Monessa roolissa yhtä aikaa

Messukeskuksen Lääkäri2017-tapahtumassa oli paljon tuttuja. Olin kirjailija, potilas, asiantuntija, yhteistyökumppani ja välillä myös järjestöjyrä.

Jännitin etukäteen ihan kauheasti.  Istuin kuulijana keskiviikkona pari sessiota läpi harjoittelumielessä. Olipa hienoja slidekuvituksia videonpätkineen ja vaikka mitä. No, minä olin lähettänyt vaatimattomat (toki ihan tyylikkäät) PowerPointit apunörtin avustuksella etukäteen.

Näköjään kaikki aloittivat sidonnaisuuksien julistamisella.  Osasin sitten itsekin kertoa, Duodecim julkaissut kirjoja, kirjoitan kolumneja Lääkäriliiton kustantamaan verkkojulkaisuun. Mutta eipä noista kumpikaan ole yrittänyt sensuroida sanomisiani.  Toistaiseksi on kaikki kelvannut.

Oli mukavaa nähdä tuttuja Duodecimista, kohteliaasti kysyivät, onko uusia kirjoja odotettavissa. Tuntuihan se mukavalta.  Paitsi että kirjojen kustantaminen on jäämässä historiaan.  Olisi kuulemma ilmassa tilausta aiheesta "hoitosuhde digimurroksessa tms.". Enpä taida enää jaksaa.  Kuinka sitä sanotaankaan - tärkeintä on tulla huomatuksi.

Luento meni kuulijoiden ilmeistä ja aplodeista tulkiten oikein hyvin. Sen jälkeen olin väsynyt kuin maratonin juossut.  Paitsi etten ole koskaan maratonia juossut. Niinpä vertaus on huono.

Yksi asia johti toiseen ja löysin itseni toisenkin kerran käyttämässä (etukäteen pyydetyn) puheenvuoron harvinaisten sairauksien sessiossa. Hyvinhän sekin meni.  Monin kerroin vaikeampaa, koska aihe liittyi edustamaani yhdistykseen.

Pitää siis tehdä roolitus selväksi.  Minä olen minä. Sairaan hyvä potilas on sitä, mtä minä potilaana ja yksityishenkilönä ajattelen sotesta ja sen sellaisesta.  Ja sitten jos olen pyydettynä edustamassa yhdistystä, sanon sellaista, mitä kuvittelisin yhdistyksenkin ajattelevan. Ehkäpä latelisin diplomaattisesti ympäripyöreitä latteuksia.  Pitänee opetella.

Haikeat loppiaishyvästelyt

94-vuotias Inkeri-äiti soitti aamuseitsemältä loppiaisaamuna: Joko olette matkalla? Olimmehan luvanneet tulla käymään. Äiti oli joutunut sairaalaan viikko sitten.  Parkanon terveyskeskuksen vuodeosasto oli täynnä, niinpä oli edessä yli kahden tunnin ambulanssimatka Jämsään Pihjalalinnan sairaalaan. Ei sielläkään ollut tilaa, yö päivystyksessä ja seuraavana päivänä ambulannssilla takaisin Parkanon Sairaalaan.  Rankka reissu sen ikäisellä korkeassa kuumeessa.

Tästäkin oli selvitty ja vointi oli kohenemassa loppiaisena.  Kun puolelta päivin pääsimme perille sairaalaan, äiti seisoi oven suussa käytävän päässä.  Hän odotti niin kovasti. Voi miten hauraaksi äiti oli muuttunut. Levollisesti hän kertoi, että oli valmis lähtöön, mutta ei vielä ollut aika.

Vaihdoimme kuulumiset, näytin kännykältä WhatsApp-videotervehdyksen tyttäreltä. Tour de Skin vaiheita selostin, eihän sairaalassa ole Eurosportia.  Kaisa Mäkäräisen ampumakuntoa pohdittiin. Toisaalta äiti ei tiennyt, mikä päivä oli, tai lastenlasten nimiä. Ja jonain toisena päivänä taas muistaa.

Kohta äiti ryhtyi jo huolehtimaan meille matkaan lähtöä. "Ettei tarvitse koko matkaa pimeässä ajaa". Aurinko oli puolen kolmen tietämissä jo taivaan rannassa. Sydäntalven pakkaspäivä teki pimeän tuloa kaksi tuntia. Taivaanrantaan maalautui pastellivärien koko paletti vaihdellen vaaleanpunaisen ja lilan kautta oranssiin.

En itkenyt, kun äitiä hyvästelin.  Itkin vasta autossa kotimatkalla. Kuinka hän oli odottanut. Ja miten monta haurasta vanhusta tänäänkin jossain päin Suomea odottaa kävijää. Kunpa asuisi lähempänä.

Kotiin palattuamme puhuimme pitkän Skype-puhelun Myanmariin tyttärelle.  Ei voi olla läsnä, mutta on onnellista tietää, että rakkaus ylettyy maapallon toiselle puolelle.

P.S. Kannattaa katsoa Yle Areenasta Ulkolinja: Myanmarin tie demokratiaan.  Siinä kerrotaan perustuslakiuudistuksesta. Jos Jumala suo ja elää saadaan, myöhemmin tänä vuonna paikan päälle katsomaan.

Söin tänään joulutähden, sanoi lapseni

Säikähdin turhaan, ei syöty joulutähteä. Pienen tarkennuksen jälkeen selvisi, että syödyksi tuli joulutorttu.  Lapsi on aikuinen ja muuttanut Suomesta pois vuonna 1992.

Meillä vietettiin joulua toissapäivänä. Suosittelenkin viettämään joulua sellaisena päivänä, joka parhaiten sopii aikatauluun.  Vietimme joulua myös viikko sitten. Kuopuksella oli työmatka tänne ihan kulmille Tukholmaan ja hän enti poikkeamaan kotona Helsingissä.

Vanhempi tytär taas oli järjestänyt itselleen työmatkan Helsinkiin, Aalto yliopistoon.  Edelleenkään en ymmärrä, miksi se on Aalto yliopisto.  Helsingin yliopisto olisi maailmalla paljon parempi nimi.  Olisi vähemmän selittämistä. Ylen urheilutoimittaja ihmetteli, että Usain Bolt ei tiennyt Paavo Nurmea.  Niinpä.   

On ollut oikein mukavat kaksi joulua. Joulutähti on syöty, pieni joulukuusi on varistanut neulasensa ja vietiin muovipussissa terassille odottamaan kierrätyslavan saapumista pihalle. Lapsenlapsen kanssa on käyty katsomassa Tatu ja Patu-leffa, pompittu Leikkiluolassa, tehty lumiukkoja ja avattu Suomen-joululahjat.  Hänellä on vielä ranskalaisjoulu odottamassa.

Syömme jouluna luultavasti confit du canardin, jonka saimme joululahjaksi. Potkulautamies saa hakea Hakaniemen hallista hyvät valkosipuliperunat, Alkosta Chateauneuf-du Pape-pullon. Meillä on ollut oikein hienot joulut ja 24.12. meillä on toisenlainen joulu.  Saa nähdä, tuntuuko haikealta. Ehkä me aamulla keitämme riisipuuron ja kuuntelemme joulurauhan julistamisen.  Nämä perinteet jäivät odottamaan kolmatta joulua. Koska kaikki pakolliset jouluruuat on jo hoidettu alta pois, saan tämä vuonna ehkä  vihdoinkin laittaa jouluhauen.

Hyvää Joulua, viettäkääpä sitä itsellenne parhaiten sopivana päivänä. Miksei vaikka Juhannuksena.

Isänmaa ja äidinkieli

Itsenäisyyspäivän juhlintaan meillä on ystäväperheen kanssa jo kehittynyt traditio:  Radion Sinfoniaorkesterin Itsenäisyyspäivän konsertti. Sibeliusta se on yleensä ollut ja lopuksi Finlandiasta joku versio. Silloin aina itkettää. Kyllä siellä vanhemmasta ikäluokasta joku muukin pyyhkäisee silmäkulmastaan kyyneleen.  Konsertin jälkeen juodaan samppanjaa ja syödään jotain hyvää. Vuoroin vieraissa, tänä vuonna meillä.

Sitten katsotaan yhdessä linnan juhlat. Me rouvat kauhistelemme epäonnistuneita asuja ja herrat: "Mitä ihmettä tuokin siellä tekee?"  Mutta ennen kuin pääsemme tähän, aluksi tulevat sisään sotaveteraanit. Sitä en voi itkemättä katsoa. Ajattelen isääni. Mitähän ujo maalaispoika ajatteli 17-vuotiaana lähtiessään talvisotaan vapaaehtoisena?  Mitkä olivat isoäitini ajatukset päästäessään poikansa lähtemään rintamalle? Entä äitini 18-vuotiaana  lukiolaisena ilmavalvontalottana Äänisellä? Itsenäisyyspäivänä heitä ajattelen pitkin päivää.

Itsenäisyyspäivänä myös annan anteeksi niitä kipeitä asioita, joita en vielä kotona asuessani ymmärtänyt. Eihän niistä asioista puhuttu. Ne vaiettiin. Vasta nyt käsitän, kuinka pitkään sota vaikutti. Nyt sotaveteraaneja jo arvostetaan, He astuvat ensimmäisenä sisään Linnan juhliin.

Kun 50 vuotta sitten lapsena katsoin Linnan juhlia, mukana oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. He olivat hirvittävän vanhoja ja historia tuntui niin etäiseltä. Mitähän nykyään lapset ajattelevat veteraaneista? Mitä kerron Eleonorille hänen isoisoisistään? Voiko sotaa pyyhkiä pois ihmisen elämänhistoriasta ja kertoisi vain mukavat asiat? Mutta vielä Linnan juhliin tulee veteraaneja, mitä lapsille heistä kerrotaan.  Enpä tiedä.

Kiitos isä, isänmaasta. Sekin jäi aikanaan sanomatta.

Jumalanpelko saa uusia muotoja

Olin ultraharvinaispotilaiden seminaarissa, siitä enemmän potilasblogissani Sairaan hyvä potilas. 
Ultraharvinainen sairaus voi tarkoittaa sitä, että saat itsellesi tai ehkä vauvallesi diagnoosin, joita on ehkä yhdellä miljoonasta tai tulee tieto geenipoikkeamasta, joka on ensimmäinen maailmassa. Tai ainakin sairaus on harvinainen, että ainakaan suomeksi ei ole saatavissa mitään tietoa, saati sitten hoitosuositusta.

Vaikka tauti ei olisi henkeä uhkaavan vakava, se voi olla sellainen, ettei siihen ole mitään hoitoa.  Pitää vain odottaa, miten oireisto kehittyy tai lapsen kasvaessa sydän syrjällään seurata, mitä oireita geenipoikkeama käytännössä aiheuttaa. Kaikkea ei kyetä hoitamaan.

Diagnoosi voi olla melkoinen shokki. Seminaarissa vain yksi osallistuja kertoi saaneensa ammattiapua järkytykseensä. Joku kysyi viattomasti, että sairaalapapin kanssa voisi keskustella. Siihen tuli yleisön joukosta kauhistunut huudahdus: "se nyt kaikkein viimeiseksi".

Se oli ohimenevä kommentti.  Talletin sanat sydämeeni ja tutkistelin niitä myöhemmin. Jos joku olisi kysynyt, oletko jutellut imaamin kanssa, olisivat kaikki joutuneet poliittisen korrektisti ynähtämään ympäripyöreästi. Eihän eriuskoisiin voi suhtautua ennakkoluuloisesti.

Entinen naapurini toimi sairaalapappina ja vuosien saatossa tutustuin moneen hänen kollegoihinsa. Sairaalapapilla on pohjalla pappiskoulutus, mutta sen jälkeen pitkä erikoistuminen sairaalatyöhön. Suomessa kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi, se ei ole suojattu ammattinimike. Sairaalapapit ovat ainakin hyvin koulutettuja.

Jos haluaisin puhua jonkun kanssa kummallisen sairauteni mukanaan tuomasta epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteesta tai tulevaisuudennäkymän sumentumisesta, puhuisin sairaalapapille. Heillä on sellaiseen täsmäkoulutus ja kokemusta. He kun ovat tottuneet työssään kohtaamaan kuolemaa ja surua, pohtimaan eksistenssin olemusta ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sairaalapappi ei ehkä kiirehtisi antamaan uutta diagnoosia mielialasta, vaan ymmärtäisi, että elämässä on asioita, jotka pitää vaan kohdata ja mitä saa sopivassa määrin surra. Jos suru kroonistuisi masennuksen suuntaan, epäilemättä he ohjaisivat psykiatrian piiriin.

Näin reformaation juhlavuonna voikin kummastella uussuvaitsemattomuutta.  Kaikkea muuta pitää suvaita, mutta aika kesy ja harmiton kirkkomme ottaa vastaan paheksuntaa joka taholta. Se saa luvan olla syntipukkina myös kaikkien muiden uskonsuuntausten pahoille teoille, niin helluntailaisten,  lestadiolaisten ja Jehovan todistajien. Se saa jakaa ruoka-apua köyhille, mutta surevan lohdutus on jo kyseenalaista toimintaa. Se sallitaan papille vain hautajaisissa.

Täytynee nyt siunatuksi lopuksi muistuttaa, että näitä suremisen perimmäisiä kysymyksiä pohdin yksityishenkilönä, eikä asia liity yhdistystoimintaan millään tavoin.

Kuvassa syystalven taivasta kaamoksen kynnyksellä.

Sininen nuttura lääkärillä ja hyvinvointivaste

Kävin kampaajalla. Tukka leikattiin, laitettiin raitoja ja värihuuhtelu päälle. Kampaaja puhui viileästä sävystä.  Minä kun ajattelin, että cool, laitetaan vaan.  Se tarkoittikin maantienväristä. Oma vika, pitää kysyä, kun ei ymmärrä.


Viimeksi käydessäni terveyskeskuksessa näin mieslääkärin, jolla päälaellaan sininen nuttura. Tai ehkä lyhyt poninhäntä sinilatvaisista hiuksista, en nähnyt ihan läheltä. Näytti mielenkiintoiselta. Harkitsin melkein omalääkärin vaihtamista. En vaihtanut, sillä en kuitenkaan olisi kehdannut kysyä, miksi tohtori oli päätynyt niin omintakeiseen hiusmalliin. Se tuonee väriä myös hoitosuhteen rakentumiseen.  Mutta näin maantienvärisenä sinistä nutturaa osaa arvostaa.  

Hiusväri päässä ehtii monenlaista. Selasin pinon Seiskoja.  Voi miten ihmeellisiä uusia ammatteja onkaan keksitty ex-misseille ja jääkiekkotähtien exille ja nykyisille. Hyvinvointineuvojaksi ja fitness-valmentajaksi on moni ryhtynyt. Tittelinä voi olla myös mediapersoonia, mikä tarkoittanee henkilöä, joka ei osaa muuta kuin hölmöillä julkisesti.

Haluaisin myös hyvinvointineuvojien asiakkaita haastateltavan. Miksi et valitsit hyvinvointineuvojan psykiatrin sijasta? Mitä maksoi, mikä oli hoito- vai kuuluuko sanoa hyvinvointivaste?    Millaisia pahoinvointiongelmia on voitu ratkaista?

Minussa tahtoo olla neuvojan taipumuksia. Neuvoja tulee annettua liikaa ja useimmiten pyytämättä. Eivät onneksi maksa mitään.

Erään käsilaukun tarina

Olin kokoamassa KonMari-epidemian akuuttivaiheessa tavaraa Kierrätyskeskukseen vietäväksi.  Kierrätykseen viemiseen liittyy se, että pois viedyt tavarat unohtaa heti saman tien.

Nappasin kuitenkin käsilaukun pois kierrätyslaatikosta.  Laukulla on tarina.  Versace ei oikeastaan ole millään tavoin minun juttuni, siinä on yleensä liikaa kiiltäviä, isoja nappeja, solkia ja muuta metallia. Joskus 1990-luvun alkupuolella tarvitsin ajoittain työkäsilaukkua, johon mahtuisi A4.  Laukku ostettiin Singaporesta ja maksoi ihan liikaa.

Minusta vesipullojen alituinen kanniskelu on typerää ja erityisen typerää on Vichy-pullon kanniskelu käsilaukussa, jos on unohtanut korkin auki.  Nahkaan jäi ruma tahra.

En silti raskinut luopua laukusta, tahroineen kaikkineen.  Kävi näet niin, että eräänä iltana kaksi kohteliasta brittipoliisia ilmestyi ovellemme ja kysyi, olenko hukannut käsilaukuni. Minä siihen, että tietääkseni en, mutta menen keittiöön katsomaan. Yleensä heitin käsilaukun keittiön työpöydälle ikkunan alle. Eihän siellä mitään käsilaukkua ollut.

Oli käynyt näin, heti King Afred´s Statuen jälkeen  Eastgate Streetin varrella joku oli nähnyt ikkunastaan  rosvon näköisten nuorten miesten heittävän käsilaukun roskikseen ja juoksevan pois.  Valpas tarkkailija soitti poliisille.  Poliisiasema oli vain muutaman sadan metrin päässä. Poliisit nappasivat rosvot kiinni, ottivat heiltä pois lompakon ja luottokortit. Olivat vielä hakeneet käsilaukun roskista ja nyt pyysivät tarkistamaan, että kaikki oli tallella. 

Enhän minä nyt voi millään hylätä käsilaukkua, jolla on näin hyvä tarina.  Taidan ottaa sen huomennakin mukaan, kun menen koko päiväksi seminaariin kuulemaan luentoja harvinaisista perinnöllisistä sairauksista ja geenitutkimuksesta.  Tarvitsen mukaan muistiinpanovälineet.