Poirotin kanssa tupakalla

Tämä kesä on mennyt dekkareita lukiessa ja katsellessa. TV1 esittää neiti Marplet ja Poirotit uusintoina. Osaan kirjat ulkoa. Hyllyssäni on kutakuinkin kaikki Agatha Christien kirjat englanninkielisinä paperipokkareina. Pitkälti toista hyllymetriä. Vanhat ja moneen kertaan luetut kirjat hapertuvat ja sivut irtoilevat.  Aiemmin luin kaikki Christiet suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa.

Agatha Christie oli aika täti, pysynyt muodissa liki sata vuotta. Olen lukenut Christien dekkareita nelisenkymmentä vuotta. On kiinnostavaa verrata televisiossa nähtyä alkuperäiseen kirjaan. Aika uskollisena alkuperäistekstille britit onnistuvat välittämään kirjan sävyt ja tunnelmat. Parhaillaan esitetään aivan uusia dramatisointeja, niissä on aika vapaamielisesti poikettu kirjan juonesta. Tarinoihin on tullut on tullut ainakin yksi parisuhde, jossa parit ovat samaa sukupuolta. Joskus murhaajakin on vaihdettu.

1990-luvun alkuvuosina, kun olimme vasta muuttaneet Englantiin, tytärten koulussa oli hyväntekeväisyysillalliset ja huutokauppa, jossa meklarina oli David Suchet.  Oli kyllä kerrottu, että meklari on tunnettu näyttelijä.  Vaikka väkeä oli paljon, olimme Suchetin kanssa ainoat tupakkaa polttavat.  Tupakoinnissa on se hyvä puoli, että tupakkapaikalla aina jutellaan niitä näitä.  Ajatella, kävin pari kolme kertaa Poirotin kanssa tupakalla ja vasta 20 vuotta myöhemmin hoksasin, että Suchethan se oli.  Hänen tyttärensä kun kävi samaa hyvää koulua. Ja kyllä nyt harmittaa, että en yhtään muista, mistä juteltiin.  Paitsi että meillä oli oikein hauskaa.  Mutta siitä ainakin puhuttiin, että koska minä olen ulkomaalainen ja hän on näyttelijä, niin uskallamme käydä tupakalla emmekä pelkää St. Swithunsin kunnianrvoisaa rehtoria.

Joskus harmittaa, kun telkkarissa on näyttelijöitä, jotka eivät osaa tupakoida, ainoastaan näyttelevät tupakointia.  Suchet siis osaa oikeasti. Toinen ärsyttävä juttu on matkalaukut. Täysi matkalaukku on aina painava ja sen kantaminen näyttää ihan erilaiselta kuin tyhjän laukun.  Jos puvustaja on huolellinen, matkalaukku on painava. Tai teatterikorkeakoulussa pitää opettaa näyttelemään painavan laukun kantamista.


Ensi kuun alussa on sitten lapsenhoitokeikka Pariisissa.  Tytär sai kutsun puhujaksi Englantiin tärkeään konferenssiin ja haluamme mennä avuksi, myös vävyllä on tärkeä työmatka.  Naisten lasikatto joskus tarvitsee murtamiseen pikkuisen mummipoweria. Siinä konferenssissa ei taida olla kutsuttuna puhujana ketään muuta naista. Että ei se lasikatto minun mielestäni välttämättä tämän kummempi asia ole.

Kuopus sitten muuttaa ensi kuussa Myanmariin.  Saa nähdä, jaksaako tässä vielä kuitenkin tehdä yhden mannertenvälisen lennon, vaikka viimeksi Bhutanista kotiuduttani tuumasin, että olen liian vanha matkustamaan kauaksi kotoa.

Mummin iltavuoro

Mummi oli lauantaina Potkulautamiehen kanssa iltavuorossa.  Ellan isä ja äiti pääsivät kahdestaan ravintolaan syömään ihan kaikessa rauhassa. Tärkeä tehtävä jännitti jo monta päivää etukäteen. Toki Ella on (kuten kaikkien mummien ja vaarien omat lapsenlapset) maailman ihmeellisin ja suloisin pikku prinsessa.

Isän ja äidin lähdettyä itkua riitti noin 10 sekuntia.  Sitten menimme terassille piirtämään muumeja. Muumit ovat niin helppoja matkittavia, että kuvista tuli ihan kelvollisia.  Paitsi että emme tunnistaneet kaikkia muumeja. Barbababat ovat myös helppoja.  Lohikeitto on Ellan mieliruokaa, se maistui. Jälkiruokana jugurttia ja mansikoita. Sitten olikin jo kylvyn ja iltasadun aika.   Vaippateknologia on kehittynyt hyvään suuntaan 30 vuodessa.

On täysi mysteeri, miten aikanaan onnistuimme käymään töissä, töiden jälkeen kaupassa, laittamaan ruokaa, lukemaan iltasadun, vähän kai joskus siivottiinkin ja pyykit pestiin.  Luultavasti lapsetkin tulivat jollain tavoin hoidetuiksi ja oikein hienoja ihmisiä heistä tuli.

Iltavuoro meni hyvin, Ella jäi kiltisti sänkyynsä, haikeasti pari kertaa kysäisi: mamaa, papaa, mutta ei itkenyt.  Mummi kelpasi.

Toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas päivitin säästövinkkejä saiasteluun.

Kesäleskenä synninteossa

Jäin pariksi päiväksi kesäleskeksi. Puoliso lomailee golfia pelaamassa ja K65-tansseissa. Tein  lähiretken Vanhankaupunginkoskelle.  Koski oli miltei kuivahtanut, vesi oli matalalla. Pettyneen näköinen hääpari tuli vastaan.  Lauantaisin kosken tienoilla on vilkasta hääpariliikennettä. Kuohuva koski on hieno tausta hääkuvalle. Piti etsiä uusi paikka.

Koska sain ihan itse päättää, mitä syön, istahdin ravintola Koskenrannan terassille ja tilasin listan pkkuannoksista makkaroita.
 

Olivat oikein hyviä pikkumakkaaroita: bratwursti, chorizo ja joku kolmas makkara, jonka nimeä en nyt muista. En ollut tänä vuonna saanut missään yhtään makkaraa. Joka paikassa ollaan niin terveystietoisia. Vuoden vaihtumista aion kyllä juhlistaa nakeilla ja perunasalaatilla.


Tuli käytyä ratikalla ihan Stockmannilla asti. Ostettiin Ellalle kurahousut. Niitä ei Pariisista saa. Oli tarkoitus ostaa nukenvaatteita, mutta niitä ei nykyajan tavarataloissa ole. Ei siis auta muu kuin hommata virkkuukoukku ja virkata Ellan nukelle peitto. Siihen juuri ja juuri taidot riittää
 
Joutilaalle kesäleskelle nostalgista laiskottelua on Radio Suomen "Lepopäivän ratoksi".  Täytyy olla vuosikymmeniä siitä kun viimeksi sitä kuuntelin. Istuin tuolissa ja virkkasin nukenpeittoa. Soitettiin  Dean Martinia, Lionel Ritchien "Hello", Beach Boysia, kaikenlaista 50-luvulla syntyneelle sopivaa levollista sunnuntai-iltapäivään.

Nuori polvi ei tiedäkään, että sunnuntai oli ennen lepopäivä. Sunnuntaina äiti laittoi aina vähän parempaa ruokaa.  Kun oli syöty ja tiskattu, oli lepopäivänä luvallista levätä ja kuunnella radiosta lepopäivän ratoksi.  Nykyään sunnuntaisin pitäisi ehtiä tarmokkaasti harrastaa sellaista, mitä arkisin ei ehdi. Eläkeläiselle viikonpäivillä ei ole väliä. Olin ihan unohtanut, mitä lepopäivä tarkoittaa.  Yritänpä muistaa paremmin vastaisuudessa.

KonMari-filosofiaa ja numerosiivousta

Osasin siivota kaappeja jo ennen KonMari-villitystä. Luin toki kirjankin.  Kirjan alkuosassa Maria Kondo tavaranhävityskiihkossaan vaikuttaa - jos ei ihan psykoottiselta, niin ainakin vaikeasti pakkoneuroottiselta naisparalta.  Loppujen lopuksi olen samaa mieltä, että aivan liikaa tavaraa on vuosien saatossa kaappeihin kerääntynyt. Paljon olen vienyt kierrätykseen, joitain laatuvaateyksilöitä olen pakannut laatikkoon, jossa lukee -5 kg ja vienyt kellariin odottamaan onnistunutta kuntoilu- ja terveyskuuria. Sitten viiden vuoden kuluttua tuli uusi laatikko, ja edelliseen etikettiin korjaus: -10 kg.Onneksi tämän korkeampia lukemia ei ole tarvittu muutamaan vuoteen.

Marie Kondo pakkaa tarpeettomat tavarat jätesäkkeihin ja ylpeilee, montako kymmentä säkillistä päivässä hänen asiakkaansa saavat aikaiseksi. Ei ole mikään konsti koota toisten ihmisen kaapeista tavaraa jätesäkkeihin. Konsti on käydä itsensä kanssa jaakopinpaini: vieläkö tätä tarvitsen?  Tai: liittyykö tähän tunne, jota haluan vaalia?

En heitä tavaroita mustiin jätesäkkeihin, vaan panen kierrätykseen.  Onnellisin tilanne on silloin, kun saa tavaran annettua jollekin, jolla siitä on iloa. Jos olen ahkera, laitan Arabianranta kierrättää -sivulle.  Onhan siitä vaivaa, mutta on ollut iloisia tilanteita, esimerkiksi viime syksynä, kun vanhan Muuramen kirjoituspöydän kansilevyn sai perhe, jossa tytär oli aloittamassa koulunkäyntiä.  Oli kiva sanoa, että tässä on hyvät fibat: edellinen sen pöydän ääressä läksyjä päntännyt on nyt fysiikan professorina Pariisissa.  Kyllä loistivat sekä tyttären että vanhempien silmät ja minullekin tuli hyvä olo

Sain aikaiseksi siivota myös puhelimen Ihmiset-tiedoston. Hesarin kuolinilmoituksissa ja nekrologeissa on viime viikkoina ollut aivan liikaa tuttuja nimiä. Haikein ajatuksin poistin numerot. Kävin luetteloa läpi a:sta ö:hön. Oli aivan outoja nimiä, poistin ne.  Miksi soittaisin ihmiselle, jota en tunne. Toisaalta kertakäyttönumerokin on kännykässä tallessa, sillä paperia ja kynää ei nykyaikana ole yhtä kätevästi käsillä.  Paljon menneen maailman lankapuhelinnumeroita jouti bittiavaruuteen. Kaikille ei edes ollut kännykkänumeroa. Armoton Alzheimer on vienyt mukanaan jo muutaman ystävän, puhelimelle ei ole enää käyttöä.

Vuosia sitten muisti ulkoa kymmeniä puhelinnumeroita, ennen pikavalintoja ja kännyköitä. Osoitteet ovat osoitekirjassa, sitä vielä ainakin joulun tietämillä tarvitaan. Työssäolovuosilta oli kertynyt tuhansia käyntikortteja. Ne joutavatkin pois.  Seassa on muutama, joka tuo mieleen iloisen ja hyvän muiston.  Niinpä pidän ne tallessa. Hyviä muistoja voi tallettaa.  Ei kannata heittää menemään ja jättää tilaa huonoille muistoille. Niillä kun on taito tunkea tietoisuuteen juuri silloin, kun niitä vähiten tarviset.

Elämän eri vaiheissa on erilaisia verkostoja. Nyt verkostot ovat verkossa. Tämä blogi alkoi siksi, että en enää jaksa tavata, soitella tai osallistua.  Kirjoitan kuulumiseni ja filosofointini tänne.  Koska sairauksista riittää niin paljon kuulumisia, eikä kukaan jaksa kuunnella iankaikkisia .
sairauskertomuksia, erotin sairausfilosofiani toiseen blogiin: Sairaan hyvä potilas. Siellä on nyt sormileikkauksen uusimmat vaiheet.

En ole vielä keksinyt KonMari-kaapitusta kaikille taudeilleni, mieluusti keräisin ne mustaan jätesäkkiin ja veisin kaatopaikalle.  Kierrätykseenkään niistä ei ole.

Kaupunkikesää

Parvekkeella amppeli pääsi rupsahtamaan. Haettiin Hakaniemen torilta uusi amppeli. Parveketta  piti vähän somistaa, sillä loppukuussa on odotettavissa pikkujalkojen tepsutusta ja lapsenlapsi visiittiin.  Sen vuoksi värin valinta oli helppoa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme nyt Kittilässä ja minä vain piipahtaisin Helsinkiin tippaan Meilahden Päiväsairaalaan ja tytär perheineen olisi tullut Lappiin.  Sairauskertomuksen uusimmat vaiheet löytyy toisesta blogistani Sairaan hyvä potilas. Siinä riittääkin enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteinta, kunhan ehdin sormeni uusimmat seikkailut dokumentoimaan.

Paitsi että vähitellen uskon puute jo yllättää, enkä enää jaksa olla yhtään hyvä potilas. Aina tulee uusia pikkuvikoja.  Jos nyt jollain ihmeen keinolla tästä vähän virkkuuntuisin, voisin Kittilän Ihmisten tanssiaisissa käymään viikonlopuksi kuun vaihteessa.

Finnairin pörssikurssi on nosteessa, liikennesuoritteet ovat kasvaneet reippaasti. Luultavasti onkin kannattavaa toimintaa.  Kotimaan matkailua suosivalta vaaditaankin runsaasti isänmaallisuutta: Kittilän lennot heinäkuussa maksavat vähintään 450 euroa. Siivotonta.  Rovaniemen kenttä on heinäkuun remontissa.  Lähin lentokenttä on Kemi - 250 kilometrin päässä.  Ryöstöhinnoittelua sinivalkoisin siivin.

Vaikka ei ole mitään jaksanut tehdä, on ollut mukava lueskella. Jarkko Sipilän uusin dekkari Valheen kasvot tapahtuu osittain täällä Arabianrannalla.  Ensimmäisen murhan tapahtumapaikka on kävelyreittini varrella.  Sipilä kun on vanha toimittaja, osaa laittaa myös faktoja mukavasti tarinan sekaan. Paras kotimainen dekkari pitkään aikaan. Vaikka ei näillä nurkilla oikeasti pahemmin rötöstellä. Mitä nyt Jopoja varastellaan.

Nyt on yöpöydällä Eero Huovisen  Lähdön aika (WSOY 2011).  Hän kertoo viimeisestä työvuodestaan ennen eläkkeelle jäämistään ja pohtii maailman ja kirkon menoa kun kertoilee päivittäisistä töistään.  Eerohan on viisas mies ja taitava kirjoittaja. Kummallisinta oli huomata siinä lukiessa, kuinka paljon meillä on yhteisiä ystäviä ja tuttavia vuorineuvoksista piispoihin.  Tuomasmessun hallituksessa ehdin vajaassa neljässä vuodessa tutustua kirkollisiin vaikuttajiin. Kaikkea sitä on nuorena ja terveenä ehtinytkin.  

 

Juhannukseen mahtuu Brexit, Zlatan ja Vimpelin Veto

Ennusteen mukaan piti viettää Juhannusta Kittilässä. Golfia pelaillen, kulleroita ihaillen. Linkki sairastelukertomuksiin kertoo tarkemmin syistä. On siis mennyt kevät ja kesä sairastellessa. Haikealta tuntuu.  Sitten vielä haikeampi Brexit, jonka kommentoinnin jätän Potkulautamiehelle. Se on kansainväliselle perheellemme kova isku. Ovathan molemmat tyttäremme opiskelleet Britanniassa, vanhempi väitteli Edinburghissa ja nuorimmainen suoritti tutkintonsa maineikkaassa Oxfordissa ja maisterin paperinsa LSE:ssä "with distinction".

Toivottavasti sentään ehdin jollain konstin Kittilän Ihmisten K65-tanssiaisiin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.

Helsingin Sanomien  Juhannusnumerossa Jörn Donner pohdiskelee, mitä hyötyä 83-vuotiaasta on.  Kannattaako heitä pitää hengissä.  Kalliiksi tulee. Donner kertoo, miten kalliita hoitoja hän on Meilahdessa saanut.  Tietysti hän pitää itseään oikein hyödyllisenä.  Kukapa ei?

Eilen sain puhelun minulle oikein hyödylliseltä 83-vuotiaalta lääkäriltä.  Hän oli nähnyt vaivaa puhelinnumeron etsimiseen ja soitti varta vasten kiittääkseen Markus Färkkilän kanssa kirjoittamastani kirjasta Sairaan hyvä lääkäri. Onhan se hyvä kirja. Näkyy jo olevan alennuksessa Duodecimin verkkokaupassa kympillä.

Pitkässä puhelussaan lääkäri ihmetteli, miten olinkin osannut  niin viisaasti kirjoittaa tärkeistä asioista, joita nuoremmat lääkärit eivät  aina ymmärrä. Eiliseen mielialaani hän oli minulle hyödyllinen 83-vuotias. Tarkemmin ajatellen en nyt välttämättä niin viisas ole ollut, pikemminkin tarkkaavainen. Olen vain pannut merkille, kuinka hyvät lääkärit toimivat ja toisaalta etsinyt syitä, miksi potilaalle tulee joskus paha mieli.

Toisenkin sulan sain hattuuni: pyydettiin puhujaksi ensi vuoden Lääkäripäiville. Ei kai ne sinne nyt ihan ketä tahansa kutsu, vai kuinka?

Vimpelin Saarikentän laidalla lapsuuteni kesät viettäneestä tuntuu nyt hiukan pyhäinhäväistykseltä seurata jalkapallon EM-kisoja.  Toissa viikolla ajattelin, että pitää nyt kerran elämässään katsoa yksi ottelu. Valitsin Ruotsin Zlatanin takia.  Päätin seurata koko matsin Zlatania. Ja niinpä yllätyksekseni huomasin, että jalkapallo ei olekaan tyhjänpäiväistä hölköttelyä nurmella.  Siinä tarvitaan myös taitoa, älyä ja strategiaa. Zlatanista oli hyötyä minulle. Nyt yöpöydällä on kirja: Minä, Zlatan. Aion sen lukaista.  No, kyllä Vimpelin Veto edelleen on Zlatania rakkaampi.Vimpelin Vedosta on minulle myös hyötyä - on hienoa olla Vimpelistä kotoisin.

Kansainvälistä Pariisissa

Noutaessamme Ellaa päivähoidosta jouduimme lakkomielenosoituksen jalkoihin. Sadat punaliput liehuivat ja tuhannet marssijat lauloivat kansainvälistä soinnikkaasti.  Kuulosti komealta. Olisi oikeastaan pitänyt ottaa video.  Sen verran aneemiselta ainakin telkkarissa nämä suomalaisten vappumarssit näyttävät.  Ella istui tyynesti rattaissaan ja katseli tarkkaavaisena meininkiä kun minua jo vähän pelotti.  Lähinnä siksi, että jotkut marssijoista olisivat äitini alkomittarin mukaan "hyvältävaraa" juovuksissa.  Heittelivät myös savuavia paukkupommeja, jotka säikyttivät. Tarkoituksena kai on myös ärsyttää mellakkapoliiseja, että saisi dramaattisempaa tv-kuvaa.

Aamulla luimme Hesarin netissä ja illalla katsoimme uutiset.  Kylläpä Suomessa Pariisi oli uutisissa esillä.  Pariisilaiset itse eivät olleet moksiskaan.  Siellä aina joku lakkoilee, että sitä ei niin noteerata. Sateista kyllä oli ja olimme lähteneet kesävaatteissa matkaan. Seine ei vielä viime viikolla tulvinut.

Olen autuaan sivistymätön työväenliikkeen lauluhistoriasta, miksiköhän marssilaulu juurikin on Kansainvälinen?  Elämänmenosta onkin tullut niin kansainvälistä. Vanhempi tyttäreni saapui tänään Kiinaan luennoimaan konferenssissa. Nuoremmalta tyttäreltä sain Bhutanin ja Persepoliin (Iran) kautta terveiset vanhalta hyvältä asiakkaaltamme Oulusta, joka oli tunnistanut minut tyttereni haastattelusta Gloriassa. Niin haikeaa onkin muistella, miten kivaa oli tehdä Nokian kanssa töitä 1980-luvulla, kun oli hyvä tekemisen meininki kaikilla. Niin se sitten kaikki on sulanut kansainvälistymiseen - globalisaatioon.  Mahtoivatko kansainvälisen riimittelijät osata tätä kuvitella? 

Kuvassa Ella (äitinsä luvalla).  Kun Ella on syönyt pääruokansa, hän asettaa päättäväisesti lautasensa sivuun ja sanoo: Fromage.  Ja avaa tyytyväisenä Camembert-palansa kääreen. Mutta eikö olekin kauniit kuparinväriset kiharat?  Näin kansainväliset lapset oppivat maassa maan tavalle. Toisessa kuvvassa marssia.

Kirjoitin myös Sairaan hyvä potilas-blogiini  ajankohtaiset sairastelukuulumiset.