perjantai 31. toukokuuta 2013

Olenkohan sekakäyttäjä?



Vierastan ääriliikkeitä, ihan tasavahvasti ärsyttää amerikkalainen teekutsukristillisyys kuin fundamentalistimuslimit. Amerikan kristityt ampuvat aborttiklinikoiden lääkäreitä ja toisaalla maailmassa talibaanit heittävät happoa koulutyttöjen päälle. Kummatkin uskovat olevansa hyvällä asialla.
Terveydenhuollon liepeillä syntyy ja joskus kuoleekin monia ääriuskomuksia.  Suomessa lähinnä Antti Heikkilä synnytti karppaususkonlahkon, jolla on paljon uskollisia seuraajia. Hämmentävintä Antti Heikkilän uskonnossa on se, että Heikkilä on lääkäri. Todennäköisesti Heikkilä kirjoittaa ja markkinoi itseään taitavasti, kyllähän lääkäreillä uskomuksia piisaa.  Muut eivät vaan pääse yhtä hyvin julkisuuteen.  Voi tietysti olla kyse lavakarismasta. Se kun on lääkärin hommassa merkityksellisempää kuin kuviteltaisiin.
Lääkärin lavakarisma on eräs niistä asioista, joista ei voi tehdä Käypä Hoito-suositukseen johtavaa kaksoissokkotutkimusta. En ole nähnyt tutkittavan, miksi jonkun lääkärin potilaat paranevat paremmin ja ovat tyytyväisempiä kuin jonkun toisen. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää.  Sitten on asia erikseen siinä, että lehtiin ei riitä hyviä otsikoita, kun joku ihan tylsästi paranee tavallisen terveyskeskuslääkärin antamalla Käypä Hoito-suosituksen mukaisella hoidolla.
Heikkilää ei siis voi moittia puoskariksi, koska hän on lääkäri. Lääkärit puolestaan varoittelevat potilaita puoskareista. Puoskari on siis joku, joka ihan laillistamatta hoitaa ihmisiä. Lääkärit tuntuvat ajattelevan, että puoskareihin turvautuu vain väestön vähiten valistunut (jota voisi vähän rumemminkin kutsua) osa. Minulla on viime päivinä allakka kirjavana tasapuolisesti puoskari-lääkäritapaamisia. Ne eivät ollenkaan sulje toisiaan pois. Käyn OMT-fysioterapeutilla manipuloitavissa (käsin tehtyä hoitoa sanotaan myös manipulaatioksi). Lonkkani on kipeä, sama vanha vaiva. Käynnin tekee puoskaroinniksi se, että menen sinne ihan itse, ilman lääkärin lähetettä.  En viitsi maksaa satasta lääkärille, joka pahimmassa tapauksessa ottaisi taas uusia magneettikuvia, mikä maksaisi monta sataa. Tämä OMT on menestyksekkäästi hoitanut lonkan muutaman kerran aiemminkin. Pahimmassa tapauksessa joku fiksu lääkäri ehdottaisi leikkausta ja joku vähemmän valistunut saattaisi leikkaukseen oitis mennäkin.
Käyn myös hierottavana. Ihan omalla rahalla. Viimeksi olin aromaterapiassa luomuhoitolassa. Tänne Arabianrantaan oli ilmaantunut uusi yrittäjä, Luomuhoitola Harmony. Rentouduin niin menestyksekkäästi, että unen ja valveen rajamailla tunsin levitoivani.  Minulle riittää näyttöön perustuvaksi hoidoksi se, että olen itse laadun ja sopivuuden omissa nahoissani kokenut.
Toisaalta Helsingin yliopistollisessa sairaalassa monia vaivoja hoitaa ihan ehdottomasti maan ykkösvitjan lääkärit, ammattitaidolla ja erinomaisen pätevästi ja oikeaoppisesti. Kyllä minä heitä tottelen parhaani mukaan ja otan lääkkeet niin kuin on määrätty.  Mutta saan minä silti lievittää vaivojani niin kuin parhaaksi näen. Jos levitoin relaksoituneena autuaallisessa nirvanassa manipulaation jälkeen, so what?  Olisihan minulla kaapissa Käypä Hoito-suosituksen mukaisia lihasrelaksantteja, joilla saisin pöntön sekaisin.  Mutta pitäydyn nyt yhdistelemään puoskarointia ja oikeaoppisesta lääketiedettä – ja olen tyytyväinen hoitojen sekakäyttäjä.  

torstai 30. toukokuuta 2013

Tiputusta ja tiimalasia


Minullakin on nyt immunoglobuliinitipan jälkeen kunto hieman parempi, mutta kilpailuun ei vielä ole asiaa. Kaikki meni siis hyvin, parin viikon kuluessa näkee, mikä on lopputulos. Hyvältä näyttää. Kiitos kysymästä.

Päiväsairaala on hieno keksintö ja hyvin meni tipan laitot. Melkein kaikki oli hienoa ja nykyaikaista.  Paitsi hoitajien tietokoneet. Vaikka potilastietoihin oli vähän kirjattavaa, lääkkeen nimi, verenpaine ja lämpö aloitettaessa ja lopetettaessa, tiputusnopeus.  Tapahtumia siis on sangen niukasti.  Mutta hoitaja istui valtaosan ajasta päätteellä.  Pikku luukkuja auki, klik, tiimalasin tuijotusta, luukku kiinni, toinen esiin.  Olen nähnyt ennenkin samantyyppisiä ohjelmia: 1990-luvun alussa. Hoitaja oli koneen kanssa ihan näpäärä, ei siitä ollut kysymys. Kertakaikkiaan en voi käsittää. Ongelma on tunnistettu niin kauan kuin olen terveyspolliitikkaa Suomsssa seurannut (vuosituhannen vaihteesta).  Hankkeita ja projekteja on käynnistetty ja kuopattu, mitään ei ole saatu aikaan.  Turhanaikaisemmistakin asioista haetaan syyllisiä, miksei tästä?

Terveydenhuollossa sanotaan aina, tarvitaan lisää auttavia käsiä.  Ei pidä paikkaansa, auttavat kädet lepäävät hävyttömän suuren osan työajasta näppäimistöllä odottaen luukkuen aukeamista tiimalasin kuva silmissä.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Päivän SoTe



Päivän SoTe-typeryyskilpailussa kärkeen pääsi kehittämispäällikkö Maritta Korhonen THL:stä.  Tämän aamun Helsingin Sanomien artikkelissa Kohonen pelkää, että päästessään käsiksi omiin potilastietoihinsa ihmiset innostuvat tekemään omia diagnoosejaan. ”Potilastietojen yhteyteen pyritään saamaan linkkejä asiallisiin tietolähteisiin.  Näin potilaat eivät turvaudu niin helposti Suomi 24-diagnoonseihin, jotka ovat osoittautuneet jopa vaarallisiksi.”
Tiedonvälityksellisesti on mielenkiintoista, että HS:n paperilehdessä otsikkona on ”Tiedot lääkkeistä arkistoon” kun verkkolehden sama artikkeli on otsikoitu , minkähän vuoksi?

Potilaat saavat piilottaa tietojaan lääkäreiltä uudessa arkistossa


Omat potilastietoni eivät ole Suomi24-tietoa. Jos potilas ymmärtää paremmin omaa sairauttaan ja sen kulkua ja ylipäänsä tietää enemmän sairaudestaan, hän osaa paremmin hoitaa itseään. Parempi perehtyneisyys omiin tietoihin lisää elämänhallintaa ja potilaasta tulee subjekti eikä joku idioottirääpäle, jollaisena Korhonen tuntuu potilaita pitävän.  Siksi THL:n terveystäti haluaakin suojella potilaita itseään koskevalta tiedolta.  Onneksi minun kohdalleni ei ole koskaan osunut tuollaista holhoojatätiä lääkärinä. THL:n onkin nopeasti syytä korjata asenteitaan. Luottamuksellinen hoitosuhde ei kestä noin ylimielistä ja vähättelevää ajattelua. THL:n pitäisi kuitenkin pystyä näyttämään esimerkkiä potilaan kannustamisessa huolehtimaan itsestään ja terveydestään. 

En osaa kuvitella tilannetta, jossa potilas tekisi virhediagnoosin omista potilastiedoistaan. Voi olla yhtä hyvin mahdollista, että potilas voi auttaa lääkäriä diagnoosin löytämiseen, jos hän osaa kertoa oleellisia asioita itsestään ja sairaushistoriastaan.  Jotenkin tässä SoTe-sirkuksessa tuntuu siltä, että potilaan ja lääkärin lisäksi maahamme on tullut joku kolmas terveydenhuollosta päättävä byrokraattitaho, joka on pahasti vieraantunut oikeasta elämästä.
Olen viime aikoina seurannut terveyspolitiikan sirkusta niin lehdissä kuin omassa elämässäni. Toistaiseksi bloggaan näistä asioista ja kerron painavan potilasmielipiteen joka asiaan.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Ei kannata kun Kela ei maksa

Olen kohta lähdössä Meilahden Päiväsairaalaan immunoglobuliinitippaan, kun vointi taas on nohkahtanut. Toivottavasti edelleen tehoaa. Neljän ruuhkasta huolimatta Kari vei minut eilen Meikkuun ja myös kävi hakemassa. Ruoka oli kotona puolivalmiina, oli mukava tulla kotiin. Olisin päässyt toki pirssilläkin. Kelakin olisi korvannut, ei olisi Karin tarvinnut istua ruuhkassa ja odotella. Alkuviikosta Hesarissa oli Mielipide-sivulla kirjoitus (toki nimettömänä), jossa moitittiin Kelaa. Eläkeläismies kirjoittaa vaimonsa käyvän sädehoidossa ja edestakainen matka sairaalaan on yhteensä 105 kilometriä. Taksilla maksaa yli 100 euroa, jonka Kela korvaa. Hänelle autokyydistä Kela korvaa vain vaivaiset 21 euroa. Mies sanoo, ettei kannata. Näin taas Kelaa on hyvä moittia nimettömänäkin. Mies on viisas nimeään salatessaan myös toisesta syystä: hän on tosi m****u. Mies kyllä joutaisi, mutta ei kannata kun Kela ei maksa enempää. Minullahan ei mitään syöpää ole, mutta Kari silti jaksaa minua kuskata. Se tuntuu hyvältä, se on välittämistä. Kiinnostaa kovasti, julkaisiko Hesari mielipidekirjoituksen sen vuoksi, että kyseessä on epäkohta Kelan korvauspolitiikassa. Vai esimerkkinä siitä, kuinka typerä, ahne ja itsekäs ihminen voi olla. Toivottavasti hänen vaimonsa saa sairauteensa tukea jostain muualta tai löytää paremman miehen.

torstai 23. toukokuuta 2013

Pyörätuolibileissä

Niin usein näkee jossain puhutaan pyörätuolista kauhistellen. Eutanasiakeskustelussakin joku idiotti on sanonut haluavana kuolla, jos joutuu pyörätuoliin. Kyllä, pyörätuoliin pääsee moni. Jalkojen toiminta on ihan tarpeellista, sen huomaa nyt, kun kävely on tavallista vaikeampaa. Olen tosin jo kauan sitten oppinut, että pyörätuoli on liikkumisväline. Sillä pääsee paikasta toiseen. Apujalat. Eilen lähistöllä asuva ystäväni oli kutsunut kavereitaan pitkälle lounaalle. Tarjoilu oli viimeisen päälle hyvää, emännän henkilökohtainen avustaja oli kokkina. Emäntä ja yksi vieraista oli pyörätuolissa, yksi tarvitsi rollaattoria, minä sentään kävelin. Olivatko ne jotenkin vammaiset vammaisjuhlat? Ei, siinä oli tarmokkaita ja työtätekeviä naisia, ihan hyvin elämässä kiinni. Oikeastaan kun kadulla tulee vastaan joku pyörätuolissa, tulisikin ajatella, että hieno juttu. Kas, mehän emme näe kaikkia niitä ihmisiä, jotka nököttävät neljän seinän sisällä, kuka mistäkin syystä. Enemmänkin heitä pitäisi kauhistella. Meillä oli mahdottoman mukavaa, keskustelu polveili vilkkaasti ja naurettiinkin. Sehän on nyt melkein synti, eihän pyörätuolissa saa nauraa, vai kuinka? Siinä pitää nuokkua kuolemaa odottamassa.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Sairaalakeikkaa pukkaa

Touko-kesäkuun vaihde on jo vuosia ollut kompastuskivenä voinnin kannalta. Yritin totta vie parhaani, että tästäkin selviäisin notkein jaloin. Mutta tässä taas ollaan. Huomenna laboratoriokokeita ja sydänfilmi, maanantaina ja tiistaina taas Päiväsairaalan tiputukset. Onhan tässä lääketiede edistynyt. Enää ei tarvitse tipuksia ottaa Neurologian poliklinikan varastokopissa. Voi olla ihan mukavasti sängyssä tai lepotuolissa. Olin niin suunnitellut kaikkea mukavaa Helsingin kevääseen. Valkovuokot on nähty ja kirsikkapuitakin on tänne Arabianrannan puistoon saatu. Linnut lauloivat ja oli juuri sellainen keli, että olisi ollut mukava lähteä Lammassaareen suuntaan katsomaan pussitiaista, joka telkkarissakin nähtiin. Mutta nyt on näin. Toisaalta on oikein hyvä, että olen täällä juuri nyt. Kittilästä olisi pitempi matka. Tipan jälkeen sitten alkaa toipumisen odottelu. Toivottavasti tälläkin kertaa niin - mutta voihan se olla ettei. Terveenä elämisen parhaita puolia on se, että voi aika paljon päättää, mitä haluaa tehdä. Kun on sairaampi, pitää myös valita se vähä, mitä jaksaa tehdä. Lintujen laulun kuuntelu ei ole yhtään huonompi homma. Ehkä tuo näköhermokin tointuu niin, että voi lintuja nähdäkin. Sitten voi taas ottaa pienistä iloista kiinni vaikka juuri nyt jaksakaan. Omenapuut ovat kohta kukassa. Muistakaapa tarttua hetkeen ja katsoa niitä tarkkaan. Oli niin suunnitelmissa, että tänä keväänä käyn Mustiolla ja yritän saada Sandåsan omenapuut kuvattua ja parhaimmassa tapauksessa tänne blogiin. Ehkä sitten jo ensi vuonna. Jos Jumala suo ja elää saadaan.

lauantai 18. toukokuuta 2013

37 vuotta on pitkä aika

Eilen tuli 37 vuotta täyteen ensitapaamisesta. Kohdallani se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja siitä pitäen on oltu yhdessä. Minusta on mukavampi juhlia tapaamispäivää. Hääpäivänhän voi itse valita kalenterista. On kai tämä pitkä aika ja on ollut ylä- ja alamäkeä, enimmäkseen kai myötämäkeä. Samalla huomaa, miten arvaamatonta elämä on. Entäpä jos olisimme kävelleet töistä kotiin viisi minuuttia myöhemmin tai aikaisemmin, Kari ei olisi tullut vastaan. Ehkä joillain ihmisillä on järkiavioliitto. Suunnitellaan puolison hakua, kun sopiva kohde löytyy, sinnikkäästi piiritetään, kositaan ja perustetaan perhe. Mikä ettei. Minusta on kuitenkin mukava juhlia vuosittain merkkipäivää. Tässä on hyvä kiitollisena filosofoida maailman menoa. Paras lahja elämältä on rakkaat ja viisaat lapseni. Aika pieneksihän itsensä tuntee, ehkä on joitain suurmiehiä ja -naisia, jotka määräävät itse elämänsä käännekohdat - vai määräävätkö sittenkään? Ehkä kuitenkin on kyse siitä, kuka tulee oikealla hetkellä kohdalle?

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Jääkiekkoa ja verenpainetta

Jo yli 20 vuotta sitten päätimme, että menemme tyttärien kanssa vielä jonain päivänä paikan päälle katsomaan MM-lätkää. Nyt siis varasimme liput Suomi-Venäjään jo viime syksynä. Ninnu tuli Pariisista, Murulle olisi Bhutanista tullut turhan pitkä matka. Joskus me kyllä vielä Murunkin kanssa matsi katsotaan, jos saattuu kisat samaoille kulmille. Lehdistä vähän huolestuneena luinkin, että Suomella on niin tähdetön joukkue, kun NHL:stä eivät vaivautuneet. Suomi-Venäjä oli viime vuosien - ehkä kaikkien aikojen parasta peliä Suomen maajoukkueelta. Näimme Kontiolan maalit, myös Radulovin ja Kovaltsukin. Eniten fanitan Antti Pihlströmiä. Sitkeästi kuin terrieri hän jaksoi luistella kiekon perässä. Telkkarissa näytetään, mitä ohjaaja päättää, mutta livenä paikan päällä sain keskittyä Pihlströmin seuraamiseen. Kova meteli siellä Hartwall-areenalla oli. Kokemus oli äärimmäisen hieno. Aika mukavaa oli sekin, että suomalaiset ja venäläiset jääkiekkofanit olivat hyvässä sovussa keskenään. Ranskalainen seuralaisemme ihmetteli sitäkin, että jäähallissa näkyi poliiseja. Ranskassa poliisit on varustettu mellakkakilvin, mutta he eivät uskaltaudu yleisöön. Eri joukkueiden kannattajat on eristetty eri karsinoihin. Poliisit eivät uskalla mennä yleisön joukkoon, sillä tappelun syntyessä molemmat osapuolet ryhtyvät hakkaamaan poliiseja. Niinpä voimme iloisesti todeta, että on tässä taas yksi hieno juttu, josta me suomalaiset emme edes ymmärrä olla ylpeitä. No, aika kännissä monet Suomi-paitaiset olivat. Eivät silti väkivaltaisia. Olen nyt pari viikkoa seuraillut verenpainetta kiltisti. Olen menossa lääkäriin parin viikon päästä ja tarkoitus on mitata ja piirtää tulokset verenpainekorttiin. Luultavasti joudutaan miettimään lääkityksen vaihtoa. Vuosien saatossa liki kymmenkunta verenpainelääkitystä on kokeiltu. En millään jaksa muistaa lääkkeiden nimiä ja syitä, miksi vaihdettiin. Eivätkö tehonneet, vai olivatko sivuvaikutkset sietämättömiä? Ensiksikin, verenpainekorttiin käyrän piirtäminen vaatii aika paljon tarkkuutta, hienomotoriikkaa ja aikaa. Tieto ei jää minnekään talteen, en minä ole jaksanut jemmata vuosien takaisia kokeiluja minnekään. Kun verenpainetauti on yleisimpiä sairauksia ja vie mahdottoman paljon potilaan aikaa mittauksilla ja toisaalta lääkärin aikaa, sitä voisi hoitaa tehokkaammin ottamalla tietokoneet avuksi. Tietokone ensiksikin osaisi aika yksinkertaisella ohjelmalla tehdä sen käyränkin ja sieltä löytyisi lääkityshistoria. Nytkin voisin ehkä lähettää grafiikan omalääkärille terveyskeskukseen, lääkäri katsoisi sen, ehkä muuttaisi lääkitystä ja sitten katsottaisiin uuden käyrän avulla miten toimii. Eli ihan typerää vastaanottoajan ja potilaan ajan tuhlaamista tällainen. Terveydenhuollossa ollaan menty SoTe-asioissa ihan hunningolle. Viime vuosina kukaan ei ole yrittänytkään ajatella, miten terveydehuollon laatua voitaisiin parantaa. Nyt vaan piirretään himmeleitä vallanjaosta. Mutta enpä nyt kirjoita tästä enempää - verenpaine saattaisi nousta vaarallisiin lukemiin.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Tekoälyä ja tillilihaa

Teinpä taas pitkästä aikaa tillilihaa. Se on hyvä pelote ikäiselleni helsinkiläisväestölle. En tiedä, mitä heille on aikanaan koulussa syötetty, mutta tillilihaa inhotaan laajasti. Olen joskus illallisvieraat säikäyttänyt tarjoamalla tillilihaa ja he ovat säikähtäneet kovasti huomatessaan, että se voi hyvin tehtynä olla mahdottoman hyvää. Kuulemma kestää jonkun aikaa maistelua ennen kuin pääsee yli huonoista muistoista ja pääsee käsiin uusiin maistoihin. Olen aloittamassa uutta lääkekokeilua. On siis lääkärin määräämiä lääkkeitä, joita on pakko ottaa. On sitten toisenlaisia "oirelääkkeitä", joista potilas voi itse päättää, onko saatu hyöty isompi kuin haittavaikutukset. Minullahan mättää muisti ja keskittyminen. Olen hiukan kuin ADHD. Sen kanssa kyllä pärjää, jos ei tarvitse käyttää päätään. Minä kun vaan tykkään käyttää päätäni ja ajattelen testata, voisiko keskittymistä parantaa keinotekoisesti. Tarkoitus ei ole pysyvästi doupata itseäni. Kokeilen kuitenkin, voisiko kemikaaleilla saada päähänsä lisätehoja joskus tarpeen vaatiessa. Myös eläkeläisen elämässä voi olla hetkiä, ettei voi sanoa: "Juuri nyt en jaksa". Mikä kyllä yleensä toimii hyvin. Hain lääkkeen apteekista. Huumereseptiä se tietty vaati. Minä en vongannut, lääkäri ehdotti. Voihan sen ottaa komplimenttina, että hän luottaa harkintakykyyni. Lääkepakkauksessa oli tietysti pakkausseloste. Yleensä en niitä lue, mutta tämä oli niin pitkä, valehtelematta metrin pituinen, joten uteliaisuus voitti. Olihan niitä sivuvaituksia, sydäninfarktista alkaen. No joo, hyvin harvinaista tosin. Tätä lääkettä käytetään enimmäkseen lapsilla. Mitähän äitinä ajattelisin, jos omalle lapselleni olisi lääke tarpeen? Ystävälääkäri kertoi kirjoittaneensa potilaan vaivaan lääkettä, jonka sivuvaikutuksiin kuuluu painon nousu. Neuvoin lääkäriä sanomaan potilaalle, että käy lääkkeen aloittaessaan puntarissa ja toisen kerran kuukauden kuluttua. Sitten voi tehdä analyysiä, kumpi on pahempi, vaivat vai painon kehitys. Tietysti sydänifarktin jälkeen on paha funtsia, miten meni. Tai sitten, voihan se infarkti tulla muutenkin. Luultavasti ensi viikolla kokeilen lääkettä. Ja vähemmän nettiviisaille voin kertoa, että klikkaamalla kahdesti tuota kommentti kohtaa voi lähettää palautetta ja kommentteja. Ja jos on oikein nettiviisas, ottaisin mielelläni neuvoja siitä, millä tämän perhanan blogspotin saa huolimaan kappalejaot.