Nizzassa rahapuukin kukkii - minä vaan sairastan

Nizza olisi mukava paikka. Kaksi viikkoa sitten alkanut yskä ja kurkkukipu senkun vain pahenevat. Puoliso jo totesi, että tänne ei kannata tulla kun aina sairastuu.
Niinpä makailen ja välillä katson auringonlaskua Välimereen.
Jaksoimme sentään syömässä käydä. Ensimmäisenä iltana söin niin pahoja grillattuja sardiineita, että suurin osa jäi syömättä.
Olemme vuokranneet viikoksi viihtyisän kaksion. Täällä on laadukas kirjasto.
Jostain syystä haluaisin olla kosmopoliitti ja ihan itse löytää hyviä ravintoloita.
Sardiinien jälkeen nöyrryin lukemaan Helena Petäistön opaskirjaa. Löytyikin seuraavaksi illaksi mahtava bistro. Hinta- ja laatusuhdekin olivat kohdillaan. Palvelukin ystävällistä. Sinne taas huomenna.
Sairauskertomuksesta ei sen enempää. Nizzassa on paljon tyylikkäitä vanhuksia. Syövät ja juovat hyvin. Kolmessa päivässä en ole nähnyt yhtään lihavaa ihmistä. Ovat kaikki sellaisia Kirsti Paakkasia.
Varmaan myös rikkaita. Täällä rahapuukin kukkii.

 

Kun päivän kunto ei riitä, tarvitaan sunnuntaijärkeä

Urheilijat sanovat "mikä on päivän kunto ja mihin se riittää".  Eikä välttämättä mihinkään riittänyt.

Nyt ei tahdo päivän kunto riittää.  Olin jo oppinut jossain määrin arvioimaan, mitä voin luvata ja mitä ei.  Joskus muistan jatkaa lausetta Paavalin malliin: "Jos Jumala suo ja elää saadaan".  Liian helposti unohdan tuon loppukaneetin.

Olen luvannut tavata ystäviä, syksyllä kun on tultu Leviltä, marraskuussa ollaan Helsingissä, sitten joulun jälkeen ennen kuin Ranskaan lähdemme. Olen aina paheksunut epäluotettavia tyhjän puhujia. Totta kai olisin halunnut tavata ystäviä, vastata meileihin, hoitaa yhdistyksen asioita.  On vaan tämä taudinpahalainen riivannut enemmän kuin tilattu.  Sitten kun näkyi valoa tunnelin päässä vuoden pimeimpänä päivänä, Potkulautamies sairastui sitkeään flunssaan. Sitten tuli minun vuoroni. Päivän kunto on ollut kehno jonkin aikaa, eikä se ole mihinkään riittänyt.

Kaiken lisäksi olen hyvin tärkeän yhdistyksen, Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja. Käykääpä tykkäämässä Facebook-sivuista. Se on valtavan hieno ja tärkeä hanke. Saa toivottaa voimia jaxuhaleja ynnä muuta. 

Nytpä sitten sairastelen. Jumala suo ja niin poispäin, huomenna suuntana on Pariisi. Lapsenlapsen hoitajalla on vapaapäivä ensi maanantaina. Siispä mummille ja vaarille on tärkeä tehtävä. Ole aina ajatellut, että joskus olisi mukava matkustaa junalla Euroopassa.  Joku vuosi sitten matkustimme Zurichista Milanoon - komeasti Alppien yli.  Matka kesti päivän. Oli aurinkoinen päivä ja alpit saattoivat olla komeita.  Juna olikin italialainen, eikä likaisten ikkunoiden läpi nähnyt mitään.  Eurooppalaisissa junissa on niin hyvät ravintolavaunut.  Italialaisjunassa ei ollut edes kahvikärryä.  Jännityksellä odotan, onko Ranskassa osattu ikkunoita pestä. Pariisista Nizzaan kestää viisi tuntia.

Vanhoilla ihmisille menee aina päivä pakkaamiseen.  On niin paljon muistettavaa huonolla muistilla. Potkulautamies kirjoitti hyvän blogin arkijärjestä.  Jääkaapissa oli yksi punasipuli.  Eihän sitä voi heittää menemään.  Niinpä Potkulautamies kävi Stockmannilta osatamassa muikunmätiä ja blinejä.  Ei mennyt sipuli hukkaan.  Tämä on sunnuntaijärkeä.

Tietysti matkalaukussa sairaalla ihmisellä pitää olla hyvä apteekki. Ja tietysti jo kotona pitää mobiililaitteeseen ladata Meedoc, jos sattuisi taas sairastumaan.  Hiukan kuin sateenvarjo, jos se mukana, ei likikään sada yhtä paljon kuin ilman suojaa.

Tammikuussa on hyvä matkustaa.  Tammikuu kestää kaksi kuukautta, nyt jo tuntuu siltä, että se on kestänyt kuukauden. 

Tilinpäätösaika ja uuden alku

Entisinä aikoina vuodenvaihde oli hektistä aikaa.  Esmerkillähän oli toistakymmentä tytäryhtiötä. Tilinpäätöksiä oli seitsemällä eri kielellä ja vielä useammalla kirjanpitojärjestelmällä ja monenkirjavin verolaein. Vasta vapautuneen Venäjän aloitteleva kirjanpitolainsäädäntö oli kauniisti sanoen mieliinpainuva kokemus. Tilintarkastajalla oli tapana sanoa: Näitä osaa harva lukea ja vielä harvempi kirjoittaa.  Otin sen kemplimettina.

Enää ei onneksi tehdä tilejä euroissa. Sen sijaan voi laskea kuluneen vuoden voitot ja tappiot. Saan olla nöyrällä ja kiitollisella mielellä elämälle. Kiitollisin olen rakkaista lapsistani, joista saan olla niin iloinen ja ylpeä.  Jos haluaa tarkemmin perehtyä asiaan, voi ostaa tammikuun Gloria-lehden ja lukea enemmän Annamarin ja vävypojan elämästä.  Siellä Bhutanissa saimme olla mukana juhlallisuuksissa.  Haikeana jään ikävöimään sankarikoiranpoika Artoa, johon ehdin niin kovasti kiintyä.  Vapaasti korkeassa ilmanalassa kulkemaan tottunut koira ei ehkä voisi asustaa missään toisessa maassa.

Pariisissa tuli käytyä useammankin kerran. Lapsenlapsi on tietenkin mummin ja vaarin silmäterä ja aurinko.  Nyt pikku Eleonor on saamassa oman huoneen ja muuttoavuksi olemme lähtemässä. Potkulautamies laittoikin pikkuneidin Lapin vierailusta blogiinsa kuvan.

Kuluneen vuoden tautisaldo oli mittava, lääkärissäkäyntejä oli kymmeniä. Taudeista kiinnostuneet voivat lukea Sairaan hyvä potilas-blogiani. Kirjoittamistyöt ovat jäämässä hiukan vähemmälle. Minulla tuntuu aina olevan joku hyväntekeväisyyshanke meneillään.  Nyt alkaa taas uusi yhdistys, Suomen Ultraharvinaiset ry. Toivottavasti voin olla sen kautta avuksi muille erittäin harvinaista tautia sairastaville.  Verkkosivut avautuvat lähipäivinä.

En tee Uuden Vuoden lupauksia, olen jo oppinut, että en voi luottaa itseeni. Jos ei petä päättäväisyys, jaksaminen ja terveys ei aina ole omissa käsissä.  Niinpä olen kuin suomalainen edustusurheilija: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää.

Hyvää Uutta Vuotta ja armeliasta asennetta elämään.
Kuvassa Arto autoilee.

Römpsysyksystä oikeaan talveen

Lapissa on vuodenaikoja runsaasti.  Tänä vuonna on vielä ollut römpsysyksy.  Se tarkoittaa vetistä ja lumetonta alkutalvea.  Römppäkeli on huono myös poromiehille.  Ja tietysti myös joulupukille.  Täällä Kittilässä sentään on lunta hyvinkin puoli metriä, ettei ole huolta joulupukilla eikä poroilla. Olikin talolle tullessa taas verkkoyhteys nurin.  Onneksi täällä on osaava joulupukki nörtti, joka värkkäsi yhteyden kännykän avulla.  Joulupukilla olikin kova kiire oikeisiin töihin, tänä vuonna brittituristit ovat punnan kurssin vahvistumisen myötä palanneet ja brittipilttejä on jonoksi asti Joulupukkia tervehtimään.

Niinpä.  Pitkän tauon jälkeen taloon tullessa ei suinkaan laiteta takkaan valkeaa tai ryhdytä kahvinkeittoon.  Ei, nyt pitää ensi töikseen katsoa, että netti toimii.  No, seuraavaksi ryhdyn kynttilälyhtyjä virittelemään. 


Helsingin tietämillä taitaa römpsysyksy jatkua joulunakin - pahimmassa tapauksessa se vain muuttuu römpsykevääksi. Ettei sitten vaan tulisi vielä römpsykesää samaan putkeen.  Mummina tietysti jännittää, mitä Eleonor lumesta tykkää.  Täällä on jo odottamassa toppahaalari, pihassa on hyviä kinoksia, joista voi pulkkamäkeä rakentaa.  Vai tekisikö vain pieniä liukuja pyllymäkitarkoitukseen.  Tällaisia mummipohdintoja näin joulun alla.

Tuntuu olevan valtakunnanpolitiikassakin meneillään oikein römppävuosi.  Ensiksi oli hallitus, joka ei saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sitten tuli uusi hallitus, joka sekään ei saa mitään aikaan. Jos Kittilän kunnallispolitiikkaa pohtii, niin se vasta sitten römpsyä onkin.

Lumella ja kaamoksella on rauhoittava vaikutus.  Olenkin ihan unohtanut, että joulu on jo ensi viikolla.  Kävin Leppäsen Kirstin sekoitushoidossa pehmittämässä kireitä lihaksia joulutälliin.
Sekoitushoito tarkoittaa klassisen hieronnan, hermoratahieronnan ja Kalevalaisen jäsenkorjauksen yhdistelmää ja kestää kaksi tuntia.  Siinä samalla voi vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.  Tästä on hyvä lähteä joulua rakentamaan.  Meitä tuleekin tänne Leville sukua, lankoja, vävyjä, kälyjä iso joukko. Ja ihan tärkeintä on  tietysti saada rakkaat lapset ja vävyt Bhutanista ja Pariisista yhteiseen joulunviettoon. 

Kuva Kirstin pihasta aamuhämärissä. Sopii samalla Joulurauhan toivotteluun.  Toivottavasti Jouluna olisikin rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Joulustressi ja kaamosmasennus: huono yhdistelmä

Sade tihuuttaa mustaan ikkunaan, adventtiaika.  Hoosianna!  Urheiluselostajatkin ova omineet raamatullisuutta, hapoilla olevat lihakset viimeiseen asti pinnistettäessä huutavat hoosiannaa.  Mielenkiintoista.  Adventin aika, pikkujoulut, glögi...

Monta vuotta meni Kittilässä, enkä ollenkaan ymmärtänyt helsinkiläisiä ja heidän kaamosmasennustaan. Lapissa kaamos oli vuoden aika, jossain loppusyksyn ja keskitalven välissä.  Joulu mukavasti katkaisi kaamoksen selän.  Tapaninpäivänä oli jo kukonaskeleen pidempi päivä.

En ole erityisen jouluinen ihminen. Olen maailman huonoin lahjanostaja, ei kertakaikkiaan ole mielikuvitusta. Ehkä on liian kovat vaatimukset.  Lahjassa pitäisi olla jotain ideaa tai itsetehtyä. Käsityötaidoillani patalappua ihmeellisempiä luomuksia ei synnytetä.  Keittokirjan avulla osaan tehdä pannukakun, joka lässähtää tai sitten ei.  Joulutortut saattavat onnistua kaupan valmistaikinasta, jos eivät jää raaoiksi tai pala.

On olemassa kotoisia piparkakuntuoksuisia jouluihmisiä. Kaikilla ihmisillä on hyvä olla kukoistuskausia.  Ei huono jouluihminen välttämättä ole paha ihminen. Huono jouluihminen ei osaa rentoutua jouluna.  Jouluna kun pitäisi olla niin täydellistä, valmisteltua, suursiivottua, itseleivottua, koristeltua.

Joulu on aivan liian emotionaalinen kalenterimerkintä. Pienenä kysyttiin: Oletko ollut kiltti.  Mitä toivot joulupukilta?  Muistan vieläkin, kaunoluistimet.  Silloin Joulu oli vakavamielinen juhla, vasta Tapaninpäivänä sai mennä ulos.  Sinä Tapaninpäivänä oli hentoa lumisadetta, kun luistelin yksinäni, onneksi sentään valaistulla luistinradalla.

Jouluun liittyy tarpeettoman paljon tunnetta ja muistoja. Riippumatta siitä, viettääkö joulua tropiikissa tai Lapissa, joulun tunneilmapiirin tuo mukanaan lapsuudesta.  Jouluna äitinä pitäisi olla niin hyvä, pitäisi osata tehdä perheelleen kaunis ja tunnelmallinen, piparkakkujoulu. 

Jouluna pitäisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Ehkä tässä iässä saa olla jo armelias itselleen, ja tunnustaa, että olen jouluissa ihan huono. Silti odotan innoissani Joulua, lunta, Kittilää yhdessäoloa perheen kanssa.

Uusi rauhanliike: isoäidit terrorismia vastaan

Ranskalainen marmeladi on hyvää paahtoleivällä. Aamun lehden kanssa oli sopiva pohtia terroria.  Pariisissa se tuli niin lähelle. Ei hätää, tyttären perhe oli turvallisesti kotonaan muutaman kilometrin päässä pommi-iskuista.
Ystävät ja sukulaiset ovat soitelleet, ja lähettäneet viestejä.  Ovat ajatelleet meitä ja tyttären perhettä. Kun tuntee jonkun, joka olisi saattanut olla terrorin kohteena, se tulee lähemmäksi. Olimme Pariisissa tammikuussa Charlie Hebdo-murhien aikaan. Myös se pysäytti - mutta tämä oli toisenlaista - kohteena oli summamutikassa ihan kuka tahansa.  Ylen uutisissa kuvattiin kynttilöitä vieneitä surunvalittelijoita Helsingin Ranskan-lähetystön edessä.

Aamulla ajattelin, miten turtuneita olemme sotaan.  Kukaan ei vie kynttilöitä minnekään, kun itsemurhapommittajat tappavat kymmeniä Baghdad tai Kabulissa. Tai Aleppossa. Sieltä lähdetään pakoon. Samaa ISISiä, joka on jo Euroopan ytimessä ja joka räjäytti yli 200 venäläistä räjähti taivaan tuuliin Siinain yläpuolella.

Ehkä pitäisi perustaa isoäitien rauhanliike.  Jos isoäidit saisivat päättää maailman asioista, lapsenlapset eivät koskaan joutuisi sotien jalkoihin.
Kuva vuoden takaa Pariisista.  Silloin poliisit vielä iloisesti rullaluistelivat ja poseerasivat Louvren aukiolla turistien kanssa.

Tietokirjailija on hienompi kuin pelkkä eläkeläinen

En ollut koskaan kuullutkaan mistään Tieto-Finlandiasta (asuinhan Englannissa 1992-2004).  Kustannustoimittaja Marita Komi soitti syksyllä 2006, ja kertoi, että seuraavana päivänä on ehdokkaiden esittely.  Marita tuli Nissen kanssa oikein käymään kotona ja onnitteli kukkapuskan kanssa.   Sehän oli virhe.

Siellä esittelytilaisuudessa oli telkkari ja toimittajia.  Ja muiden ehdokkaiden kustantajat toivat kukkaset vasta kameroiden välähdellessä.  Minä sitten siinä kukattomana.  Muutenkin olo kuin Liisalla Ihmemaassa.

Jos ajattelee, että on varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka ajattelivat, että "olisi hienoa olla kirjailija".  Ainakin 10 000 ihmistä aloittaa toiveikkaana kirjan kirjoittamisen joka vuosi.  Kaikki eivät löydä kustantajaa.  Yli 6000 tietokirjaa julkaistaan vuosittain, niistä pari sataa on sen verran hyviä, että kustantaja lähettää ehdolle kilpailuun.  Ja kuusi parhaaksi arvioitua pääsee ehdolle.

Koska sen vuoden tuomarin, Raimo Väyrysen esimies Erkki Tuomioja oli ehdolla, ei kovasti jännittänyt enää voittajan valinta.  No, ei se mitään. Minulle ehdokkuudesta oli ihan tarpeeksi iloa.

Tämän vuoden ehdokkaista todettiin, että suuret kustantajat puuttuivat joukosta.  Mahtaakohan kustantajilla enää riittää kiinnostusta kustantamaan (eli maksamaan) kisaa? Kilpailun tarkoituksena kun olisi edistää joulumyyntiä.  Duodecim oli hyvä kustantaja.  WSOY:stä voisi kauniisti sanoa, että kuuluisaa valkeaa glögiä oli hieno maistaa.  Tunsi olevansa joku siinä julkkutungoksen seassa.

Oman ehdokkuuteni jälkeen olen sitten vähän seurannut TietoFinlandia ehdokkaita, muutamia lukenutkin.   Vieläkin ihmettelen, että tulin valituksi.  Suomalaiset tietokirjat kun ovat pääsääntöisesti tylsiä. Joistain kirjoista olen päätellyt, että suomalaiskirjailijoilla on surullisen usein tärkeilevän pönöttävä tyyli.  Hallitsematon sivistyssanojen käyttö ei ole todisteena sivistyksestä vaan huonosta suomen kielen hallinnasta tai silkkaa laiskuutta.  Oppikirjat sitten asia erikseen, niissä kielen pitäisi tietysti olla vielä selkeämpää.

Kirjoittaminen oli mukavaa.  Minustakin on mukavaa olla tietokirjailija elämäni loppuun asti. Onhan se paljon coolimpaa kuin eläkeläinen.  Kun väestö vanhenee, Suomessa on kymmeniä tuhansia tietokirjailijoita joskus vuonna 2030. Tei ehkäpä ei, tuskin silloin enää mitään tietokirjoja painetaan. On vaan bloggaajastaroja.   Tai jaetaan BlogiFinlandioita. Kukahan ne kustantaisi?