tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulupuu rakentuu iloista ja surusta

Leikkasin lehdestä piispa Irja Askolan joulutervehdyksen ja teippasin sen jääkaapin oveen.  Jos on Kirkko- ja kaupunki jäänyt lukaisematta, kannattaa etsiä käsiin. Hän toivotti siunausta kaikenlaisiin jouluihin. Iloisiin ja väsyneisiin. Näköislehti löytyy myös netistä, numero 48 sivu 25.

Jouluna kun kaiken pitäisi olla hyvin.  Jouluruokaa maistaa kunnon väki, kunnon väki.  Miksi jouluna kaiken pitää onnistua?  Alkoholistiperhe sietää juoppoaan mitenkuten pitkin vuotta, mutta jouluaattokänni on anteeksiantamaton. Päivällä ostoskeskuksessa vahvasti juopunut pariskunta riiteli rajusti, kaikki tavalliset ja harvinaisemmatkin kirosanat huudettiin suureen ääneen.  Ei sentään lyöty.  Bussipysäkillä toivoimme, ettei heillä ole lapsia kotona odottamassa.  Joulu siis herkistää. Vuoden muina päivinä känniläisten meuhkaamista ei olisi käyty murehtimaan ventovieraiden kesken. Kaikilla hyvä tahto.

Jouluna tietysti pitää sääliä yksinäisiä vanhuksia.  Niin minäkin öitä valvon. Iäkkäälle äidille ei tuntuneet mitkään ehdotukset kelpaavan ja niinpä hän on yksin. Ja meillä kaikilla on paha olla. Omat lapset ja lapsenlapsi ovat maailmalla. Heillä kai sentään on hyvä olla.


Emme hankkineet joulukuusta.  Joulukoristeita ehkä olisi ollut kellarikomerossa. Emme hakeneet niitäkään.  Rakensin joulupuun jalkalamppuun.  Siihen ripustin ystävien ja sukulaisten joulutervehdykset, Englannin vuosilta tarttunut joulutraditio.

Aamulla keittelen joulupuuron ja kuuntelen radiosta Noita Nokinenän joulun. Eiköhän se edelleen ole ohjelmistossa.  Jos ei, eroan Ylestä. Perustan www.eroaylestä.fi  -sivuston.

Hyvää Joulua





maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulupukki ja tunturiänkyrä

Jouluna ympäri maailmaa leviää Ylen pätkä joulupukin matkaan lähdöstä. Ylen mukaan Joulupukki asuu Korvatunturilla, tunturiänkyrä Kittilässä.

Edelleenkään en ota kantaa hissikiistaan, sen setvimisen hoitaa muut instanssit eikä se minulle kuulu.
Kittilän kunnanjohtaja kirjoitti aiemmin tänä vuonna Lapin Kansan kolumnissaan Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää-kirjasta. "Kun kirjoittaa kirjasta, pitäisi aina tehdä joku juonipaljastus. Sen sijaan teen toisenlaisen paljastuksen: päähenkilö - 35-vuotias, Helsingistä muuttanut, vihreä, korkeasti koulutettu, Naisasialiitto Unionin entinen aktiivi, feministikunnanjohtaja - ei ole puhtaasti kuvitteellinen hahmo, vaan hänellä on esikuva elävässä elämässä."

Toki luin Jääräpään.  Taiteellisen vapauden nimissä suotakoon kaikkien lappilais- ja saamelaismiesten kuvaaminen vähämielisiksi vaimonpieksijöiksi. Vain kunnanjohtajasta paistaa järjen valo. Kuvitelkaapa, jos niin olisi kirjoitettu jostain etnisestä vähemmistöstä. Kirjailija kai oli ajatellut olevansa hauska.  Minusta se oli lähinnä ilkeä.  

Hihani kärähti lopullisesti Ylen Stradan ohjelmatietoja lukiessani toissa perjantaina: Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelä vastaan tunturiänkyrät. Eipä sitä sitten ohjelmassa ajettukaan. Ehdin silti mieleni pahoittaa. Ylen vaan ei sovi käyttää yhden kunnan asukkaista halventavaa termiä. Lappilaisten tunturiänkyröiden äänin 22-2 antamat potkut eivät vielä tee Mäkelästä sankaria sen enempää kuin kuntalaisista änkyröitä.  Ylen uusi etiikkajohtaja voisi nyt väsätä Kittilän kunnan asukkaille anteeksipyynnön. 

Vain muutaman vuoden Kittilässä asuneena tunnen sieltä syrjäkyliä myöten paljon enemmän vanhoja, vaikeissa oloissa ja köyhyydessä elämäntyönsä tehneitä vanhoja ihmisiä - paljon enemmän kuin Ylen toimittajat ja Anna Mäkelä yhteensä.   Tunnen myös joitakin kunnanvaltuutettuja.  He ovat ihan tavallisia lappilaisia ihmisiä. Pienyrittäjiä, opettajia, sairaanhoitajia, jotka ovat vaaleissa ansainneet kuntalaisten luottamuksen. Tavalliset lappilaiset ihmiset ovat vähintään  yhtä mukavia kuin joulupukki.

Seuraavaksi kirjoitan sitten joulublogini, jossa unohdetaan niin feministi- kuin tunturiänkyrätkin.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Loppusiivous eli tilaa uudelle

Meille on ensi viikolla tulossa vauva visiittiin. Hänelle siis tehdään tilaa.  Kun taloa rakennetaan, ja se valmistuu, tehdään loppusiivous.  Vanhalla ihmisellä elämänhistoriaa ja tavaraa kertyy nurkkiin. Se tarkoittaa sitä, että mitään uutta ei enää mahdu.  Niinpä on aika tyhjentää kaikenlaista turhaa ja tehdä omaa loppusiivousta.  On tarpeellista vähentää omia vanhoja ennakkoluulojaan, tehdä tilaa tuoreille ajatuksille.

Aloitimme kirjahyllystä.  Liki 40 vuoden yhteiselämän jälkeen puolisoni Potkulautamies on vihdoinkin tullut siihen tulokseen, että kaappien siivous on hyvä projekti. Aloitimme kirjahyllystä. Siinäpä tuli käytyä koko aikuisiän elämä läpi. Minun ikäpolveni suhtautuu kirjoihin suurella kunnioituksella. Laaja kirjasto oli sivistyskodin symboli.

Kirjoittaessani hankin lähdeaineistoa hyllymetrikaupalla.  Silloin huomasin, että aika paljon kirjoitetaan - jopa julkaistaan huonoja kirjoja. Se helpotti hyllyn tyhjennystä.  Kierrätyskeskukseen voi viedä myös kirjoja. Sinne vietiin ehkä pari sataa kirjaa, ne turhanaikaisimmat.  Muutama hyvä sai paikan ystäväpastorin hyllyssä.

Itsekin ihmettelin kirjoja pois heittäessäni kiinnostukseni aikakausia - oikeustieteestä jäi Suomen Laki I ja II.  Vain muistuttaakseni, että näitäkin aikanaan opiskelin.  Systemaattista teologiaa eksegetiikkaa, hiljaisuuden viljelyä, liturgiaa, pois jouti pari metriä. Aikanaan nekin tuli luettua. Seuraava vaihe oli psykologia.  Heinz Kohutin How does analysis cure ja Eric Bernen Games people play ja Sex in human loving saivat jäädä muiden muassa. Taidanpa lukaista transaktioanalyysistä uudemman kerran.  Tasa-arvoisesta avioliitosta puhuttaessa ei paljon rakkautta muistettu.  Olisiko jo aika rehabilitoida rakkaus.

Seuraava aikakauteni oli aivotutkimus ja lähdeaineisto kirjoihini. Kymmenkunta hyllymetriä on vielä Levillä. Kaunokirjallisuutta en kovin paljon ole harrastanutkaan, enimmäkseen näyttää olevan englantilaisia klassikoita lasteni itselleen hankkimina pokkaripainoksina. Eräät Somerset Maughamin Penquin Booksin paperikantiset eivät kelpaa edes kierräykseen, Ne on kirjaimellsiesti luettu puhki ja sivut ovat irrallaan.  Ehjät toki jäävät hyllyyn. Dekkareita jätin pari metriä. Ainakin Åsa Larssonit saatan lukea muutaman vuoden kuluttua toiseen kertaan.

Olemme hankkineet terassille jouluvalot.  En ole erityisemmin jouluvalohenkilö, mutta pitäähän vauvalla olla jouluvalot. Arabianrannan lainaus- ja kierrätyspalstalta löytyi muutamassa minuutissa vauvalle sänky, hoitoalusta ja kylpyamme.  On täällä mukavia ihmisiä.  Ja sitten visiitin jälkeen voimme palauttaa.  Kellarikomeroon kun ei enää mahdu mitään.  Se on seuraava projekti.
Toivottavasti jo ennen ensi joulua. Itsekin aloitin kierrätyksen verkossa.


Kirjahylly ei enää pursuile yli laitojensa.  Sinne tuli tilaa.  Kuinkahan rakentaisi vähän avaruuttaa mieleensä.  Seuraavaksi kai sydämeeni joulun teen. Panee ihan ajattelemaan tämä omakeksimäni viisaus.   Mitä olisi siivottava mielestä kun tekee tilaa uudelle?



Eilen päivitin myös Sairaan hyvä potilas-blogini.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Itkeskelyä Kittilän Ihmisten pikkujouluissa

Viitisen vuotta sitten Kittilän Rintamaveteraanien Martti Kuntsi kysyi, voisivatko veteraanit juhlia pikkujoulujaan Kittilän Ihmisten kanssa.  Ikää oli tullut sen verran, etteivät enää oikein jaksaisi itse järjestää.  He tietenkin olivat kunniavieraita.  Niin myös tänä vuonna. 

Levihotellissa  oli 260 ikäihmistä koottu juhliin huonossa kelissä kaukaisimpia syrjäkyliä myöten. Ohjelma oli hieno, tällä kertaa ikäihmiset itse olivat suunnitelleet ohjelman.  Aikuisten  Tiernapojista videolla muutama sekunti.  Kuva on tärähtänyt sillä kuvaaja kompastui veteraanin pyörätuoliin. 
Jouluruoka oli hyvää, rosollit, kinkut laatikot ja tortut ihan niin kuin pitääkin.

Aiemmin yhdistyksen hallitus oli suunnitellut ohjelman, mutta tänä vuonna Nikkisen Taimi ilmoitti, että ikäihmiset huolehtivat itse ohjelmasta Kairan Laulajien kanssa.  Niinpä sitten oli laatuohjelmat, mitä nyt mikrofoni välillä temppuili, mutta sehän live-tapahtumien oleellinen osa.

Kun ohjelman mukaiset joululaulut oli laulettu, yleisö sai esittää toivomuksia.  Rintamaveteraanien pöydästä toivottiin Veteraanin iltahuutoa.  Laulun alkaessa eräs veteraaneista nousi seisomaan laulua osoittaakseen kunnioitusta.  Viedon kesto on 9 sekuntia.



Lopuksi  Honkasen Oiva piti kauniin puheen.  Kiitteli pikkujouluista. Juhla tuo niin paljon iloa.  Viisi vuotta sitten veteraaneja oli parikymmentä.  Oiva sanoi, että heitä on enää jäljellä kolme. Laulun aikana pillahdin itkuun, eikä siitä loppua tullut.  Muistin Kuntsin Marttia ja muita, joita ei enää ole mukana.  Missähän oli Helvi, Tyyne, Sylvi, Armas, Aulis, Taito, mitenkä jakselevat, ovatko enää elossa?

Oli niin noloa itkeä niin vuolaasti.  En ole ollenkaan itkuinen ihminen, en ikinä itke omia suruja tai huolia. Itkin haikeudesta ja kiitollisuudesta. Kun pikkupolitiikot jeesustelevat hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä, unohtuu liian helposti, keitä meidän on kiittäminen. Olihan siinä itkussa vähän luopumisen haikeutta.  Jos Jumala suo, ja elää saadaan, olemme toki vielä monissa pikkujouluissa mukana.  Mutta emme enää niitä järjestämässä.  Yhdistys on kasvanut elinvoimaiseksi, ja yhdistyksellä on monia taitavia ja tarmokkaita ihmisiä hallituksessa.


Parasta Kittilän Ihmisten pikkujoulussa on kuitenkin se, että ikäihmiset tapaavat toisiaan ja pitävät toisilleen seuraa.  Ja on se hieno suoritus paikallisilta yrittäjiltä hoitaa kyydit kaikille. Miksihän missään muualla ei ole saatu aikaan samanlaista vanhustyön kansanliikettä?  No, minäpä tiedän: on vain yksi Potkulautamies.

Itsenäisyyspäivänä taas pönötellään Linnassa ja ihan hauska tosi-tv se onkin. Itsenäisyyspäivä on minulle pillityspäivä.  Vasta kun omat lapset täyttivät 17 vuotta, hoksasin kuvitella, miltähän tuntui isästä sotaan lähtö - viideksi vuodeksi. Ja äitiä ilmavalvontalottana Äänisellä. Nuorimmatkin heistä jo 90 täyttäneitä.

Kittilässä oli hyvä käydä, aloitin hiihtokauden. Oikeastaan siellä olisi mukava olla enemmänkin.  Olisi mukava kirjoitella. Julkaisinhan kirjan joka toinen vuosi Kittilässä asuessani.  Blogia en päässyt kirjoittamaan, tutkitusti huonomuistisena olin unohtanut bloggerin käyttäjätunnukset ja salasanat Helsinkiin.  Ehkä parempi niin.  Olisin muuten saattanut kirjoittaa jotain harkitsematonta Kittilän kuntapolitiikasta.

Mutta nyt keskitymme tyttärentyttären ensivisiittiin.  Pitäisi tehdä vähän remonttia, että saisi vauvansänkyä ja muuta härpäkettä mahtumaan.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Aamen on hyvä sanoa ajallaan

Käväisin Oulussa luentoa pitämässä Muistiliiton Kiinni Elämässä-seminaarissa.  Olikin ihan mukavaa.  Olin jo unohtanut, että oikeastaan tykkään puhumisesta.  Kunhan saan puhua asiasta, josta jotain tiedän. Luultavasti kyllä puhuisin tarpeen tullen vaikka aidan seipäästä.

Minulla oli keittiöpiippari mukana.  Oitis syntyi rento tunnelma, kun laitoin kellon raksuttamaan ja lupasin sanoa aamen kun piippaa.  Kuulijat olivat elämänsä varrella kuulleet tarpeeksi monta saarnaa ja luentoa ilman piipparia. Ja istuneet seminaareissa, joissa aikataulua sekoaa, kun puhuja ei ole aamentaan osannut ajoittaa.

Toki jäi paljon tärkeää sanomatta. Aamupäivällä neurologian professori Anne Remes ja neuropsykologi Liisa Paavola olivat kyllä aloittaneet päivän pitämällä ansioituneet luennot. Opin ihan uuttakin.  En olekaan muistiasioiden ajankohtaisiin teemoihin paneutunut enää Pääteoksen julkaisun jälkeen. Oli se kyllä hyvä kirja, mutta sata sivua tiiviimpänä olisi ollut parempi. Eihän autokouluun menevä nuori mies halua tietää, miten auton moottori on rakennettu, hän haluaa oppia ajamaan.  Ei siis olisi tarvinnut selittää, miten aivot toimivat.  Olisi voinut mennä suuoraan siihen, miten niitä käytetään, varsinkin  silloin kun muisti on haurastunut. Ehkä pitäisi tehdä kevennetty ja lyhennetty pokkari. Jälkiviisaus kun on niin kätevää.

Eipä silti, kirjavanhuksesta sain kyllä kiitoksia.  On kuulemma parasta, mitä voi saada käteensä, kun lähipiirissä on diagnosoitu muistisairaus.  Oppii kai ymmärtämään, mitä tapahtuu. Ja oli paljon Muistilehden kolumnin lukijoita.  "Niistä aina jotenkin jää hyvä mieli".  Tuli myös Sanasto ry:n tilitys lainastokorvauksista.  Eihän niillä rikastu, mutta aina on konkreettista evidenssiä siitä, että monta kertaa on kirjastosta kirjojani lainattu ja luultavasti myös luettu.

Olenpas nyt itsekehuisella päällä. Ehkäpä olen kehut ansainnut, olin ennen luentoa ainakin kolme yötä valvonut.  Hyvin ja rennosti menevä esitys tarkoittaa myös sitä, että on hyvin mielikuvaharjoitellut tarpeeksi monta kertaa. Yleisökin nauroi useaan otteeseen, eikä se mitään stand-up komiikkaa ollut, mutta asioita voi sanoa hauskasti tai tylsästi.

Keskeinen asia on metakognitio. Niin kauan on kaikki hyvin, kun ymmärtää, että ei ymmärrä. Huijattavia ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että eivät ymmärrä ja lähettävät 10 000 euroa Nigeriaan miljoonan toivossa.

Kiinni Elämässä-seminaarissa oli myös maailman kantaesitys professori Kati Outisen muistisairautta kertovasta monnologista.  Se se oli muuten hyvä. Ja hänkin oli tykännyt kovasti puheestani, että nyt onn jo varottava ylpistymistä, kun ihan ammattilaiselta tulee kiitoksia.  Pitänee nyt lopettaa, ettei omakehu haiskahda liikaa. 

Paluulentokin sujui rattoisasti, Hulkkoska, Raili Hulkkonen oli myös palaamassa keikaltaan ja saimme vaihdettu paikat vierekkäisiksi. Meillähän riitti asiaa koko matkaksi.  Hän on niin uskomattoman mukava ihminen. Eikä suunnittele eleäkkeelle jäämistä.  Yrittää kyllä joskus pitää jonkun lauantain vapaata. Eikä itsenäisyyspäivällekään ole ottanut kuin kymmenen meikattavaa.



Sitten pikakuulumisia:  Olimme viikon Pariisissa.  Siellä kaikki hyvin, rakas ja suloinen lapsenlapsi voi hyvin.  

Potkulautamies yllätti matkalta palaavan rouvansa ruusuilla.


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Miehet ovat tyytyväisiä ulkomuotoonsa

Tehtiin fysioterapiassa vuosittaista palautetta. Siihen kuuluu myös elämänlaatukysely. Oikeastaan kaikkien ihmisten pitäisi tehdä itselleen elämänlaatukysely muutaman kerran vuodessa. Siinä sitten huomaa, miten moni asia on hyvin. 

Eräs kysymyksistä on: Kuinka tyytyväinen olet ulkomuotoosi?  Asteikolla 1-5, hyvä tai huono. Olin juuri vaihtanut profiilikuvani Facebookissa.  Aiemmassa kuvassa oli Raili Hulkkosen tekemä meikki ja olin kuin Paula Koivuniemi blondina.  Raili oli sattumalta käväisemässä Levillä ja ehti koristelemaan naamani kun tarvitsin matrikkelikuvat kirjan ilmestyessä joku vuosi sitten. Hulkkoskan tyrmäävä meikki on niin harhaanjohtava, että haluan olla vähän helpommin tunnistettavissa. Olenhan melko laiska meikkaamaan arkioloissa.

Ihan yllätyin, kun profiilikuvani sai melkein sata tykkäystä.  Kuva olikin tosi hyä, ammattilaisen ottama mutta ihan olin itseni näköinen ihan tälläämättä.  Kun sitten heti jouduin vastaamaan ulkomuotokysymykseen, en tietenkään voinut antaa itselleni maksimipisteitä ja sitten selittelin kovasti. Fysioterapeutti sanoikin, että naisilta ei tähän kysymyksiin onnistu yhden sanan vastaus. Miesten ei tarvitse selitellä ja he yleensä ovat tyytyväisiä ulkomuotoonsa. Vanhemmiten ulkomuotoaan ajattelee eri tavalla.  Ikäisekseni olen ihan ok. Voisin olla kymmenkunta kiloa laihempi, mutta so what.  Laihana vasta kurttuiselta näyttäisikin. Enkä ole vaivautunut värjäämään harmaita hiuksia - Tammelan suvussa harmaannutaan nuorena. Eikä ole ennenkään hiuksia värjäilty.


En haluaisi olla teini-ikäinen.  Voi sitä ahdistusta. Ylioppilaskuvassanikaan en tykännyt yhtään.  Mielestäni oli liian isot hampaat, paksu nenä ja liian pieni leuka, polvissa oli arpia.Ja aivan liian isot rinnat. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin olen katsonut nuoruuden kuviani ja niissä olin sekä nuori että harvinaisen nätti.  Ehkä minusta olisi tullut toisenlainen, jos olisin pitänyt itseäni kauniina. Eikä 1970-luvulla naisen sopinut olla kaunis, oli tärkeämpää olla älykäs.  Ja kauniit naisethan ovat tunnetusti tyhmiä, vai kuinka se meni?

Viikonlopun iltapäivälehdessä oli juttu toteutuneista ja toteutumattomista haaveista. Ei aina käy niin kuin haaveillaan.  Minusta tuntuu, että en ollenkaan ole osannut haaveilla kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on kohdalleni osunut. Vai olisiko niin, että olen pannut tuulemaan enkä istunut haaveilemassa.  Miten erottaa haaveet tavoitteista?

Parin päivän päästä lähden uudestaan Pariisiin, tutustumaan paremmin lapsenlapseen. Ehkä vähän hemmottelemaan myös omaa tytärtä, että hän saa huilata. Ulkoiluttamaan vauvaa Luxemburgin puistoon.  Tällaisia pikkuhaaveita, jotka saattavat toteutuakin.  Heti Pariisin jälkeen sitten Ouluun luennoimaan Muistiliiton tilaisuuteen. Aiheena on: Hyvä mieli - parempi muisti. Eräs mieluisimmista hommistani onkin Muisti-lehden kolumnit.  Niistä tulee niin mukavaa palautetta. Kirjoittamisen parhaita puolia onkin palaute.

Nyt muuten blogini asetuksia on korjattu sillä tavoin, että kommentit jää heti näkyviin.  Toivottavasti tulee kommenttia ja saa tietysti moittiakin, jos on aihetta.  Mieluiten nimellä kiitos.

Oikeastaan olen 3D-bloggaaja.  Toiseen blogiini, Sairaan hyvä potilas  
kirjoittelen potilasnäkökulmaa terveydenhuollon ajankohtaisiin asioihin väritettynä omilla sairastelukokemuksilla.  Miksi kaksi blogia?  No siksi, että ensisijaisesti olen ihminen, en potilas. Onkin taito pitää roolit erillään.

Elämänlaatukyselyn yksi ilonaihe on Potkulautamies .  Hän ei ole mustanaamio eikä teräsmies, vaan potkulautamies.  Hän kirjoittaa, koska vaimo käski.  Kannattaa seurata.




sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Leivoksentuoksuinen mummi?

Stockmann on hädissään ryhtynyt mainostamaan vallan aktiivisesti.  Mainosta puskee niin sähköpostista kuin postiluukusta.  Nyt pysäytti teksti: Tuoksu kuin leivos.  Minä aluksi käsitin sen imperatiiviksi eli sinun pitää tuoksua leivokselta.  Tuoksu on kehitetty yhdessä konditorian kanssa.  Tuoksu on kuin macaroni-leivos.

Miten olisi Tuoksu kuin pulla!  Se osuu arkaan paikkaan.  Minä kun en ole tainnut ikinä leipoa pullaa. Pienenä muistan kun joskus lauantaisin äiti leipoi pullaa.  Minäkin sain pyörittää pullia ja opin aikanaan letittämään pullapitkonkin.  Enää en varmaan osaisi.  Pullantuoksuisuus puuttuu perheestämme. Kumma kyllä, tyttäret oppivat koulussa leipomaan ja pyöräyttävät tuosta vaan tiikerikakun jos sille päälle sattuvat.  Nuorempi tytär suunnittelee Bhutanissa pullan leipomista.  Suomalaiset leivontajauhot ovat niin erilaisia, että ulkomaalaisjauhoista ei pullaa niin vaan tehdäkään. Englantilaisjauhoistakaan ei pulla syntynyt. Englannissa asuva suomalaisystäväni tuokin Suomesta pullajauhot. 

Miten siis olisi leivoksentuoksu hajuvesipullosta mummin ominaishajuksi?  Lapsenlapsi fokusoi ajatukset aivan tuoreella tavalla.  EU:n ilmastokokous ja vuosi 2040, jos olen hengissä, ei siitä niin väliä, mutta lapsenlapsi on vasta teini-iässä hänellä pitää olla puhdasta ilmaa hengittää.  Pariisissa olikin viimeksi ihan yskittävän huono ilmanlaatu.  Sen kyllä huomasi Suomeen saavuttua kun saunan jälkeen istui terassilla hyvää ilmaa hengittämässä. Ja pitää pikkuiselle olla vielä tiikereitä ja norppia tallella, josko niistä olisi kiinnostunut.

 Ihan pöyristyneenä seurailen Suomen hallituksen tohelointia.  Eläkeläisiltä kalastusmaksut pois mutta mitä kaikkea jätetäänkään lasten ja lastenlasten maksettavaksi.  Mikä puolue rohkenisi ottaa vaaliteemaksi lastenlapset?  Näin mummuus muuttaa maailmankuvaa.

Viikon päästä lähden taas Pariisiin mummuilemaan.  Vauva pääsi onnellisesti kotiin sairaalasta ja voi hyvin. Parhaani mukaan yritän hemmotella lastani ja lapsenlasta.  Mutta leivoshajuvesiä en osta. Macaronin saatan kyllä syödä.  Pariisissa ne vasta hyviä ovatkin.  Pitää vaan haistella tarkemmin...

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Ilon ja huolen kyyneleitä Pariisissa

Pikkuruisen tyttärentyttäreni sairaalahuoneen ikkunasta näkyy Eiffel-torni. Olen siis mummi. Tunnekirjo on huikea. Samalla muistan omien lasteni syntymät, miten vähän siitä onkaan aikaa.
Herkistyy ihan kyyneliin. Omien lasten syntyessä elettiin kiireisiä ruuhkavuosia. Uutta, hentoa pientä ihmistä ei osannut ihmetellä samalla tavoin.
Vauvan lisäksi on juhlittu puolisoni pyöreitä vuosia. Kuusi rakasta vanhaa ystävää Winchesteristä tuli Eurostarilla varta vasten kanaalin ali onnittelukäynnille. Ja kyllä meillä oli hauskaa. On niin paljon iloisia muistoja yhteisitä matkoista. Etenkin golfista.
On valutettu myös huolen kyyneleitä. Vaikka Port Royal on Pariisin synnytyssairaaloiden huippua, tippakanyyli pienessä kätösessä sattuu myös mummin sydämeen. Kaikki on kai hyvin ja menossa vielä parempaan.
Kotiin ehdittyäni pohdiskelen asiaa syvemmin. En silti aloita viidettä kirjaa "Sairaan hyvä omainen", vaikka vasta nyt havaitsen, kuinka emotionaalisesti monitahoista tämä voi olla.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Leipäjonossa Pariisissa

Vaihteeksi Pariisissa. Kuvassa leipäjono. Ei, ei meillä mitään hätää. Tyttäremme on niin kotoutunut Pariisiin, että  leivän pitäisi olla samana päivänä paistettua. Suunnittelimme ostavamme aamuksi croissantit.  Eihän niitä seuraavana päivänä voi syödä sanoi tyttäremme.
Joka korttelissa on  leipomo. Jos leipä on oikein hyvää, sinne tullaan naapurikortteleista asti. Kuvassa lähimmän boulangerien jonoa sunnuntai-aamuna.
Tänään piti se testata, minä panin kahvin tippumaan ja Potkulautamies lähti croissantin hakuun. Onko se vaivannäön väärti sateisena maanantaiaamuna? On. Arkiaamuna jono  ei ylettynyt kadulle. Miksihän me Suomessa aina kuvittelimme olevamme niin laadukkaita?  Jos lähimarketti paistaa itse pakastetaikinasta tehdyt leivät, ne toki voivat olla lämpimiä, mutta ovatko ne hyviä?
Tyttäremme oli nähnyt paljon vaivaa etsiessään meille asunnon kahdeksi viikoksi. Tämä on oikea pariisilaiskoti ja voimme kotileikkiä ranskalaista.
Ikkunasta on puistonäkymä. Ei ollenkaan samanlainen designkivikonstellaatio kuin Arabianrannassa, vaan puita, pensaita, kukkivia ruusuja, nurmikkoa. Sunnuntaina aamulla tai-chi ryhmä. Iltapäivällä isät pelasivat futista tyttärien kanssa.
Siellä oli joukko lapsia synttäreitä juhlimassa. Oli kakut, ilmapallot, mehut ja paperihatut.
Olen ehtinyt jo vuosikymmeniä sitten näkemään Riemukaaren, Louvren ja Eiffel-tornin. Nyt katselen toisenlaisia juttuja. Hyvä näin.
Leipä ei ollut kallista. Patonki maksoi 90 senttiä.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Vaarishowerbrunssi oli ilokylpy

Amerikoissa pidetään babyshowereita ja ainakin Tanskassa juhlitaan pyöreitä vuosia brunssilla. Meillähän on Potkulautamiehen  kanssa iloisia asioita mielessä.  Meistä on tulossa isovanhempia. Ensi viikolla matkustamme Pariisiin odottamaan lapsenlasta ja juhlimaan syntymäpäivää.

Ajattelimme juhlia ihan hiljaisesti ulkomailla vain oman perheen kesken.  Rakkaat ystävämme Winchesteristä ilmoittivat tekevänsä oikein joukolla junamatkan Pariisiin merkkipäivän kunniaksi.  Pari viikkoa sitten olimme brunssilla Dylan'silla tuossa kotikulmilla.  Siinä sitten tuumasimme, että voisihan sitä ihan vain muutaman kaverin ja sukulaisen kanssa ihan  pienesti viettää merkkipäivää (70 v.) vähän ennakkoon täällä Suomessakin.  Niipä meitä olikin oitis koossa 30 henkeä.  Ja vielä olisi toinen mokoma ollut kiva saada mahtumaan mukaan. 

Koska Potkulautamiehellä on tähän ikään mennessä jo tarpeeksi kalvosinnappeja ja kukkavaaseja, keksimme, että voi tuoda lahjaksi tulevalle isoisälle Pariisiin vietäväksi vauvatarvikkeita.  Ensiksi suunnittelimme niin, että siirrymme brunssilta 100 metriä tänne kotiin ja syömme jälkiruuan täällä.  Dylanilla oli parempi ajatus: jokainen kerää jälkiruokansa dogibägiin.  Niinhän me teimme.  Olettekos ennen kuulleet dogibägijuhlista.  Emme mekään. Lisäksi Dylanin jälkiruokapöydässä oli toistakymmentä vaihtoehtoa toinen toistaan ihanampia kakkuja, oli hedelmiä, juustoja...

Täällä kotona nautimme jälkiruokaa ja kuohuvaa. Vaivattomin juhlanjärjestely ikinä. Eikä tullut edes kalliiksi.  Ehdottomasti suosittelen merkkipäiviksi dogibägi-kuohujuoma-brunsseja. Olipa sopivasti vauvatarviketta.

Nyt on sitten ensimmäinen laukku pakattuna tuliaisia täyteen. Tämä on hieno tapa juhlia.  Se tietysti edellyttää tarkkaa ajoitusta. Ja hyvää brunssipaikkaa lähistöltä. Juhlat olivat varsin iloiset ja onnistuneet.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kittilän separatistit ja etelän metia

Asuin viisi vuotta Kittilässä. Olenhan sanonut, että kaikkien pitäisi asua ainakin vuosi jossain ulkomailla ja toinen vuosi Lapissa tai Kainuussa. Saisi perspektiiviä asioihin. Kittilässä on Levi, jonka menestys perustui paljolti paikallisten yrittäjien hyvään yhteistyökykyyn.  Talkoohengen ja aloitteellisuuden huippusaavutus on Levin Maailmancup.

Oli suunnaton etuoikeus tutustua moniin vanhoihin lappilaisiin. Tunnen sieltä satoja vanhuksia etäisimpiä syrjäkyliä myöten.  Heillä on hienoja tarinoita. Kun naiset ja lapset palasivat evakosta Ruotsista ja miehet sodasta palaneisiin kyliinsä, ajat olivat kovia.   Politiikka oli kovaa. Kun Kaukosen kylällä vappuna marssitiin, kepulaisten lapset seisoivat ojan penkalla katsomassa.  Tiedettiin, kenen joukoissa seisottiin. Minulla on ystäviä molemmilta puolilta.

Vanhat ihmiset osasivat jo iloita siitä, että särö on eheytynyt.  Nimenomaan käytettiin sanaa särö. Muistan hyvin kuinka ihailtiin Kittilän kunnanisien rohkeutta valita kunnajohtajaksi nainen, vihreä ja vielä raskaana kaiken kukkuraksi.  Silloin keskustalla oli yksinkertainen enemmistö.

Sitten tuli Levin hissikonflikti. Lumiolosuhteissa lumipallo kasvaa lumivyöryksi. Tehtiin rikosilmoituksia ja poliisit tutkimaan asiaa.  Tutkinta jo lopetettiin, mutta aloitettiin uudestaan astetta korkeammalla tasolla.

Loppukesästä budjettivalmistelujen aikaan Ylen iltauutisissa käsiteltiin oikeusministeriön budejttisäästöistä.  Haastateltiin valtakunnansyyttäjää tai apulaisvaltakunnansyyttäjää, enpä muista kumpaa, heitäkin on budjettileikkaukset uhkaamassa..  Samassa uutispätkässä kuvattiin myhäilevä valtiovarainministeri työhuoneessaan lukemassa Financial Timesia.  No, onneksi Suomi ei ole Venäjä tai Romania vaan meillä on riippumaton oikeuslaitos.  Oli vaan niin jännä ajallinen yhteensattuma.

Nyt sitten Suomen Kuvalehti on perustanut paikallistoimituksen Kittilään. Kunnanvaltuuston separatistipuheenjohtaja kutsuu kunnanhallituksen koolle.  Paikalle tulee hänen seurakseen vain Suomen Kuvalehden toimittaja ja kuvaaja.

No, kävi miten kävi.  Ukrainassa on sentään hauras aselepo. Kittilässä taistelu jatkuu. Vaikka rauha tulisi, mielialat on poltettu. Paha mieli on kaikilla. Sotien jälkeen oli reilumpaa, puolueiden jäsenkirjat olivat yksiselitteisempää valuuttaa.  Nyt ollaan informaatiosodassa juorujen, huhujen ja etelän metian armoilla. Separatisteja on vähemmän mutta heille toimitetaan järeämpää aseistusta. 

Jos sota joskus loppuu, luottamuksen jälleenrakennustyö on valtava tehtävä. Kuinka rintamalinjat jakavat paikallisia yrittäjiä.  Vieläkö yhteistyö onnistuu?

Ottamatta ollenkaan kantaa mihinkään suuntaan, totean vain, että kunta ja kuntalaiset on nyt pommitettu hajalle. Ja Kittilässä on Suomen kuuluisin kunnanjohtaja. Ja vanhat ihmiset surevat taas säröä. Niin minäkin.
Kuvaksi sopii pihalta tekemäni latu. Sadan metrin päässä alkaa Levi Ski Resortin auraama reitti.
Mitenkähän Kittilässä tehtäisiin uusi latu?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Ryhtyisiköhän elintasopakolaiseksi?

Pitkästä aikaa  käväisimme Virossa, Tallinnan Viimsissä . Vallan mainio paikka. Aurinko paistoi ja kaikki toimi. Juttelin Tukholmasta tulleen suomalaisnaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Ruotsiin töihin 40 vuotta sitten. Silloin suomalaiset matkustivat työn perässä. Suomi ei ollut vielä hyvinvointivaltio. Minäkin muistin, kuinka kotikylästä lähti nuoria miehiä sinne ja  jo seuraavana kesänä tulivat ylpeinä ajamaan kylän raittia edestakaisin Volvo Amazoneillaan.
  
Ihmettelin Viron toimeliaisuutta ja tehokkuutta. Myös virolaiset  ovat matkustaneet työn perässä. Helsingistä lähtiessämme pihassa meille sanoi reippaasti päivää virolainen kiinteistöhuoltoyhtiön mies. Kertoi olevansa ensimmäistä päivää uudessa työssä. Sanoi, että pitää vielä opetella paremmin suomea. Taksinkuljettajakin oli virolainen.

Suomesta ei enää matkusteta työn perässä minnekään. Norjassakin olisi töitä vaikka kuinka. Ja ihan hurjat palkat ammattimiehille, Lapista matkakin on lyhyt. Kävin Tallinnassa ensimmäistä kertaa 20 vuotta sitten. Muistan, miten palasimme tyytyväisinä koti-Suomeen, meillähän oli asiat niin paljon paremmin.  Nyt miltei tuntuu, että Virossa on moni asia paremmin kuin meillä. Parasta on kuitenkin se vahva usko tulevaisuuteen ja vireä toimeliaisuus.  Että jospa vielä muuttaisi elintasopakolaiseksi naapurimaahan.  Muistui Bhutanista bruttokansanonnellisuus.  Virossa oli niin hyvä tekemisen meininki.  Niin siellä oli paljon iloisempaa kuin Suomessa.

Rakas ystävä pelmahti jakamaan tattisaalistaan. Tattimunakas on tekeillä. Hyvää tuli.
Koti on siellä, missä on rakkaimmat ystävät. Niinpä jään tänne.

Toisessa blogissani kerron Twitter-sairastelun uudet ja ihmeelliset käänteet, kunhan ehdin.





sunnuntai 31. elokuuta 2014

Epähautajaiset suunnitelmissa - onnellisuuskoulu jatkuu

Uskovainen vanha tätini nukkui pois syntymäpäivänään täyttäessään 91 vuotta. Jo muutama vuosi oli mennyt Terveyskeskuksen vuodeosastolla, joten hyvällä omallatunnolla saatoimme sanoa: vihdoin pääsi pois. Tädin toivomuksesta hautajaiset olivat hiljaiset.  Tädin serkkuja oli paikalla neljä, ja meitä seuraavan polven serkkuja oli alun toistakymmentä.

Olemme asuneet eri puolilla maapalloa, lapsena viisikin vuotta oli valovuoden ikäero. Emme siis oikeastaan tunteneet toisiamme. Olli mukava tutustua. Niinpä päätimme järjestää epähautajaiset, varataan Helsingissä ravintolasta pöytä ja tutustutaan paremmin.

Tädilläni on ollut 54 serkkua, myös äidilläni on parisenkymmentä serkkua.  Niinpä minulla lienee hyvinkin lähes parisataa pikkuserkkua, joista tunnen parisenkymmentä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sen kiinnostavammiksi omat sukulaiset tulevat. On pysähdyttävää nähdä, miten vahvasti ominaisuudet ja ulkomuoto periytyy. Ja miten vanhentuessa muistutamme päivä päivältä enemmän omia isovanhempiamme.   Isäni puoleisessa suvussa on pitkiä ja komeita ihmisiä. Myös suvun naisia sanotaan jostain syystä komeiksi.  Kaunis on suvun puheenparsissa ehkä sopimaton ja kevytmielinen adjektiivi.  Pari pitkää ja komeaa serkkutyttöä on ansainnut opintorahansa valokuvamallina.

Lapsena tuntui, että me kaikki serkut olemme niin erilaisia.  Mitä vanhemmaksi tulee, ällistyttää samankaltaisuus. Me naureskelemme muille kulttuureille, joissa serkutkin ovat perhettä. Hyvinvointivaltio tarkoittaa sitä, että suvun merkitys vähenee tukiverkostona.  Kun seuraavan kerran joku vanhus valittaa yksinäisyyttä, voisi ehkä kysyä, onko hän itse pitänyt yhteysiä yllä serkkuihinsa ja sukuunsa? Tätä kysyn nyt vakavasti itseltänikin.

Yksinäisyys tarkoittaa ystävien puutetta. Jos siis terveenä elämänsä aikana ei näe vaivaa ystävyyden ja yhteyksien ylläpitämiseksi, miksi sitten pitäisi surra sitä, että kunnan kotipalvelu ei ehdi yhtään juttelemaan hoitotoimien ohella. 

Parin viikon päästä on epähautajaiset ystäville.  Suomessa on tehty ystävien tapaamisesta sen seitsemän sortin emännän stressaamistalkoot.  Englanissa kutsuttiin drinkeille.  Suomessa se ei käy, kun juomaan kutsuminen tarkoittaisi juopottelua aamuyöhön. Minulla on aivan hieno ja uusi epähautajaismalli.  Raportoin sitten jälkikäteen.

Nyt vaan reippaasti epähautajaisia vireille.  Vanhuuden yksinäisyyden ei pidä olla kunnan tehtävä.  Siitä voi ennalta ehkäistä jokainen ihan itse. 


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Oletko online, offline vai onlife?


Olen kuljettanut koko kesän kirjamerkkinä New Scientistin sivua, jossa on arvioitu kaksi kirjaa toden reboottaamisesta.  Jospa kontaktoisin Amazonia. Toisessa kirjassa  (The Fourth Revolution: How the infosphere is reshaping human reality) pohditaan myös netissä antamamme minäkuvan totuudenmukaisuutta.  Voi käydä niin, että alamme itse uskoa somessa rakentamaamme minään.

Olenko siis luonut hyvän some-ihmisen?  Meille on tullut aivan uusia ammattikuntia, ammattibloggaajat, jotka saavat toimeentulonsa myymällä mainoksia blogiinsa. Radiossa kuulin tubettajista, joilla oli tubetuskonferenssi.  Uutta oli se, että Hartwall Areenalla oli aikuisparkki, jossa nettipoliisi antoi nettivalistusta nuorisoaan konferenssiin kuskanneille vanhemmille.

Kuinka tosi on somepersoonasi? Meillä aikuisilla näköjään aika tosi.  Korkeakulttuurinen naamakirjakaveri somettaa korkeakulttuuria. Lääkärit somettaa lääketieteellisiä julkaisuja, mikä on sangen kätevää.  En millään ehtisi lukea Lääkärilehteä tai Mediuutisia ja niissä on aina joskus kiinnostavia juttuja.

Twitterin helmi on Juhana Vartiainen.  Hänen takiaan käynkin siellä joka päivä. Twitterissä voi seuraamiseen kyllästynyt tehdä unfollown.  Aion unfollowata Tuomas Enbusken ja Henri Alenin. He kun pölöttävät kaiken aikaa.  Heillä riittää yleisöä, joten yksi unfollow ei varmaan käy kipeästi.

Alex Stubbin selfieiden annan toistaiseksi olla.  Uteliaana seuraan, miten twiittivirta kehittyy kun vastuu alkaa painaa. Vai ehtiikö tuo ylipäänsä joskus huomaamaan, että hänellä on aika puuha liidatessaan Kokoomuksen kimppakivana vaalien yli.  Muistaakseni hänellä on twiittauksen ja kivan lisäksi jotain muutakin työtä, mutta siitä ei twiittiä tipu.

Unfollow voi olla aika armoton.  Se on melkein kuin loukkaus: Olet tylsä. Tai puhut liikaa.  Ihan tavallista kansalaista ei oikein kehtaakaan epäseurata, ettei tule paha mieli. Minä olen twitteriin liian tyhmä ja hidas. Ja tylsä.  En osaa 140 merkkiin mahduttaa mitään ajatusta.

Sitten on paljon työkseen ja työstään ja bisneksesstään twiittaajia.  Twitteriin voi kuulemma ostaa seuraajia, eikä maksa paljoa. Tuon artikkelin mukaan nettiarvosteluista korkeintaan kolmannes on oikeita.  Jos ei sentään voi ostaa kuuta taivaalta, hotellit ja ravintolat voivat ostaa tähtitaivaan.

Kun jää pohtimaan minäkuvaa yksin, seurassa, verkossa, olenko samanlainen?  Mitä saa näkyä, rakennanko itsestäni brändiä, onko minulla joku päämäärä. Miksi olen online, vai onko minulla vain onlife?  Eilen näin kaksivuotiaan lapsen isänsä kanssa kävelyllä.  Tai oikeastaan lapsi käveli facebookia räpläävän isänsä perässä. Suloinen some-perhe.

Onhan minulla toinenkin nettipersoona, eli Sairaan hyvä potilas.   
Siinä keskityn omaan sairasteluun ja terveyspolitiikan ajankohtaisiin asioihin.  Vähän samalla tavoin kuin kakku-  tai muotibloggaajat antaat reseptejä ja virkkuuohjeita, minä annan sairasteluvinkkejä.  Kolmas olomuoto on sitten "oikeat" verkkoartikkelit Potilaan Lääkärilehteen joita kirjoitan Mikon kanssa.   Ja Potilaan Ääni-kolumnit ovat sitten suunnilleen samaa kamaa, mitä blogiini kirjoittelen.  Paitsi ehkä hiukan sordiino päällä.  Eli kolmijakoinen nettipersoona.

Taidan nyt tilata sen kirjan.  Onhan julkaisija Oxford University Press.  Joku Facebook-kavereistani ei jättäisi sanomatta, että Oxfordissahan myös oma lapseni kapasitoitui kansainvälisiin tehtäviin,  Mutta minähän en ärsytä ketään kehumalla lapsiani julksesti, jookos?

Minusta olisi ihan kiva aloittaa vähän dialogia onlifesta (ei sentään afterlifesta).  Tähän blogiinkin  voi siis kommentoida. 



 Kuvassa laskuvarjohyppääjä, joka viettää syntymäpäiväänsä.  Tällaisen kuvan laittaisin itsestänikin, jos uskaltaisin.  Aikanaan uimamaisteritutkinto jäi saamatta, kun en uskaltanut hypätä kolmesta metristä.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Hyvä elämä talteen tai jätesäkkiin? Onnellisuuskoulu,osa 3

37. hääpäivä on otollinen hetki vaipua hetkeksi muistoihin. Kun lapset ovat pieniä, kiireisille ja väsyneille vanhemmille sanotaan: "He ovat pieniä niin vähän aikaa". Ei kai sitä silloin oikein ymmärtänyt.

Valokuvasulkeisissa olemme päässeet vuoteen 1994.  Sehän oli ihan äsken. Viimeksi kansioihin livahti kuvat Kalifornian Pebble Beach-golfkentällä, missä pelasimme koko perheen voimin. Valokuvien tärkeyden huomaa kai vasta sitten, kun ne menettää.  Ruotsissa palaa metsää tuhansia hehtaareita, ihmiset ovat joutuneet lähtemään evakkoon.  Mukaan voi pakata vain tärkeimmät, haastateltu sanoi: valokuvat.  Kun lehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa tulipalossa, valokuvat mainitaan tärkeimmäksi menetykseksi.

Olen pari kertaa katsonut Helanderin huutokauppakamarista kertovaa ohjelmaa.  Siinä tyhjennetään huutokaupattavaksi kuolinpesiä. Eli koteja, joiden omistajilla ei ollut ketään, joka olisi tullut jäämistöä katsomaan.  Valokuva-albumit menivät suoraan mustiin jätesäkkeihin. Ihan sydämessä vihlaisi - ajattele, on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ei ketään, joka olisi kiinnostunut tai välittänyt.

Meillekin oli vuosien saatossa kertynyt parisenkymmentä albumia, vauva-aikojen kuvia oli katseltu niin ahkerasti, että albumien lehdet irtoilivat kansistaan.  Ja jos tulipalon alta pitäisi jotain kiireesti tempaista mukaan, ei niitä olisi yhteen kassiin saatu. Epätarkat, tärähtäneet, päättömät ja huonot kuvat roskiin (kuinka niitä onkaan kuljetettu vuosia paikasta toiseen).  Jos joulusta 1988 on otettu 100 kuvaa, riittää pari-kolme.  Loput kortistolaatikkoon, jos jotakuta joskus kiinnostaa joulu 1988, voi katsoa. Tai sitten luottaa siihen, että parhaat kuvat on albumeissa. Albumeihin olen huolinut vain onnellisia hetkiä. Se on tärkeää, joka kerran kun otamme kuvan tai muiston esiin, muisto muuttuu.  Jotain vahvistuu ja jotain jää pois.  Sen vuoksi onnellisten kuvien katselu on mielenterveyden omahoitoa.

On siellä yksi kortistolehti: Hautajaiset.  Harkinnan jälkeen en heittänyt roskiin.  Saavat olla siellä.  Mutta jos haluan muistella Kauko-isääni tai vaikkapa rakasta Kyllikki-tätiä, katselen kuvia heistä hymyilevinä.  En heidän ruumisarkkuaan, olkoonkin kukkien peitossa.

Näin olemme järjestelleet itsellemme onnellisen elämän. Lapsen syntymät, kastejuhlat, rippijuhlat, joulut, Pebble Beachit, Legolandit, Disneyworldit, eri vuosien joulupukkikuvat, yhteiset lomat.  Kuvia eri kodeistamme vuosien varrelta.  Muisto palautuu mieleen jo yhdellä kuvalla, ei se vahvistu useammalla.

On tässä ollut aika iso työ.  Olemme silti Potkulautamiehen kanssa ylpeitä aikaansaannoksestamme. Parhaat kuvat on jo valikoitu erikseen ja loppu joutaakin jätesäkkiin. Jos pitää lähteä evakkoon, tiedämme, mitä otetaan mukaan.

Toisessa kuvassa trendikkäästi hääpäiväneilikat ja psykiatritystävämme tuoma mielialalääke, jonka säästimme hääpäivää varten.  Kuten huomaatte, myös psykiatrit ymmärtävät mielialakysymyksiä.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ikäsyrjintää eläkeiässä

Olipa hyvät seniorifestarit. Jatkoilla laulettiin ja tanssittiin aamuun asti.  Paitsi eihän se yö täällä kauaa kestä. Hotelli Panorama Levi  on aika hulppea paikka ikäihmisille.  Nyt ovat jo tottuneet, ettei tarvitse ottaa omia lakanoita mukaan.

Krigsholmin Mauno täytti äskettäin 90 ja uhkaa ensi vuonna jäädä eläkkeelle.  Jaksoi silti kolmeen tanssia. Maunulan Taito oli turvautunut sähköpyörätuoliin ja tanssahteli sillä oikein taitavasti, niin taitavasti, että tuolista loppui virta - vaan ei Taitosta.

Nikkisen Taimi kirjoitti Facebookissa, että festareilla oli monta vuoden 1956 rippikoulusta. On siis mukava tavata tuttuja.  Yli sata kilometriä pitkässä pitäjässä ei muuten niin vaan sattumalta rippikoulukaveriin törmääkään.

K65-festareilla keski-ikä lähenteli kahdeksaakymmentä. Onkin aika lohdullista olla kuudenkymmenen kun huomaa, miten hauskaa vanhanakin voi olla. Paitsi että vanhana bilettäminen onnistuu vähemmällä alkoholilla. Vähän olimme havaitsevinamme ikäsyrjintää - alle 75-vuotiaita ei juuri näkynyt. Eihän ketään voi pakolla juhlimaan määrätä.  Mielenkiintoinen ilmiö, liekö turhamaisuuden alalaji.  65-vuotias on liian nuori vanhusten seuraan...

Kun eläkkeelle siirtymisikää nyt niin perusteellisesti pohditaan, kannattaa huomata, että eläkettä kyllä halutaan  viimeistään 63-vuotiaana, mutta ketään ei saisi kutsua eläkeläiseksi. Raha kelpaisi, vaan ei titteli.

Kittilän Ihmiset ry on uskomattoman hieno yhdistys. Potkulautamiehen  perustama yhdistys on toiminut jo viisi vuotta. Siihen on toki tarvittu Kittilän yrittäjien ja ihmisten hyvää yhteistyötä ja talkoohenkeä. Ja paikalliset musikantit takaavat tahdit.




torstai 24. heinäkuuta 2014

Suomalainen oppii tervehtimään alle kahdessa vuodessa

Paluumuutettuamme Helsinkiin Kittilästä pari vuotta sitten puolisoni päätti ryhtyä sanomaan päivää naapureille. Kittilässä oli niin mukavaa, kun kaupan kassatkin juttelivat. Mieheni sanoo päivää myös bussissa vierustoverille.

Sitkeästi sanottuamme päivää kaikille naapurustossa noin vuoden, muutkin naapurit alkoivat tervehtiä hississä.  Nyt hiekkalaatikolta lapsetkin huikkaavat iloisesti: "Päivää" tai ainakin heilauttavat kättään.

Kerran roskalaatikolla sanoimme päivää ja ryhdyimme oikein jutustelemaan erään miehen kanssa.  Hänkin kertoi asuneensa liki kymmenssä maassa ja oudostelimme suomalaista tervehtimättömyyttä.  Siinä jutustellessa selvisi, että hän on rakkaimman kansakoulukaverini puoliso.  He asuvat nyt naapuritalossa. Roskalaatikolta voi löytyä vaikka rakkaita ystäviä. Hankimme liput samaan RSO:n perjantaisarjaan, tapaamme ainakin konserteissa ja joskus muutenkin. 

Tervehtiminen tekee kerrostaloasumisesta kodikkaampaa. Ei suinkaan tarvitse ryhtyä jutustelemaan kaikkien kanssa jos ei huvita, mutta tervehtiminen on helpompaa kuin hissin kattoon tuijottelu. Se vasta ahdistavaa onkin.

Nyt kun puhutaan vanhusten yksinäisyydestä, kaupungin ruokatsupparit eivät ehdi juttelemaan. Naapurit voisivat jutella toisilleen. Yksinäisyys on tervehtimättömyyden seurausta.  Jos ei tunne ketään, miksi odotetaan, että kaupungin pitää virkamiestyönä jutella.  Juttelu on hyvä aloittaa silloin, kun vielä kykenee itse hankkimaan juttuseuraa.  Se onnistuu esimerkiksi sanomalla päivää naapurille hississä.


keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Seniorifestarit Kittilässä on vanhustenkulttuuria

Lastenkulttuurista kyllä puhutaan.  Vanhustenkulttuuri on jotain sellaista, että mennään laulamaan vanhusten palvelutaloon hämä-hämähäkkiä tai muuta pirtsakkaa.  Kulttuurin on nykyisin oltava kaupungin verovaroilla järjestämää, koulutettujen ammattitaiteilijoiden tekemää.

Inkeri-äiti (kohta 92 v.) kertoo, miten Vimpelin nuorisotalolla oli iltamat, ensin piti olla puolitoistatuntia ohjelmaa ja sitten sai tanssia päälle. Nuorisoseuran (tai maamiesseuran tai työväenyhdistyksen, riippuen poliittisista voimasuhteista) toimintaa olivat myös näytelmät.  Takavuosina ei puhuttu erityisemmin kulttuurista.  Kulttuuria ei tuotu ihmisille, vaan ihmiset tekivät sitä itse, vaikka eivät välttämättä käyttäneet kulttuuri-sanaa.

Hesarikin julkaisi mielipidekirjoitukseni Seniorifestareita.  Se oli vastine kirjoitukseen, joissa vaadittiin vanhuksille seniorifestareita.  Meillä täällä Kittilässä seniorifestarit ovat oikeastaan illallistanssiaiset, ja ohjelmasta vastaavat ikäihmiset itset. Minähän olen alaikäinen K65-festareille, mutta pääsen silti mukaan, koska olen festareita järjestelemässä.

Hyvinvointivaltio ei tarkoita sitä, että valtio tai kunta tekee hyvinvoinnin.  Hyvinvointi lähtee ihmisistä.  Jotenkin on mennyt sekaisin se, että kuvitellaan rahan tarkoittavan hyvinvointia.  Rahalla voi ostaa tavaroita, mutta oikea hyvinvointi ei ole ostettavissa.  Se on yhdessä tekemisen ja olemisen iloa.

Lastenkulttuuri toki voi olla sellaista, että joku käy esiintymässä lastentarhoissa.  Vanhusten kulttuurin pitää olla sellaista, että ikäihmiset tekevät kulttuurinsa itse.

Netti on ihmeellinen keksintö.  Äitiyspakkaus on sovittu noudettavaksi matkalla etelään.  Tietysti 1000 kilometrin matkalle mahtuu monta paikkakuntaa. Nyt sattui niin kätevästi on ihan matkan varrella, ettei tule mutkaa montaakaan kilometriä.  Asioillahan on tapana järjestyä.



sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Tryffelihunajareseptit ja hillat kypsymässä

On supersomekokki Henri Alenin ja lempiravintolani Murun syytä, että innostuin kehittelemään salaatinkastikkeita. Assisissa shoppaillessa usutin matkaseuruettani ostamaan tryffeliöljyä ja tryffelihunajaa. Lupasin laittaa reseptit blogiin.

Ensin tietty pitää valmistella salaatinlehdet kunnolla.  Henri Alen opettaa sen hyvin videollaan.  Sitten hän vain toteaa, että salaatti tarvitsee vain hyvän kastikkeen, mutta sitäpä hän ei opeta. Paitsi että minä olen Alenia nuukempi ja käytän salaatista muutakin kuin parhaat keskilehdet.  Toivottavasti Alen seuraavaksi opettaa vinaigretten.

Murussa ja sen pikkusiskoravintola Pastiksessa otan aina alkuruuaksi vihreän salaatin, ei pelkästään nuukuuttani (maksaa noin 5 €), vaan siksi, että jälkiruuat ovat niiiiin hyviä. Muuten ei jäisi tilaa. Salaatissa on aina hyvä ja joskus erittäin hyvä vinaigrette, joista maiskuttelen ideoita.  Kotona sitten yritän saada samanlaista aikaiseksi.

Insalata verde á la Satu #somekokki
Vihreitä salaatinlehtiä, mielellään montaa eri lajiketta (nykyisin saa myös ihan hyviä kotimaisia valmiita salaattisekoituksia, esim. Mimi's mix tai Lempisalaatti). Myös juustohöylällä viipaloitu kurkku sopii mukaan vaan ei tomaatit ja paprikat.

2 rkl erittäin hyvää oliiviöljyä
2 tl tryffeliöljyä
2-3 tl balsamico-biancoa tai jotain muuta mieluisaa laatuetikkaa. Sherry vinegar myös käy
1/2 tl suolaa
1 tl tryffelihunajaa
maun mukaan pippureita, viher- ja sitruunapippuri käy hyvin.  Tryffelin makua ei kannata pippuroida hukkaan. 


Nämä pyöreäpohjaiseen pikkukupposeen ja sekoitellaan ponnekaasti ja maistellaan. Voi lisätä lusikallisen sitä tai tätä, kunnes löytyy mieluisa kokonaisuus.  Koska tryffeli on hyvää, voisi luulla, että sitä kannattaa laittaa oikein paljon. Ei, salaattikastikkeessa se on mukana vienosti mutta havaittavasti.

Öljyissä ja etikoissa on viisainta käydä Hakaniemen hallissa Roiniset Oy:llä.  Varmasti saa halvemmalla muualta, mutta näitä tarvikkeita käytetään vain lusikallisia.  Muuhun kokkaamiseen voi sitten käyttää huonompia aineita. Tryffelihunajaa saa Stockmannilta (noin 5 € purkki). Voi tietysti tehdä tryffeliöljystä ja juoksevasta hunajasta mutta ei tule yhtä hyvä.

Tämä vinaigrette sopii loistavasti myös prosciutto-hunajameloonisalaattiin.

Kaupan päälle Roomasta kaappaamani helppo ja hyvä kukkakaaliruoka. Voi tarjonta lämpimänä, mutta jääkaappikylmänä on parempaa.

Keitä kukkakaali peukalonpään kokoisiksi paloiksi pilkottuna reilusti suolatussa vedessä tavallista pehmeämmäksi vaan ei muusiksi.
Valuta, lisää pari ruokalusikallista kaprista ja lusikallinen kaprislientä, reilusti hakattua persiljaa ja lorauta reilusti hyvää oliiviöljyä päälle. 

Aamun golfkierroksella tarkistin 18. tiin ympärillä hillatilanteen, nätisti ovat kypsymässä.  Viikon verran on aikataulu myöhässä.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Äitiyspakkaus on Suomi-brändin ytimessä

Äitiyspakkaus on kuin Suomi-brändi tai Juha Sipilä: käytännöllinen, toimiva ja vähän tylsä. Maailmalla luetuimpia Suomea  koskevia artikkeleita on  BBC:n juttu pahvilaatikoissa nukkuvissa suomalaisvauvoista. Kelan äitiyspakkaus on  niin suomalaisuuden ytimessä.  BBC:n juttuun haastateltu suomalaisisä kertoo, että heidän asuessaan Englannissa appivanhemmat ostivat äitiyspakkauksen ja toimittivat sen Lontooseen.

Inkeri-äiti (kohta 92 v.) sanoi, että lapsenlapsenlapselle Ranskaan pitää hommata äitiyspakkaus.  Inkeri-äiti on ihan oikeassa.  Ajattelin, että sen voi ostaa.  Ei onnistu. Venäjä uhoaa suojelevansa kansalaisiaan, vaikka he asuisivat ulkomailla.  Suomen ulkomailla asuvat ja synnyttävät kansalaiset eivät saa edes äitiyspakkauksia, jotka olisivat tarpeellisia uusille suomalaisille.

Aiemmin niitä sai ostaa, kunnes EU:n myötä tuli kilpailuttamislaki.  Ja sen vuoksi pakkauksia ei voi myydä, kun ovat osa hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa.  Ei kai ole tarpeen muuttaa kilpailulakia, eiköhän se menisi ihan asetuksella tai vain toimintaohjeella, että äitiyspakkauksia voi myydä Suomen sosiaaliturvan ulkopuolelle oleville Suomen kansalaisille.  Todisteeksi valokopio voimassaolevasta Suomen passista ja raskaustodistus.

Kansainvälistyneitä suomalaisia on maailman joka kolkassa.  Miten hyvää Suomi-brändille tekisikään, kun äitiyspakkauksia esiteltäisiin suvulle ja tuttaville.  Tällainen järkevä, toimiva ja käytännönläheinen hyvinvointivaltio Suomi on.

Nyt käyntiin kampanja:  Ulkomailla asuvien Suomen kansalaisten pitää saada ostaa äitiyspakkauksia kohtuuhintaan. Samalla siirtyy hyvää suomalaistraditiota eteenpäin.  Vain Suomi voi olla noin pilkuntarkka kilpailulakinipotuksellaan.

Olen EU-myönteinen ihminen, mutta äitiyspakkaus on taas yksi esimerkki huonosta EU-byrokratiasta.  Suomalaisäitien vauvojen pitää saada nukkua pahvilaatikoissa kaikkialla maailmassa.  Järkeä toki saisi käyttää Kelakin.  Alexander Stubb oli näkyvästi mukana Suomi-brändin kohotuskampanjassa. Tässä hänellä olisi hyvä sauma ilmaiseen Suomi-brändäykseen.

Microsoftin irtisanomisuutisten jälkeen Juha Sipilä löysi  irtisanotuille insinööreille töitä. Pitää tehdä maailman parhaan terveydenhuollon tietojärjestelmät, joita voisi viedä maailmalle. Jan Vapaavuori kiirehty tyrmäämään Sipilän ideat blogissaan. Äitiyspakkaus on hyvä mainos.  Ollanko jo alkua pitemmällä, pohdin toisessa blogissani.






lauantai 5. heinäkuuta 2014

Onnellisuuskoulu, jatkokurssi itsetunnosta ja ilosta

Sateinen kesäsää on tarjonnut oivallisen tilaisuuden järjestellä vanhoja valokuvia ja papereita. Muistelu on mukavaa, varsinkin kun muistaa muistella hyviä asioita.  Valokuvien järjestelyssä voi elää hyviä muistoja uudestaan.  Surulliset, tärähtäneet, päättömät ja epätarkat kuvat joutavat roskiin. Entisinä aikoina kun valokuvat olivat kalliita, kaikki kehitetyt ja maksetut tallentuivat albumeihin.

Seuraavana sadepäivänä voikin nauttia sateen ropinasta ja sukeltaa hyviin muistoihin, vaikkapa valokuvasulkeisiin.  Ilo pintaan!  Sitten kun on aika lähteä saattohoitolaan tai dementiayksikköön, pitää olla valmiina iloinen mappi rakkaimmistaan ja elämän iloisista hetkistä. Heitin pois myös muutaman kuvan, jotka muistuttivat ikävistä ihmisistä. Oli monta kuvaa hääpareista. Moni oli jo ehtinyt eroamaan ennen kuin kuva ehti albumiin.

Etsin papereista ahkerasti lasten neuvolakortteja 30 vuoden takaa.  Hulttioäitinä olen ne kyllä pannut talteen niin hyvin, ettei niitä mistään löydy.  Rokotustiedot ovat tarpeellisia myös aikuisena. Löytyi myös lasten koulutodistuksia 20 vuoden takaa. Englannissa koulutodistukset ovat vähän erilaisia, ei numeerisia, vaan jokainen opettaja kirjoottaa muutaman lauseen arvion.

Puhutaan suomalaisten huonosta itsetunnosta.  Ehkä kiitettävä numero antaa itsetuntoa.  Mutta entäpä tämä opettajan arvio varhaisteini-ikäiselle nuorelle naiselle? Mukavaa luettavaa toki vanhemmillekin. Suomessahan ei lapselle saa näin sanoa.  Sehän ylpistyisi.

"A scholar and and a lady.  (She) continues to impress me with her maturity and general affability! She is also unrequirocably, a highly intelligent girl who has for the most part made mincemeat of the G.C.S.E mock exam (preliminäärikokeet) questions. This is an outstanding performance.

Vasta sitten opettaja jatkaa: She needs to devote just a little more time to evaluation" etc.

Kokeiden korjaaminen englanniksi on "marking papers".  Ja siellä tosiaan koulun kokeisiin merkataan oikein olevat kohdat.  Onhan Pisa-pistesaavutukset varmaan hyviä ja ehkä ne nostavat Suomen kansan kollektiivista itsetuntoa, mutta...  Otetaanko Suomessa koulusta vanhempiin yhteyttä kun on jotain hyvää kerrottavaa.  Ei, meillehän riittää pisteet tai numerot.



keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Valtion taiteilijaeläkettä hakemaan


Muurahaispesää katsellessani muistin, että valtion taiteilijaeläkkeitä on taas jaettu. Järjestelmä perustettiin poliittisesti hyvään aikaan vuonna 1974, jolloin voitiin huolehtia tovereiden toimeentulosta. Silloin ehkä eläkelainsäädäntö oli sen verran uusi, että kaikki taiteilijat eivät osanneet säästää pahan päivän varalle. Nyt järjestelmä on aikansa elänyt.

Täyden taiteilijaeläkkeen voi saada, jos vakituiset tulot ja oma työeläke on alle 2600 euroa kuukaudessa. Täysi eläke on 1300 euroa siihen päälle. Tämä on niin väärin.  Miksi joku työ on arvokkaampaa kuin jonkun toisen työ?  Eikös tämä nyt sopisi työn ja oikeudenmukaisuuden puolueelle demareille.  Tunnen monta pienyrittäjää, joiden eläke ei ole lähelläkään 2600 euroa, silti he ovat ikänsä maksaneet YEL-maksujaan. Taitelijoilla on saattanut olla verottomia työskentelyapurahoja, josta he eivät vaan itse vaivautuneet maksamaan eläkemaksujaan. Ja tulkinta säännölliset tulot tarkoittaa kuukausipalkkaa, siihen ei kuulu palkinnot, lainauskorvaukset, satunnaiskeikat, Teosto-korvaukset, kustannussopimukset...

Kyllä ahdingossa olevat taiteilijat voisivat aivan samalla tavoin mennä sossuun hakemaan toimeentulotukea kuin muutkin työtä tehneet.  Etenkin kun taiteilijat pääsevät muita yrittäjiä halvemmalla eläkemaksuissaan, jos vain viitsisivät hoitaa maksunsa.  Eläkkeistä säästyvät rahat voi sitten käyttää niin, että verottomista apurahoista maksetaan eläkevakuutusmaksut.

Taitelijaeläkejärjestelmä pitää lopettaa sen vuoksi, että se on epäoikeudenmukainen.  Me muurahaiset maksetaan heinäsirkkaveroa.  Systeemi on jäänne taistolaisajoilta ja loukkaus freelancereita ja muita itsensä työllistäviä pienyrittäjiä kohtaan.

Omasta eläketurvastaan huolehtimatta jättämistä ei pitäisi palkita.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Onnellisuuskoulussa oppimisen iloa

Positiivinen psykologia on vahvasti tulossa.  Kuvassa näkyy 17. väylän greeni, joka on mainiossa kunnossa ja 20 asteen aurinkoisessa kelissä pelailin (tosin vain 9 reikää). Etelässä kai sataa ja ihmiset kärsivät sääherkkyydestä.  Minäkin olen sangen sääherkkä, kun aurinko paistaa sopivasti ja käy lempeä tuulenvire, elämä tuntuu hyvältä. Jos joka päivä olisi yhtä hyvät kelit, ei tästä osaisi riemuita tällä tavoin.

Pelissä oli ehkä tämän vuosituhannen parhaita lyöntejä. Lihasmuisti on ihmeellinen asia, joissain oivallisissa olosuhteissa lyönti onnistuu, pallo menee pitkälle ja juuri sinne, mihin tähtäsit. Osumasta kuuluu täsmälleen oikea napsahdus. Swingin jälkeen huomaa seisovansa täsmälleen oikeassa loppuasennossa.  Käännyin takaisin seiskalta ja pelasin kaksi reikää yksin. Tai tarkemmin ottaen kaksin. Winchesterissä perheellämme oli erityinen onni saada golftunteja David Milleriltä.  Miller oli aikanaan pelannut ja pärjännytkin European tourilla. Niinpä kuuntelin mielessäni Millerin puhetta.

Olin jo pitkään ollut sairastelevainen ja nähnyt niin monta fysioterapeuttia ja lääkäriä, joiden tehtävänä oli Kelaa varten luetella kaikki minusta löytämänsä viat.  Kuin koulussakin entisinä aikoina korjattiin kokeet ja niistä näki sitten vain opettajan punaisella merkitsemät virheet.  Miller aloitti tunnin ja sanoi: "Lyö muutama pallo".  Sitten hän katsoo, mikä osa swingistä toimii.  Ja sitten "we will build on what you have got".   Eli rakennetaan sen päälle, mikä toimii, ei haeta virheitä.

Tässä on onnellisuuskoulun ensimmäinen oppitunti.  Minähän olen pätevöitynyt onnellisuudessa käytyäni Bhutanissa kaksi kertaa.  Nyt kun ulkomaan uutiset ovat pelkkää sotaa ja terrorismia, Bhutanista kuuluu hyvää.   Siellä UNDP opettaa kansalle demokratiaa ja hallinnon läpinäkyvyyttä. Ja koska viisas lapseni tekee siellä työtä, niin voi luottaa, että tuloksia syntyy.

Onnellisuudessa on se mielenkiintoinen ominaisuus, että se ei ole sattumaa.  Onnellisuustyötä voi tehdä niin Bhutanissa kuin omassa päässään tai omassa kehossaan. Hyvä golflyönti edellyttää tasapainoa, painonsiirtoa, kehon hallintaa, ajoitusta, koordinaatiota.  Olen kohta kaksi vuotta tehnyt säännöllisesti Method Putkisto-syvävenyttelyä.  Se on vähän kuin Pilatesta mutta ehkä hieman analyyttisempää.  Siinä voi käyttää myös aivojaan. Olen ollut vuosien saatossa niin monenlaisen jumppaohjaajan tunneilla, että voin melkoisen syvällä kokemuksen rintaäänellä sanoa, että Jenny Karkulahti-Miettinen Arabianrannassa  on ylivertaisen hyvä ja vielä mukava.

Tästä pääsemme onnellisuuteen: loisteliaat golf-lyönnit eivät olleet onnenkantamoisia, niissä oli mukana David Millerin opetusta ja Jennyn tunneilla ja omalla työllä takaisin saatua vartalon hallintaa. Niinpä onnellisena olen kiitollinen hyville opettajille mutta voin myös olla tyytyväinen itseeni. Olen tehnyt töitä, ja tänään iloitisn työn tuloksista.  Kaunis sää ja kaunis kenttä ja hyvä seura oli mielialalääke.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kittilässä ei nyt kirjoiteta hoon päälle



Lapissa puhutaan hoon päälle.  Murre ei ole ihan helppo opittava, amatööreiltä menee helposti hoot väärin. Näköjään olen täällä kovasti kirjoittanut hoon päälle.  Näppis on ollut kovassa käytössä, onhan tällä pari kirjaakin väsätty.  Myös ree hoon vieressä on jäykistynyt.  Se on vähän kuin Parkanon murre.  Siellähän tunnetaan kolme D:llä alkavaa automerkkiä: Rotke, Ratsun ja Riissel-mersu.

Ei se oikeastaan mitään koulukiusaamista ollut, mutta naapurin likkojen kanssa koulusta kotiin kävellessä tuli erimielisyyttä vihreän oikeinkirjoituksesta.  En myöntynyt siihen, että vihreä kirjoitetaan d:llä ja niinpä tönäisivät minut ojaan.  En siis pienenäkään ollut helposti luovuttavaa sorttia.

Kittilässä on taas hyvä olla.  Säätila on vain pukeutumiskysymys. Golf-kentällä ei ole tarvinnut yhtään palella eikä silti toppatakkia ole tarvittu. Täällä on myös hiljaista. Verenpainekin oli 120/75 tai jotain sinne päin.

Oli hyvä, että tuli luettua tarkkaan New Scientistin kipulääketesti.  Arcoxia toimii täsmälleen niin kuin testissänitestissä sanotaan.  50%:n lievitys 6 tunnin ajaksi. Onneksi sitä oli täälläkin jo valmiiksi kaapissa.

Minullahan on kuluneina vuosina ollut suunnaton etuoikeus tutustua Kittilän ikäihmisiin. Heiltä olen kuullut paljon muisteluja siitä, kuinka Lappia jälleenrakennettiin sotien jälkeen. Eihän Rovaniemeltä Kittilään ollut edes kunnon tietä. Viinakauppaan siis oli matkaa. Mutta onneksi eräs Alkon johtajista rakensi mökkinsä Leville ja saman tien tuli päätös viinakaupasta Kittilään.

Sotien jälkeen politiikka oli täällä aika kovaa. Joka syrjäkylälläkin marssittiin vappuna, maalaisliittolaislapset (nyk. kepu) sitten seisoivat tien varressa yleisönä. Nyt taas on ollut valtataistelu kovaa Levin Hissiyhtiön ympärillä.  Sodassa tulee collateral damage eli oheisvaurioita. Toivotaan siis, että vauriot eivät jää pysyviksi ja päädytä asemasotaan eri leireissä.

Levi-hotellissa oli toistasataa vanhusta paikalla.  Oli ihanaa tulla halatuksi niin moneen kertaan jälleennäkemisen ilosta.  Läsnä oli silti vanhenemisen toinen puoli.  Jokunen vanha jo kauan sitten 80 täyttänyt tuttu tulikin yksin, ei ollut enää puoliso mukana. Kun edellisestä tapaamisesta on kulunut jo liki vuosi, ei olekaan tahdikasta kysyä, mitä puolisolle kuuluu.  Lämmöllä muistelen kaikkia niitä, jotka eivät tänään olleet mukana.  

Nyt on vaihdettu uusi näppis. Tämä onkin parempaa mallia.  Tästä kuuluu sellainen mukava tarmokas ropina, josta kuuluu sopivasti toiseenkin huoneeseen, että taitavasti ja päättäväisesti naputellaan tekstiä maailmalle.







perjantai 20. kesäkuuta 2014

Tietoturva ja dementiapompulat muistin tukena

Suomen kesä todellakin on lyhyt ja vähäluminen. Kuva on terassilta juhannusviikolta.  Mutta jo kello 9.40 tiiasimme reippaasti. Sää on loppujen lopuksi mieliala- ja pukeutumiskysymys. Mikä siinä onkaan, että juuri juhannussää on niin tärkeä? Talvella taas joulusää, onko lunta.  Nyt ei pidä marista kun on juhannuksena lunta, eli ilmastonmuutos on todellakin totta, vaikka amerikkalaiset eivät ilmastonmuutokseen uskokaan. Heidän mielestään Jumala loi maan, eikä ilmasto voi muuttua.

Golfkierros oli rattoisa, pelasimme oikeaa vammaisgolfia.  Marjan kanssa ihastelimme sitä, kuinka mukavaa onkaan, että kuulolaitteet on keksitty. Jostain syystä kuulolaitteet koetaan hävettäviksi, ei puutu kuin Tena-vaipat niin vanhus-kriteerit täyttyy.  Voisitteko kuvitella Lenitaa tai Aira Samulia kuulolaitteen kanssa?  Eli supervanhukset ovat väsymättömiä Duracell-pupuja esimerkiksi meille kuolevaisille.  Menestyksekäs supervanhuus onkin uusi julkkisten pätemislaji.

Ennen ihailtiin lapsia, jos he oppivat lukemaan 3-vuotiaana, nyt ihaillaan vanhuksia, ovat noin vanhoja ja vielä osaavat lukea. Minullahan mättää lähimuisti. Siksi Marja ostikin minulle dementiapompulat. Ne ovat huonon golfarin ulkoiset Tena-vaipat, huonon pelitaidon ja muistin näkyvä stigma. Golfiin vihkiytymättömille kerron, että dementiapompulat ovat kuin rukousnauha, pallukka siirretään nauhassa jokaisen lyönnin jälkeen. Tuloskorttiin merkitään joka reiälle pampulamäärä.  Ei siis tarvitse rasittaa muistia.  Nuorena dementiapompuloita ei tarvittu kahdesta syystä: 1) oli vähemmän lyöntejä 2) oli enemmän muistia.   Niinpä siis nöyrästi pelaan dementiapompuloilla ja kuulolaitteella, Eccon vaivaisenluuarmollisilla mummukengillä ja nautin elämästä. Elämäntarinaani paremmin tuntevat ehkä muistavatkin, että on ollut aikoja, jolloin 100 metriäkin on ollut liian pitkä kävelymatka.

Kotikutoinen supervanhuus

Niinpä tällä hetkellä elän omien laatukriteerieni mukaan todellista supervanhuutta.  Kiitos, tämä riittää minulle hyvin. Lähtiessäni pelaamaan laitoin äly-Lumiaan Sports Trackerin  päälle. Niinpä voinkin sanoa, että 9 reikää Levi-golfilla kuluttaa 482 kilokaloria ja matkaa kertyy 5.14 kilometriä.  Sports Tracker on hauska ilmainen applikaatio, lelun voi ladata ilmaiseksi netistä.  En muuten tiennytkään, että se on suomalainen keksintö. Olin jo ostamassa sykevyötä Intersportista, mutta väittivät, ettei käy kuin iPhoneen ja Symbianiin.  Nyt olen heitä viisaampi. Googlasin juuri, että sopii Windows 8.1:een ja saatanpa lisätä sykettä joskus.

Vanhuksia ja muistisairaita innostetaan tekemään ristisanatehtäviä.  Niihin ei järkeni enää riitä, siksi askartelen näiden älyvekottimien kanssa. Olen melkein innostunut, olemme aloittaneet uuden juttusarjan
Potilaan Lääkärilehdessä. Tutkailemme, miten tavallinen mummu voisi hoitaa terveyttään (mutta etenkin sairauksiaan) eTerveysohjelmien kanssa.  Lääkelistoista jo teimme  jutun . Kirjoitan Mikko Lehtovirran kanssa ja Mikko on sekä hauska että viisas ihminen.  Häntä kannattaa seurata myös Twitterissä.

Tietoturvaa ja lentoturvallisuutta

Kuulemma myös CIA twiittaa, milloinkas KGB?  Ja olisihan kivaa, jos Koti-Supokin laittaisi pikku twiititn silloin tällöin. Tanskassahan oli skandaali, kun roskalehdet olivat vakoilleet kuningasperheen luottokorttiostoksia reaaliajassa.  Mutta osaa joku täälläkin.  Varattiin Finnairilta lentoliput Pariisiin. Parin tunnin sisään Blue1 lähetti sähköpostiin tarjouksen Pariisin-lennoista ja myös Norwegian ehti saman tien.  Eivät ne muuten mainosta kuin ehkä kerran kuussa. Kumpaakin lentoyhtiötä olen käyttänyt joskus.

Päätin pysyä uskollisena Finnairille viimeksi Delhiin laskeuduttua.  Osuimme kovaan ukkosmyrskyyn ja olimme jo muutaman metrin päässä kiitoradasta kun kapteeni kylmän rauhallisesti teki kolme kertaa ylösvedon ja kuulutti luottamusta herättävällä äänellä ettei ole mitään hätää. Totesin, että jonkun muun firman koneessa olisi pelottanut.



sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Stubbin inspiroimana yksi pointti ja hillakin kukkii

Hurautettiin maan halki, runsaat 10 tuntia, josta minä ajelin ehkä kolme.  Ihan hyvä työnjako.  Ranuan kautta on parempi reitti Kittilään. Liikennettä vähän, poroja yleensä enemmän, nyt vain yksi.

Taas on ilmastoiduttu, hiljaisuus puhuttelee.  Tuntuu lomalta - ikäänkuin eläkeläisen elämä olisi muuta kuin lomaa. Täällä Kittilässä asuessani vitsailin, että muutan kirjani Kittilään oitis, kun Kepu on hajasijoittanut Meilahden sairaalan tänne. Ja nyt olen oikein iloinen, että voin olla lomalla eikä tarvitse ajatella sairastamista.

Helsingissä kävin elämäni ensimmäistä kertaa Itäkeskuksessa, ei ole ennen tullut sinne asiaa. Kaivokadun Eccossa sanoivat, että Itäkeskuksessa on golfkenkiä.  Niinpä sinne ja olipa siellä mukavaa.  Kaupoissa oli jotain omituista ja harvinaista.  Oli siis ammattitaitoisia, ystävällisiä ja palveluhenkisiä myyjiä.  Tuli sitten ostettua Espritiltä oikein kukkamekko Kittilän Ihmisten tanssiaisiin. 

Ikäihmiset kun laittautuvat parhaimpiinsa ja minulla kun on ollut ohjelman kanssa niin kiirettä, että en ole lainkaan ehtinyt tälläytyä eikä minulla ole ennen ollut liehuvahelmaista kukkamekkoa.  Oli hyvä tulla tänne.  Aamulla lähdimme testaamaan uudet golf-kengät, kierrokseen sisältyi kolme hienoa lyöntiä, yksi komea rautaviitonen, wegde sadasta metristä lipulle ja yli kymmenmetrinen putti.  Sitten oli montakymmentä huonoa.  Mutta tässä siis se pointti.  Stubbilla on kolme pointtia, mutta minulla on vaivaisgolfiin tämä yksi:  muistellaan niitä hyviä lyöntejä, onnistumisia. Samaa pointtia voi lainata muuallekin elämään.  Mitäpä noita pettymyksiä märehtimään.

Hilla kukkii - kuvassa 18. tiin kohdalta suopursuja, hillaa, Taalojärveä ja Levitunturia, voi itse päättää, mikä pointti sykähdyttää.  Uhkaa tosin hallanvaara eli yöpakkaset.  Johtuu varmaan Putinista.

Mieliala on oikein luottavainen. Mieltä lämmittäviä lääkärissäkäyntikokemuksia täältä.

#ecco #pointti #hilla


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Lappiin hillankukintoja tutkimaan

Säätiedotuksista puuttuu yksi ulottuvuus kun ei tiedä, onko hilla kukassa. Olenhan niin monta vuotta huolehtinut hallasta.  Kittilässä kun on vielä niin paljon vanhoja ihmisiä, joille hilla on tärkeä asia. Samalla tulee ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä etenkin siellä syrjäisemmillä kylillä, Tepastossa, Raattamassa, Kaukosessa, Molkojärvellä, Kiistalassa, Kallossa... Taidan tuntea ihmisiä Kittilän joka syrjäkylästä. Heinäkuun lopussa taas nähdään tanssiaisissa. Vähitellen siellä kylät tyhjenevät, Salangissa ja Pokassa asukasluku on alle kymmenen, ja heilläkin on paljon ikää. Pokasta kirkonkylään ja terveyskeskukseen on sata kilometriä.  Siksi vähän huvittaa tämä helsinkiläisten marina siitä, että terveyskeskukseen tulee ratikalla matkaa ihan kolme pysäkinväliä.

Kesän kohokohta on tietysti Kittilan ihmisten tanssiaiset ja golf-kisat.  Vielä mahtuu muutama joukkue.  Kisaan osallistuvat pääsevät mukaan tansseihin ja eiköhän ne taas yöjameilla jatku.

Viime vuonna Volvo-vanhus (vm. 1995) kulki Helsinki-Kittilä-Helsinki-reitillä aika monta kertaa. Lapissa on yöttömät yöt.  Tylli on tehnyt pesän Levi Golfin nelosväyllän keskelle.  Se on merkitty huolella.  Toivottavasti tylli-rouva saa pesueensa siivilleen vaikka pesäpaikan valinta ei vaikuta kovin onnistuneelta.  Olen seuraillut pesäuutisia Levi Golfin Facebook-sivuilla.

Nykyisin kun voi seurata tapahtumia ei vain kotimaan toiselta laidalta vaan ympäri maailmaa. Uutiset ja lehdet samoin kuin hillakukat näkyy netissä.  Kimiä ja Valtteria Formulasta seuratessa muistui mieleen kun palasimme Englannissa pari vuotta asuttuamm.  Iltapäivälehdessä oli otsikoita: Kike tai sitten Keke,  mitä ihmettä? Kesti pitkään ennen kuin myös lehteä lukiessa palasi kartalle. Eipä olisi arvannut, että jonain päivänä Kike näyttää muskelinsa eduskunnassa ja Keken poikakin voittaa formulakisoja.  Vanhaksi eläminen on mielenkiintoista.


Lähipäivinä tästä päästäneen liikkeelle. On vaan tuo terveydentila konstaillut viime kuukausina niin kovasti, että on viisainta olla tekemättä liian tiukkoja aikatauluja.  Sairasteluseikkailut tarkemmin tuolla.  Ensi viikolla toivon mukaan saatte jo kuvia kulleroista ja hillankukista. Tupasvillasuolla on myös hyvä silmää lepäyttää.

Kuvassa vielä Juhannusruusuja Arabianrannasta











tiistai 27. toukokuuta 2014

Saammeko some-brändätyn pääministerin?

Poliittista analyysia eurovaaleista valuu joka tuutista. On tunnustettava, että Hesari on hyvä lehti. Silti minua ärsyttää linkit Hesarin uutisiin Facebookissa ja Twitterissä.  Minähän osaan jo lukea itse.

New Scientist (10/5 s.n28-29) kirjoitti sosiaalisen median pettäneen korkeat odotukset.  Luultiin verkottumisen lisäävään demokratiaa, orastava arabikevät lupasi uutta avautumista vapaalle tiedonkululle ja muuta sellaista toivorikasta tietoyhteiskunnan parempaa uutta tulemista. Miljardi ihmistä käyttää Facebookia ja 600 miljoonaa Twitteriä. New Scientistin mukaan somea käytetään enää vain boostaamaan statusta tai egoa ja usein brändiä tekevät ammattilaisbrändääjät. 

Politiikka on muuttunut some-brändien kilpailuksi. Otetaanpa esimerkiksi Alex Stubb. Hänen somevirtuaalipersoonansa on lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Selfietä, tiimin hengennostatuskiitoksia... Hän on kuin parin vuoden takainen kauhakuormaajalla Suomen läpi ajanut tykkäyksiä kerännyt ja kerjännyt nuori mies, jonka me kaikki jo olemme unohtaneet.  

Sosiaalisesta mediasta onkin tullut jotain ihan muuta.  Someen tuunataan ja brändätään henkilöitä, joiden ei edes tarvitse olla kovin totta. Jokainen voi arvioida ystäviensä Facebook-päivityksiä, miten kätevästi ihan tylsä ihminen voikin tehdä itsestään viisaan ja fiksun ja linkittää somia some-kuvia.

Yllättävää kyllä, perussuomalaistenkin mepit ovat some-henkilöitä.  Halla-aho Hommafooruminsa kanssa ja Sampo Terho ahkerana bloggaajana.  Enää ei tarvitakaan tupailtoja ja puhetaitoja. Kunhan kirjoittaa tarpeeksi kärjekkäästi tulee jakoja, näkyvyyttä ja näköjään ääniäkin.

Useimmilla meistä on kaksi persoonaa: oikea ja some. Somessa kun on niin helppo valehdella jäämättä kiinni: sillä on niin paljon sellaista, minkä voi jättää postaamatta. Ja on mahdollista brändätä itseään postaamalla tutkitusti tykättäviä asioita. Mutta miten käy pääministerin, joka joutuu tekemään epätykättäviä asioita.  Senpä vuoksi Kokoomuksen puheenjohtajakisa on kiinnostavaa seurattavaa. Saammeko some-pääministerin? Sitten onkin neulan hakemista heinäsuovasta, kun yrittää etsiä some-pölötykseltä oikeasti poliittisia linjauksia kimppakivan seasta. Some-analyyttisesti Jan Vapaavuori näyttäisi olevan eniten pääministeriainesta.  Tämä on oikeastaan EU-vaaleja kiinnostavampaa. Onneksi ei tarvitse äänestää tästä asiasta.

Voi sentään, näin ex-demarin rouvana pohdituttaa, miten demarit nyt käyvät Antti Rinnettään brändäämään, että tulisi tykkäyksiä.  Siinä on Mikael Jungerilla miettimistä. Muuten mielestäni paras some-demaribrändi on Ville Jalovaaralla, jolla on ihan itse ajateltuja tuoreita kannanottoja, jotka näköjään menevät läpi myös Hesarin yleisönosastossa.  Siinä ehkä demareille uusi toivo.

Sosiaalinen media ei enää olekaan ihmisten verkostoitumista ja yhteydenpitoa.  Sosiaalinen media on väline itsensä kaupitteluun. Ihan muutaman kuukauden sisällä "tavallisten"  - mikä nyt sitten tavallinen onkaan - ihmisten osallistuminen on lähes loppunut.  On vain linkityksiä, ahkerimpia ovat toimittajat, jotka jakavat lehdessä jo julkaistuja kirjoituksiaan.

Niinpä minäkin jaan tämän blogini Facebookissa ja twitterissä, mutta en onneksi ole ehdolla mihinkään enkä kaupittelemassa mitään.


 

Kuvassa keväinen lounas. Kerran vuodessa on kiva ottaa esille Winchesterin Phillips´in huutokaupasta halvalla ostettu alpakkakalusto.  Olkoon esimerkkinä brändäyksestä. Joku toinen olisi jättänyt alpakan mainitsematta.   Tryffelikinkku on Hakaniemen hallista Roiniset Oy:stä. Hollandaise-kastike Blå Bandia pussista. Kielot sentään itse poimittuja.






perjantai 16. toukokuuta 2014

Mitä hyvää Sinulle kuuluu?

Pikkuserkkuni jäljitti minut soittaakseen.  Satu Salosille oli löytynyt 81 puhelinnumeroa. Blogista oli päätellyt osoitteen oikein.  Hän soitti välittääkseen terveiset amerikkalaiselta pikkuserkulta, jonka olin takavuosina tavannut.  Pikkuserkkku kertoi aloittaneensa puhjehtimisen 63-vuotiaana.  Hän oli haaveillut purjehduksesta ikänsä ja totesi, että jos aikoo ehtiä, on syytä aloittaa.  Niinpä hän osti purjeveneen ja onkin kolunnut jo Pohjanlahtea pitkin ja poikin.  Minulla lienee aika paljon pikkuserkkuja, isälläni oli 67 serkkua (ja vieltä viltin toiselta puolen kai jokunen lisää, mutta niitä ei ennen vanhaan laskettu). En siis suinkaan kaikkia tunne.  Pikkuserkkuus on kuitenkin kiinnostavaa, pitäisi oikeastaan tutustua heihin enemmän. On äärimmäisen mielenkiintoista tunnistaa suvun ominaispiirteitä, ja näin aikuisemmalla iällä se vielä korostuvat.  Jollain tarvoin jyrkentyvät ääriviivoilltaan vaikka vanhuus saattaa leppoistaa ja pyöristää muuten elämänasenteita.

Satakuntalaisten laulussa lauletaan tanakalla poljennolla: "siellä Satakunnan kansa, tyynnä kyntää aurallansa, maata isien"  Juuri tuollaisia vakaita ja työteliäitä isänmaallisia pikkuserkkuja minulla on Kokemäkijoen varrella. Olen heistä yhtä ylpeä kuin Vimpelin Saarikentän laitamien pikkuserkustosta.  Mikä mahtava yhdistelmä!

Pikkuserkku opetti sanonnan: Mitä hyvää Sinulle kuuluu?  Yritänpä pitää mielessä, hänelle kuului hyvää, oli purjentinut ja kierrellyt Amerikoissa sukulaisia tervehtimässä. Mitäpä niitä huonoja kuulumisia veivaamaan.  Osittain se kuulunee satakuntalaiseen luonteenpiirteeseen.  Varautunut satakuntalainen ei hevin ryhdy kipupisteitään erittelemään julkisesti.

Minullekin kuuluu paljon hyvää.  Huonot asiat olen ulkoistanut sairastelublogiin, kunhan ehdin kipujen uusimmat käänteet sinne rekisteröimään.  Odotan jännityksellä ja ilolla Radion Sinfoniaorkesterin tämäniltaista konserttia.  Aluksi on joku RSO:n tilaama kantaesitys, joka voi olla mielenkiintoinen tai sitten ei.  Lopuksi Tsaikovskia, joka on pienestä pitäen ollut mielisäveltäjäni. Jos oikein kaunista on, saatan pikkuisen itkeä tirauttaa.  Pitääpä muistaa ottaa nenäliina mukaan.   Eikä tässä kaikki.  Kapellimestarina on Santtu-Matias Rouvali ja hänen olemuksensa on niin aurinkoinen, että toivottavasti se tarttuu ja valaistumme kaikki. Meillä on Musiikkitalossa sellaiset hassut paikat siinä orkesterin sivussa, että näemme oikein hyvin myös kapellimestarin.  Ja eturivistä näkee lukea soittajen nuotitkin.  Eli jos ei kiinnosta kuunnella, aina riittää katsottavaa.

Muutakin hyvää kuuluu.  Kielot ovat jo nupulla tuossa ihan lähistöllä.  Kieloja en ole poiminut ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen.  Se on ollut sunnnitelmissa jo pitkään ja 63-vuotiaana on hyvä toteuttaa unelmiaan, vai kuinka?

Mitä hyvää Sinulle kuuluu?
Ilahdutan Sinua The Imperialin aulan orkidea-asetelmalla.  Ja itse poimittu kielo kertomassa kevään tulosta.









#RSO #musiikkitalo #purjehdus

lauantai 10. toukokuuta 2014

Kirjoituskuulumiset ja kevätkävelyjä puistoissa

Huomasin, että tällä viikolla tulee kaksi vuotta viimeisen kirjani ilmestymisestä.  Totesin sen vähän haikeana.  Viime viikolla tulin kotiin puolelta öin hyvin väsyneenä ja kipeänä sairaalareissulta.  Kotona tietokoneella oli harvinaisen ilahduttava posti, jossa toivottiin lisää kirjoja.

Ajatus kirjoittamisesta on toki houkutteleva. Se on aika mukavaa hommaa.  Sopii vanhalle ja vaivaiselle kun voi sanoa olevansa ahkera, vaikka ei mitään valmista näy.  Donna Tart juuri kertoi televisiossa kirjoittaneensa 11 vuotta uusinta kirjaansa. Epäilemättä hieno kirja. Minulla kun on enemmäkin äidiltä perittynä sukuvikana kärsimättömyyden ja hosumisen heikkous. 

Eikä minulla nyt enää ole mitään pakottavaa sanomisen tarvetta.  Olenhan saanut tärkeimmät sanotuksi. Ja mielikuvituksettomana ihmisenä en kaunokirjallisuuden päälle ymmärrä.  Että pitäisi omasta päästään keksiä henkilöitä ja sitten keksiä niille jotain tekemistä. Ja sitten kirjallisututkijat voisivat tutkia, millainen henkilö keksitty henkilö oli. Kyllähän me tunnemme Tuntemattoman sotilaan henkilöitä paljon paremmin kuin useimpia oikeasti eläneitä kulttuurihistoriamme merkkihenkilöitä.

Ja kirjoitanhan minä  vielä pikkuisia juttuja.  Muistiliiton Muisti-lehden kolumnistina olen ollut jo vuosia.  Muistihan on niin ihmeellinen asia, että siinä riittää ihmettelemistä. Toinen vakiopaikka on Potilaan Lääkärilehti jonne kirjoitan kerran kuukaudessa Potilaan Ääni-jutun.  Se on Lääkäriliiton ylläpitämä verkkojulkaisu, joka on tarkoitettu potilaille.  Sattunneesta syystä viime aikojen kirjoitukseni sinne ovat olleet matkasairauskertomuksia.  Niinpä voi reissun päällä sairaana ollessaan lohduttutua sillä, että tuleepahan hankittua aineistoa.

Nyt vielä aloittelemme sinne verkkojulkaisuun pientä kirjoitussarjaa, jossa tarkastelemme uusia omahoitosovelluksia sekä potilaan että lääkärin näkökulmasta. Nyt on vaan tullut terveysrintamalle yhtä jos toista vastoinkäymistä, joka viivästyttävät kirjoitustöitä harmittavasti.  Niistä tarkemmin toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas. Paitsi en siis ole yhtään hyvä potilas. Olen hyvin huono ja juuri siksi sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, josta voi ottaa opiksi.

Olin keväisellä kävelyllä täällä Arabianrannassa. Katsastin keväisen Tapio Wirkkala-puiston.  Houkuttelevat kivet ohikulkevia vanhuksia levähtämään?  Lasten on ehkä kiva roikkua lampussa.  Eikös Peppi Pitkätossukin tehnyt niin? Puisto maksoi kuulemma toista miljoonaa euroa.  Avajaisissa oli pitkiä puheita televisio paikalla.  Tämä on suomalainen design-puisto.






Jos on käynyt Nizzassa Promenade de Paillon

puistossa, huomaa mikä ero on designilla ja eleganssilla.  Oheisen linkin myötä voi virkistäytyä Paillon-puistossa.