perjantai 20. helmikuuta 2015

Monikulttuurinen mummi - Spock ja Bébé

Vimpelin Saarikentän laidalla asuneella Iida-mummillani oli kaksi ankkaa, Iines ja Aku.  Ne eivät olleet missään aitauksessa, vaan kesäisin tepastelivat arvokkaasti pihalla. Mummilla oli lämmin ja pehmeä syli.  Illalla kuuntelin kiikkustuolissa mummin sylissä STT:n uutisia radiosta. Tien toisella puolella oli Nuorisotalo ja pitäjän ainoa kahvila, Nuorisokahvila. Illansuussa Nuorisotalon pihaan tuli linja-auto Seinäjoelta. Katsottiin keitä tuli.  Paikallisuutiset livenä. Ei ollut kiire minnekään.

Illalla mummi kohenteli ranstakalla tulta piisissä kunnes pellit pantiin kiinni ja minä sain vetää pellinnarusta.  Minä olin sängyssä ja mummi istui vieressä kutomassa sukkaa ja hyräili. Oli siinä, kunnes nukahdin.

Minäkin kauhistelin ajatusta, että lapsenlapsi menee hoitoon kolmen kuukauden iässä. Kunnes luin Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé. Tuossa Ylen linkissä kuvataan aika hyvin kirjan ajatukset.  Nyt tarkemmin ajatellen, onko lapselle oikeasti hyväksi, että hän on liki vuoden, joskus pitempäänkin kahdestaan äitinsä kanssa. Ranskassa vauva meni perhepäivähoitoon, jossa on kaksi muutakin pikkuista 1,5 ja 2,5-vuotiaat.  Koulutettu (ja valvottu) perhepäivähoitaja on maahanmuuttaja Ranskan entisestä alusmaasta.

Kun omat lapset olivat pieniä, kirjana oli Benjamin Spockin Tervettä järkeä lastenhoitoon.   Joku vuosi sitten se tuli vastaan kirjahyllyä siivotessa.  En pannut sitä kierrätykseen.  Vaaralliselle kirjajätteelle ei ole paikkaa.  Niinpä revin sen perusteellisesti ja panin sekajätteeseen. No, Spockista huolimatta lapsista tuli oikein hyviä.  Siinähän opetettiin, ettei lasta saa turhaan sylissä pitää.

Lähipiirissä onkin aika paljon monikulttuurisia perheitä.  Sen takia oli hyvä, että löysin tuon kirjan ranskalaisista kasvatuskäytännöistä.  Näinhän sitä mummien ja anoppien on hyvä oppia ymmärtämään toisen maan tapoja. Suomalaismummien ei pidä sekaantua.  Molemmista kulttuureista voi ottaa hyviä puolia.  Onneksi on hyvä mummimalli Vimpelistä. Paitsi että en osaa hyräillä. Kiikkustuolissa osaan istua ja sylinikin taitaa olla pehmeä. Muistankin tämän kun taas, kun  epäonnistun laihtumisyrityksissäni. Kesyt ankka on kyllä kova sana.  Paitsi että ranskalainen voisi olla liian kiinnostunut sen maksasta.



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Liian hyvä kierrätykseen ylellisyyden ytimestä

Siivousprojekti jumittaa.  Leikkasin oikein lehdestä talteen ohjeet kaapin siivoukseen.  Lajittelu:
1. Takaisin laitettavat
2.  Muualla säilytettävät
3. Kierrätykseen tai nettimyyntiin
4. Roskiin


Siivous eteni, kunnnes kasa ratkaisua odottavista tavaroista kasvoi. Vienkö kellarikomeroon talteen, panenko kierrätykseen erinomaisille Arabianranta kierrättää-facebook-sivuille.  Annoin sinne jo Muuramen pöydänkannen.  Sympaattinen perhe tuli hakemaan pikkukoululaiselle pöydänkantta.  Tytön silmät loistivat kun kerroin, että sen pöydän ääressä läksyjä tekemällä päätyy vaikka professoriksi Pariisiin.  Esineellä on siis mainio provinienssi.

Annoin myös  Nicorette-purkat, inhalaattorit ja tabletit, sähkötupakat (ilman nikotiinia) tupakanpolttoa lopettavalle. On siis mahdottoman kiva antaa tavaraa jollekin, joka sitä tarvitsee omaan käyttöönsä.

Ajattelin panna kirpparimyyntiin vitosella myös lähes käyttämättömät Salvatore Ferragamon saapikkaat, joihin vaivaisenluuni ei enää suostu. Helsingin Sanomat kirjoitti kulttuurisivuillaan vintage muodista kulttuurisivuillaan otsikolla Ylellisyyden ytimessä. 
Hesarin jutun jälkeen en laitakaan kirpparille. Arvonnousua ovat kokemassa myös pitsilakanat.  No, enhän minä nyt äitini ja mummini virkkaamia pitsejä olisi kirpparille laittanut.  Ne ovat olleet minulle aina arvossa, toivottavasti aikanaan jälkipolville. Tai Iida-mummin käsin kutomia pellavapyyhkeitä.  Minulle monin verroin avokkaammat kuin Ferragamon saapikkaat. Iida-mummin astiapyyhkeillä on rakkaampi provinienssi.

Vanha toimiva Nokian kännykkäkin on tallessa, toimivaa Nokia-vintagea.  Eihän älypuhelimeen voi luottaa. Pahan päivän varalle pitää olla puhelin. Kaappien tyhjentäminen ei ole helppoa. Jos on oikein mieluinen vaate, sen pitää kirjaimellisesti puhki.  Armas puolisoni etsiikin taas ompelutaitoista ihmistä, joka kääntäisi hänen mielipaitansa kauluksen.  Kittilässä hänen mieliburberrynsä saivat pari vuotta jatkoaikaa käännetyillä kauluksilla.

Suuri mysteeri on käyttämättömien vaatteiden määrä kaapeissa. Mikä ihme on saanut minut ostamaan tuonkin jakkupuvun, joka on ollut päälläni kaksi kertaa? Tai kaikki nuo neuleet, jotka kutittavat niin, ettei niissä voi olla. Saituuttako on, etten pysty panemaan niitä pois? Vaikka niissä ei ole edes äidin virkkaamia pitsejä.

En sentään tiskaa Flora-rasioita.  Tuttavani siivosi tätinsä jäämistöstä yli satoja margariinirasioita ja tiskattuja viilipurkkeja, tuhansia muovikasseja, monta kassillista narunpätkiä.  Vintissä oli aikakausilehtien vuosikertoja 1950-luvulla - mutta niistä voi divarit maksaa ihan hyvinkin...

Olen säilyttänyt vuosikausia myös jättimäisiä magneettikuvakasoja. No, huomenna menen  alemagneettiin .  Vanhoihin kuviin vertailu sisältyy hintaan ja on diagnostisesti hyödyllistä.  Että eihän sitä koskaan etukäteen tiedä, mitä vielä joskus tarvitsee. Terveysnuukailublogini on muutenkin opettavaista lukemista.  Ahneudesta ja saituudesta siinäkin kerrotaan.