Illalla mummi kohenteli ranstakalla tulta piisissä kunnes pellit pantiin kiinni ja minä sain vetää pellinnarusta. Minä olin sängyssä ja mummi istui vieressä kutomassa sukkaa ja hyräili. Oli siinä, kunnes nukahdin.
Minäkin kauhistelin ajatusta, että lapsenlapsi menee hoitoon kolmen kuukauden iässä. Kunnes luin Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé. Tuossa Ylen linkissä kuvataan aika hyvin kirjan ajatukset. Nyt tarkemmin ajatellen, onko lapselle oikeasti hyväksi, että hän on liki vuoden, joskus pitempäänkin kahdestaan äitinsä kanssa. Ranskassa vauva meni perhepäivähoitoon, jossa on kaksi muutakin pikkuista 1,5 ja 2,5-vuotiaat. Koulutettu (ja valvottu) perhepäivähoitaja on maahanmuuttaja Ranskan entisestä alusmaasta.
Kun omat lapset olivat pieniä, kirjana oli Benjamin Spockin Tervettä järkeä lastenhoitoon. Joku vuosi sitten se tuli vastaan kirjahyllyä siivotessa. En pannut sitä kierrätykseen. Vaaralliselle kirjajätteelle ei ole paikkaa. Niinpä revin sen perusteellisesti ja panin sekajätteeseen. No, Spockista huolimatta lapsista tuli oikein hyviä. Siinähän opetettiin, ettei lasta saa turhaan sylissä pitää.
Lähipiirissä onkin aika paljon monikulttuurisia perheitä. Sen takia oli hyvä, että löysin tuon kirjan ranskalaisista kasvatuskäytännöistä. Näinhän sitä mummien ja anoppien on hyvä oppia ymmärtämään toisen maan tapoja. Suomalaismummien ei pidä sekaantua. Molemmista kulttuureista voi ottaa hyviä puolia. Onneksi on hyvä mummimalli Vimpelistä. Paitsi että en osaa hyräillä. Kiikkustuolissa osaan istua ja sylinikin taitaa olla pehmeä. Muistankin tämän kun taas, kun epäonnistun laihtumisyrityksissäni. Kesyt ankka on kyllä kova sana. Paitsi että ranskalainen voisi olla liian kiinnostunut sen maksasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti