Adventti aloitettu vesisateessa

Hoosianna veisattu. Lapsena piti aina olla kaikkina suurina kirkkopyhinä kirkossa äitini kanssa.  Ei ollenkaan uskovaisuuden vuoksi vaan sen takia, että äitini ainoa henkireikä oli kuorolaulu ja kuoroharjoitukset. Joskus piti olla harjoituksissakin mukana, jos ei löytynyt lapsenvahtia. Harjoitukset oli vielä tylsempää kuin jumalanpalvelus.

Jumalanpalveluksen kulkua opin seuraamaan virsitaulua ja virsikirjaa lukemalla.  Oli riemua, kun loppuvirteen päästiin! Virsikirjasta opin lukemaankin 5-vuotiaana. Osasin ulkoa vanhan virsikirjan 479 "Ystävä sä lapsien". Huomasin, että voinkin jatkaa numeroon 480, jota en ennestään osannut.

En ollut käynyt kolmeenkymmeneen vuoteen kansankirkkomme päiväjumalanpalveluksessa. Olin jo unohtanut, miten siellä kuuluu olla. En hoksannut eteisessä ottaa mukaan ohjelmaa ja virsikirjaa. Enkä kehdannut enää kävellä käytävää takaisin. Osasin silti nousta ylös oikeissa paikoissa.  Hoosiannan ja virren numero 15 osasin ulkoa. Hoosianna onkin taas muodissa, kuntourheilijat kertovat lihastensa huutavan hoosiannaa pienellä kirjaimella.  Millaisen kannan Kielipoliisi mahtaa ottaa tähän?

Paavalin kirkossakin oli kuoro paikalla.  Kuoro sinänsä hyvä, mutta penkissä istuva tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.  Kun esitys on selän takana.  Yllättävän paljon oli nuoriakin ihmisiä paikalla.

Kirkkoherra Kari Kanala piti hyvän saarnan. Sanoi, että adventti voi olla uusi alku. Puhtaalta pöydältä. Enpä tiedä, mieli kuitenkin avartui sen verran, että paninkin kolehtiin maailman hädänalaisille vähän isomman setelin.  Adventtina alkaa myös joulustressi. Englannista on tullut monta kauniisti, pitkästi, ja henkilökohtaisesti hyvällä käsialalla hauskasti kortti täyteen kirjoitettuna.
Minä en ole ehtinyt edes korttikauppaan. Hoosianna silti kaikille.

Kevättä odotellessa pientä alavirettä

Jo helmikuussa vein kevätesikot parvekkeelle. Seuraavaksi lentävät kanervat biojätteeseen - tilalle narsissit. Winchesterissä kevään odotus alkoi tammikuussa, lumikellot, snowdrops, nousivat kukkimaan. Katedraalin muurin kupeessa valtava vanha puu puhkesi voimakkaasti tuoksuviin valkoisiin kukkiin leutoina talvina jo tammi-helmikuun vaihteessa.  Siitä tiesi kevään alkaneen.

Maaliskuu, silloin lapsena maalla oli aina talven paras kuukausi.  Aurinko paistoi, oli hyvä hiihdellä etenkin pimeän tultua, pakkasen kiristyessä kirkkaalla kuutamolla. Hanki kantoi. Jälkikäteen olen vähän ihmetellyt, mitenkä lapsena sain lähteä yksin pimeässä hiihtelemään metsiin.  Tosin äitini mielestä oli tärkeintä olla reipas tyttö, joka ei koskaan itkekään.

Maaliskuussa on myös syntymäpäivä.  Lapsena sitä odotettiin hartaasti, sain syntymäpäivälahjan, äiti teki kakun ja sain kutsua vieraita.  Kun täytin 7 vuotta, Mankkisen Raija toi lahjaksi kukkapaketin. Siinä oli yksi tulppaani.  Se oli elämäni ensimmäinen kukkalahja. Voi, miten olinkaan ylpeä ja onnellinen.  Olin jo niin iso tyttö, että minä saan lahjaksi kukkia.  Ei mitään lapsellista.

Tässä iässä syntymäpäiviin liittyy jo haikeus. Ei voi olla laskeskelematta: montakohan näitä vielä saan juhlia? Ja ajatella iloisesti toisinpäin: Näin monta hyvää vuotta olen jo saanut elää. Elämälle Kiitos!  Tietokirjailijakoulutuksessa kielipoliisi Riitta Suominen opetti, että kirjailija saa käyttää elämässään  vain yhden huutomerkin.  Eikös se tuohon sovi?

Sitten onkin vuorossa julmin kuukausi, huhtikuu.  T.S. Eliotin ehkä tunnetuin säe.  Julma on Suomenkin huhtikuu, ei enää talvi, ei vielä kevät. Takatalvi, räntää, välillä lämmittävä aurinko, ja lumisateessa sanotaan: uusi lumi, vanhan surma. Luultavasti tarkoitettiin vanhaa lunta, ei ihmistä.

APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

Sairastelublogissani onkin enemmän tapahtumia.  Sillä rintamalla onkin ollut ihan turhan vilkasta.