Aamulla ei onneksi aina tiedä, mitä tulee vastaan. Jos ei ole varma, että menee huonosti, olettakaamme, että käy hyvin. Joskus päivä kääntyy juhlaksi.
Syöminen on hyvä harrastus, joka on terveellistä sairaanakin. Vävyn kanssa tuli puheeksi ruokaklassikot. Kirjallisuudessa on vähän sama asia, jos kirjaa luetaan vielä yli 100 vuoden päästä, kyseessä on klassikko. Muistin Mannerheimin mieliruuat ja kuha Walewskan - se kuulostaa niin hyvältä, että olisi hienoa testata se. Vuosikymmeniä sitten muistan sen ruokalajin nähneeni jossain hienossa ravintolassa ruokalistalla.
Eipä muuta kuin Googleen reseptin etsintään ja päätimme sen jonain päivänä yhdessä toteuttaa ryhmätyönä. Hankinnat piti suunnitella. Eihän meillä ollut edes pursotinta perunamuusille.
Potkulautamies kuori muusiin noin 30 pientä puikulaperunaa. Hienot ruusukkeet pursoteltiin heppoisella Tokmannin pikkupursottimella.
Pari tuntia siinä meni eri vaiheineen. Vävy oli pääkokki, me muut vain hieman avustimme. Lisäksi tein vaarin salaattia, johon isäni oli lapsena (1920-luvulla) oppinut tekemään kastikkeen kovaksi keitetystä kananmunasta, sinapista, etikasta, kermasta ja suolasta ja sokerista. Kyseessä on siis Tammelan suvun klassikko. Olin noin 5-vuotias, kun isä salaattikastikkeen minulle opetti. Siihen aikaan tuoreita vihanneksia ei kaupoissa ollut talvisin. Joskus pääsiäiseksi tuli keväällä ensimmäistä kertaa lehtisalaattia ja äiti kauhisteli, kun se oli niin kallista.
Heikkilän suvun klassikkoruokiin ei ole reseptejä. Parhaiten muistan lampaanviulun. Paisti oli konttuurissa (eli kylmäkomerossa) vadilla. Vadilla oli puukko vieressä ja sitä sai käydä vuolemassa milloin vaan. Siinä vaiheessa olin nuorin lapsenlapsi ja nuorimmalla lapsenlapsella on aina erityisoikeuksia mummien sydämissä.
Netissä oli monenlaisia Walewska-reseptejä, päädyimme tähän: Pirkka-versioon. Nesteeksi vaihdoimme valkoviinin. Ymmärrän nyt Mannerheimia hyvin. Nykyajan elämässä nämä ruokalajit ovat liki mahdottomia, ellei ole omaa kokkia ja muuta sisäpalveluskuntaa. Lopputulos oli ehkä paras ikinä kotioloissa nautittu juhla-ateria. Oli aivan tavallinen lauantai - sillä erotuksella, että olimme koolla koko perheen voimin. Meillä oli ihanat arkijuhlat.
Juhlat voi panna pystyyn jo onnistuneen kokkausprojektin kunniaksi. Seuraavaksi aion keittää Mannerheimin Seljankan. Siihen ei mene koko päivää, ehkä siitä ei ole juhlan aiheeksi. Olen viime viikkoina lueskellut lähihistoriaa, Mannerheimista Koivistoon ja Kekkosta siinä välissä. Nyt kun fyysinen liikkuminen on vähäisempää, voi matkustella mielikuvituksessa, ajassa ja muistoissa.
Syöminen on hyvä harrastus, joka on terveellistä sairaanakin. Vävyn kanssa tuli puheeksi ruokaklassikot. Kirjallisuudessa on vähän sama asia, jos kirjaa luetaan vielä yli 100 vuoden päästä, kyseessä on klassikko. Muistin Mannerheimin mieliruuat ja kuha Walewskan - se kuulostaa niin hyvältä, että olisi hienoa testata se. Vuosikymmeniä sitten muistan sen ruokalajin nähneeni jossain hienossa ravintolassa ruokalistalla.
Eipä muuta kuin Googleen reseptin etsintään ja päätimme sen jonain päivänä yhdessä toteuttaa ryhmätyönä. Hankinnat piti suunnitella. Eihän meillä ollut edes pursotinta perunamuusille.
Potkulautamies kuori muusiin noin 30 pientä puikulaperunaa. Hienot ruusukkeet pursoteltiin heppoisella Tokmannin pikkupursottimella.
Pari tuntia siinä meni eri vaiheineen. Vävy oli pääkokki, me muut vain hieman avustimme. Lisäksi tein vaarin salaattia, johon isäni oli lapsena (1920-luvulla) oppinut tekemään kastikkeen kovaksi keitetystä kananmunasta, sinapista, etikasta, kermasta ja suolasta ja sokerista. Kyseessä on siis Tammelan suvun klassikko. Olin noin 5-vuotias, kun isä salaattikastikkeen minulle opetti. Siihen aikaan tuoreita vihanneksia ei kaupoissa ollut talvisin. Joskus pääsiäiseksi tuli keväällä ensimmäistä kertaa lehtisalaattia ja äiti kauhisteli, kun se oli niin kallista.
Heikkilän suvun klassikkoruokiin ei ole reseptejä. Parhaiten muistan lampaanviulun. Paisti oli konttuurissa (eli kylmäkomerossa) vadilla. Vadilla oli puukko vieressä ja sitä sai käydä vuolemassa milloin vaan. Siinä vaiheessa olin nuorin lapsenlapsi ja nuorimmalla lapsenlapsella on aina erityisoikeuksia mummien sydämissä.
Netissä oli monenlaisia Walewska-reseptejä, päädyimme tähän: Pirkka-versioon. Nesteeksi vaihdoimme valkoviinin. Ymmärrän nyt Mannerheimia hyvin. Nykyajan elämässä nämä ruokalajit ovat liki mahdottomia, ellei ole omaa kokkia ja muuta sisäpalveluskuntaa. Lopputulos oli ehkä paras ikinä kotioloissa nautittu juhla-ateria. Oli aivan tavallinen lauantai - sillä erotuksella, että olimme koolla koko perheen voimin. Meillä oli ihanat arkijuhlat.
Juhlat voi panna pystyyn jo onnistuneen kokkausprojektin kunniaksi. Seuraavaksi aion keittää Mannerheimin Seljankan. Siihen ei mene koko päivää, ehkä siitä ei ole juhlan aiheeksi. Olen viime viikkoina lueskellut lähihistoriaa, Mannerheimista Koivistoon ja Kekkosta siinä välissä. Nyt kun fyysinen liikkuminen on vähäisempää, voi matkustella mielikuvituksessa, ajassa ja muistoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti