Keihäsfinaalissa tuli äitiä ikävä

Kuuteenkymmeneen vuoteen oli ensimmäiset arvokisat, joiden keihäsvalintoja ei Inkeri-äidin kanssa etukäteen spekuloitu.  Tänä vuonna ei siinäkään olisi ollut spekulointia.  Sunnuntaisin puolen päivän aikaan on jo pitkään ollut tapana soitella, sittemmin Skypetellä perheen kanssa eri puolille maailmaa.
Äidin kanssa käytiin läpi urheilu-uutiset, Formula-päivinä paalupaikat ja arviot siitä, kuinka kisa etenee. Puhuttiin me toki muutakin, mutta urheilu oli osa sunnuntaitraditiota.  Äidin kanssa kun olimme toisaalta ei osattu niitä näitä jaaritella, jos ei ollut asiaa. Urheilu oli asiaa.

Aivotutkijat ovat aivan tieteellisin metodein todentaneet, että penkkiurheilu on oikean urheilun jälkeen toiseksi parasta kuntoilua ikäihmisille. Tärkeintä on olla kiinnostunut ja innostunut jostain - jostain muusta kuin omasta navasta.

Lontoon MM-kisat on ollut sopiva paikka surutyölle. En ole ehtinyt äidin poismenoa paljon ajatella. Nyt urheilun myötä tulee mieleen, mitähän äiti olisi tuostakin sanonut. Olisimme myötäeläneet Usain Boltin loukkaantumista.  Pitkämäki heitti niin hyvin kuin osasi.  Muut vaan olivat parempia. Ja niin komeita poikia, olisi äiti lisännyt.

Ystäviä ja varaosia

Kittilässä istahdin pitkästä aikaa vanhan työpöytäni ääreen. Onkin ollut ikävä HP TouchSmartia, jossa on vanhalle ihmiselle selkeä näyttö ja hyvät näppikset.  Näppikset ovat jo toiset, yhden naputtelin hajalle.  Mutta onhan minuunkin asennettu varaosia. Tässä on pari kirjaa saatu aikaiseksi.  Kone on kuin vanha ystävä, voi miten onkin ollut ikävä.  Pitäisikö ottaa mukaa Helsinkiin, vieläkö tämä jaksaisi kanssani ahertaa?  Jos vaikka innostuisi kirjoittamaan. On se kummallista, miten joihinkin esineisiin voi kiintyä.

Lauantaina oli luultavasti ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella, kun pelasin täyden kierroksen golfia, kaikki 18 reikää.  Kittilän Ihmisten hyväntekeväisyyskilpailu on hieno tapahtuma. Hotelli Panoramassa oli K65-tanssiaiset sen jälkeen. Joukkueemme oli viimeistä edellinen.

Olipa ihana tavata vanhoja ystäviä.   Kirjaimellisesti vanhoja.  Kuvassa olen orkesterin viulistin, Vieno Nikkisen kanssa.  Hän on 90. Eipä haittaa ikä soittoa. Yhden valssinkin tanssin, Krigsholmin Maunon  kanssa. Hän on 93 vuotta. ja niin hyvä tanssimaan, käy vieläkin pari kertaa viikossa tanssimassa Levihotellissa.  Aina se kuntosalin voittaa. Monta muutakin rakasta vanhaa ja hieman nuorempaakin ystävää tuli halattua parin vuoden tauon jälkeen.

Ensi viikolla luovumme yhdestä vanhasta ystävästä, Volvo 850 GLT vuosimalli 1993 menee huomenna vaihtoon ja tilalle tulee uusi pieni Peugeot. Peruutustutka on vanhuksille tärkeä lisävaruste.  Ja kyllähän ikä jo painaa Volvoakin, varaosia on siinäkin.  Vaan ei ensimmäistäkään ruostepilkkua.  Ennen vanhaan tehtiin kestäviä autoja.

Ystäviä halailtiin myös golfklubilla.  Kerroimme auton vaihdosta. Miten ollakaan, Volvo sai Kittilästä uuden kodin. Eihän niin hyvin pidettyä ja rakastettua autoyksilöä voi ihan minne tahansa luovuttaa.

Aamulla ajelimme Veholle uutta Peugeotiamme hakemaan. Tuli puhelu.  Automyyjä soitti ja kertoi Vehon sählänneen jotenkin, että auto onkin Tampereella ja se pitää sieltä kuljettaa, luovutushuoltaa ja pestä. Kyllä niin harmittaa, Ella tulee Pariisista huomenna illalla ja ihan häntä ajatellen ranskalaismerkkiin oli päädytty.



 

Poro tuli pihalla vastaan

Tänä kesänä ei ole onneksi ollut kuuma - sen sijaan on pitänyt pientä kuumetta. Sen jälkeen, kun nielurisat leikattiin 40 vuotta sitten, kuumemittari ei ole juuri käynyt 37 asteen yläpuolella.

Kesäkuun puolivälissä sain uuden varaosan, stenttikraftin vatsa-aortaan.  Tämä on tietysti hyvä juttu, enää ei pitäisi olla pelkoa vatsa-aortan repeämisestä, mikä olisi ikävä juttu. Voisi kuvitella, että nivuksista verisuoneen viety stentti olisi ihan pikku juttu.

Toipuminen on vienyt puolen kesää. Pitää pientä kuumeta. Normaalilämpö on 36.1 ja nyt se on iltaisin 37.5.  Joka ei kuulemma merkitse yhtään mitään, eikä ole syytä olla huolissaan. Enkä kai olekaan. Duodecimin infektiotautien Käypä Hoito-suosituksia kirjoittaa Jukka Lumio, joka linee Aino Inkeri Ankeisen isoveli. Hänen mielestään ylipäänsä mikään tauti ei ole mitään eikä mihinkään tautiin auta mikään lääke.

Neuvotaan myös, että ei pitäisi mitata kuumetta. On vain niin, että kun lämpö nousee asteen verran, väsyttää.  Ja kun on väsyksissä, ei jaksa mitään. Ja kun ei jaksa mitään, stressaantuu siitä, että asiat jäävät hoitamatta. Ja kun on paljon hoitamattomia asiita, masentuu.

Pääsin kuitenkin Kittilään. K-65 tansseihin. Tapaamaan tuttuja. Vaikka moni on jo poissa keskuudestamme. Pitää osata olla iloinen kuumeesta huolimatta. Ei siis vielä lannistuta. Aamulla roskapussia viedessä tuli pihassa poro vastaan. Jänis juoksi metsään. Ja golfiakin jo pelattiin. Elämä voittaa. Parempi olla kuumetta mittailematta.

Osaanko katua tehokkaasti?

Sauli Niinistö nosti esiin termin "tehokas katuminen". Perussuomalaiset kun eivät ole riittävän selvästi irtisanoutuneet vanhoista mielipiteistään. Jäin miettimään, pitäisikö minun osata katua tehokkaasti joitain ajatuksia, mielipiteitä, tekoja? Tehokas katuminen tarkoittanee selkeää mielenmuutosta, anteeksipyyntöä ja korjaavia toimia, hyvittämistä niille, joita on loukannut.

Pitkän elämän aikana on ehtinyt kaikenlaista.  Jos jätetään pois jeesustelut: olisi pitänyt olla parempi äiti, puoliso, tytär ja muut yleisen lähimmäisenrakkauden vaatimukset, joita tuskin kukaan on riittävän hyvin täyttänyt. Vai tunnetteko jonkun, joka voi sanoa onnistuneensa täysimittaisesti? Paitsi tietysti Paavo Väyrynen. 

Niinistö kai tarkoitti aatteita.  Mitä aatteita, ideologioita, maailmankatsomuksia pitäisi osata tehokkaasti katua ja uudelleenarvioida? Onko Nalle Wahlroos tehokkaasti katunut taistolaisuuttaan? Vai onko se ylipäänsä tarpeen. Se oli ajan henki.

Yrittäjäperheessä oltiin oikeistolaisia. Ideologian vankkana pohjana oli yrittäjyys ja isänmaallisuus. Kokoomus oli nuoruudessani ainoa puolue, joka selkeästi puolusti yksityisyrittäjyyttä.  Maalaisliitto, nykyinen Kepu hyväksyi vain maatalousyrittäjyyden. Olin siis nuorena innokas kokoomuslainen. Aika uskollisesti olenkin vuosikymmenet enimmäkseen kokoomusta äänestänytkin. 

Kiireisenä yrittäjänä en juuri joutanut puoluepolitikkaa pohtimaan.  Vuosituhannen vaihteessa ajattelin uudestaan liittyä Kokoomuksen, oikein hankkia jäsenkirjan ja käydä vähän kokouksissa. Lähetin sähköpostia Helsingin Kokoomukselle, olisin halunnut vähän tietää enemmän paikallisyhdistyksistä ja siitä, mikä niistä sopisi minulle. Eivät ikinä vastanneet.

Kokoomuspoliitikkojen joukkopako terveyslobbareiksi (Laura Räty, Lasse Männistö) on niin läpinäkyvää. Mukamas valinnanvapaus. Kun Antti Häkkänen nimitettiin oikeusministeriksi, ajattelin ensin, että tuossapa on reipas ja selkeäsanainen nuori juristi. Mutta kun hän otti avustajakseen yli 6 000 euron kuukausipalkalla maksuhäiriöisen Tapani Mäkisen, järkytyin syvästi.  Jos aikuinen ihminen ei osaa hoitaa omia raha-asioitaan tolkullisesti, kuinka hänestä olisi oikeusministerille avustajaksi?  Päinvastoin, pahasti ylivelkaantunut poliitikko on halvalla ostettavissa.

Olin ajatellut, että kehitysmaiden syöpä on korruptio. Diktaattorit lähettävät korruptio- ja asekauppamiljardinsa Sveitsin pankkitileille. Pienempimuotoinen korruptio tapahtuu ruskeissa kirjekuorissa.  Hyvinvointivaltiossa eläköityneet kenraalit saavat hävittäjäkonsultointipalkkionsa verokirjalla. 

Niinpä, arvon herra Tasavallan Presidentti, minäkin jo ihmettelen, olisiko aika tehokkaasti katua vuosikymmenten kokoomuslaisuuttani?

 Ruiskukkaa ei kuvaan löytynyt.

 

Pelargoniafilosfiaa mätäkuulle

Prinssi Charlesin kerrotaan jutelleen kasveille. Ja häntä pidettiin muutenkin kummallisena.   Winchesterissä köynnösruusuni tarvitsivat suihkuttamista Multiorosella, leikkaamista (pruning), kuolleiden kukintojen poistamista (deadheading).  Kun niiden kanssa oli seurustellut tunnin tai kaksi, ei mennyt kuin pari päivää ja ruusut kiittivät hoitajaansa kukkaloistolla.

Sairaalassa ollessani kirvat olivat syöneet terassilta orvokit. Tuho oli niin totaallista, että ne joutuivat biojätteisiin. Alkukesästä hankittujen vaaleanpunaisten pelargonioiden ensimmäiset kukat olivat kuihtuneet.  Ei näkynyt ensimmäistäkään uutta nuppua.  Niinpä sanoin, nyt jos ette heti aloita kukintaa, uhkaa lähtö biojätteisiin. Ei mennyt kuin kaksi päivää ja pelargoniressukat puskevat hädissään uusia nuppuja. Kohta ovat taas kukassa.

Mielenkiintoista - tuli huono omatunto siitä, että olin kukkia niin tylysti uhkaillut. Kukkien pitää saada kukkia ilosta, ei pelosta.

 

Kesäsuunnitelmat uusiksi

Kiitos myötäelämisestä. On ollut aika kuukausi: äiti kuoli, olen itse ollut Meilahdessa kahdellakin eri osastolla hyvässä hoidossa, vatsa-aortassani on uusi varaosa, johon elimistöni totuttelee. Siitä enemmän toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas.

Kovasti odottamani Assisin-matka piti jättää väliin.  Kittilän matka heinäkuun lopulla on edelleen suunnitelmissa. Olisin kipeästi tarvinnut jotain muuta ajateltavaa. Englannissa sanotaan: count your blessings ja nyt luetellaan siunauksia ja reunustetaan pilvet hopealla.

Jäinhän toki henkiin ja eiköhän tästä taas johonkin suuntaan toivuta. Sillä aikaa, kun makasin sairaalassa, aikaansaava kälyni ja veljeni perheineen tyhjensivät äidin asunnon.  Äidillä ei ollut tapana kerätä turhaa roinaa kaappeihinsa. Kirjahyllyn kaapissa hänellä kuitenkin oli iso pino vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Hän oli huolella tallettanut kaikki artikkelit, joissa meistä lapsista oli kirjoitettu. Hän oli meistä niin ylpeä. Minulla on veljet, joista voin olla ylpeä ja iloinen.

Jo nyt huomaan hymyileväni onnellisena.  Voi miten ylpeä olenkaan ahkerista ja viisaista tyttäristäni ja heidän puolisoistaan. WhatsAppiini on saapunut maailmalta kuvia niin avaruuslaboratorioista kuin parlamenttisaleistakin. Ja Ellakin on käynyt potalla!

Potkulautamies on jaksanut käydä kaupassa ja laittaa hyvää ruokaa ja pitää huolta minusta nyt, kun en itse jaksa.  Onhan tässä siunauksia kerrakseen.

Ei saa moittia ketään

Äiti pääsi viime maanantaina pois.  Oikeastaan hän ei itsestään noin sanonut.  Kertoi olevansa valmis lähtöön. Tässä on vivahde-ero. 94 vuotta on ennätys suvussamme. Äiti oli siitä ylpeä.

Inkeri-äiti syntyi vauraaseen suksitehtailijaperheeseen Vimpelin Saarikentän laidalle. Heikkilän vieraanvaraisessa ja isämaallisessa perheessä oli kaksi tärkeää asiaa: laulu ja pesäpallo. Perheen kvartetti lauloi neliäänisesti Merikantoa , operettisävelmiä ja vähän vakavampaakin musiikkia.  Väinö-vävy säesti  Kaikki pleasivat myös Vimpelin Vedossa pesäpalloa. Raskaana olleesaan äiti kertoi aina toivoneensa, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa, muusta ei niin väliä. Hän joutui odottamaan: vasta kuopus Pekka kunnostautui pesäpallossa mestaruussarjatasolle.

Tehtailija Antti Heikkilä kuoli Inkeri-äidin ollessa kymmenvuotias. Nuorin veli Kalevi otti perheen pään roolin ja ryhtyi 17-vuotiaana suksitehtaan johtoon. Inkeri-äiti lähetettiin Lapualle yhteiskouluun. Rehtorina oli Hilja Riipinen. Koulunkäynti - ainakaan läksynluku - ei ollut kovin mieluisaa, mutta keskikoulun äiti selvitti, joskus taisi tulla kesäksi ehdot matematiikasta.

Äidin ollessa 17-vuotias lukiolainen, alkoi talvisota. Luokan pojista useimmat lähtivät vapaaehtoisiksi rintamalle. Jatkosodan alettua äito lähti Ääniselle ilmavalvontalotaksi. Sodassa oli rauhallinen asemasotavaihe. Aivan äskettäin äiti sanoi, että lottapalvelus oli hänen elämänsä parasta aikaa.

Äidille sotaa pahempi koettelemus oli tuberkuloosi.  Penisilliiniä ei vielä ollut Suomessa käytössä ja tuberkuloosiin usein kuoltiin. Äiti selvisti tuberkuloosista. Kalevi-veli haki hänet kotiin Härmän parantolasta toipumaan Heikkilään. Pesäpalloa pidettiin niihin aikoihin liian rasitttavana toipilaalle.  Ylipäänsä keuhkotautisen ei edes ajateltu lähtevän opiskelemaan, sillä taudin ajateltiin uusivan milloin tahansa.

Lapualla äiti jäi seitsemännelle luokalle, muutti sitten vielä Kokkolaan jatkaakseen koulua, mutta tuberkuloosi antoi merkkejä itsestään ja niin koulu jäi seitsemännelle. Jälkikäteen äiti katui saamattomuuttaan ettei jatkanut ylioppilaaksi. Äiti sanoi myös: Ei koskaan käy hullummin kuin sallittu.

Sodan jälkeen Vimpelin kylänraitille ilmestyi komea näky; Kauko Tammela.  Parikymmentä vuotta sitten Vimpelissä minulle tuli joku tummu (vanha naisihminen) sanomaan: "Kyllä se isäs oli niin komea, ei oo telekkarissakaan ikinä nähty ketään yhtä komeaa.  Ei ees Ritke Kauniissa ja rohkeissa".

Inkeri ja Kauko avioituivat pian sodan jälkeen lyhyen seurustelun jälkeen. Äiti kertoi ihmisten kyllä paheksuneen, ettei keuhkotautisen pitäisi naimisiin mennä.

Seurasi muutto huolettomasta Vimpelistä varautuneeseen ja totiseen pohjoissatakuntalaiseen maisemaan, Parkanoon.  Perhekuntaan, jossa työ ja ahkeruus mittasivet ihmisetn arvon. Naimisiin mennessään äiti kertomansa mukaan osannut edes kananmunaa keittää. Avioliitto kesti kuitenkin isän kuolemaan asti.

Parkanossa Inkeri esitti yksinlaulua niin kirkossa kuin kissanristiäisissä, joskus duettona Mansukosken Pertin kanssa.  Lapsena jotenkin aina nolotti, vaikka epäilemättä hyvin äiti lauloi.
Urheilua Parkanossa ei harrastettu, ainoa henkireikä oli Naiskuoron harjoitukset kerran viikossa.

Joskus äiti teki musiikinopettajan sijaisuuksia yhteiskoulussa. Pekan ehdittyä kouluikään äiti pääsi töihin Rakennusliike Ruhalan konttoriin.  Työssään hän viihtyi oikein hyvin, ihmetteli vaan, miksei ollut ymmärtänyt lähteä töihin jo nuorena.

Äiti oli innokas penkkiurheilija.  Vaikka viime vuosina muisti jo hiukan oli heikentynyt, keihäänheiton maailman kärjen hän muisti ongelmitta, Tero Pitkämäen kärkitulokset sentilleen. Formuloissa hän oli vankkumaton Ferrari-fani, Michael Schumacher oli suosikki. Äiti sai tietokoneen 87-vuotiaana. Skype oli tarpeen yhteydenpitoon lastenlasten kanssa.  

Jos jostain puhuttiin pahaa, Heikkilän Iida mummi sanoi napakasti: "Ei saa moittia ketään."  Näin sanoi myös äiti. Eikä ikinä moittinut, vaikka olisi varmaan joskus ollut aihettakin.