maanantai 29. huhtikuuta 2013
Kolmen pysähdyksen taktiikka
Muutaman vuoden Helsinki-Kittilä-Helsinki kokemuksella voin sanoa, että kätevintä on oma auto. Nyt on taktiikka lopullisesti valmis.
Tankkauksesta on huolehdittava. Otamme autoon juotavaa, hedelmiä ja voileivät.
Kittilästä lähtiessä ensimmäinen stoppi on Rieskapaikka Rovaniemen ja Oulun välillä. Hyvä kahvi, tuoreet leivonnaiset myös sunnuntaisin ja siisti vessa. Aina ystävällinen palvelu. Eilen olimme Rieskapaikassa yhdeksältä, sunntaina se aukeaa vasta kymmeneltä. Sisältä Kaisa-niminen mukava nainen tuli avaamaan oven, saimme kahvit ja tuoreen munkin, jatkoimme matkaa erityisen iloisina.
Puolivaälissä tarvitaan bensaa, Kärsämäen Nesteellä on hyvä kahvi, siisti vessa ja tuoreet pullat ja sämpylät.
Kolmas stoppi on Joutsassa Karoliinan kahvimylly. Sinne ihan oikeasti kannattaa poiketa ja tehdä muutama sata metriä lisämatkaa. Kakut on ihan taivallisen ihania (odottakaapa kun opin ottamaan niitä kuvia) ja kahvi hyvää. Koska kotona on tyhjä jääkaappi, sieltä kannattaa ostaa mukaan piirakka. Kinkku-purjopiiras oli tosi hyvää mikrotettuna. Kahvila on viihtyisä ja palvelu kodikasta.
On siis kokeiltu vuosien saatossa monta paikkaa, niitä kamalia ABC-rysiä on hyvilllä paikoilla, ne ovat suttuisia ja pullat kuivia ja sämpylät joko kuivia tai sitten mössöiksi pehmenneitä.
Onneksi on vielä Ylen Radio puhe. Monenlaisia mielenkiintoisia asioita opimme. Ei mitään soittolistoja tai tyhjänpäiväisiä hokevia missijuontajia vaan ammattitaitoista toimitustyötä. Näin sujuu pitkäkin matka.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Älyä tai varamuisti älypuhelimesta
Jee, osaan jo käyttää Lumia 920-puhelinta. Eli osaan vastata puheluun ja soittaa. Kokeilutekstarikin meni perille. En osaa vielä käyttää navigaattoria, enkä paljon muutakaan. Mutta on kätevää, että sähköpostit voin lukea ja teoriassa kai vastatakin, jos naputtelu ei olisi niin hankalaa. Kun on 40 vuotta käyttänyt sokkona kymmensormijärjestelmää, kahden peukalon kommunikointi on aika hakusessa.
Yllätys oli siinä, että Windows 8:n kalenteri siirtyi sinne ihan itsestään. Puhelinumeroihinkin tuli kuvat niille, jotka ovat Facebookissa. Kalenteri muistuttaa bling. Vähitellen olemme siirtymässä aikaan, jolloin älypuhelin on melkein kuin osa itseämme. Tuskin karttoja enää painetaankaan. Milloin olette viimeksi katsoneet puhelinluetteloa? Enää ei kyllä missään firmassa puhelimeen vastatakaan, joten sähköposti on yhtä tarpeellinen kuin puhetaito.
Koska älypuhelin on pilvipalvelun kanssa jonkinlaisessa yhteistyössä tietokoneen kanssa, älypuhelimella voi aivan oikeasti olla suunnattoman hienoja mahdollisuuksia lievästi muistisairaan ihmisen elämänhallinnassa. Älypuhelimista pitäisi vaan olla yksinkertaisempia versioita. Sellainen, jossa voi ottaa käyttöön vain aina yhden ominaisuuden kerrallaan. Skype toimii siinä mainiosti. Voisin kuvitella, miten muistisairaalle olisi kätevää, kun näkee kuvasta, kuka soittaa.
Täytyy tunnustaa, että tietokoneen vaihto ja sen jälkeen puhelin ovat todella paljon kuormittaneet huonoa päätäni. Tutkitusti tyhmänä uudet näppäimet, symbolit ja vaikeat nimet on tuskallisen hidasta opittavaa. Mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että älypuhelin tuli hommattua kreivin aikaan. Jos olisin kauemman odottanut, en ehkä olisi enää kyennyt ottamaan sitä varamuistikseni. Varamuisti pitää olla, että joku pääsee katsomaan älypuhelimesta silloin kun en enää itse muista, mitä muistissani on. Voisin kuvitella, että kohta löytyy sovellutuksia, jolla asioitani voi voi "etähoitaa" mistä tahansa sillä tavoin. Sanotaan vaikka niin, että Muru voisi Bhutanista katsoa, onko äiti muistanut lähteä lääkärin vastaanotolle.
Eihän se enää silloin toimi, kun ei enää itse mistään mitään ymmärrä eikä tiedä, mitä lusikalla tehdään. Mutta se voisi olla verrton yhteydenpitokeino esimerkiksi hoitajien ja läheisten kanssa. Pitää vaan huolehtia valtuutukset kuntoon, ettei tietosuojavaltuutettu pääse sotkemaan suunnitelmiani.
Ensi viikolla jatkan opintoja vähän kerrallaan. Kaikille yli 50-vuotiaille lukijoille sanonkin, että älypuhelinkauppaan, hopi hopi.
Anteeksi kirotusivihreet, tämä on kyllä hyvä ohjelma, mutta oikolukua ei ole. Wordista kopioidessa ei saa kappalejakoa ollenkaan. Mutta ei näköjään tälläkään. Voin kyllä vakuuttaa, että vaihdoin kappaleet js lisäsin vielä yhden rivinvälin, mutta eipä tottele. Osaisiko joku neuvoa? Lukeminen on helpompaa, jos on kappalejako. Tai sitten tämä perhana tarkoittaa, että kirjoitapa lyhyemmin.
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Sitten kun en enää jaksa syödä
Eilen kirjoittelin iloisesti silakoista. Ystävien kanssa yhdessä syöminen on ilo. Tänään Hesari kirjoitti vanhusten aliravitsemuksesta. Hoitolaitoksissa vanhukset eivät jaksa, osaa, muista tai halua syödä tarpeeksi. Ihmisen itsemääräämisoikeuden kannalta on mielenkiintoista pohtia, missä kulkee raja, jolloin ihminen ei enää itse saa päättää niinkin invasiivisesta toimenpiteestä kuin ruuan suuhun tunkemisesta.
Joskus joku ihminen ryhtyy nälkälakkoon osoittaakseen mieltään tai herättääkseen huomiota. Entä jos ei halua osoittaa mieltään, ei maistu enää ruoka eikä elämä. Minähän olen näitä hoitotahtoja ja edunvalvontavaltuutuksia värkännyt ja niistä kirjoja kirjoittanut.
Nyt pohdinkin, olisiko aika tehdä lisäys. Jos en dementoituneena halua syödä, minua ei saa syöttää. Eutanasiasta käydään keskustelua. Siihen suhtaudutaan hyväksyvästi, jos kyseessä on esimerkiksi syövän loppuvaiheen hallitsemattomat kivut. Mitenkä sitten, jos vain on elämästä saanut kyllikseen, kuten Raamatussa sanotaan. Kuka on portinvartijana, pääseekö pois. Hoitaja puurolusikan kanssa?
Aurinkoisena kevätpäivänä ei toki pitäisi ajatella tällaisia asioita. Mutta toisaalta on niin, että ankeana sadepäivinä ei ole hyväksi elämän loppua ajatella. Ehkä siksi juuri nyt on hyvä aika.
Pahoittelen vielä osaamattomuuttani tämän blogiohjelman kanssa. Vähitellen opin, toivottavasti nyt jo kappaleet vaihtuvat. Kysyjille tiedoksi, että en roiku netissä öisin kirjoittelemassa. Blogin kello käy perunoita, enkä osaa sitä laittaa oikeaan aikaan nyt kello 0n 10.02.
Yritän jatkossakin pysyä vähän lyhempisanaisena, vaikka se minulta huonosti onnistuu.
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
Nostalgiaklassikkoravintolatähdet
Michelin-tähtiä jaetaan vuosittain. En kovasti niistä perusta. Olen toki joissain Helsingin tähdistössä syönyt, eikä välttämättä ole moitittavaa. Hinta-laatusuhde vaan pakkaa olemaan omalla rahalla sellainen, että lopputulos menee harmituksen puolelle. Demo, Olo, Postres ja Chez Dominique. Näistä Chez Dominique jo useammasta sijainnista. Postresista parhaat muistot, ei pelkästään ruuasta vaan hyvästä palvelusta, joka jättää hyvän maun mieleen.
Otan nyt käsittelyyn näiden muotisesonkien sijaan klassiset kulttuuriravintolat, joissa olen käynyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo 40 vuotta. Näin mukaan mahtuu kausivaihteluakin.
Kosmoksessa on hyvää miljöö, sisustus, muuttumattomuus ja imago. Siellä saattaa nähdä taiteilijoita tai taiteilijoina itseään pitävinä. Useimmiten nähty taiteilija on Kari Peitsamo, vaikka en tiedä mitä taidetta hän edustaa paitsi taistolaisjäämiä. Mikä sopii mausteeksi suomalaiseen kulttuuriin kaikkina ajanjaksoina.
Kun Kosmoksessa oli paikalla vanha rouva Hepoluhta (meniköhän nimi oikein) kaikki toimi. Ruoka oli hyvää, palvelu pelasi ja tunnelma oli korkealla. Rouvan vapaapäivinä kaikki oli toisin. Tarjoilijan luuhasivat siellä ravintolan oven suussa juoruten keskenään, katsekontaktia ei saanut. Piti viittilöidä niska mutkalla iäisyyden, ennen kuin vaivautuivat laahustamaan paikalle. Kaikkein hitain oli tietysti se miestarjoilija, joka on saanut pitää työpaikkansa Kosmoksessa jo kohta kolmekymmentä vuotta.
Noin vuosi sitten kutsuin Kosmokseen syömään kirjan teossa taustatietoja antaneita nuoria lääkäreitä. Ajattelin, että kirjaan liittyen on mukavaa jutella kulttuuriravintolassa. Tykkään kalasta. Kotona emme viitsi silakoita paistaa, tulee liikaa käryä ja vaivaa. Kosmoksen klassikoissa on paistetut silakat. Viimeksi noin kuukausi sitten hairahduin taas silakansyöntiin. Paistinrasva oli eltaantunutta ja palanutta. Emäntänä en viitsinyt nolostuttaa vieraitani valittamalla, vaan söin kaikki. Mukana oleva muusi oli muusattu jollain perhanan tehosekoittimella liisteriksi. Nälkä kumminkin lähti. Mutta Kosmoksen klassikoista Wieninleike on yleensä hyvä, tosin valtavan iso. Kaksi tähteä, se toinen tulee kulttuurihistoriallisista arvoista ja pitkästä historiasta ja sijainnista. (Silakat ja muusi 19 €)
Elitessä on tullut vähän harvemmin käytyä, neljän vuosikymmenen aikana silti on ehtinyt aika monta kertaa. Siellähän se Tauno Palon kantapöytä, jossa on istuttu ja syöty sipulipihviä. Lallukan läheisyys takaa muutaman eläkeläistaitelijan asiakaskunnassa. Ruoka on useimmiten ok. Vähän kallista omalle kukkarolle ja annokset on pieniä. Silakat kohtalaisia, ja muusi on kunnolla tehtyä.
Toisin kuin Kosmoksen mukavan jäyhät portsarit Eliteen tullessa portsari ei ole tervetulleeksi toivottava, vaan pikemminkin kyylää, että varmasti kesähelteelläkin jää jotain naulakkoon laitettavaa. Luultavasti Elite on hyvä tunnetulle taiteilijalle tai kanta-asiakkaalle, mutta satunnaiselle kävijälle hiukan valju. Puolitoista tähteä. (Silakat ja muuri 19,30 €).
Kolme Kruunua on säilynyt. Jos ravintolat säilyvät vuosikymmeniä, se yleensä tarkoittaa, että ne ovat säilyttämisen arvoisia. Vuorisalon Pauli paheksuu sitä, että takaseinän valaisimet on vaihdettu moderneimpiin joskus 1980-luvulla. Alkuperäiset ovat sentään ovea lähempänä olevalla seinällä nähtävillä. Kolmessa Kruunussa on tullut useimmin käytyä, olenhan Krunikassa asunut niin pitkään eri aikakausina. Kolmessa Kruunussa on hyvää ruoka. Siellä siis aina saa, mitä tilaa. Ikinä ei tarvitse pettyä. Joskus 1980-luvun loppupuolella kerran silakat olivat kyllä hyviä, mutta liian suuria. Ison silakan ruoto ei paistettaessa kypsy rapeaksi. Niinpä yhteen aikaan piti aina varmistaa, että onhan silakat pieniä. Muusi on aina kuohkeaa ja hyvää. Normaalisiti siihen lisätään voisilmä. Jos on dieetillä, kannattaa pyytää muusi ilman voita.
Parasta lienee palvelu. Kolmessa Kruunussa saattaa joskus olla paikalla vaikkapa ex-pääministeri (niitä on asustanut kulmilla) tai joku muu merkkihenkilö. Kolmessa Kruunussa palvellaan hyvin kaikkia ihmisiä. Siellä on ehkä Helsingin ammattitaitoisin tarjoilija, Tuula. Vaikka sataisi räntää ja tulisi lohturuokaa syömään veroilmoitusten teon uuvuttamana, Tuulan lempeän viisas ja hillitty hymy valaisee niin mielen kuin ilmapiirinkin Laskua maksaessa hinta ja laatu ovat kohdillaan ja hyvä mieli pysyy kotimatkalle.(Silakat ja muusi 15,30 €). Kannattaa kyllä kokeilla joskus myös läskisoosia, aina yhtä hyvää – vuosikymmenestä toiseen.
Silakkatähdistöstäni jää pois pari nostalgista paikkaa, Salve ja Sikala, mutta en ole käynyt joka vuosikymmenellä, joten jätetään paikallisille arvostelijoille.
Michelin-tähdissä on se vika, että niitä annetaan vain satunnaisten käyntien perusteella. Tulos riippuu siitä, mitä tilaa ja mistä tykkää. Koska tykkään silakoista ja olen niitä paljon ravintoloissa syönyt, uskon silakkatestini olevan luotettavampi kuin satunnaiset tähdet.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Haaveet vähissä
Tänään satoi vettä. Enpä olisi kuvitellutkaan, että vesisateesta voisi näin iloita. Kevät on antanut itseään odotuttaa. Ehkäpä nyt sade sitä toisi tullessaan. Kohta voi kävelyllä tarkkailla kevään merkkejä, ensimmäinen leskenlehti on aina yllätys. Ja sitten tietysti valkovuokot, jotka ovat aina olleet niin rakkaita. Usein valkovuokot olivat kukassa äitienpäivänä ja äitienpäivään kuuluikin valkovuokkokimpun haku äidille. Isä oli ostanut purkkiruusun. Äitienpäivänä kävimme myös isoäitiä tervehtimässä. Kun isoveli Kai oli juuri oppinut ajamaan pyörällä, taksi ajoi hänen päälleen. Vauhti oli hiljainen Kai kaatui ojaan. Tärkein huoli olikin siinä, tuliko taksin pelteihin lommoja. Lapsista viis. Onneksi Kaille ei käynyt kuinkaan.
Tänä vuonna on liput äitienpäivän tienoilla Suomi-Venäjä jääkiekko-otteluun. Ninnu ja Ransu tulevat Pariisista varta vasten. Kun asuimme Englannissa, naapurit olivat ihmetelleet meiltä kuuluvaa kovaa huutoa. Sitten joku kysyikin, mitä oli tapahtunut. Selvisi, että olimme katsoneet Eurosportilta Suomen peliä jääkiekon MM-kisoissa. Seuraavina vuosina osasimme naapureita etukäteen asiasta varoittaa. Jo aiemmin olimme tyttärien kanssa haaveilleet, että joskus vielä menemme katsomaan MM-kisoja paikan päälle. Nyt haave on Ninnu kanssa toteutumassa.
Kerran Winchesterissä Muru oli kutsunut erään brittikaverinsa katsomaan Suomi-Ruotsia. Kohtelias nuori mies katsoi matsin kanssamme. Pois lähtiessään poika sanoi: "It was so nice to meet you. I have not met any other Scandianvians than Mrs. Kofi Annan". Millainenkohan kokonaiskuva skandinaavinaisista pojalla nykyisin lienee?
Suomi-Venäjä onkin jollain tavoin huolestuttava tapaus. En millään keksi enää yhtään haavetta, joka ei olisi toteutunut. Ehkä en vain ole haaveillut tarpeeksi, tai haaveillut mahdottomia. Voihan olla niinkin, että pysyvästi onnettomat ihmiset ovat ryhtyneet haaveilemaan kuuta taivaalta, ja ovatkin kroonisesti pettyneitä. Muistan kun vuosikymmeniä sitten San Fransciscosta laulettiin: "If you are going to San Fransisco", se oli yhtä etäinen Parknon tytölle kuin kuu. Ajattelin, että varmaan olisi hienoa sinne päästä, mutta en ryhtynyt edes haaveilemaan. Mutta sielläkin vaan tuli käytyä.
Tietenkään haaveita ja tavoitteita ei saa sotkea. Tavoite on jotain, minkä eteen tehdään kovasti työtä ja yritetään. Nytpä katsotaan, onko eräs tavoite (haave?) toteutunut. Jos tässä on liitteenä valkovuokkojen sijaan Murun lähettämä kuva keväisestä Bhutanin rhododendron-metsästä,on jotain toteutunut: olen oppinut liittämään kuvan. Seuraavaksi voi kai haaveilla siitä, että opin itse ottamaan kuvia ja liittämään ne blogiin.
Tässä on nyt muuten kommentointimahdollisuus, odottelen postia. Asetukset laitettiin sellaiseksi, että viesti tulee ensin minulle sähköpostiin, ihan vaan roskapostin suodattamiseksi.
Tänä vuonna on liput äitienpäivän tienoilla Suomi-Venäjä jääkiekko-otteluun. Ninnu ja Ransu tulevat Pariisista varta vasten. Kun asuimme Englannissa, naapurit olivat ihmetelleet meiltä kuuluvaa kovaa huutoa. Sitten joku kysyikin, mitä oli tapahtunut. Selvisi, että olimme katsoneet Eurosportilta Suomen peliä jääkiekon MM-kisoissa. Seuraavina vuosina osasimme naapureita etukäteen asiasta varoittaa. Jo aiemmin olimme tyttärien kanssa haaveilleet, että joskus vielä menemme katsomaan MM-kisoja paikan päälle. Nyt haave on Ninnu kanssa toteutumassa.
Kerran Winchesterissä Muru oli kutsunut erään brittikaverinsa katsomaan Suomi-Ruotsia. Kohtelias nuori mies katsoi matsin kanssamme. Pois lähtiessään poika sanoi: "It was so nice to meet you. I have not met any other Scandianvians than Mrs. Kofi Annan". Millainenkohan kokonaiskuva skandinaavinaisista pojalla nykyisin lienee?
Suomi-Venäjä onkin jollain tavoin huolestuttava tapaus. En millään keksi enää yhtään haavetta, joka ei olisi toteutunut. Ehkä en vain ole haaveillut tarpeeksi, tai haaveillut mahdottomia. Voihan olla niinkin, että pysyvästi onnettomat ihmiset ovat ryhtyneet haaveilemaan kuuta taivaalta, ja ovatkin kroonisesti pettyneitä. Muistan kun vuosikymmeniä sitten San Fransciscosta laulettiin: "If you are going to San Fransisco", se oli yhtä etäinen Parknon tytölle kuin kuu. Ajattelin, että varmaan olisi hienoa sinne päästä, mutta en ryhtynyt edes haaveilemaan. Mutta sielläkin vaan tuli käytyä.
Tietenkään haaveita ja tavoitteita ei saa sotkea. Tavoite on jotain, minkä eteen tehdään kovasti työtä ja yritetään. Nytpä katsotaan, onko eräs tavoite (haave?) toteutunut. Jos tässä on liitteenä valkovuokkojen sijaan Murun lähettämä kuva keväisestä Bhutanin rhododendron-metsästä,on jotain toteutunut: olen oppinut liittämään kuvan. Seuraavaksi voi kai haaveilla siitä, että opin itse ottamaan kuvia ja liittämään ne blogiin.
Tässä on nyt muuten kommentointimahdollisuus, odottelen postia. Asetukset laitettiin sellaiseksi, että viesti tulee ensin minulle sähköpostiin, ihan vaan roskapostin suodattamiseksi.
Kevättä ja haaveita
Kirjoitinpa omasta mielestäni oikein hienon päivityksen haaveista. Lopetin tarinan siihen, että yksi tavoite toteutui kun onnistuin laittamaan kuvan Thimphun aukeavista rhododenroneista.
Ihan sen esikatselinkin ja hyvältä näytti.
Nyt menin katsomaan blogiani uudestaan, eikä siellä mitään kuvaa enää ollut. Olin jo vilpittömän ylpeä osaamisestani ja kerroin uusista tietoteknisistä tavoitteistani. Katsos kun tässä iässä alkaa olla jo kiire jos aikoo jotain uutta oppia.
Eli palaan lähtöruutuun ja toivotan hyvää alkavaa kevättä Murun ottamalla kuvalla.
Odotellaan me täällä leskenlehtiämme...
Ihan sen esikatselinkin ja hyvältä näytti.
Nyt menin katsomaan blogiani uudestaan, eikä siellä mitään kuvaa enää ollut. Olin jo vilpittömän ylpeä osaamisestani ja kerroin uusista tietoteknisistä tavoitteistani. Katsos kun tässä iässä alkaa olla jo kiire jos aikoo jotain uutta oppia.
Eli palaan lähtöruutuun ja toivotan hyvää alkavaa kevättä Murun ottamalla kuvalla.
Odotellaan me täällä leskenlehtiämme...
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Eroahdistusta ja uuden alkua
Eilen purettiin vanha kone pois ja tyhjennettiin. Otettiin kai jotain tikulle. Mutta joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Siinä vilisi poistoissa vanhat käsikirjoitukset, sadat, ehkä tuhannet sähköpostit. Niissä oli asiantuntijavastauksia, kommentteja, tarkistuksia. No, valmiit kirjat ovat hyllyssä, eivät ne häviä. Se tekemisen prosessi oli koneellani.
Ennen tietokoneita jotkut pitivät päiväkirjaa. Minullakin taisi lapsena olla päiväkirja, eipä ole tallella. Tietokone voisi toimia varamuistina, vika on vain siinä, että siellä säilyy liian paljon roskaa ja tarpeetonta. Pitäisi olla viisas ja tallettaa vain tärkeitä asioita. Mutta mitäpä minä sieltä menisin kaivamaan vanhoja juttuja. Silti on haikeaa aloittaa tyhjältä pöydältä. Tämän pitäisi olla toivoa täynnä. Ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, nyt on pilvipalvelu, jossa kaikki pysyy tallella. Ei tarvitse enää huolehtia koneen vaihtamisesta ja hajoamisesta.
Pilvessä on vähän kuin taivaalla - tai taivaassa. Minustakin jää ehkä samea pilvi aikanaan muistoksi minut tunteneille. Hämärässä muistot lähtevät liikkeelle. Olen nyt aloittanut muistelun. En kirjoita julkaistavaksi, vain perheelleni. On korkea aika kertoa lapsilleni, keitä heidän isovanhempansa olivat. Kaukana maailmalla on hyvä tietää, mistä on kotoisin. En ole tekemässä sukuni ansioluetteloa, yritän kertoa millaisten ihmisten jälkeläisiä he ovat. Se ehkä auttaa ymmärtämään myös omia piirteitään, vahvuuksia ja heikkouksia.
Olen aloittanut äitini isästä ja isoisästä. Äidin isoisä oli määrätietoinen ja komenteleva. Samoja piirteitä löytyy myös jälkipolvista. Vuonna 1935 kuollut isoisäni, suksitehtailija Antti Heikkilä oli kuulemma mukava mies. Häntä ei enää kovin moni muista, mutta aluksi olin pettynyt, että onpa ohut henkilökuvaus. Pitäisi olla jotain tarkempaa, tunnistettavampaa.
Mutta tarkemmin ajatellen, mitä parempaa voi ihmisestä sanoa kuin että mukava ihminen. Minusta ei ainakaan kukaan ensimmäseksi adjektiiviksi nosta mukavaa. Mukava on sanana jotenkin laimea, "ihan mukava"ei ole juuri mitään. Olisi siis aika hienoa, jos 75 vuoden kuluttua joku muistaisi minut ja sanoisi:"Se oli mukava ihminen".
Ennen tietokoneita jotkut pitivät päiväkirjaa. Minullakin taisi lapsena olla päiväkirja, eipä ole tallella. Tietokone voisi toimia varamuistina, vika on vain siinä, että siellä säilyy liian paljon roskaa ja tarpeetonta. Pitäisi olla viisas ja tallettaa vain tärkeitä asioita. Mutta mitäpä minä sieltä menisin kaivamaan vanhoja juttuja. Silti on haikeaa aloittaa tyhjältä pöydältä. Tämän pitäisi olla toivoa täynnä. Ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, nyt on pilvipalvelu, jossa kaikki pysyy tallella. Ei tarvitse enää huolehtia koneen vaihtamisesta ja hajoamisesta.
Pilvessä on vähän kuin taivaalla - tai taivaassa. Minustakin jää ehkä samea pilvi aikanaan muistoksi minut tunteneille. Hämärässä muistot lähtevät liikkeelle. Olen nyt aloittanut muistelun. En kirjoita julkaistavaksi, vain perheelleni. On korkea aika kertoa lapsilleni, keitä heidän isovanhempansa olivat. Kaukana maailmalla on hyvä tietää, mistä on kotoisin. En ole tekemässä sukuni ansioluetteloa, yritän kertoa millaisten ihmisten jälkeläisiä he ovat. Se ehkä auttaa ymmärtämään myös omia piirteitään, vahvuuksia ja heikkouksia.
Olen aloittanut äitini isästä ja isoisästä. Äidin isoisä oli määrätietoinen ja komenteleva. Samoja piirteitä löytyy myös jälkipolvista. Vuonna 1935 kuollut isoisäni, suksitehtailija Antti Heikkilä oli kuulemma mukava mies. Häntä ei enää kovin moni muista, mutta aluksi olin pettynyt, että onpa ohut henkilökuvaus. Pitäisi olla jotain tarkempaa, tunnistettavampaa.
Mutta tarkemmin ajatellen, mitä parempaa voi ihmisestä sanoa kuin että mukava ihminen. Minusta ei ainakaan kukaan ensimmäseksi adjektiiviksi nosta mukavaa. Mukava on sanana jotenkin laimea, "ihan mukava"ei ole juuri mitään. Olisi siis aika hienoa, jos 75 vuoden kuluttua joku muistaisi minut ja sanoisi:"Se oli mukava ihminen".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)