Nyt odotetaan toisenlaista kesää. Ei golfia, ei matkoja. Pisin matka tehdään Porvooseen kesäkuun alussa. Näin me puolisoni kanssa ihmettelimme, että vanhuus tuli yhdessä yössä. Sain flunssan, kaaduin sängyn pohjalle. Tähän asti olen voinut rauhassa sairastaa, Potkulautamies kävi kaupassa, laittoi ruuan ja huolehti. Nyt meitä olikin kaksi vaivaista, sairas ja rampa. Kuumeisena jaksoin raahautua lähikauppaan, ostaa jotain valmisruokaa mikrotettavaksi.
Olisi ollut kolmet iloiset juhlat, joista jouduin jäämään pois. Musiikkitalon perjantaisarja jäi väliin. Tämä on vanhuuden kauhistuttavin puoli: ilon aiheet loppuvat. Saati sitten, että jaksaisimme lähteä vaikkapa ravintolaan syömään hyvin. Kämpin brunssilahjakorttikin on käyttämättä. Ehkä jonain sunnuntaina vielä jaksamme soittaa pirssin ja lähteä. Ei ihme, jos masennus uhkaa vanhuksia.
Miksi en sure tekemättömiä töitä, purkamatonta muuttokuormaa varastossa, kukattomia terasseja, yhdistyksen tuhansia hoitamattomia pieniä ja isoja asioita. Suren minä niitäkin, ei huolta siitä. On osa inhimillistä riittämättömyyttä, että kaikkea ei aina jaksa. Voi odottaa ja toivoa, että jonain päivänä taas jaksaa jatkaa siitä, mikä jäi kesken sairauden yllättäessä. Tai eihän sairastumisen pitäisi olla mikään yllätys enää tässä elämän vaiheessa.
Suren siis juhlimattomia juhlia. Tekemättömät työt eivät karkaa minnekään, epäilemättä ne löytää edestään, olipa sitten terve tai sairas. Mutta juhlimattomat juhlat on jo juhlittu. Mitä me tästä opimme: ei pidä huolehtia tekemättömistä töistä. Ne voi ehkä tehdä joskus myöhemmin. Juhlimattomista juhlista ei saa uusintoja.
