lauantai 29. lokakuuta 2022

Synkkiä aikoja eletään loppuelämää suunnitellessa


Jo viime vuosituhannen puolella sain aikaiseksi testamentin, hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen.  Sen aikaisen parhaan lääketieteellisen tiedon mukaan aivoissani muisti oli niin tuhoutunutta, että visuospatiaaliset toiminnot olivat heikkolahjaisen tasolla.  Kertotaulu oli kadonnut ja laskemisessa tarvittiin sormet apuun. Onneksi verbaalisesti olin lahjakkaan tasolla. Ajateltiin, että tilanne etenee pahempaan suuntaan, ehkä lyhyessäkin ajassa. Koska muistivaurion aiheuttajana pidettiin MS-tautia, paranemista ei ollut odotettavissa. 

No, sainkin ihmelääke immunoglobuliinin ansiosta jatkoaikaa. Kohta tulee uutisiin tämän vuoden Tieto-Finlandia ehdokkuudet, voin myhäillä: been there, done it. Syksy synkkenee. Ukraina joutuu puolustamaan eurooppalaista demokratiaa Halloween-hirviötä ilkeämpää Putinia vastaan kun meille NATOn ovi on jo raollaan. 

Twitterissä keskustellaan ylikuolleisuudesta.  Ei kuulemma haittaa, kun ne noin 5 000 koronaan ylikuollutta on jo hauraita vanhoja ihmisiä.  Niin kuin minä ja puolisoni. Muistuttavat, että se viimeinen keuhkokuume on dementoituneen paras ystävä. Ihan vielä en tuota ystävää huolisi kaveriksi.  Kannatan alikuolleisuutta. Nyt tämä MS-taudin pikkuserkku on vahvistanut otettaan ja haurastuttaa niin aivoja kuin jalkojakin, joten on aika päivittää loppusuoran suunnitelmat. Olen siis kohta ihan sopivaa kauraa ylikuolleisuustilastoa tilkitsemään. 

On tullut aika kirjottaa uusiksi testamentti - 20 vuotta sitten ei ollut lapsenlapsia. Edunvalvontavaltuutus - mikä kauhea sanahirviö on aika tehdä uusiksi. Olemme siirtyneet digiaikaan, tärkeimmät asiat hoidetaan sähköisesti.  Ja toisaalta asiat ovat entistä monimutkaisempia, puhelin-, netti- ja sähkösopimukset käyvät yli kohtalaisenkin ymmärryksen. Oikeastaan täyden edunvalvonnan puoliväliin tarvittaisiin joku luotettava digiavustajavaltuutettu, jonka kanssa voisi hoitaa monimutkaisemmat asiat, ehkä myös sijoitussuunnitelmat ja päätökset suurista investoinneista.

Minäkin tein ison investoinnin loppuelämän varalle.  Kuntoilut on suurelta osin kuntoiltu, kotona valveillaoloajasta valtaosa menee istuessa. Niinpä menimme Vepsäläiselle ostamaan tuolia loppuiäksi. Kokeilimme kuuluisan Eames-tuolinkin, sehän olisi jopa jälkipolville kelpaava klassikko.  Muuten hyvä, mutta liian matala, siitä ei vanhus pääse ylös.  Onneksi löytyi sopiva.  Eino (3 v.) oli mukana kaupassa. Hän valitsi värin, sillä emme halunneet mustaa.  Yksi tuoli jo saapui ja koekäytössä hyväksi todettiin ja vielä hankitaan toinen. Siinä sopii kahden vanhan variksen katsoa viiden ja kuuden YLE-uutiset, seitsemän uutiset maikkarilta ja puoli yhdeksän uutisten jälkeen päästäänkin no nukkumaan. 

Hyvässä tuolissa on hyvä kutoa sukkaa. Korona-aikana olen tehnyt tavallisia tylsiä sukkia ja nyt olen siirtynyt astetta haastavimpiin.  Visuospatiaalinen hahmotus haastetaan äärirajoille.  

Vielä on yksi suunnitelma jäljellä. Ensi viikolla käymme Chantillyssä. Rakas lapsemme on suunnitellut matkan.  Hän hakee meidät lentokentältä (lentokentällä Potkulautamiehelle pyörätuolikuljetus) ja sitten vaan huristelemme autolla paikasta toiseen. Yksi EU:n hyviä puolia on invaparkkilupa, joka toimii Ranskassakin. Ellalle on joka päivälle varattu jotain kivaa siksi aikaa, kun me vanhukset otamme päiväunet. Tärkeintä on yhdessäolo lapsenlapsen ja tyttären kanssa ja samalla nähdään vähän uusia maisemia. 

Sitten onkin hyvä palata kaamokseen joulua odottamaan.  




 


sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Minulla oli iloinen vaari


  Mummini Iida ja isoisä Antti kihlakuvassaan noin vuonna 1910. Ajattelimme serkkutyttöjen kanssa sanoittaa vähän suvun historiaa. Millaista perimää viemme eteenpäin?  Peiliin katsoessa huomaan yhdennäköisyyttä, myös lapsenlapsissa tunnistaa Iidan piirteitä. Mitä samanlaisuutta löytyy mielestämme, temperamentista, millaista tunneilmapiiriä on kodeissa siirtynyt seuraaville sukupolville?

Suksitehtailija Antti kuoli jo ennen sotia. Enää ei ole elossa ketään, joka olisi hänet tuntenut ja osaisi kertoa. Vaasa-lehden (lehden nimi on nyt Pohjalainen) nekrologista sain lisätietoa: "Hän oli iloinen, valoisa luonteeltaan ja erittäin pidetty". Mahtavaa! Olisi ollut kiva tuntea iloinen vaari. 

Koreografi Hanna Brotherus kertoo omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan kysyneensä äidiltään: Miten sinun vanhempasi osoittivat sinulle rakkauttaan? Aika hyvä kysymys. Kaikkina aikakausina. Tuollaista ei helposti tule kysyneeksi.  Sitä on hyvä kysyä myös itseltään. 

Iida hoiti omien usein myös lastenlapsiaan.  Minäkin olin Vimpelissä lapsena pitkiä aikoja. Mummi kuunteli radiosta iltahartautta, istuin mummin sylissä kiikkutuolissa. Mummi hyräili eikä ollut kiire minnekään. Sitten olikin aika mennä nukkumaan mummin sänkyyn olkipatjalle. Mummi kohensi hiillosta ranstakalla ja lopuksi sain vetää pellinnyöristä.  

Mummi jäi istumaan tuoliin, jonka oli saanut Antilta kihlajaislahjaksi. Hän istui siinä kaikessa rauhassa kunnes nukahdin. Iloisen vaarini tekemä tuoli on nyt minulla. Hyvin on kestänyt yli 100 vuotta.  



En koskaan ehtinyt kysyä, miten äitini vanhemmat osoittivat lapsilleen rakkautta. Ehkä nuori sulhanen on viimeistellyt tuolia iloisena ja rakkaudella. Iida-mummin jäljiltä siinä on paljon lämpöä ja rakkautta.