Kekkonen, Koivisto ja bhutanilaisdiplomatia

Bhutanin matkamme hauskin paikka oli Gangtey Palace. Se on edelleen saman suvun hallinnassa, entinen palatsi, joka on hienovaisesti muutettu hotelliksi.  Kodikas tunnelma on säilynyt. Palatsin temppelissä järjestettiin monivaiheinen ja värikäs hääseremonia. Iltapäivällä ohjelmassa oli kansantanssiesityksiä. Ikimuistoinen tapahtuma.

Tällä kertaa meillä oli ilo tutustua palatsin rakastettavaan ja huumorintajuiseen omistajapariskuntaan. Madame on intohimoinen puutarhuri ja palatsin puutarha onkin maan hienoin.  Hän on onnistunut yhdistämään brittipuutarhataiteen Bhutanin omaan kulttuuriin silmiähivelevän kauniiksi taideteokseksi.

Isäntä (neljännen kuninkaan serkku) Togye Sonam Dorji kertoi, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä kannattaa opiskella.  Hän oli opiskellut ranskaa.  Kun Bhutan perusti suurlähetystön Genevaan, Dorji valittiin tehtävään. Vaatimattomasti hän selitti, ettei ollut muita ranskankielentaitoisia käsillä. Genevessä hän oli myös ensimmäinen Bhutanin suurlähettiläs Suomeen.

Mauno Koivistolla on hänen mielestään maailman suurin käsi, niinpä kädenpuristus jäi elävästi mieleen.  Bhutanin ulkoministeriössä on opiskeltu tarkkaan Kekkosta ja hän tiesi Kekkosesta valtavan paljon.  Aluksi vähän ihmettelin, mutta onhan se selvää: voi ottaa oppia siitä, miten pärjätään suurten maiden pikkuruisena naapurina. Kekkosta arvostetaan Bhutanissa, tuota ei olisi heti tullut ajatelleeksi.

Sekä Bhutanissa että Intiassa ällistytti nuorten miesten vauvainnostus.  Tietenkin Eleonor (8 kk) on tyrmäävä hymyillessään leveästi kaikilla kolmella hampaallaan ja innokkasti läpsäyttää ylävitosen  kaikkien halukkaiden kanssa.  Ihmiset ottivat satoja valokuvia Ellan kanssa, ravintoloissa, lentokentällä, passijonossa...   Suomessa olemme tottuneet, että vanhat tädit innostuvat vauvoista, mutta että myös parikymppiset nuoret miehet olivat aivan lumoutuneita vauvan hymystä.  Ellan kanssa oli kiva kulkea Intian tunnetusti tylyn ja ja byrokraattisen passitarkastuksen läpi.  Passintarkastajat viereisiltäkin luukuilta hylkäsivät jononsa ja tulivat Ellaa ihailemaan.  Erikoinen, mutta hauska kokemus.  Kännykkä oli vielä lennon jälkeen sammuksissa, etten ehtinyt itsee ottamaan kuvaa!

Matkaan osui - kuinkas muuten sairastelua,  mutta siitä kerron toisessa blogissani..

Bhutaniin ja Intiaan Juhannuksen viettoon

Asvaltti sulaa Delhissä, on niin kuuma.  Toivottavasti Finnair voi sinne ensi viikolla laskeutua uppoamatta kentän pintaan. Monsuunisateita pitäisi olla tulossa.  Viimeksi laskeutuminen ukkosmyrkyllä onnistui vasta kolmannella yrityksellä.  Sitä ennen tehtiin vaappuvassa myrskytuulessa kaksi äkäistä ylösvetoa vain muutaman metrin korkeudelta.

Minua, aikanaan vaikeasti lentopelkoista, ei silti pelottanut.  Miksi?  Matkustamohenkilökunta, etenkin ne kaksi intialaista, käyttäytyivät aika hermostuneesti. Kapteeni sanoi ylösvedon aikana, ukkosmyrskyn takia teimme ylösvedon ja yritämme uudestaan paremmassa tuuloraossa.  Vähän niin kuin mäkihyppykisoissa, kenellä on paras tuulirako.

Lentopelko olikin viheliäistä aikaa. Matkustin silloin niin paljon työssä. Aina kun oli uusi matka varattuna, yöunet heikkenivät.  Nousuja pelkäsin hullun lailla, olin kauhusta jäykkänä, vasta kun matkalentokorkeus oli saavutettu, osasin hiukan rentoutua. Joku hyvä puoli sairastumisessa oli, lentopelko tuli hoidetuksi siinä sivussa ihan huomaamatta.  Sitten vaan eräänä kauniina päivänä istuin koneessa Lontoon-lennolla, luin lehteä kaikessa rauhassa koneen noustessa ilmaan ja ihan ihmettelin, mikä tässä on, kun en ollut hoksannut ollenkaan pelätä.

Olen lentänyt huonossa säässä joskus ennenkin. Pelko hälvenee, kun perämies tai kapteeni (ihan sama kumpi) jo etukäteen kertoo, että on turbulenssia odotettavissa.  Sitten ei hermostuta yllättävä turvavyöt-merkkivalo.  Lentopelon syynä (ymmärtääkseni) on tieto elämän hallitsemattomuudesta, antaudut koneen vietäväksi täysin lentäjän ammattitaidon ja lentoyhtiön huoltohenkilöstön ammattitaidon varassa.

Laskeutuessa Delhiin myrskyssä olin kyllä iloinen, että lensin Finskillä.  Kaikista motkotuksista huolimatta uskon lentäjien ammattitaitoon ja koneiden huoltoon.  Vaikka Antti Rinteen ansiosta huoltotoiminta on muutama vuosi sitten ulkoistettiin Sveitsiin, Suomessa työ oli liian kallista ja lentokonemekaanikot jäivät työtä vaille. Eivätköhän ne kelloseppämaassa osaa.

Seuraava vaihe Delhistä Paroon on vielä haastavampaa.  Sinne saavat lentää vain bhutanilaiset pilotit. Kenttä on lyhyt ja ahtaassa laaksosssa.  Autopilotti on kytkettävä pois, sillä se ei päästäisi konetta niin lähelle vuorten seinämää. Ja laskeuduttua, viuuh, äkkikäännös - kenttä on niin lyhyt, että pitää mutkitella kovassa vauhdissa.

Bhutan sijaitsee siinä ihan Nepalin naapurissa, järistykset ovat sielläkin tuntuneet, mutta niistä ei ole aiheutunut vakavia vaurioita.

Pakkaamisen aloitankin lääkekaapista, immunoglobuliini lienee aiheuttanut näin vanhaan ihmiseen jälkijärityksiä, joita tässä yritän kotikonstein paikkailla.  Näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun vanhaksi elää.

Paroon saavuttuamme suunnitelmissa on korkeaan ilmanalaan totuttelua ja matkarasituksesta toipumista uskomattoman ylellisessä Amancora kylpylän hemmotteluhoidossa.  Aluksi asetumme asumaan vanhaan tuttuun Gangtey Palaceen.  
Siellä sitten juhlitaan bhutanilaisia häitä pitkän kaavan mukaan.

Niinpä en taida ehtiä bloggailemaan ja toivotan hyvään Juhannusta.  Juhannuksen vietämme Delhin  The Imperialissa.  Siellä voi tehdä  aikamatkan Britti-Imperiumin suurvalta-aikoihin.  Vielä puoli vuotta sitten ajattelin, että tällä kertaa käyn myös Taj Mahalissa, mutta säiden haltija sai toisiin ajatuksiin.

Niin, näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun tarpeeksi vanhaksi elää.  Jatkan sitten kotiuduttani Kittilästä.  Hyvää kesää.

Aina mun pitää tykätä

Eilen oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Oitis säntäsin katsomaan, mitä lähimetsän kieloille kuuluu. Vielä ei kesä ehtinyt. Tuomi sentään kukki.  Oli hyvä mieli vastoinkäymisten täyttämien viikkojen jälkeen. Luento Meilahdessa meni ihan hyvin.  Olin jännittänyt, paljon enemmän kuin televisioesiintymistä tai muita isoja juttuja.  Tämähän oli vain pienehkö tilaisuus jo valmiiksi aiheesta kiinnostuneelle kuulijakunnalle.  Aina aurinkoisen ystävällisen ylilääkärin vetämänä. Vuorovaikutuksesta kun on hyvä puhua kasvotusten eikä PowerPointin kautta.

Tuli aivan ystävällismielistä palautetta, pyydettiin uudestaankin.  Ehdotettiin, että sama luento tarvittaisiin aloittaville lääketieteen opiskelijoille, ennen kuin ehtivät rutinoitua huonoihin käytäntöihin. Suomalaiseen huonoon itsetuntoon tietysti kuuluu, että ehkä ne nyt vaan olivat niin kohteliaita. Tällaiselle vammaiseksi luokitetulle potilaalle, jopa tutkitusti tyhmälle ei saa sanoa muuta kuin että ihan kiva.

Menimme Potkulautamiehen kanssa konserttiin ratikalla. Edessämme istui kaksi nuorta miestä ja keskusteli printterin valinnasta.  Aivan ratikan takaosassa kaksi rouvaa suunnitteli ostoslistaansa. Miten nuo suomenruotsalaiset osaavatkin aina puhua niin selkeästi.  Huonokuuloisten on hyvä olla, jos puhuttaan suomenruotsalaisittain eikä mumista.

Musiikkitalossa oli RSO:n kapellimestarina Hannu Lintu. Yleisö ja orkesteri olivat paikoillaan ja ovet suljettuna kello 19. Täysi hiljaisuus vallitsi - 19.06 kapellimestari tuli sisään. Yleisö taputti innokkaasti.  Me Potkulautamiehen kanssa emme osanneet taputtaa. Lieneekö diivailua vai silkkaa vatulointia, ettei osaa tulla ajoissa töihin? Mutta tykätä olisi pitänyt.   

Ohjelmistossa oli Aulis Sallista Lassi Nummen teksteihin. Kuolemaa, sotaa, vihaa, kauhua, kadotusta. "Yhäkö janoat verinen tanner, kyltymätön tuskien merta, ihmisverta?" Johanna Rusanen-Kartano, Ville Rusanen, kuoro ja sinfoniaorkesteri.   Kyllähän sitä kuunteli, kauniisti lauloivat. Jos ei olisi samalla lukenut käsiohjelmasta  maailmanlopun sanomaa.  Lopuksi niin runoilija kuin säveltäjä tulivat lavalle.  Me Potkulautamiehen kanssa tuumattiin, että eiköhän tämä nyt ole taputeltu.  Mutta eikö mitä!  Sitten noustiin seisomaan.  Emmekä kehdanneet istua.  Ja tuntui niin vilpilliseltä kun en ollut ymmärtänyt koko teoksesta yhtään mitään. Enkä tykännyt yhtään, mutta olihan pakko tykätä kun ei kehdannut olla tykkäämättä.

Pentti Kurikan nimipäivistäkin oli pakko tykätä.  En ymmärrä punkia enkä biisiä, mutta piti tykätä tai oli suvaitsematon.  Tuossahan on ihan vieressä kehitysvammaisten asuntola Käpytikka enkä ole yhtään nimby ja sanon ystävällisesti päivää ja he tuntuvat oikein mukavilta.

Olen ymmärtänyt, että Parkinsonin taudin alkuvaiheessa muistaakseni dopamiinilääkitys saa niin miehet kuin naisetkin käyttäytymään peittelemättömän seksuaalisväritteisesti. Entäpä jos Toimi Kankaanniemi olisikin sairas eikä vain tyhmä?  Olisimmeko sitten suvaitsevaisia ja toivoisimme, että lääkkeen sivuvaikutukset saadaan hallintaan.

Nyt  kun uusin aivotutkimus entistä paremmin huomaa aivojen ja mielen rajapinnan rosoisuuden, pitääkö meidän ajatella kaikki tykkäämisemme uusiksi. Suvaitsevaisuuden ja tykkäämisen rajapinta hämärtyy, puhuuko kukaan enää totta? No, ehkä se Meilahden luento meni ihan kivasti.

Tarpeeksi hyvä äiti

Äitienpäivän sankariäitihehkutus joka tuutista äitienpäivän aikaan ihan jo ahdistaa.  Mitä tässä äitejä kiittelemään.  Miksei ole lasten päivää, lapsiparat joutuvat sietämään niin hyviä kuin huonompiakin  äitejä.  Äitienpäivän aikaan pitäisi julkaista tarinoita sankarilapsista, jotka ovat elämässä selviytyneet huonoista äideistään huolimatta.

Äitienpäivänä en halua olla päivän sankari.  Olen kiitollinen rakkaista lapsistani. Asetelman siis pitäisi olla toisin päin.  Äitien päivänä äitien on hyvä kiittää lapsiaan siitä, että he ovat jaksaneet rakastaa äitejään. Kaikki äidit eivät ole mitalistiäitejä - useimmat kuitenkin juuri niin hyviä kuin ovat osanneet.

Kiitos viisaat ja urheat tyttäreni. Äitienpäivä on sittenkin arvokas merkkipäivä. Tänään, jos koskaan äitien on hyvä olla kiitollinen lapsilleen.

Annamari kirjoitti 8-vuotiaana kouluaineen.
 Meidän äiti
"Meidän äiti golfailee ja kirkkoilee ja joskus kun hän on hyvällä tuulella hän tekee meille pannukakun."

Ei siis mitään moitteita. Ja joskus olin hyvälläkin tuulella ja tein pannukakun.  Eikös ole ihanaa, että silti äitinä kelpaa vähän huonompikin.  Good enough

Nyt alkaa päivittäiset kielotilanteen tarkistuskäynnit. 

My way - elämä kantaa

Vappuaattona kävelin pitkospuita pitkin Lammassaaren suuntaan.  Kuuntelin radiota kuulokkeilla. Saa sanoista paremmin selvää. Frank Sinatran My Way oli vain slovari, hidas ennen viimeistä valssia.  En ollut sitä oikeastaan kuunnellut.  Jo alussa on before the final curtain. Nyt laulu on suosittu muistotilaisuuksissa, jopa kirkossa sitä esitetään. Onhan se komeaa, oman tiensä kulkija, rohkea, itsenäinen, vahva. Ei katumusta, ehkä ihan vähän. Mitäpä muista.

My wayta kuunnellessani muistin, että minua on usein sanottu rohkeaksi.  Tarkemmin kuultuna huomaa (You Tubesta voi katsoa laulun tekstien kanssa), että se on hyvin itsekkään ihmisen laulu. Siinä ei ajatella, miten  my way  on vaikuttanut lähimpiin. En koskaan valinnut tietäni niin, että se olisi ollut oma päätökseni.  Töissä olin aina "company girl" ja lauloin kaikki firman laulut leipääni syödessä.

Joskus tein toki hyvää muillekin. Kirjatkin kirjoitin sen vuoksi, että tunsin muiden ihmisten niitä tarvitsevan.  En ollenkaan itselleni rahaa tai mainetta hankkiakseni.  Kukaan ei ollut yllättyneempi kuin minä Tieto-Finlandia ehdokkuudesta. Että semmoinen sulka hattuun.

Melkein sain toisenkin sulan.  Kutsuttiin Meilahden tornisairaalaan avajaisseremonioihin esittämään potilaan tervehdys sairaalalle.  Juhlat siirtyivätkin kesäkuulle ja minähän olen silloin Bhutanissa.  Puhujakutsu oli melkein kuin "establishmentin" tunnustus kirjoilleni hoitosuhteesta.

Takaisin Frank Sinatraan ja retrospektioon. Kannattaa kokeilla, You Tubesta soimaan, ehkä ihan tekstitettynä että voi paneutua sanoitukseen (sanoittaja on muuten Paul Anka).  Siinä voi katsella elämäänsä taaksepäin vaikkei vielä viimeinen esirippu olisikaan juuri nyt käsillä. Mikähän on minun tieni ja tarkoitukseni? Varmaan joskus lavean tien laitaa mutta myös kinttupolkua rämpien. Merenlahden pitkospuut muistuttivat. Elämä kantaa.

Vielä  on edessä yksi missio.  Keräilen voimia.  Tehtävä liittyy terveyspolitiikkaan. Etteivät nyt mene sotessa sotkemaan ihan kaikkea. Hiukan pitää neuvoa.

Oliko Kittilägate kulttuurikuplan poksahdus?

Kipaisin kävelylle kadun yli Kumpulan puolelle. Punaviherkuplan ytimeen. Olen tosi iloinen Pirkko Saision ja Krista Kososen persukommenteista.  Kyllä he aitoja älykköjä ovat.  Koskaan aiemmin ei oltu osattu pukea sanoiksi eriarvoistumisen ydintä.  Tuloerojen lisäksi tulee mieleen ajatteluerot. Tarvitsemme kaupunkeja rahoittamaan valtionapuina maaseudulle niin tienpitoa kuin terveyspalveluja. Kosonen lausuntoaan pehmenteli tarkoittaneensa vain, ettei tunne yhtään perussuomalaisia äänestänyttä.

Kulttuuriälyköt osaavat tissutella viiniään sillä tavoin somasti, ettei televisiokameraan päihtymys etene.  Paitsi mitä Arhinmäen nukahdus MM-jääkiekossa, mutta sehän on sellaista tervehenkistä kulttuurikänniä, toisin kuin Hakkarainen pullon suusta juomassa. Myös Silvia Modig oli aika paiskeessa vaali-iltana, että osataan sitä täälläkin.

Minulla on Kittilässä myös persuystävä.  Pidän häntä suuressa arvossa. Hän tekee uskomattoman paljon vapaaehtoistyötä vanhusten ja muidenkin apua tarvitsevien avuksi.  Eikä ole edes ehdolla missään vaaleissa. Tänään hän aloitti facebook-päivityksensä:"Ja tästä se mökkiaamu alkoi....susi jölkötteli äsken tuosta ikkunan alta 50 m :n päästä....ilmeisesti yöllä koira jo haukkui sitä."  Ei näy susia Kumpulassa punaviherpihoissa, korkeintaan citykani.

Täällä Helsingissä pääsen bussilla tai ratikalla kivasti Musiikkitaloon perjantaisarjan kausikortillani Radion sinfoniaorkesteria kuulemaan. Kittilän syrjäkylille ei bussit kulje. Mutta eipä ole sinfoniakonserttejakaan.  Sen sijaan syrjäkylillä osataan soittaa. Persut ja kepulaiset tekevät ite-taidetta, soittavat, laulavat, lausuvat ja näyttelevät.  Täällä etelässä nautimme laitospunaviherkorkeakulttuuria verovaroin subventoituna. Syrjäseuduilla harrastetaan kulttuuria - innolla ja ilolla.

Sipilällä onkin tuloerojen ja kestävyysvajeen lisäksi tasapainotehtävä: kaupungeista pitää riittää punavihreää ja porvarirahaa tienpitoon, siltarumpuihin ja muuttotappiokuntiin jääneiden vanhusten hoivaan.  Ennen Kososen ja Saision ulostuloa en olisi ymmärtänytkään, miten iso kuilu meillä onkaan.  Persuilta ja kepulaisilta tarvitaan puolestaan ymmärrystä kaupunkien laitoskulttuurin kustannuksiin.

Oikeastaan kai puheet Lex Kittilästä onkin pohjimmiltaan tätä samaa kuplaa:  puna- tai sinivihreä korkokengistä ja samppanjasta tykkäävä kunnanjohtaja ei edes hyvin koulutettuna ja kielitaitoisena ihmisenä oppinut puhumaan samaa kieltä persujen ja kepulaisten kanssa.  Kulttuurieroja on niin monessa paikassa.

Tyttäreni Bhutanissa oli eilen herännyt maan tärinään, Nepalin järistys tuntui siellä asti.  Runsaan kuukauden päästä mekin matkustamme sinne. Sairasteluhavaintojani voi siis lukea toisesta blogistani josta onki tullut suositumpi kuin minä itse...

Kuvassa punaviherkuplaa parhaimmillaan.

En halua äijäfeminismiä enkä pekonipastaa

Kävimme 1/2-vuotispäivillä Pariisissa.  Olettehan lukeneet ihmeellisistä ranskalaisvauvoista, jotka nukkuvat yönsä aamuun asti.  Joille luetaan iltasatu ja jotka sitten jäävät itsekseen jokeltelemaan kunnes nukahtavat.

Perheellämme on traditio lounastaa La Truffieressa .  Viiden ruokalajin lounas 40 euroa ja vakuutan, joka sentin väärti.  Illalla on sitten kalliimpaa. Kuvassa pääsiäissesongin alkuruoka, marinoitua parsaa, (en muista minkä merkkistä kalaa) ja yhtä jos toistakin.  Ranskalaiskokkauksessa on nyt muotia vaahdot ja emulsiot. Ja kyllähän he osaavat. Fyysikkolapseni muuten tutkii, voisiko betonia vaahdottaa.  Olisi kevyempää ja lämpöeristeet tulisivat kaupan päälle.  No, ravintoloissa ainakin onnistuvat vaahdoissaan mainiosti. 

Lapsenlapsi oli mukana jo kolmatta kertaa.  Hyvässä ravintolassa otetaan vauvat vastaan oikein lämpimästi. Eleonor tarkkaili aktiivisesti ympäristöään tai leluaan, hymyili ja vähän jokelteli.  Ei itkua eikä kitinää.  Kaikki saivat syödä ihan rauhassa.

Pariisissa tyttövauvoilla on mekot.  Niinhän me suomalaismummut aina kuolaamme lastenvaatekaupoissa Etelä-Euroopassa.  Kun on niin ihania vaatteita. Ja ne kauniit vaatteet ovat laadukkaita ja paljon halvempia kuin Suomessa myytävät harmaanruskeanvihreät sukupolvineutraalit äitiyspakkaustrikoot. Olisiko tämä sitä Rinteen äijäfeminismiä vauvasta vaariin? Vanhusten sairaalatrikoothan ovat yhtä virttyneitä ja rumia.

Kävimme hakemassa Eleonoran perhepäivähoidosta. Tilastotieteilijät pystyisivät varmaan laskemaan, mikä on todennäköisyys, että perhepäivähoitajan kolmesta hoidettavasta kahden äiti on fysiikan tohtori. Hauska yhteensattuma kuitenkin. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että lasten tarhaamisen sijasta perhepäivähoito pitäisi palauttaa kunniaan.