94-vuotias Inkeri-äiti soitti aamuseitsemältä loppiaisaamuna: Joko olette matkalla? Olimmehan luvanneet tulla käymään. Äiti oli joutunut sairaalaan viikko sitten. Parkanon terveyskeskuksen vuodeosasto oli täynnä, niinpä oli edessä yli kahden tunnin ambulanssimatka Jämsään Pihjalalinnan sairaalaan. Ei sielläkään ollut tilaa, yö päivystyksessä ja seuraavana päivänä ambulannssilla takaisin Parkanon Sairaalaan. Rankka reissu sen ikäisellä korkeassa kuumeessa.
Tästäkin oli selvitty ja vointi oli kohenemassa loppiaisena. Kun puolelta päivin pääsimme perille sairaalaan, äiti seisoi oven suussa käytävän päässä. Hän odotti niin kovasti. Voi miten hauraaksi äiti oli muuttunut. Levollisesti hän kertoi, että oli valmis lähtöön, mutta ei vielä ollut aika.
Vaihdoimme kuulumiset, näytin kännykältä WhatsApp-videotervehdyksen tyttäreltä. Tour de Skin vaiheita selostin, eihän sairaalassa ole Eurosportia. Kaisa Mäkäräisen ampumakuntoa pohdittiin. Toisaalta äiti ei tiennyt, mikä päivä oli, tai lastenlasten nimiä. Ja jonain toisena päivänä taas muistaa.
Kohta äiti ryhtyi jo huolehtimaan meille matkaan lähtöä. "Ettei tarvitse koko matkaa pimeässä ajaa". Aurinko oli puolen kolmen tietämissä jo taivaan rannassa. Sydäntalven pakkaspäivä teki pimeän tuloa kaksi tuntia. Taivaanrantaan maalautui pastellivärien koko paletti vaihdellen vaaleanpunaisen ja lilan kautta oranssiin.
En itkenyt, kun äitiä hyvästelin. Itkin vasta autossa kotimatkalla. Kuinka hän oli odottanut. Ja miten monta haurasta vanhusta tänäänkin jossain päin Suomea odottaa kävijää. Kunpa asuisi lähempänä.
Kotiin palattuamme puhuimme pitkän Skype-puhelun Myanmariin tyttärelle. Ei voi olla läsnä, mutta on onnellista tietää, että rakkaus ylettyy maapallon toiselle puolelle.
P.S. Kannattaa katsoa Yle Areenasta Ulkolinja: Myanmarin tie demokratiaan. Siinä kerrotaan perustuslakiuudistuksesta. Jos Jumala suo ja elää saadaan, myöhemmin tänä vuonna paikan päälle katsomaan.
Tästäkin oli selvitty ja vointi oli kohenemassa loppiaisena. Kun puolelta päivin pääsimme perille sairaalaan, äiti seisoi oven suussa käytävän päässä. Hän odotti niin kovasti. Voi miten hauraaksi äiti oli muuttunut. Levollisesti hän kertoi, että oli valmis lähtöön, mutta ei vielä ollut aika.
Vaihdoimme kuulumiset, näytin kännykältä WhatsApp-videotervehdyksen tyttäreltä. Tour de Skin vaiheita selostin, eihän sairaalassa ole Eurosportia. Kaisa Mäkäräisen ampumakuntoa pohdittiin. Toisaalta äiti ei tiennyt, mikä päivä oli, tai lastenlasten nimiä. Ja jonain toisena päivänä taas muistaa.
Kohta äiti ryhtyi jo huolehtimaan meille matkaan lähtöä. "Ettei tarvitse koko matkaa pimeässä ajaa". Aurinko oli puolen kolmen tietämissä jo taivaan rannassa. Sydäntalven pakkaspäivä teki pimeän tuloa kaksi tuntia. Taivaanrantaan maalautui pastellivärien koko paletti vaihdellen vaaleanpunaisen ja lilan kautta oranssiin.
En itkenyt, kun äitiä hyvästelin. Itkin vasta autossa kotimatkalla. Kuinka hän oli odottanut. Ja miten monta haurasta vanhusta tänäänkin jossain päin Suomea odottaa kävijää. Kunpa asuisi lähempänä.
Kotiin palattuamme puhuimme pitkän Skype-puhelun Myanmariin tyttärelle. Ei voi olla läsnä, mutta on onnellista tietää, että rakkaus ylettyy maapallon toiselle puolelle.
P.S. Kannattaa katsoa Yle Areenasta Ulkolinja: Myanmarin tie demokratiaan. Siinä kerrotaan perustuslakiuudistuksesta. Jos Jumala suo ja elää saadaan, myöhemmin tänä vuonna paikan päälle katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti