sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Voi jospa oisin saanut olla mukana...

Vuosikymmenet soittelin äidille sunnuntaisin puolelta päivin. Pikkutyttönä poimin äidille valkovuokkoja. Ne nuukahtivat alle minuutissa, mutta veteen päästyään ne virkistyivät ihmeellisesti. Varta vasten lähdin kävelylle valkovuokkoja katsomaan. Tulihan se kevät tänäkin vuonna!

Nyt odotetaan toisenlaista kesää.  Ei golfia, ei matkoja. Pisin matka tehdään Porvooseen kesäkuun alussa. Näin me puolisoni kanssa ihmettelimme, että vanhuus tuli yhdessä yössä.  Sain flunssan, kaaduin sängyn pohjalle. Tähän asti olen voinut rauhassa sairastaa, Potkulautamies kävi kaupassa, laittoi ruuan ja huolehti. Nyt meitä olikin kaksi vaivaista, sairas ja rampa. Kuumeisena jaksoin raahautua lähikauppaan, ostaa jotain valmisruokaa mikrotettavaksi.

Olisi ollut kolmet iloiset juhlat, joista jouduin jäämään pois. Musiikkitalon perjantaisarja jäi väliin. Tämä on vanhuuden kauhistuttavin puoli: ilon aiheet loppuvat.  Saati sitten, että jaksaisimme lähteä vaikkapa ravintolaan syömään hyvin.  Kämpin brunssilahjakorttikin on käyttämättä. Ehkä jonain sunnuntaina vielä jaksamme soittaa pirssin ja lähteä. Ei ihme, jos masennus uhkaa vanhuksia.

Miksi en sure tekemättömiä töitä, purkamatonta muuttokuormaa varastossa, kukattomia terasseja, yhdistyksen tuhansia hoitamattomia pieniä ja  isoja asioita. Suren minä niitäkin, ei huolta siitä. On osa inhimillistä riittämättömyyttä, että kaikkea ei aina jaksa. Voi odottaa ja toivoa, että jonain päivänä taas jaksaa jatkaa siitä, mikä jäi kesken sairauden yllättäessä. Tai eihän sairastumisen pitäisi olla mikään yllätys enää tässä elämän vaiheessa.

Suren siis juhlimattomia juhlia. Tekemättömät työt eivät karkaa minnekään, epäilemättä ne löytää edestään, olipa sitten terve tai sairas. Mutta juhlimattomat juhlat on jo juhlittu.  Mitä me tästä opimme: ei pidä huolehtia tekemättömistä töistä. Ne voi ehkä tehdä joskus myöhemmin.  Juhlimattomista juhlista ei saa uusintoja.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Pienemmät ympyrät - Porvoon mitalla

Vuosituhannen vaihteessa Maskun kuntoutuksessa mitattiin maksimikävelymatka pysähtymättä. Olin niin iloinen, kun mittariin tuli 340 metriä. Eipä olisi uskonut, että joskus ehkä menisi 3 400 metriä, kunto ja vointi on kohentunut eri syistä. Paremmalla hoidolla ja sinnikkäällä treenillä. Ihan olin unohtanut, miten piti elämänmeno suunnitella sen mukaan, kuinka jaksan kävellä. Kevään tuloa voi seurata, kun jaksaa kävellä metsään.

Elämän piiri kaventuu vanhenemisen myötä. Nyt odottelemme Potkulautamiehen lonkan korjaamisoperaatiota. Tällä hetkellä elämänpiirin määrittää puolison kävelymatka. Potkulaudalla sentään pääsee kauemmas.

Yllättäen puolisolle tuli lähete ortopedille Porvoon sairaalaan. Tätä kai se on valinnanvapaus, joko menet sinne, mihin on lähete tai sitten et uskalla mennä ollenkaan.  Ihan luotettavalta taholta olen kuullut, että sairaalan leikkaustuloksissa ei ole hurraamista, päinvastoin. Porvoo on viehättävä kaupunki, mutta en ihan näissä merkeissä haluaisi siihen lähemmin tutustua.

Nyt onkin aika ryhtyä terassia kalustamaan viihtyisämmäksi, ettei sitten tarvitse minnekään lähteä.  Onneksi on terassi ja maisema Vanhankaupunginlahdelle.

Elämänpiiri ei onneksi ole vain kävelymatkassa mitattavissa. On ollut hienoa olla rakentamassa yhdistystä kaltaisilleni ultraharvinaisille potilaille. Pohjalaisittain vähän trossaan, että yhdistyksen vuosikokouksessa oli puhujavieraina europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen ja ylilääkäri Ritva Halila STM:stä.  Ihailtavan viisaita naisia.  Kuulimme mielenkiintoisia asioita.  Mutta näistä asioista kirjoittelen enemmän eri blogissa.     

 Käykääpä katsomassa Ultraharvinaiset ry:n sivuja Facebookissa ja tykkäämisesta tykkäisin.  Tai sitten voi vaan googlettaa www.ultraharvinaiset.fi