneagrammikurssilla

Viime yönä palasimme Assisista viikon matkan jälkeen. Olinhan myös viime vuonna enneagrammikurssilla siellä. Voi, miten kiinnostavia ja hienoja persoonallisuuksia olikaan matkaseurana. Luultavasti on niin, että ihmiset, jotka ovat kiinnostuneet paremmasta itsetuntemuksesta, ovat ylipäänsä tavallista mukavampia. Ei siinä sen kummempaa ole. Tietysti me kaikki voisimme oitis keksiä ihmisiä, joiden olisi tarpeen kehittää persoonallisuuttaan pyöreämmäksi. Mutta hehän ovat omasta mielestään niin hyviä, etteivät tarvitse oppia.

Asuimme fransiskaanisisarten luostarissa. Kyllä, siellä oli kaikki mukavuudet, jopa ilmastointi. Onneksi ei nettiä eikä televisiota. Kävimme pari kertaa ravintolassakin syömässä vaihteen vuoksi. Ravintolaruoka oli ihan hyvää, mutta siitä puuttui rakkaus. Luostarin ruoka oli hyvää, yksinkertaista ja huolella tehtyä. Ja rakkaudella tarjoiltua.

Anna-Maija Raittilan retriiteissä Fransiskus Assisilaisesta oli jo aiemmin tullut suosikkipyhimykseni. Vai olisiko modernimpaa sanoa pyhis, jos kerran on pahiksiakin. Kuka on Sinun suosikkipyhiksesi? Tai pyhimyksiä ei kai voi fanittaa samalla tavoin kuin jotain Idols-tähtiä, Kimi Räikköstä ja sen sellaisia. Tai seurata pyhistwiittejä.

Pyhiinvaellus oli onnistunut. Fransiskuksen jalanjäljissä (toki hyvän oppaan johdolla) oli hyvä ajatella. Sattuneesta syystä juuri nyt oli ajankohtaista miettiä omaa suhdettaan luontoon. Kaiken globalisoituneen törsäilyn keskellä voi käydä arvokeskustelua itsensä kanssa. Fransiskushan piti ensimmäisen saarnansa linnuille. Luonnonsuojelun uranuurtaja.


Meillä oli Karin kanssa ilo tutustua englantilaiseen fransiskaaniveljeen, joka kertoi hauskoja sisäpiirijuoruja uudesta paavista. Minullehan ei kuulu hiukkaakaan katolisen kirkon sisäiset asiat, mutta uusi paavi kuulostaa hyvältä tyypiltä. Kerrotaan nyt vaikka tämä: Vatikaanissa on sveitsiläiskaarti paavin henkivartijoina. Kaartilainen seisoo paavin oven vierssä aina vartiossa. Paavi Fransiskus I oli pyytäyt kaartilaista istumaan. Koska tämä ei ollut uskaltanut, paavi oli hakenut tuolin ja käskenyt istumaan siihen ja hakenut kaartilaiselle vielä kahvikupin.

Palasin pyhiinvaellukselta hitusen viisampana ja toivon mukaan rahtusen nöyrempänä. Sanomme niin kepeästi jonkin asian tekevän hyvää sielulle. Assisissa sielulleni tehtiin hyvää. Lempeää hyvää, ei velvollisuudentuntoista päivän hyvää tekoa, pelkkää hyvää. Siellä saattoi hetkittäin aistia silkkaa hyvyyttä, auringonlaskun säteissä, pääskysten lennossa, vanhan nunnan lempeänviisaasta hymystä.

Mutta epäilemättä jo huomenna olen palannut arkiseen todellisuuteen.

Potilastieteen huippututkimusyksikön viilennysuutuus

Nyt on helteitä pidellyt ja lehdet jakavat viilennysohjeita ja varoittelevat helteiden terveysriskeistä. Mitä kummallisimpia ohjeita annetaan. Esimerkiksi laita lakanat pakastimeen kylmenemään. Onpas kätevää, varmasti tulee uusi iltahiki petaillessa.

Tässä omatutkimani ja omakeksimäni energiaa säästävä helppo ja tehokas keino.

1. Pane pari kylmäkallea pakastimeen.

2. Pari tuntia ennen nukkumaanmenoa kylmäkalle tyynyn alle ja toinen peiton alle jalkopäähän.

3. Sänkyyn mennessä molemmat kallet tyynyn alle. Ovat viileitä vielä aamullakin.

4. Kauniita unia.


Huomasin tämän Bhutanissa. Tutustuin siellä joulukuussa kuumavesipullojen hyödyllisyyteen. Kauniita unia.


Jostain kumman syystä tuo kommentointimahdollisuus ei toimi tässä ohjelmassa. Kokeilin sitä toiselta koneelta itsekin. Näytti ihan kuin kommentti olisi mennyt ok läpi, mutta ei se vaan ole tullut minnekään. Ehkä joskus keksin ratkaisun tai joku viisaampi neuvoo. Toivottavasti rivinvaihto tällä kertaa toimii. En saa tätä perhanan rakkinetta huolimaan wordissa tehtyä tekstiä rivinväleillä. Ja tässä ei ole minulle muistivaivaiselle oikolukuohjelmaa.

Postia voi lähettää www.satusalonen.fi -sivujen palautelomakkeella. Ja olettehan huomanneet tämän päivän Hesarin ansiokkaan Vieraskynän?

Konekirjoittava silmälääkäri

Konekirjoittava silmälääkäri kuulostaa lähes yhtä erikoiselta kuin laulava lintukoira. Törmäsin tähän miellyttävään erikoisuuteen maanantaina. Vastaanottopaikka oli Helsingin yksityinen silmäsairaala. Olinhan etukäteen vähän huolissani siitä, että vastaanottoaika löytyi niin pian. Joskushan saattaa olla niin, että vapaita vastaanottoaikoja on eniten niillä lääkäreillä, joilla potilaat eivät mielellään käy. Olen jo liki kymmenkunta vuotta käyttänyt samaa silmälääkäriasemaa. Samalla kun Keskuskatu 6:n ikuinen remontti kestää ja ulkoinen face-lift viipyy, on monta asiaa mennyt hyvään suuntaan. Nettiajanvaraus toimii nyt moitteettomasti, vahvistus tulee saman tien kännykkään ja sähköpostiin. Silmälääkäri ei ollutkaan kiukkuinen vaihdevuosivaivanen täti (jollaisia pelkään) vaan hyväntuulinen ja rento nuorehko naisihminen. Lääkäriasema on vihdoinkin saanut uuden potilastietojärjestelmän. Lääkäri kirjasi anamneesitietoja trrrrrrrrrrr ratatata. Ennen muinoin konekirjoittajan ammattivaatimus oli 7500 lyöntiä puolessa tunnissa. Vuosien saatossa olen sen verran konekirjoitusvauhtia kuunnellut, että varovasti arvioiden tohtorin vauhti toistakymmentä tuhatta lyöntiä puolessa tunnissa. Hän kirjoitti sokkona kymmensormijärjestelmällä, joten oikolukua ei tarvittu. Ei kyllä tullut virheitäkään. Koska kuivasilmäisyys oli osana ongelmaa, silmiin laitettiin Shimer-testiliuskat. Siinä pitää odotella jonkin aikaa. Odotellessa oli luppoaikaa jutella turhapäiväisiä. Muuten yritän olla huolellinen, etten vie käyttökelpoista vastaanottoaikaa turhuuksiin. Onnittelin tohtoria loistavasta näppäimistönhallinnasta. Hän kertoi olleensa nuorena tyttönä au-parina Lontoossa ja halunneensa jotain järkevämpää tekemistä ja opetteli kymmensormijärjestelmän. Vaatimattomasti vähätteli, ettei hän sentään numeroita ja erikoismerkkejä opetellut. Lohduttelin, että niissä on nykyään niin paljon uusia konekohtaisia eroja, että parempi näin. Olimme voimaperäisesti yhtä mieltä, että hyvä kymmensormijärjestelmä pitäisi opetella nuorena. Myös lääkärintyössä tuhraantuu aikaa hukkaan, jos ei sitä osaa. Hyvällä taidolla kirjoittaminen on nopeampaa kuin sanelu, eikä tarvitse oikolukea jälkeenpäin. Kirjoitusvirheistä viis, mutta hoitovirheet johtuvat liian usein huonoista ja virheellisistä potilastiedoista. Konekirjoitustaitoa vain vähätellään, vaikka nykyisin se on oleellinen osa akateemistakin ammattitaitoa. Pois lähtiessäni sain pinon reseptejä. Lisätään kostutusgeeliin allergiatippoja ja viikoksi vähän lääkettä. Mutta sain mukaani myös epikriisin. Siinä oli Näöntarkkuus, taittovoima, status, jossa oli monia kummallisia sanoja, ek rauh, my ts+, eksf- ja muuta sellaista, jota potilaan ei tarvitsekaan ymmärtää. Mutta myös kaikki muu oleellinen esitiedoista hoitosuunnitelmaan. Tietysti ilman kirjoitusvirheitä. Ja toisaalta ei yhtään turhaa sanaa. Kiittelin hienosta paperista. Sen voisi vaikka laittaa raameihin. Hän kertoi aina antavana epikriisin mukaan. Tällä kertaa yksityissektori sai täydet lääkäripisteet ja viisi tähteä erinomaisesta palvelusta. Jos ei olisi ennestään pitkäaikaista hoitosuhdetta silmälääkäriin, vaihtaisin sutena konekirjoittavaan tohtoriin. Vain yksi hoitotieteellinen ongelma jäi: nyt kun on kolmenlaisia tahmeita tippoja, kaksia niistä kolmesti päivässä, ajoitus on ongelma. Kolmea paksua tippaa ei silmään kerralla mahdu, onko tarkoitus cocktailista. Vai pitäisikö ensin laittaa yhtä, tunnin päästä toista jne. Ja missä järjestyksessä? Enköhän minä tähänkin kehitä jonkin potilastieteellisen ratkaisun.

Juhannusta, hoitotiedettä ja hoitovastuuta

Juhannus on meillä herttainen. Nyt sataa vettä.  Eilinen Juhannusaatto oli hyvä päivä.  Menimme ystäväperheen kanssa piknikille.  Ei mitään hikistä helleautoilua vaan parin sadan metrin kävely tuohon Vanhankaupunginlahden rantaan.

Magnum-pullo Vollereaux-shampanjaa, avokado-katkarapusalaattia, lohiterriiniä, vähän juustoa ja patonkia, kirsikoita ja päätteeksi kahvit ja leivokset.  Siinä sopi piknik-penkillä istuskella.  Juhannuksena helsinkiläiset ovat parhaimmillaan: ohikulkijat huikkaavat iloisesti Hyvää Juhannusta, jokunen pysähtyy vähän juttelemaankin. Oli siis erinomaisen onnistunut Juhannusaatto. Enpä olisi teini-ikäisenä uskonut, että yli 60-vuotiaan vielä iloisesti piknikillä juhannusta juhlisin.  Niinpä. Elämä yllättää, usein myös hyvin.

Facebook-lääkärikaveri oli linkittänyt jutun Wall Street Journalista, ”Should doctors be paid by performance” eli pitäisikö lääkäreille maksaa hoitotulosten mukaan. No, eihän artikkeli mitään lopullista kantaa voinut muodostaa.  Eikä paraneminen ole aina lääkäristä kiinni. Ja Amerikka on hiukan toisenlainen maa. Mihinkä se johtaisikaan, kukaan ei huolisi vanhoja ja vaikeasti sairaita potilaakseen.  Kaikki vaan parantelisivat pikkuflunssia ja helppohoitoisia vaivoja.

Englannissahan NHS teki yleislääkäreille tällaisen mitoituksen ja rima laitettiin niin alas, että kaikki saivat jättibonuksia. Mutta asia on silti pohtimisen arvoinen. Sitä voi pohtia myös toiselta kantilta – potilasnäkökulmasta. Lääkäreiden hoitotuloksissa on enemmän eroja kuin halutaan myöntää. Hyvin hoidettu potilas kun tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi, hänen ei tarvitse ravata lääkärillä yhtä usein.

Jostain syystä – ehkä se on SoTe-sotkuun liittyvää ärtymystä -  valtalehdissä (Hesari ja iltapäivälehdet) on niin tylysti arvosteltu julkista terveydenhuoltoa.  Jokainen hoitovirhe ja potilasvalitus tuntuu saavan loputtomasti palstatilaa.  Luetellaan kiireettömän hoidon jonotusaikoja. Sitten vasta on syytää huolehtia, jos ei pääse kiireelliseen hoitoon. Sekin on kyllä totta, ainakin Lapissa. Karillahan oli pari vuotta sitten kiireellinen lähete Rovaniemen keskussairaalaan.  Kun hän viikon kuluttua soitti ja kyseli, milloinkohan pääsee, lähetettä ei oltu vielä ehditty edes lukemaan. Niinpä sitten lentokoneeseen ja Helsinkiin, onneksi oli omaa rahaa, jolla pystyy hoidattamaan.

Kerroin joku aika sitten psoristani ja käynnistä yksityislääkärillä, joka oli yhtä tyhjän kanssa.  Terveyskeskuslääkäri nyt sitten otti uudet koepalat, vahvisti diagnoosin, kirjoitti eReseptejä kassilliseen rasvoja ja antoi hoito-ohjeet. Olin keskiviikkona visiitissä, isäntä oli oikein hyvin voiva näköinen. Kun näin hänet muutama kuukausi aiemmin, hänen ihonsa hilseili joka puolelta ja ankaran kutinan takia hän öisin raapi itsensä ruvelle. Nyt iho oli sileä kuin lapsen pylly.  Hän oli käynyt yksityisesti monella kuuluisallakin allergiagurulla. Oli tehty monenlaista labrakoetta, rahaakin oli palanut. Sitten hän mennyt terveyskeskukseen ja häntä oli alettu hoitaa.  Eli vähän samalla lailla kuin minullakin.

Kun ihmisiltä kyselee terveyskeskuskokemuksia, he yleensä kertovat sen yhden kerran, kun kaikki ei mennyt kuin Strömsössä.  Heiltä ihan unohtuu ne 20 kertaa, kun kaikki sujui. Minuakin vähän harmittaa, että viimeiseen kirjaan tuli varoittavaksi esimerkiksi pari huonoa kertaa, mutta niistä hyvistä kun ei oikein saa lukijaa kiinnostavaa tarinaa kokoon.  Luultavasti terveyskeskuksia moittivilla lehdillä on vähän samanlainen tilanne.  Siinä on vain se huono puoli, että epäluottamuksen ilmapiiri tekee lääkärin työn turhan raskaaksi julkisessa terveydenhuollossa.

Suomessa on sellainen käsite kuin hoitovastuu.  Se on aika mielenkiintoinen juttu. Yksityisellä puolella sitä ei samalla tavoin ole. Jos lääkäri suututtaa potilaansa tai asiat menee huonosti, potilas vaan vaihtaa lääkäriä, potilas ei tule takaisin. Toisaalta hölmöyksiin asti mennyt tietosuoja vaikeuttaa hoitovastuun ja pitkäaikaisen hoitosuhteen syntymistä.  Entinen Suosikin palstalääkäri Eki, Erkki-Pekka Helle kertoi Yle Puheen haastattelussa, että kun lääkäri tekee lähetteen, tietosuojan takia hän ei saa tietää, miten potilaalle myöhemmin käy. Kyse ei ole välttämättä uteliaisuudesta, joskus lääkäri saattaa ihan oikeasti myötätuntoisesti välittää. Ja näin potilaana kuvittelisin, että ihan ammattitaidon ylläpitämisenkin kannalta lääkärin on hyvä saada palautetta, oliko hänen arvionsa potilaasta ollut oikea.

Jos lääkäri saisi palkkansa hoitotulosten perusteella, miten evaluoitaisiin potilaan oma työ ja sitoutuminen hoitoon?  Mainio hierojani Susanna kertoi potilaastaan, jonka vaikea psori oli parantunut.  Potilas oli ollut Kelan kurssilla Kanarialla kaksi viikkoa ja siellä oli oppinut rasvaamaan ja hoitamaan itseään.  Tulin ajatelleeksi, että miksi ihmeessä pitää mennä kahdeksi viikoksi Kanarialle veronmaksajien kustannuksella, että ymmärtäisi asian? Vai odottavatko potilaat, että tulevat tarpeeksi huonoon kuntoon päästäkseen Kanarialle.  No, enää Kela ei kustanna, vaan RAY järjestää kurssit Iholiiton kanssa ja omavastuu on 400 euroa. Kuitenkin, olisiko se hoitotiedettä, että potilaan saa sitoutumaan hoitoon.

Lääkärit vähättelevät hoitotiedettä.  Minäkin kävin aamulla läpi kymmeniä hoitotieteen väitöskirja-aiheita. Ja aika köykäista kamaa se on ainakin näin fyysikon äitinä ja toisaalta potilaana. Näköjään tohtoriksi pääsee, kun haastattelee jokusen potilaan ja kirjoittaa niistä yhteenvedon.  Ei se ole tiedettä. Hoitotiedettä olisi esim. vertaileva tutkimus erilaisista hoitokäytännöistä silloin, kun kyse ei ole pelkästään oikeasta lääkityksestä vaan siitä, kuinka hoidetaan.

Jos Terveyskirjaston psorin Käypä Hoito kertoisi myös yksityiskohtaisesti, miten potilaan tulee itse itseään hoitaa, se voisi olla hoitotiedettä.  Ei minustakaan lääkärin homma ole yksityiskohtaisten rasvausohjeiden antaminen. Potilaan opettaminen, rohkaiseminen ja kannustaminen ottamaan vastuuta itsestään ja voinnistaan onkin oikeastaan hoitotaidetta.  En tiedä, onko se lääke- vai hoitotiedettä.

Maanantaina jatkan vertailua.  Menen vaihteeksi yksityiselle. Silmät rähmii.  Sehän ei olisi kiireellistä ja hyvä omalääkäri on sitä paitsi lomalla. Saa nähdä, millainen silmälääkäri on se, jolle on runsaasti vapaita vastaanottoaikoja.  Tämä on mielenkiintoinen tutkimuskohde.  Jos potilastieteestä voisi väitellä, tässä olisi hyvä aihe valmiina. Raportoin sitten tilanteesta, tällä kertaa en mainitse edes lääkärikeskuksen nimeä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Haluan olla lääkärille ihminen, en numero

Luinpa Potilaan Lääkärilehdestä eilen niin raivostuttavan jutun, että yöunet meni. www.potilaanlaakarilehti.fi Käykääpä katsomassa.  Potilaalta vaaditaan suostumus nimeltä kutsumiseen. Ollaan siis laatimassa valtakunnallista ohjeistusta, että lääkäri ei saisi kutsua potilasta vastaanottohuoneeseen nimeltä.  Pitäisi olla numerolappu.  Yksityisyydensuojaa kun halutaan turvata.

Kittilässä varmaan pitää jakaa naamarit tai burkhat, sillä ihmiset kyllä tuntevat toisensa, vaikka nimeä ei kuuluteta. Miksi ylipäänsä lääkärissäkäyntiä pitäisi salailla? Ainakin maalla on enemmänkin niin, että kaikki potilaat haluavat itse toisille potilaille kertoa, mikä on vaivana ja miksi ovat lääkärille tulleet. Muutenkin ihmiset haluavat puhua ja tulla kuulluksi ja ymmärretyksi sairaudestaan.

Kuvitellaan, että valituksilla ja kanteluilla terveydenhuollon laatu paranee. Katin kontit. On rakennettu vankka valitusammattilaisten verkosto potilasasiamiehistä potilasjärjestöihin.  Kaikki mielellään auttavat potilasta valitusten teossa.  Järjestöt suorastaan mittaavat tuottavuuttaan kilpailemalla, kuinka paljon valituksia he ovat jäsentensä kanssa tehtailleet.

Paraneeko maailma valittamalla? Ei parane. Se vain heikentää työilmailmapiiriä entisestään. Onhan tunnettua, että paranoidiseen skitsofreniaan kuuluu ihan taudin osana epäily, kantelu ja valittaminen olemattomistakin asioista.  Mekanismissa ei ole silti Ö-mappia, vaan kaikki turhanpäiväisimmätkin kantelut on käytävä läpi isolla koneistolla.  Karkeasti ottaen yhteen kanteluun menevällä ajalla ehdittäisiin hoitaa hyvin 5-10 tavallista kesyä potilasta.

Kantelua käytetään kiristysvälineenä.  ”Ellet kirjoita tätä ja tätä todistusta/lääkettä/lausuntoa, valitaan AVI:iin ja Valviraan etc. ”. Potilastyöstä vieraantuneet (tai ehkä vielä useammin siinä aikanaan pärjäämättömät) lääkärit ovat siirtyneet virastoihin. Siistiä sisätyötä, säännölliset ajat, ei päivystysvelvollisuuksia, mutta paljon koukuttavaa valtaa.

Potilaan lääkärilehdessä mainittu nimen salaaminen vastaanottotyössä on juuri sellaista, mihin ei saisi mennä mukaan.  Eikös psykiatriassakin joskus opetettu, että potilaan harhoihin ei saa mennä mukaan. Jos yhden todennäköisesti mieleltään hyvin sairaan potilaan yksittäinen valitus johtaa näin laajakantoisiin seurauksiin lisäten byrokratiaa, tekemällä hyvä ja kaunis käytäntö nimeltä kutsumisesta mahdottomaksi, ollaan vaarallisilla vesillä.

Potilas-lääkärisuhteen perustana on luottamus.  Luottamus on tärkeä ja arvokas asia.  Sen tulee olla molemminpuolista.  Lääkärin on voitava luottaa potilaaseensa.  Hyvä hoitosuhde perustuu luottamukseen. Hyvällä hoitosuhteella on mittaamattoman suuri merkitys siihen, kuinka hyvin potilas paranee tai miten hyvin hän jaksaa parantumattoman sairautensa kanssa elää.

Minä haluan olla potilaana omalla nimelläni, en numerona vaan ihmisenä. Olen kauhistuneena seurannut lisääntyvää byrokratiaa terveyskeskustyössä, huonoja ohjelmia, järjettömiä tilastointi- ja potilasasiakirjojen merkitsemisvaatimuksia. Kaikki mukamas paremman potilasturvallisuuden nimissä.  Samalla on ajettu hyviä kliinikoita julkiselta sektorilta yksityislääkäreiksi.  Kaikki eivät lähde parempien tienestien perässä.

Lääkärit sanovat syyksi ”huonon johtamisen”.  Se ei aina tarkoita omaa esimiestä, vaan koko terveydenhuollon sekavaa ja epätietoisuutta lisäävää myllerrystä, johon syyllisiä ovat hallintobyrokraatit.  Enkä minä ymmärrä lääkärikuntaa, joka lammaismaisesti ottaa kantaakseen byrokraattien idioottimaisia päätöksiä.  Pitääkö tässä potilaiden perustaa vähän samalla lailla kuin ”Oikeutta elämille” joku järjestö ”Oikeutta järkevään lääkärintyöhön”?   Näköjään kun lääkärit eivät itse saa suutaan auki.  Ei kai se vaitiolovelvollisuus ihan mykäksi pakota muissa kuin yksittäisen potilaan kohdalla.

Evakkoa ja bloggausta

Minähän en edes aio tulla miksikään superbloggariksi, joka kirjoittaa muodista, politiikasta tai trendeistä.  Minä kirjoitan ihan arkisesta vanhenemisesta.  Bloggaaminen voidaan jakaa oikeastaan kolmeen lajiin.

Ensinnäkin pidän kirjaa ihan tavallisista asioista. Vähän kuin päiväkirjaa.  Koska en jaksa pitää tarpeeksi paljon yhteyttä ystäviini, he voivat halutessaan katsoa blogista kuuluu elämääni.

Toiseksi kirjoittelen vähän terveyteen ja muistiin liittyviä asioita.  Näille jutuille on seuraajia uskollisilla kirjojeni lukijoilla. Muisti-lehden kolumneistakin tykätään kovasti ja niinpä sitä kautta on tullut lukijakuntaa.



Kolmas, pieni, mutta sitä tärkeämpi lukijakunta on Kittilän Ihmisissä.   Se on rakas hieno yhdistys, ja blogista he voivat katsoa, mitä me puuhailemme.  Tietysti voisin pitää kolmea eri blogia, mutta mitäpä suotta.

Kittilän Ihmisten suuret ikäihmisten kesätanssiaiset ovat kohta ovella heinäkuun viimeisenä lauantaina Panorama-hotellissa.  Ikäihmiset saapuvat jo puolelta päivin ehtiäkseen lounaalle.  Tänä vuonna varmaan jo kaikki tietävät, että hotelliin et tarivtse ottaa omia lakanoita mukaan. Iltapäivällä on Levi Summitin suuressa salissa ohjelmaa.  Viime vuonna oli aiheena turvallisuus.  Puhujana oli niin psykiatri kuin poliisikomisario.  Poliisi siis puhui tunteesta ja erityisesti turvallisuudentunteesta. 

Tänä vuonna aiheena on lappilaisten evakkoaika.  Kyllähän me siellä etelässä koulussa sen verran opittiin, että Lapin sodassa saksalaiset ajettiin pois ja mennessään he polttivat rakennuksia niin paljon kuin ehtivät. Ja paljon ehtivät.  Ei ollut puhetta, mitä paikallisille ihmisille tapahtui.  He olivat evakossa Ruotsissa. Satojen kilometrien matka karjan kanssa huonoilla tai olemattomilla teillä oli rankka juttu. Enkä ollenkaan vähättele Karjalan evakkoja, heidän kotiseutunsa jäi rajan taakse.  Mutta lappilaiset palasivat kotiseuduilleen, talot olivat palaneet ja aloitettiin elämä alusta. Aikanaan siitä ei oikein saatu puhua.  Nyt voidaan.  Olen huomannut aimminkin, että evakko on ollut sen ajan lapsille iso kokemus ja nyt siitä saa ja tuleekin puhua.

Lauantain iltapäiväseminaari ennen tanssiaisia keskittyy siis Lapin evakkomuistoihin.  On jo sovittu, että ihmiset voivat tuoda valokuviaan Kittilään ja Kittilä-lehdessä ne digitoidaan, että niitä voidaan yhdessä katsella. Ja voidaan muistella yhdessä. Ehkä kerätään jotain perinnetietoa talteen, joka muuten saattaisi päästä unohtumaan. Evakkoaikana Ruotsissa oli kurkkumätäepidemia.  Lähes sata lasta kuoli. Sodan jälkeen monestakin syystä asioista vaiettiin.

Levi Summitin tilaisuus on avoin yleisölle.  Niinpä nuorempi polvi voi tulla kuulemaan, kuinka omien vanhempien tai isovanhempien evakkomatka oli kulkenut.  Tämäkin asia on osa paikkakunnan yhteistä muistia, eikä sitä pidä unohtaa