perjantai 23. joulukuuta 2016

Söin tänään joulutähden, sanoi lapseni

Säikähdin turhaan, ei syöty joulutähteä. Pienen tarkennuksen jälkeen selvisi, että syödyksi tuli joulutorttu.  Lapsi on aikuinen ja muuttanut Suomesta pois vuonna 1992.

Meillä vietettiin joulua toissapäivänä. Suosittelenkin viettämään joulua sellaisena päivänä, joka parhaiten sopii aikatauluun.  Vietimme joulua myös viikko sitten. Kuopuksella oli työmatka tänne ihan kulmille Tukholmaan ja hän enti poikkeamaan kotona Helsingissä.

Vanhempi tytär taas oli järjestänyt itselleen työmatkan Helsinkiin, Aalto yliopistoon.  Edelleenkään en ymmärrä, miksi se on Aalto yliopisto.  Helsingin yliopisto olisi maailmalla paljon parempi nimi.  Olisi vähemmän selittämistä. Ylen urheilutoimittaja ihmetteli, että Usain Bolt ei tiennyt Paavo Nurmea.  Niinpä.   

On ollut oikein mukavat kaksi joulua. Joulutähti on syöty, pieni joulukuusi on varistanut neulasensa ja vietiin muovipussissa terassille odottamaan kierrätyslavan saapumista pihalle. Lapsenlapsen kanssa on käyty katsomassa Tatu ja Patu-leffa, pompittu Leikkiluolassa, tehty lumiukkoja ja avattu Suomen-joululahjat.  Hänellä on vielä ranskalaisjoulu odottamassa.

Syömme jouluna luultavasti confit du canardin, jonka saimme joululahjaksi. Potkulautamies saa hakea Hakaniemen hallista hyvät valkosipuliperunat, Alkosta Chateauneuf-du Pape-pullon. Meillä on ollut oikein hienot joulut ja 24.12. meillä on toisenlainen joulu.  Saa nähdä, tuntuuko haikealta. Ehkä me aamulla keitämme riisipuuron ja kuuntelemme joulurauhan julistamisen.  Nämä perinteet jäivät odottamaan kolmatta joulua. Koska kaikki pakolliset jouluruuat on jo hoidettu alta pois, saan tämä vuonna ehkä  vihdoinkin laittaa jouluhauen.

Hyvää Joulua, viettäkääpä sitä itsellenne parhaiten sopivana päivänä. Miksei vaikka Juhannuksena.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Isänmaa ja äidinkieli

Itsenäisyyspäivän juhlintaan meillä on ystäväperheen kanssa jo kehittynyt traditio:  Radion Sinfoniaorkesterin Itsenäisyyspäivän konsertti. Sibeliusta se on yleensä ollut ja lopuksi Finlandiasta joku versio. Silloin aina itkettää. Kyllä siellä vanhemmasta ikäluokasta joku muukin pyyhkäisee silmäkulmastaan kyyneleen.  Konsertin jälkeen juodaan samppanjaa ja syödään jotain hyvää. Vuoroin vieraissa, tänä vuonna meillä.

Sitten katsotaan yhdessä linnan juhlat. Me rouvat kauhistelemme epäonnistuneita asuja ja herrat: "Mitä ihmettä tuokin siellä tekee?"  Mutta ennen kuin pääsemme tähän, aluksi tulevat sisään sotaveteraanit. Sitä en voi itkemättä katsoa. Ajattelen isääni. Mitähän ujo maalaispoika ajatteli 17-vuotiaana lähtiessään talvisotaan vapaaehtoisena?  Mitkä olivat isoäitini ajatukset päästäessään poikansa lähtemään rintamalle? Entä äitini 18-vuotiaana  lukiolaisena ilmavalvontalottana Äänisellä? Itsenäisyyspäivänä heitä ajattelen pitkin päivää.

Itsenäisyyspäivänä myös annan anteeksi niitä kipeitä asioita, joita en vielä kotona asuessani ymmärtänyt. Eihän niistä asioista puhuttu. Ne vaiettiin. Vasta nyt käsitän, kuinka pitkään sota vaikutti. Nyt sotaveteraaneja jo arvostetaan, He astuvat ensimmäisenä sisään Linnan juhliin.

Kun 50 vuotta sitten lapsena katsoin Linnan juhlia, mukana oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. He olivat hirvittävän vanhoja ja historia tuntui niin etäiseltä. Mitähän nykyään lapset ajattelevat veteraaneista? Mitä kerron Eleonorille hänen isoisoisistään? Voiko sotaa pyyhkiä pois ihmisen elämänhistoriasta ja kertoisi vain mukavat asiat? Mutta vielä Linnan juhliin tulee veteraaneja, mitä lapsille heistä kerrotaan.  Enpä tiedä.

Kiitos isä, isänmaasta. Sekin jäi aikanaan sanomatta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jumalanpelko saa uusia muotoja


Olin ultraharvinaispotilaiden seminaarissa, siitä enemmän potilasblogissani Sairaan hyvä potilas. 
Ultraharvinainen sairaus voi tarkoittaa sitä, että saat itsellesi tai ehkä vauvallesi diagnoosin, joita on ehkä yhdellä miljoonasta tai tulee tieto geenipoikkeamasta, joka on ensimmäinen maailmassa. Tai ainakin sairaus on harvinainen, että ainakaan suomeksi ei ole saatavissa mitään tietoa, saati sitten hoitosuositusta.

Vaikka tauti ei olisi henkeä uhkaavan vakava, se voi olla sellainen, ettei siihen ole mitään hoitoa.  Pitää vain odottaa, miten oireisto kehittyy tai lapsen kasvaessa sydän syrjällään seurata, mitä oireita geenipoikkeama käytännössä aiheuttaa. Kaikkea ei kyetä hoitamaan.

Diagnoosi voi olla melkoinen shokki. Seminaarissa vain yksi osallistuja kertoi saaneensa ammattiapua järkytykseensä. Joku kysyi viattomasti, että sairaalapapin kanssa voisi keskustella. Siihen tuli yleisön joukosta kauhistunut huudahdus: "se nyt kaikkein viimeiseksi".

Se oli ohimenevä kommentti.  Talletin sanat sydämeeni ja tutkistelin niitä myöhemmin. Jos joku olisi kysynyt, oletko jutellut imaamin kanssa, olisivat kaikki joutuneet poliittisen korrektisti ynähtämään ympäripyöreästi. Eihän eriuskoisiin voi suhtautua ennakkoluuloisesti.

Entinen naapurini toimi sairaalapappina ja vuosien saatossa tutustuin moneen hänen kollegoihinsa. Sairaalapapilla on pohjalla pappiskoulutus, mutta sen jälkeen pitkä erikoistuminen sairaalatyöhön. Suomessa kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi, se ei ole suojattu ammattinimike. Sairaalapapit ovat ainakin hyvin koulutettuja.

Jos haluaisin puhua jonkun kanssa kummallisen sairauteni mukanaan tuomasta epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteesta tai tulevaisuudennäkymän sumentumisesta, puhuisin sairaalapapille. Heillä on sellaiseen täsmäkoulutus ja kokemusta. He kun ovat tottuneet työssään kohtaamaan kuolemaa ja surua, pohtimaan eksistenssin olemusta ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sairaalapappi ei ehkä kiirehtisi antamaan uutta diagnoosia mielialasta, vaan ymmärtäisi, että elämässä on asioita, jotka pitää vaan kohdata ja mitä saa sopivassa määrin surra. Jos suru kroonistuisi masennuksen suuntaan, epäilemättä he ohjaisivat psykiatrian piiriin.

Näin reformaation juhlavuonna voikin kummastella uussuvaitsemattomuutta.  Kaikkea muuta pitää suvaita, mutta aika kesy ja harmiton kirkkomme ottaa vastaan paheksuntaa joka taholta. Se saa luvan olla syntipukkina myös kaikkien muiden uskonsuuntausten pahoille teoille, niin helluntailaisten,  lestadiolaisten ja Jehovan todistajien. Se saa jakaa ruoka-apua köyhille, mutta surevan lohdutus on jo kyseenalaista toimintaa. Se sallitaan papille vain hautajaisissa.

Täytynee nyt siunatuksi lopuksi muistuttaa, että näitä suremisen perimmäisiä kysymyksiä pohdin yksityishenkilönä, eikä asia liity yhdistystoimintaan millään tavoin.


Kuvassa syystalven taivasta kaamoksen kynnyksellä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Sininen nuttura lääkärillä ja hyvinvointivaste

Kävin kampaajalla. Tukka leikattiin, laitettiin raitoja ja värihuuhtelu päälle. Kampaaja puhui viileästä sävystä.  Minä kun ajattelin, että cool, laitetaan vaan.  Se tarkoittikin maantienväristä. Oma vika, pitää kysyä, kun ei ymmärrä.


Viimeksi käydessäni terveyskeskuksessa näin mieslääkärin, jolla päälaellaan sininen nuttura. Tai ehkä lyhyt poninhäntä sinilatvaisista hiuksista, en nähnyt ihan läheltä. Näytti mielenkiintoiselta. Harkitsin melkein omalääkärin vaihtamista. En vaihtanut, sillä en kuitenkaan olisi kehdannut kysyä, miksi tohtori oli päätynyt niin omintakeiseen hiusmalliin. Se tuonee väriä myös hoitosuhteen rakentumiseen.  Mutta näin maantienvärisenä sinistä nutturaa osaa arvostaa.  

Hiusväri päässä ehtii monenlaista. Selasin pinon Seiskoja.  Voi miten ihmeellisiä uusia ammatteja onkaan keksitty ex-misseille ja jääkiekkotähtien exille ja nykyisille. Hyvinvointineuvojaksi ja fitness-valmentajaksi on moni ryhtynyt. Tittelinä voi olla myös mediapersoonia, mikä tarkoittanee henkilöä, joka ei osaa muuta kuin hölmöillä julkisesti.

Haluaisin myös hyvinvointineuvojien asiakkaita haastateltavan. Miksi et valitsit hyvinvointineuvojan psykiatrin sijasta? Mitä maksoi, mikä oli hoito- vai kuuluuko sanoa hyvinvointivaste?    Millaisia pahoinvointiongelmia on voitu ratkaista?

Minussa tahtoo olla neuvojan taipumuksia. Neuvoja tulee annettua liikaa ja useimmiten pyytämättä. Eivät onneksi maksa mitään.

torstai 6. lokakuuta 2016

Erään käsilaukun tarina


Olin kokoamassa KonMari-epidemian akuuttivaiheessa tavaraa Kierrätyskeskukseen vietäväksi.  Kierrätykseen viemiseen liittyy se, että pois viedyt tavarat unohtaa heti saman tien.

Nappasin kuitenkin käsilaukun pois kierrätyslaatikosta.  Laukulla on tarina.  Versace ei oikeastaan ole millään tavoin minun juttuni, siinä on yleensä liikaa kiiltäviä, isoja nappeja, solkia ja muuta metallia. Joskus 1990-luvun alkupuolella tarvitsin ajoittain työkäsilaukkua, johon mahtuisi A4.  Laukku ostettiin Singaporesta ja maksoi ihan liikaa.

Minusta vesipullojen alituinen kanniskelu on typerää ja erityisen typerää on Vichy-pullon kanniskelu käsilaukussa, jos on unohtanut korkin auki.  Nahkaan jäi ruma tahra.

En silti raskinut luopua laukusta, tahroineen kaikkineen.  Kävi näet niin, että eräänä iltana kaksi kohteliasta brittipoliisia ilmestyi ovellemme ja kysyi, olenko hukannut käsilaukuni. Minä siihen, että tietääkseni en, mutta menen keittiöön katsomaan. Yleensä heitin käsilaukun keittiön työpöydälle ikkunan alle. Eihän siellä mitään käsilaukkua ollut.

Oli käynyt näin, heti King Afred´s Statuen jälkeen  Eastgate Streetin varrella joku oli nähnyt ikkunastaan  rosvon näköisten nuorten miesten heittävän käsilaukun roskikseen ja juoksevan pois.  Valpas tarkkailija soitti poliisille.  Poliisiasema oli vain muutaman sadan metrin päässä. Poliisit nappasivat rosvot kiinni, ottivat heiltä pois lompakon ja luottokortit. Olivat vielä hakeneet käsilaukun roskista ja nyt pyysivät tarkistamaan, että kaikki oli tallella. 

Enhän minä nyt voi millään hylätä käsilaukkua, jolla on näin hyvä tarina.  Taidan ottaa sen huomennakin mukaan, kun menen koko päiväksi seminaariin kuulemaan luentoja harvinaisista perinnöllisistä sairauksista ja geenitutkimuksesta.  Tarvitsen mukaan muistiinpanovälineet.

 

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Elämän muutoksia

Monta muuttoa on tehtynä. Mutta itsensä kuljettaa aina mukanaan. Syksyisin on tapana tehdä suunnitelmia. Kesän jälkeen iltojen kuulaassa viileydessä ajatus kulkee raikkaammin. Viime viikkoina olemme tehneet pikkumuuttoja, siirretty tavaraa paikasta toiseen.  On pantu talteen tärkeimpiä ja viety edelleen kierrätettäväksi sellaista, jolle ei löydy tilaa. Vielä oli vinteillä edellisten muuttokuormien jäljiltä maailmaa kertäneitä tavaroita, joita ei enää aiota kantaa mukana.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei pitäisi kantaa mukana. Ensimmäsen kerran lähdin kotoa heti koulun loputtua, muuttokuormasta on tallella vielä kaksi esinettä.  Pikku-Sadulta saamani pannunalusta, ja yksi ruma Duralex-juomalasi.  Ruma lasi toki olisi joutanut roskiin. Se on pyörinyt keittiönkaapeissani jo kohta 50 vuotta ja se tuo mieleen ajan, kun lähdin maailmalle ja elämä oli edessä. Löysin vintistä Spoden Italian Blue -teekannun ja kuppeja. Niille on raivattava tilaa ja siksi taas jotain muuta lähtee kierrätykseen. Vaikka enhän minä teetä juo enkä tarjoile. Astiat ovat muisto yhdestä elämän vaiheesta Winchesterissä.

Nyt kellarikomeroon on tarvittu tilaa vauvansängylle, syöttötuolille ja turvaistuimelle. Taas on hyvä aika. Kodissakin tarvittasiin vielä yksi huone lisää.

Tytär ja vävy muuttivat Myanmariin. Se on aika kaukana.  Viimeksi Bhutanista palattuani kyllä päätin, että en enää ikinä lennä yli 6 tunnin lentoja.  Taitaa olla taas aika muuttaa ajatuksia. Ja ryhtyä suunnittelemaan Myanmarin-matkaa. Vieläkin on elämää edessä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Muoti- ja säästövinkkejä Pariisista

En aivan ehtinyt Louis Vuitton kohdalla Champs Elyséellä tällätä kameraa ajoissa. Olen perheemme nuorisolta oppinut, miltä Pokèmonjahtaus näyttää. Oli nimittäin niin tyylikkäitä pukumiehiä kännykät tanassa, lisäksi vähän arkisemminkin pukeutunutta aikuista miestä samassa puuhassa.  Mahtoi olla oikein hyvä stoppi tai ultraharvinainen hahmo. Kuvassa enää jälkitilanne.

Tällä matkalla ehdimme lapsenlapsen ihastelun lisäksi enemmän tarkkailemaan ympäristöä ja istua kahvilassa ja katsella kesäisesti pukeutuneita pariisittaria. Käsilaukku on nyt pois muodista. Naisilla oli sen sijaan olallaan puuvillainen kierrätyskassi. Ei siis tarvitse lähteä Louis Vuittonille käsilaukkuosstoksille. Sieltä kannattaa näköjään hakea vain Pokemoneja. Heti säästyi ainakin tuhat euroa.

Tulikin käveltyä kilometrikaupalla.  Koska olin ilman karttaa liikkeellä, eksyttiin Louvren lähellä niin, että käveltiin kilometri ohi metropysäkistä, ihmeteltiin Pont Neufin sillan kaiteen lukkovuorta ja otettiin taksikyyti takaisin. Maksoi 10.70 €, onneksi tuli säästettyä Louis Vuittonilla niin paljon, että uskalsi törsätä pirssikyytiin.

Kotiin tultuamme tytär ja vävy tekivät erinomaisen maistuvaa spagetti bolognesen nyhtökaurasta ja halloumisalaatin. Ihan siis ollaan ajan hermolla. Jänö-kioskille en sentään aio lähteä. Saatan silti ladata Pokemonin, jos tulisi käveltyä enemmän...




Potkulautamiehen matkaraportti löytyy täältä

  
 

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Poirotin kanssa tupakalla

Tämä kesä on mennyt dekkareita lukiessa ja katsellessa. TV1 esittää neiti Marplet ja Poirotit uusintoina. Osaan kirjat ulkoa. Hyllyssäni on kutakuinkin kaikki Agatha Christien kirjat englanninkielisinä paperipokkareina. Pitkälti toista hyllymetriä. Vanhat ja moneen kertaan luetut kirjat hapertuvat ja sivut irtoilevat.  Aiemmin luin kaikki Christiet suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa.

Agatha Christie oli aika täti, pysynyt muodissa liki sata vuotta. Olen lukenut Christien dekkareita nelisenkymmentä vuotta. On kiinnostavaa verrata televisiossa nähtyä alkuperäiseen kirjaan. Aika uskollisena alkuperäistekstille britit onnistuvat välittämään kirjan sävyt ja tunnelmat. Parhaillaan esitetään aivan uusia dramatisointeja, niissä on aika vapaamielisesti poikettu kirjan juonesta. Tarinoihin on tullut on tullut ainakin yksi parisuhde, jossa parit ovat samaa sukupuolta. Joskus murhaajakin on vaihdettu.

1990-luvun alkuvuosina, kun olimme vasta muuttaneet Englantiin, tytärten koulussa oli hyväntekeväisyysillalliset ja huutokauppa, jossa meklarina oli David Suchet.  Oli kyllä kerrottu, että meklari on tunnettu näyttelijä.  Vaikka väkeä oli paljon, olimme Suchetin kanssa ainoat tupakkaa polttavat.  Tupakoinnissa on se hyvä puoli, että tupakkapaikalla aina jutellaan niitä näitä.  Ajatella, kävin pari kolme kertaa Poirotin kanssa tupakalla ja vasta 20 vuotta myöhemmin hoksasin, että Suchethan se oli.  Hänen tyttärensä kun kävi samaa hyvää koulua. Ja kyllä nyt harmittaa, että en yhtään muista, mistä juteltiin.  Paitsi että meillä oli oikein hauskaa.  Mutta siitä ainakin puhuttiin, että koska minä olen ulkomaalainen ja hän on näyttelijä, niin uskallamme käydä tupakalla emmekä pelkää St. Swithunsin kunnianrvoisaa rehtoria.

Joskus harmittaa, kun telkkarissa on näyttelijöitä, jotka eivät osaa tupakoida, ainoastaan näyttelevät tupakointia.  Suchet siis osaa oikeasti. Toinen ärsyttävä juttu on matkalaukut. Täysi matkalaukku on aina painava ja sen kantaminen näyttää ihan erilaiselta kuin tyhjän laukun.  Jos puvustaja on huolellinen, matkalaukku on painava. Tai teatterikorkeakoulussa pitää opettaa näyttelemään painavan laukun kantamista.


Ensi kuun alussa on sitten lapsenhoitokeikka Pariisissa.  Tytär sai kutsun puhujaksi Englantiin tärkeään konferenssiin ja haluamme mennä avuksi, myös vävyllä on tärkeä työmatka.  Naisten lasikatto joskus tarvitsee murtamiseen pikkuisen mummipoweria. Siinä konferenssissa ei taida olla kutsuttuna puhujana ketään muuta naista. Että ei se lasikatto minun mielestäni välttämättä tämän kummempi asia ole.

Kuopus sitten muuttaa ensi kuussa Myanmariin.  Saa nähdä, jaksaako tässä vielä kuitenkin tehdä yhden mannertenvälisen lennon, vaikka viimeksi Bhutanista kotiuduttani tuumasin, että olen liian vanha matkustamaan kauaksi kotoa.


maanantai 8. elokuuta 2016

Mummin iltavuoro

Mummi oli lauantaina Potkulautamiehen kanssa iltavuorossa.  Ellan isä ja äiti pääsivät kahdestaan ravintolaan syömään ihan kaikessa rauhassa. Tärkeä tehtävä jännitti jo monta päivää etukäteen. Toki Ella on (kuten kaikkien mummien ja vaarien omat lapsenlapset) maailman ihmeellisin ja suloisin pikku prinsessa.

Isän ja äidin lähdettyä itkua riitti noin 10 sekuntia.  Sitten menimme terassille piirtämään muumeja. Muumit ovat niin helppoja matkittavia, että kuvista tuli ihan kelvollisia.  Paitsi että emme tunnistaneet kaikkia muumeja. Barbababat ovat myös helppoja.  Lohikeitto on Ellan mieliruokaa, se maistui. Jälkiruokana jugurttia ja mansikoita. Sitten olikin jo kylvyn ja iltasadun aika.   Vaippateknologia on kehittynyt hyvään suuntaan 30 vuodessa.

On täysi mysteeri, miten aikanaan onnistuimme käymään töissä, töiden jälkeen kaupassa, laittamaan ruokaa, lukemaan iltasadun, vähän kai joskus siivottiinkin ja pyykit pestiin.  Luultavasti lapsetkin tulivat jollain tavoin hoidetuiksi ja oikein hienoja ihmisiä heistä tuli.

Iltavuoro meni hyvin, Ella jäi kiltisti sänkyynsä, haikeasti pari kertaa kysäisi: mamaa, papaa, mutta ei itkenyt.  Mummi kelpasi.

Toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas päivitin säästövinkkejä saiasteluun.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kesäleskenä synninteossa


Jäin pariksi päiväksi kesäleskeksi. Puoliso lomailee golfia pelaamassa ja K65-tansseissa. Tein  lähiretken Vanhankaupunginkoskelle.  Koski oli miltei kuivahtanut, vesi oli matalalla. Pettyneen näköinen hääpari tuli vastaan.  Lauantaisin kosken tienoilla on vilkasta hääpariliikennettä. Kuohuva koski on hieno tausta hääkuvalle. Piti etsiä uusi paikka.

Koska sain ihan itse päättää, mitä syön, istahdin ravintola Koskenrannan terassille ja tilasin listan pkkuannoksista makkaroita.
 


Olivat oikein hyviä pikkumakkaaroita: bratwursti, chorizo ja joku kolmas makkara, jonka nimeä en nyt muista. En ollut tänä vuonna saanut missään yhtään makkaraa. Joka paikassa ollaan niin terveystietoisia. Vuoden vaihtumista aion kyllä juhlistaa nakeilla ja perunasalaatilla.


Tuli käytyä ratikalla ihan Stockmannilla asti. Ostettiin Ellalle kurahousut. Niitä ei Pariisista saa. Oli tarkoitus ostaa nukenvaatteita, mutta niitä ei nykyajan tavarataloissa ole. Ei siis auta muu kuin hommata virkkuukoukku ja virkata Ellan nukelle peitto. Siihen juuri ja juuri taidot riittää
 
Joutilaalle kesäleskelle nostalgista laiskottelua on Radio Suomen "Lepopäivän ratoksi".  Täytyy olla vuosikymmeniä siitä kun viimeksi sitä kuuntelin. Istuin tuolissa ja virkkasin nukenpeittoa. Soitettiin  Dean Martinia, Lionel Ritchien "Hello", Beach Boysia, kaikenlaista 50-luvulla syntyneelle sopivaa levollista sunnuntai-iltapäivään.

Nuori polvi ei tiedäkään, että sunnuntai oli ennen lepopäivä. Sunnuntaina äiti laittoi aina vähän parempaa ruokaa.  Kun oli syöty ja tiskattu, oli lepopäivänä luvallista levätä ja kuunnella radiosta lepopäivän ratoksi.  Nykyään sunnuntaisin pitäisi ehtiä tarmokkaasti harrastaa sellaista, mitä arkisin ei ehdi. Eläkeläiselle viikonpäivillä ei ole väliä. Olin ihan unohtanut, mitä lepopäivä tarkoittaa.  Yritänpä muistaa paremmin vastaisuudessa.









sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

KonMari-filosofiaa ja numerosiivousta

Osasin siivota kaappeja jo ennen KonMari-villitystä. Luin toki kirjankin.  Kirjan alkuosassa Maria Kondo tavaranhävityskiihkossaan vaikuttaa - jos ei ihan psykoottiselta, niin ainakin vaikeasti pakkoneuroottiselta naisparalta.  Loppujen lopuksi olen samaa mieltä, että aivan liikaa tavaraa on vuosien saatossa kaappeihin kerääntynyt. Paljon olen vienyt kierrätykseen, joitain laatuvaateyksilöitä olen pakannut laatikkoon, jossa lukee -5 kg ja vienyt kellariin odottamaan onnistunutta kuntoilu- ja terveyskuuria. Sitten viiden vuoden kuluttua tuli uusi laatikko, ja edelliseen etikettiin korjaus: -10 kg.Onneksi tämän korkeampia lukemia ei ole tarvittu muutamaan vuoteen.

Marie Kondo pakkaa tarpeettomat tavarat jätesäkkeihin ja ylpeilee, montako kymmentä säkillistä päivässä hänen asiakkaansa saavat aikaiseksi. Ei ole mikään konsti koota toisten ihmisen kaapeista tavaraa jätesäkkeihin. Konsti on käydä itsensä kanssa jaakopinpaini: vieläkö tätä tarvitsen?  Tai: liittyykö tähän tunne, jota haluan vaalia?

En heitä tavaroita mustiin jätesäkkeihin, vaan panen kierrätykseen.  Onnellisin tilanne on silloin, kun saa tavaran annettua jollekin, jolla siitä on iloa. Jos olen ahkera, laitan Arabianranta kierrättää -sivulle.  Onhan siitä vaivaa, mutta on ollut iloisia tilanteita, esimerkiksi viime syksynä, kun vanhan Muuramen kirjoituspöydän kansilevyn sai perhe, jossa tytär oli aloittamassa koulunkäyntiä.  Oli kiva sanoa, että tässä on hyvät fibat: edellinen sen pöydän ääressä läksyjä päntännyt on nyt fysiikan professorina Pariisissa.  Kyllä loistivat sekä tyttären että vanhempien silmät ja minullekin tuli hyvä olo

Sain aikaiseksi siivota myös puhelimen Ihmiset-tiedoston. Hesarin kuolinilmoituksissa ja nekrologeissa on viime viikkoina ollut aivan liikaa tuttuja nimiä. Haikein ajatuksin poistin numerot. Kävin luetteloa läpi a:sta ö:hön. Oli aivan outoja nimiä, poistin ne.  Miksi soittaisin ihmiselle, jota en tunne. Toisaalta kertakäyttönumerokin on kännykässä tallessa, sillä paperia ja kynää ei nykyaikana ole yhtä kätevästi käsillä.  Paljon menneen maailman lankapuhelinnumeroita jouti bittiavaruuteen. Kaikille ei edes ollut kännykkänumeroa. Armoton Alzheimer on vienyt mukanaan jo muutaman ystävän, puhelimelle ei ole enää käyttöä.

Vuosia sitten muisti ulkoa kymmeniä puhelinnumeroita, ennen pikavalintoja ja kännyköitä. Osoitteet ovat osoitekirjassa, sitä vielä ainakin joulun tietämillä tarvitaan. Työssäolovuosilta oli kertynyt tuhansia käyntikortteja. Ne joutavatkin pois.  Seassa on muutama, joka tuo mieleen iloisen ja hyvän muiston.  Niinpä pidän ne tallessa. Hyviä muistoja voi tallettaa.  Ei kannata heittää menemään ja jättää tilaa huonoille muistoille. Niillä kun on taito tunkea tietoisuuteen juuri silloin, kun niitä vähiten tarviset.

Elämän eri vaiheissa on erilaisia verkostoja. Nyt verkostot ovat verkossa. Tämä blogi alkoi siksi, että en enää jaksa tavata, soitella tai osallistua.  Kirjoitan kuulumiseni ja filosofointini tänne.  Koska sairauksista riittää niin paljon kuulumisia, eikä kukaan jaksa kuunnella iankaikkisia .
sairauskertomuksia, erotin sairausfilosofiani toiseen blogiin: Sairaan hyvä potilas. Siellä on nyt sormileikkauksen uusimmat vaiheet.

En ole vielä keksinyt KonMari-kaapitusta kaikille taudeilleni, mieluusti keräisin ne mustaan jätesäkkiin ja veisin kaatopaikalle.  Kierrätykseenkään niistä ei ole.



sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Kaupunkikesää

Parvekkeella amppeli pääsi rupsahtamaan. Haettiin Hakaniemen torilta uusi amppeli. Parveketta  piti vähän somistaa, sillä loppukuussa on odotettavissa pikkujalkojen tepsutusta ja lapsenlapsi visiittiin.  Sen vuoksi värin valinta oli helppoa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme nyt Kittilässä ja minä vain piipahtaisin Helsinkiin tippaan Meilahden Päiväsairaalaan ja tytär perheineen olisi tullut Lappiin.  Sairauskertomuksen uusimmat vaiheet löytyy toisesta blogistani Sairaan hyvä potilas. Siinä riittääkin enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteinta, kunhan ehdin sormeni uusimmat seikkailut dokumentoimaan.

Paitsi että vähitellen uskon puute jo yllättää, enkä enää jaksa olla yhtään hyvä potilas. Aina tulee uusia pikkuvikoja.  Jos nyt jollain ihmeen keinolla tästä vähän virkkuuntuisin, voisin Kittilän Ihmisten tanssiaisissa käymään viikonlopuksi kuun vaihteessa.

Finnairin pörssikurssi on nosteessa, liikennesuoritteet ovat kasvaneet reippaasti. Luultavasti onkin kannattavaa toimintaa.  Kotimaan matkailua suosivalta vaaditaankin runsaasti isänmaallisuutta: Kittilän lennot heinäkuussa maksavat vähintään 450 euroa. Siivotonta.  Rovaniemen kenttä on heinäkuun remontissa.  Lähin lentokenttä on Kemi - 250 kilometrin päässä.  Ryöstöhinnoittelua sinivalkoisin siivin.

Vaikka ei ole mitään jaksanut tehdä, on ollut mukava lueskella. Jarkko Sipilän uusin dekkari Valheen kasvot tapahtuu osittain täällä Arabianrannalla.  Ensimmäisen murhan tapahtumapaikka on kävelyreittini varrella.  Sipilä kun on vanha toimittaja, osaa laittaa myös faktoja mukavasti tarinan sekaan. Paras kotimainen dekkari pitkään aikaan. Vaikka ei näillä nurkilla oikeasti pahemmin rötöstellä. Mitä nyt Jopoja varastellaan.

Nyt on yöpöydällä Eero Huovisen  Lähdön aika (WSOY 2011).  Hän kertoo viimeisestä työvuodestaan ennen eläkkeelle jäämistään ja pohtii maailman ja kirkon menoa kun kertoilee päivittäisistä töistään.  Eerohan on viisas mies ja taitava kirjoittaja. Kummallisinta oli huomata siinä lukiessa, kuinka paljon meillä on yhteisiä ystäviä ja tuttavia vuorineuvoksista piispoihin.  Tuomasmessun hallituksessa ehdin vajaassa neljässä vuodessa tutustua kirkollisiin vaikuttajiin. Kaikkea sitä on nuorena ja terveenä ehtinytkin.  







lauantai 25. kesäkuuta 2016

Juhannukseen mahtuu Brexit, Zlatan ja Vimpelin Veto

Ennusteen mukaan piti viettää Juhannusta Kittilässä. Golfia pelaillen, kulleroita ihaillen. Linkki sairastelukertomuksiin kertoo tarkemmin syistä. On siis mennyt kevät ja kesä sairastellessa. Haikealta tuntuu.  Sitten vielä haikeampi Brexit, jonka kommentoinnin jätän Potkulautamiehelle. Se on kansainväliselle perheellemme kova isku. Ovathan molemmat tyttäremme opiskelleet Britanniassa, vanhempi väitteli Edinburghissa ja nuorimmainen suoritti tutkintonsa maineikkaassa Oxfordissa ja maisterin paperinsa LSE:ssä "with distinction".

Toivottavasti sentään ehdin jollain konstin Kittilän Ihmisten K65-tanssiaisiin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.

Helsingin Sanomien  Juhannusnumerossa Jörn Donner pohdiskelee, mitä hyötyä 83-vuotiaasta on.  Kannattaako heitä pitää hengissä.  Kalliiksi tulee. Donner kertoo, miten kalliita hoitoja hän on Meilahdessa saanut.  Tietysti hän pitää itseään oikein hyödyllisenä.  Kukapa ei?

Eilen sain puhelun minulle oikein hyödylliseltä 83-vuotiaalta lääkäriltä.  Hän oli nähnyt vaivaa puhelinnumeron etsimiseen ja soitti varta vasten kiittääkseen Markus Färkkilän kanssa kirjoittamastani kirjasta Sairaan hyvä lääkäri. Onhan se hyvä kirja. Näkyy jo olevan alennuksessa Duodecimin verkkokaupassa kympillä.

Pitkässä puhelussaan lääkäri ihmetteli, miten olinkin osannut  niin viisaasti kirjoittaa tärkeistä asioista, joita nuoremmat lääkärit eivät  aina ymmärrä. Eiliseen mielialaani hän oli minulle hyödyllinen 83-vuotias. Tarkemmin ajatellen en nyt välttämättä niin viisas ole ollut, pikemminkin tarkkaavainen. Olen vain pannut merkille, kuinka hyvät lääkärit toimivat ja toisaalta etsinyt syitä, miksi potilaalle tulee joskus paha mieli.

Toisenkin sulan sain hattuuni: pyydettiin puhujaksi ensi vuoden Lääkäripäiville. Ei kai ne sinne nyt ihan ketä tahansa kutsu, vai kuinka?



Vimpelin Saarikentän laidalla lapsuuteni kesät viettäneestä tuntuu nyt hiukan pyhäinhäväistykseltä seurata jalkapallon EM-kisoja.  Toissa viikolla ajattelin, että pitää nyt kerran elämässään katsoa yksi ottelu. Valitsin Ruotsin Zlatanin takia.  Päätin seurata koko matsin Zlatania. Ja niinpä yllätyksekseni huomasin, että jalkapallo ei olekaan tyhjänpäiväistä hölköttelyä nurmella.  Siinä tarvitaan myös taitoa, älyä ja strategiaa. Zlatanista oli hyötyä minulle. Nyt yöpöydällä on kirja: Minä, Zlatan. Aion sen lukaista.  No, kyllä Vimpelin Veto edelleen on Zlatania rakkaampi.Vimpelin Vedosta on minulle myös hyötyä - on hienoa olla Vimpelistä kotoisin.


sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kansainvälistä Pariisissa

Noutaessamme Ellaa päivähoidosta jouduimme lakkomielenosoituksen jalkoihin. Sadat punaliput liehuivat ja tuhannet marssijat lauloivat kansainvälistä soinnikkaasti.  Kuulosti komealta. Olisi oikeastaan pitänyt ottaa video.  Sen verran aneemiselta ainakin telkkarissa nämä suomalaisten vappumarssit näyttävät.  Ella istui tyynesti rattaissaan ja katseli tarkkaavaisena meininkiä kun minua jo vähän pelotti.  Lähinnä siksi, että jotkut marssijoista olisivat äitini alkomittarin mukaan "hyvältävaraa" juovuksissa.  Heittelivät myös savuavia paukkupommeja, jotka säikyttivät. Tarkoituksena kai on myös ärsyttää mellakkapoliiseja, että saisi dramaattisempaa tv-kuvaa.

Aamulla luimme Hesarin netissä ja illalla katsoimme uutiset.  Kylläpä Suomessa Pariisi oli uutisissa esillä.  Pariisilaiset itse eivät olleet moksiskaan.  Siellä aina joku lakkoilee, että sitä ei niin noteerata. Sateista kyllä oli ja olimme lähteneet kesävaatteissa matkaan. Seine ei vielä viime viikolla tulvinut.

Olen autuaan sivistymätön työväenliikkeen lauluhistoriasta, miksiköhän marssilaulu juurikin on Kansainvälinen?  Elämänmenosta onkin tullut niin kansainvälistä. Vanhempi tyttäreni saapui tänään Kiinaan luennoimaan konferenssissa. Nuoremmalta tyttäreltä sain Bhutanin ja Persepoliin (Iran) kautta terveiset vanhalta hyvältä asiakkaaltamme Oulusta, joka oli tunnistanut minut tyttereni haastattelusta Gloriassa. Niin haikeaa onkin muistella, miten kivaa oli tehdä Nokian kanssa töitä 1980-luvulla, kun oli hyvä tekemisen meininki kaikilla. Niin se sitten kaikki on sulanut kansainvälistymiseen - globalisaatioon.  Mahtoivatko kansainvälisen riimittelijät osata tätä kuvitella? 

Kuvassa Ella (äitinsä luvalla).  Kun Ella on syönyt pääruokansa, hän asettaa päättäväisesti lautasensa sivuun ja sanoo: Fromage.  Ja avaa tyytyväisenä Camembert-palansa kääreen. Mutta eikö olekin kauniit kuparinväriset kiharat?  Näin kansainväliset lapset oppivat maassa maan tavalle. Toisessa kuvvassa marssia.

Kirjoitin myös Sairaan hyvä potilas-blogiini  ajankohtaiset sairastelukuulumiset.

 
 


maanantai 30. toukokuuta 2016

Parrisissa taas sairaana

Enpä olisi uskonut, että taa menee Pariisin matka sairastaessa. Nyt infektiokierrevuorossa hammas. En olisi ikinä uskonut, miten kipeä hammas voi olla. Kävin kyllä hammaslääkärissä. Ensin 6 päivää antibiootteja ja sitten hammaslääkäriin.  Antibiooteista ei ole mitään apua. Näin se menee ihana Pariisin matka. Kaatosateessa odotellaan iltaa, että päästäisiin lentokentälle ja sitten aamulla ensi töikseen suomalaiselle hammaslääkärille, joka ottaa röntgenkuvan ja näyttää siitä missä vika.
Paitsi että Ranskassa lääkäri oli halpa, 23 euroa. Mieluummin olisin maksanut ja saanut hampaan hoitoon.
Tämä Airbnb on tosi pittoreski paikka. Ikkunan alla käy hääpareja kuvauttamassa itseään. Sateen hellittäessä taidemaalari ottaa esiin telineensä.
Kyllä nämä kaikki koettelemukset kestää kun Eleonor räväyttää hymynsä ja valaisee sadepäivän ja niin unohtuu hetkeksi kaikki murheet.
 

tiistai 24. toukokuuta 2016

Lapsenlasta saa rakastaa

Hesarin mielipidepalstalle joku nimimerkki valitti lastenlasten hoidon uuvuttavan. Se en ollut minä. Sääliksi käy sen perheen tulehtuneita ihmissuhteita. Kun ei pystytä puhumaan, pitää sala-ampua miniä tai vävy nimimerkin takaa.

Olemme nyt Potkulautamiehen kanssa Pariisissa lapsenlapsen hoidossa auttamassa. Emme toki koko päivää, vain muutaman tunnin päivässä. Tyttäreni sirottelee neutroneita. Olen hänestä niin ylpeä, ei ole paljon naisfyysikkoja, joilla on pätevyys professorin virkaan Ranskanmaalla. Hiukkaskiihdyttimen käyttövuoroa  ei ole helppo  sovittaa lapsenhoitoaikatauluun.

Minulla oli Vimpelissä Saarikentän laidalla Iida-mummi, jonka syli oli maailman turvallisin paikka. Jos pystyn murto-osankaan mummini emotionaalisesta perimästä välittämään tyttärentyttärelle, siitä riittää evästä elämän tuiskuihin.

Onkos minun elämälläni tällä hetkellä jotain tärkeämpää tekemistä? Juuri nyt minua tarvitaan. On hienoa olla vähän tarpeellinen, kun vielä pystyy. 
 

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Äitienpäiväblues

Äitienpäivänä ensimmäinen tunne on kiitollisuus lapsista. Ei kai elämässäni ole mitään ihmeellisempää kuin jo aikuiset lapseni. Minusta tämä äitienpäivä menee jotenkin väärin päin.  Mitäpä meitä äitejä niin kiittelemään. Voi, miten ylpeä olenkaan tyttäristäni.  He ovat niin viisaita ja kilttejä, kaiken lisäksi vielä ahkeriakin. Onneksi ovat saaneet olla terveitä. 


Erikoista, että tarvitaan erityinen päivä äitien juhlimiseen.  Eikö sitten jokainen äiti ole lapsilleen juuri niin hyvä kuin on osannut. Kaikki eivät ole osanneet, kaikki eivät ole jaksaneet.  Voin olla kiitollinen siitä, että lapsillani on asiat hyvin - ihan minusta huolimatta. Olen kiitollinen myös omalle äidilleni, jota muistutan päivä päivältä enemmän. Olen kiitollinen myös puolisostani, viikon kuluttua tulee 40 vuotta päivästä, jolloin tapasimme.  Siitä pitäen olemme kulkeneet yhdessä.  Äitinä on niin helppo olla, kun on toinen siinä tukena.


Viime kuukausina olen saanut äitiyteen toisenlaisen tulokulman. Äitiys ei ei ole aina pelkkaa iloa ja juhlaa. Yhdistykseemme, Ultraharvinaiset ry:hyn on liittynyt monia äitejä.  Äitejä, joiden lapsilla on vaikea, ultraharvinainen sairaus.  Tänä äitienpäivänä ajattelen lämmöllä heitä.







torstai 28. huhtikuuta 2016

Kolme iloista asiaa: jumppa, nappi ja kellon ranneke

1. Method Putkisto Pilates ja Jenni
 
Tänään Method Putkisto Pilates oli niin mukava, että ajattelin ensimmäistä kertaa session päättyessä, että joko nyt?  Yleensä jo ensimmäisen tunnin jälkeen odottelen, että loppuisiko jo. Se, että aika tuntui kuluvan nopsaan, johtui siitä, että kuntoni on pitkän sairastelukevään jälkeen selvästi kohentumassa. Siis jaksoin hyvin. Ei ole olemassa mitään muuta kuntoilun muotoa, jota tekisin vapaaehtoisesti kolme tuntia viikossa (2x1,5 tuntia). Se systemaattista, tehokasta. Jenni on paras ohjaaja/fysioterapeutti, mitä missään olen nähnyt.  Ja minä olen nähnyt niitä satoja.  Aikuisten aamupäiväryhmässä on vielä mukavan rento ilmapiiri. Vielä sekin, että Pilatesstudio Arabia
on ihan kulman takana. Kertaakaan en ole jättänyt menemättä laiskuttani. Joskus on terveys tehnyt tenän.
Ainoastaan tuo nimi Method Putkisto on aika tyhmä. Sen ymmärtää, kun tietää Marja Putkiston kehittäneen menetelmänsä Lontoossa.  Englantilaisesta se ei kuulosta niin hölmöltä.

2. Kellon nahkaranneke ja Aseman Kello
En tykkää metallisista kellon rannekkeista.  Olen etsinyt kauniita nahkarannekkeita kelloihini, mutta niitä ei löydä mistään.  Olen käynyt vaikka kuinka monessa kellokaupassa. Olen joutunut ostamaan niin rumia kellonhihnoja, että piti jättää kello pois käytöstä, kun en kehdannut pitää. Sitten googlettelin, joku sanoi, että Aseman kellossa on Hirschin rannekkeita.  Kyllä niitä olikin, kaikkia värejä, laatuja, oli käärmeennahkaa ja krokotiilinnahkaa.  (Lapsenlapsi muuten rakastaa kissoja ja krokotiileja).  Kauppias ihan pyytämättä oli tehnyt pari lisäreikää hihnaan kun huomasi, että ranteeni on aika siro. Samantien oli kiillottanut kellonkin. Ystävällistä palvelua, jäi hyvä mieli. Ilmaiseksi tuli vielä lisävinkki (katsoi sormuksiani): tiskikoneen yläritilällä kannattaa pestä.  Ja niinpä nyt säihkyy timantitkin.


3. Marks&Spencer neuloi napin 2 eurolla

Yleensä on vaikea löytää hyvin istuvaa jakkua.  Marks & Spenceriltä löytyi juuri sopiva pellavajakku, joka istui kuin valettu.  Vain nappi kiristi sen verran, että puolitoista senttiä piti siirtää.  No, ehkä olisin osannut neuloa napin.  Olisi kuitenkin  pitänyt hankkia oikeanväristä lankaa ja saada se näyttämään samalta kuin muutkin napit.  Niinpä kysyin, voidaanko nappi siirtää.  No, kyllä voitiin.  Maksoi 2 euroa. Luultavasti ei ole kovin kannattavaa bisnestä, mutta hyvä keino saada uskollisia asiakkaita.


Tällaisia mukavia asioita ajattelin tänään.  Luultavasti sinäkin keksit tälle muutaman hyvän asian. Onni on siitä mielenkiintoinen asia, että sitä voi vähän auttaa.  Esimerkiksi ajattelemalla mukavia asioita.

Kuvassa uusi hihna odottaa vaihtamista.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Iloruotsia ja kevätsiivousta

Jos maalaistytölle olisi 50 vuotta sitten joku sanonut, että eräät hänen elämässään ikinä kohdalle osuvista juhlista iloisimmat on 80-vuotispäiväjuhla - på svenska, maalaistyttö ei olisi uskonut.

Näin kuitenkin kävi. Päivänsankari oli Ankkalammikon ykkösvitjaa. Komea ura, sivistyssuku, juhlapaikkana perinteikäs klubiravintola.  Kunnianarvoisa vieraslista selvisi, kun etsimme pöytämme numeroa. Siis kertakaikkiaan fiiniä väkeä.

Onneksi oli hankittu DKNY-pikkumusta, olin omasta mielestäni ihan tyylikäs.  Nuukana ihmisenä olin sovittanut tukanleikkuun samalle päivälle.   Niinpä oli tukka hyvin ja kaikki hyvin.

Pöytiin oli monistettu snapsi-, viini- ja punssilaulut.  Ja kylläpä laulu raikui! Varsinkin kun 170 vieraan keski-ikä oli lähes 80 vuotta.  Snapsilasit täyttyivät helan gårin ja muiden juomalaulujen tahdissa.  Minulla kun on huono viinapää, riitti yksi lasi. Mutta monen muun lasi täytettiin monta kertaa.  Eivätkä nuo suomenruotsalaiset tule edes juovuksiin - kuulemma vuosikymmenten harjoituksen tulosta.

Koulussa aina tykkäsin kielistä, ruotsillahan silloin aloitettiin.  Tre små troll, de lekte med en boll...
Ja oli ihan mukavaa juhlia, kun ymmärsi iloiset maljapuheet ja tarvittaessa ihan pakottomasti vähän ruotsia puhuakin.

Onkin syytä olla tarkkana, ettei pakkosuomalaisuudessa keikahdeta ahdasmielisyyden puolelle.  Suomenruotsalaisilta voi oppia myös kivoja juttuja - muissakin lajeissa kuin juhlimisessa.

Oikeastaan piti kirjoittaa kevätsiivouksesta.  Olen hankkinut KonMari-kirjoista kakkososankin. Sukkalaatikot on siivottu. Myös vaatekomero on sisältä järjestyksessä. Oikeaoppisesti kaappiin jäi vain vaatteet, joita käytän. Nyt lattiat ja sängynpäälliset pursuavat nyssyköitä ja sekalaisia tavaroita.  Oikeaoppisesti en pannut niitä vaatekaappiin.  Mutta en ole keksinyt niille mitään muutakaan paikkaa.
Luurankoja ei kaapeista sentään löytynyt.


Kevät sentään on tuloillaan.



 




sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Juhlamielellä

Loppiaisesta alkaneen poikkeuksellisen hankalan sairastelukierteen jälkeen on taas valoa tunnelin päässä. Parantuminen alkoi syntymäpäivänä.  Onhan siis jollain tavoin lopullinen vanhuusetappi, kun tullaan virallisen 65 vuoden vanhuuseläkeikään.  Spontaanisti Potkulautamies soittei muutaman ystäväpariskunnan koolle ja menimme Il Sognoon syömään ja tietysti vähän juomaankin. Ja meillä oli niin mukavaa, että kaikki krempat ja vanhuus unohtui. Päätimmekin, että pitää juhlia enemmän.

Olen ymmärtänyt, että on olemassa naisia, joiden mielestä shoppailu on kivaa.  Minä kuuraan mieluummin vaikka vessanpyttyjä tai teen veroilmoitusta kuin lähden etsimään vaatetta kaupoista, varsinkaan sellaista vaatetta, jota pitäisi sovittaa päälle. Olimme saaneet kutsun hienoihin juhliin, suuresti arvostamamme rakastattavan henkilön merkkipäiville. Ihan oikeasti ei ollut mitään päällepantavaa, mahdolliset juhlavaatteet ovat noin 15 vuoden ja 15 kilon takaa.

Muistin kuitenkin, että olen joskus käyttänyt Stockmannin pukeutumisneuvojaa. Otin yhteyttä, heillä oli mitat jo tiedossa. Kerroin, millaiseen tilaisuuteen olen menossa ja mikä on budjetti. Sovittuna aikana rekille oli kerätty 7-8 mekkoa.   Uskokaa tai älkää, heti ensimmäinen istui täydelllen. Vitsi, se on niin hieno. Ei näytä tekonuorekkaalta, vaikka onkin cool. Ensimmäistä kertaa vuosiin odotan joitain juhlia myös siitä syystä, että tuskin maltan odottaa, että saan pukea mekon päälleni. Elämä on ihanaa, kun on jotain kivaa, mitä odottaa.

Kuvassa on tätini ompelema juhlamekko, jossa on helmassa tylliä. Se oli myös niin hieno.  Suretti, kun kasvoin niin nopeasti, etten ehtinyt paljon käyttää kun se oli jo pieni.  Tämä uusi juhlamekko on niin perfect, että ehdottomasti lupaan huolehtia, ettei se pääse jäämään pieneksi.

Kittilän Ihmisten K65-tanssiaisiin ehdottomasti otan sen seuraavan kerran käyttöön.  Tänä kesänä sopii jo irrotella, olenhan täysi-ikäinen.

P.S. Lukaiskaapa myös Sairaan hyvä potilas-blogini kaikkea kummaa minulle tapahtuukin.



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kevättä odotellessa pientä alavirettä

Jo helmikuussa vein kevätesikot parvekkeelle. Seuraavaksi lentävät kanervat biojätteeseen - tilalle narsissit. Winchesterissä kevään odotus alkoi tammikuussa, lumikellot, snowdrops, nousivat kukkimaan. Katedraalin muurin kupeessa valtava vanha puu puhkesi voimakkaasti tuoksuviin valkoisiin kukkiin leutoina talvina jo tammi-helmikuun vaihteessa.  Siitä tiesi kevään alkaneen.

Maaliskuu, silloin lapsena maalla oli aina talven paras kuukausi.  Aurinko paistoi, oli hyvä hiihdellä etenkin pimeän tultua, pakkasen kiristyessä kirkkaalla kuutamolla. Hanki kantoi. Jälkikäteen olen vähän ihmetellyt, mitenkä lapsena sain lähteä yksin pimeässä hiihtelemään metsiin.  Tosin äitini mielestä oli tärkeintä olla reipas tyttö, joka ei koskaan itkekään.

Maaliskuussa on myös syntymäpäivä.  Lapsena sitä odotettiin hartaasti, sain syntymäpäivälahjan, äiti teki kakun ja sain kutsua vieraita.  Kun täytin 7 vuotta, Mankkisen Raija toi lahjaksi kukkapaketin. Siinä oli yksi tulppaani.  Se oli elämäni ensimmäinen kukkalahja. Voi, miten olinkaan ylpeä ja onnellinen.  Olin jo niin iso tyttö, että minä saan lahjaksi kukkia.  Ei mitään lapsellista.

Tässä iässä syntymäpäiviin liittyy jo haikeus. Ei voi olla laskeskelematta: montakohan näitä vielä saan juhlia? Ja ajatella iloisesti toisinpäin: Näin monta hyvää vuotta olen jo saanut elää. Elämälle Kiitos!  Tietokirjailijakoulutuksessa kielipoliisi Riitta Suominen opetti, että kirjailija saa käyttää elämässään  vain yhden huutomerkin.  Eikös se tuohon sovi?

Sitten onkin vuorossa julmin kuukausi, huhtikuu.  T.S. Eliotin ehkä tunnetuin säe.  Julma on Suomenkin huhtikuu, ei enää talvi, ei vielä kevät. Takatalvi, räntää, välillä lämmittävä aurinko, ja lumisateessa sanotaan: uusi lumi, vanhan surma. Luultavasti tarkoitettiin vanhaa lunta, ei ihmistä.

APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.


Sairastelublogissani onkin enemmän tapahtumia.  Sillä rintamalla onkin ollut ihan turhan vilkasta.







perjantai 26. helmikuuta 2016

Hiekkalaatikkokaveria tai naapuriapua

Töölössä asuva ystäväni kertoi Facebookissa olleensa noroviruksesta niin sairas, ettei jaksanut edes roskapussia viedä, saati sitten kaupassa käydä ruokaa ostamassa. Hän kertoi asuneensa 30 vuotta samassa talossa, eikä tunne ketään naapuria niin hyvin, että voisi apua pyytää.  Sanoi, että talossa asuu niin paljon nuoria ja kiireisiä ihmisiä, etteivät he ehdi.

Ajattelin, että hyvänen aika, jos minun naapurillani olisi samanlainen tilanne, ilomielin vähän auttaisin. Näköjään naapureihin tututuminen vie aikaa.  Minulla kun on kaiken lisäksi tämä prosopagnosia, eli kasvojen tunnistamisen vaikeus.  En siis välttämättä opi helposti tunnistamaan saman talon asukkaita. Varmuuden vuoksi sanon päivää kaikille.

On ollut harkinnan alla Facebook-ryhmän perustaminen ja erään eläkeläisnaapurin kanssa jo niin sovittiinkin, mutta ei saatu aikaiseksi.  Yhtenä iltana tulimme samassa ratikasa vähän nuoremman naapurin kanssa ja panimme tuumasta toimeen. Laitoimme lapun alakerran ilmoitustaululle.

Voi miten viisaita, iloisia ja mukavia nuoria ihmisiä tässä talossa asuukaan!  Ei tässä vielä mitään ihmeitä ole ehditty, toistakymmentä asukasta on liittynyt ryhmään parissa päivässä.

Kun Eleonor tulee Pariisista mummulaan, voin kysyä hiekkalaatikolle leikkikaveria.  Pyöräkellarissa minulla on vuosia ollut fillari seisomassa.  Voisin sitä lainata, jos joku tarvitsee.  Innokkaana mummina voisin joskus olla tunnin tai pari lapsenvahtina, jos tulee äkillinen tilanne. (Oma lapsenlapsi asuu niin kaukana) Tai jos joku on sairaana, puolisoni  Potkulautamies olisi oikea henkilö auttamaan.

Saattaa olla, että kun älytelevisioni ylittää älyni rajat, joku nuorempi naapuri voisi kahdessa minuutissa kertoa, mitä väärää nappulaa olen mennyt painamaan.


Tai voidaan pohtia talon yhteisiä asioita, jakaa talon pihan kesäkukkien kasteluvuorot. Tai jos pidän juhlat ja metelöin tai remontoin, voin varoitella etukäteen.

Arabianranta on kyllä hieman toisenlainen asuntoalue.  Ehkä se nyt vaan on niin, että tänne muuttaa vähän mukavampia ihmisiä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Soon Moro, ystäviä tarvitaan muutenkin kuin hädässä

Nyt on alkanut yksinäisen vanhuuden ehkäisykampanja. Aivan aidosti toivon, ettei minua tarvitse pakkopullana virkatyönä käydä tervehtimässä, kun olen vanha ja yksin.  Yritän huolehtia siitä, että vielä olisi ystäviä jäljellä.  Se tietysti edellyttää sitä, että ystäviin pitää yhteyttä ja tapaa heitä.

Hyvä tapa bongata mahdollisia ystäviä on viikonvaihteessa Stockmannin Herkkuosasto. Sinne voi istahtaa samppanjabaariin, eikä aikaakaan kun osuu kohdalle joku mukava ihminen, jota et ole tavannut 30 vuoteen.  Eipä siinä sitten muuta kuin halaukset ja heti saman tien sopimaan, milloin mennään yhdessä drinkille, kahville ja syömään.  Näin vanhana ei enää kotona jaksa samalla tavoin kokata.

Niinpä kalenteri on ihanasti täynnä vanhojen ystävien tapaamisia.  Tässä iässä ei enää voi pitää tapaamisten välillä 20 vuoden taukoja. Huomenna lounastamme taas yhdessä kahden parhaan kansakoulukaverini kanssa.  Saran kanssa löysimme Facebookin kautta toisemme yli 50 vuoden tauon jälkeen.

Kävin Tampereella puhumassa vanhassa kirjastotalossa Tampereen Kansalliset Seniorit ry:n tilaisuudessa.  Olikin todella mukava ja kiinnostunut yleisö.  Aiheena potilas-lääkäri vuorovaikutus, hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus.  Kuten kaikilla kiertävillä kirjailijapuhujilla, minullakin oli muutama kirja mukana, mutta loppuivat kesken jo kättelyssä.  Lupasin selvittää blogiini, vieläkö niitä jostain saa.

Kustannus Oy Duodecimilla on vielä varastossa niin Pääteos, Sairaan hyvä lääkäri ja Sairasta!  Sairasta on Sairaan hyvän potilaan pokkariversio.  Kaikki ovat jo alennuksessa. Duodecimin verkkokaupasta niitä saa kätevästi.  Tai Helsingissä Duodecimin myymälästä Kalevankatu 14.
Tarkistin myös netistä, kirjastossa kaikkia kirjojani on hyvin saatavilla.  Myös "yrittäjäomaelämänkerta"  Sumutettu sukupolvi.

Olenkin ollut aika huonossa hapessa, mutta niinhän vanhalle sirkushevoselle aina käy, että kun lavalle nostetaan, kummasti virkistyy.  Adrenaliini on hyvä piriste.  Olin kyllä muutenkin aika kovassa dopingissa.

Ja se mainio etälääkärifirma on nimeltään Meedoc omia potilastietojaan voi käydä katsomassa osoitteessa kanta.fi  Kolumnejani voi lukea Potilaan Lääkärilehdestä.
 




sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Olen elossa: tarvitaan lääkärintodistus

Ranskasta tultua odotti kirje Englannista. Tarvitsevat todistuksen, että olen elossa. Eikös ole ihanaa?  Olikin niin viimeisen päällä rankka flunssa, että on itsekin vaikea tätä todeksi uskoa.  Englannista maksetaan pientä eläkettä. Haluavat olla varmoja, että olen vielä hengissä.  Kreikassahan kuulemma maksettiin eläkkeitä kuolleillekin.  Englannissa ovat tunnetusti varovaisia ulkomaalaisten suhteen. Mutta sen tarkempaa tietoa ei tarvita, riittää, jos on elossa. Kätevää.

Pariisissa päätehtävänä oli auttaa tyttären perhettä muutossa. Pakkauspuuhissa vävy venäytti selkänsä ja lääkäri määräsi hänet viikoksi vuodelepoon. Kolme päivää ennen muuttoa lapsenlapsi sairastui vesirokkoon.  Vesirokkohan ei ole vaarallinen tauti, mutta alkuun se on sangen kivulias. Niinpä tyttären perhe valvoi yöt ja Ella oli niin kipeä, että vain äidin syli rauhoitti.

Varsinaisen muuttomuuton hoiti tehokas firma. Kapeissa rappukäytävissä ei mahdu tavaroita kuljettamaan, joten muutto tehtiin ikkunan kautta. Ihailtavalla ammattitaidolla. Muutin käsitykseni ranskalaisesta työtahdista.  Ällistyttävän rivakkaa toimintaa.
  Me isovanhemmat autoimme minkä osasimme. Ehkä tärkein tehtävä oli kokata pakastin täyteen, lapsenlapselle mieluista kotiruokaa. Hän ei ole erityisen ronkeli ruuan suhteen, tykkää vaikka etanoista, mutta tehdasvalmisteista purkkiruokaa ei suostu syömään.  Nyt on pakastin täynnä: lohikeittoa, porkkana-korianterikeittoa, kesäkurpitsa-basilikakeittoa ja makaronilaatikkoa.
  Kun soittelin Pariisista, 93-vuotias Inkeri-äiti totesi viisaasti: "Siitä aina jää niin hyvä mieli, kun on voinut olla lapselleen avuksi."  Tulimme kotiin hengissä - siitä vielä tarvitaan todistus - ja hyvällä mielellä.  Olimme lapsellemme avuksi.

Olen myös kokenut KonMari-siivousherätyksen, Siitä lisää ensi kerralla oikein kuvien kanssa.

Kakkukaupasta haettiin leivokset tyttären syntymäpäivän kunniaksi. 




torstai 21. tammikuuta 2016

Nizzassa rahapuukin kukkii - minä vaan sairastan

Nizza olisi mukava paikka. Kaksi viikkoa sitten alkanut yskä ja kurkkukipu senkun vain pahenevat. Puoliso jo totesi, että tänne ei kannata tulla kun aina sairastuu.
Niinpä makailen ja välillä katson auringonlaskua Välimereen.
Jaksoimme sentään syömässä käydä. Ensimmäisenä iltana söin niin pahoja grillattuja sardiineita, että suurin osa jäi syömättä.
Olemme vuokranneet viikoksi viihtyisän kaksion. Täällä on laadukas kirjasto.
Jostain syystä haluaisin olla kosmopoliitti ja ihan itse löytää hyviä ravintoloita.
Sardiinien jälkeen nöyrryin lukemaan Helena Petäistön opaskirjaa. Löytyikin seuraavaksi illaksi mahtava bistro. Hinta- ja laatusuhdekin olivat kohdillaan. Palvelukin ystävällistä. Sinne taas huomenna.
Sairauskertomuksesta ei sen enempää. Nizzassa on paljon tyylikkäitä vanhuksia. Syövät ja juovat hyvin. Kolmessa päivässä en ole nähnyt yhtään lihavaa ihmistä. Ovat kaikki sellaisia Kirsti Paakkasia.
Varmaan myös rikkaita. Täällä rahapuukin kukkii.
 

perjantai 15. tammikuuta 2016

Kun päivän kunto ei riitä, tarvitaan sunnuntaijärkeä

Urheilijat sanovat "mikä on päivän kunto ja mihin se riittää".  Eikä välttämättä mihinkään riittänyt.

Nyt ei tahdo päivän kunto riittää.  Olin jo oppinut jossain määrin arvioimaan, mitä voin luvata ja mitä ei.  Joskus muistan jatkaa lausetta Paavalin malliin: "Jos Jumala suo ja elää saadaan".  Liian helposti unohdan tuon loppukaneetin.

Olen luvannut tavata ystäviä, syksyllä kun on tultu Leviltä, marraskuussa ollaan Helsingissä, sitten joulun jälkeen ennen kuin Ranskaan lähdemme. Olen aina paheksunut epäluotettavia tyhjän puhujia. Totta kai olisin halunnut tavata ystäviä, vastata meileihin, hoitaa yhdistyksen asioita.  On vaan tämä taudinpahalainen riivannut enemmän kuin tilattu.  Sitten kun näkyi valoa tunnelin päässä vuoden pimeimpänä päivänä, Potkulautamies sairastui sitkeään flunssaan. Sitten tuli minun vuoroni. Päivän kunto on ollut kehno jonkin aikaa, eikä se ole mihinkään riittänyt.

Kaiken lisäksi olen hyvin tärkeän yhdistyksen, Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja. Käykääpä tykkäämässä Facebook-sivuista. Se on valtavan hieno ja tärkeä hanke. Saa toivottaa voimia jaxuhaleja ynnä muuta. 

Nytpä sitten sairastelen. Jumala suo ja niin poispäin, huomenna suuntana on Pariisi. Lapsenlapsen hoitajalla on vapaapäivä ensi maanantaina. Siispä mummille ja vaarille on tärkeä tehtävä. Ole aina ajatellut, että joskus olisi mukava matkustaa junalla Euroopassa.  Joku vuosi sitten matkustimme Zurichista Milanoon - komeasti Alppien yli.  Matka kesti päivän. Oli aurinkoinen päivä ja alpit saattoivat olla komeita.  Juna olikin italialainen, eikä likaisten ikkunoiden läpi nähnyt mitään.  Eurooppalaisissa junissa on niin hyvät ravintolavaunut.  Italialaisjunassa ei ollut edes kahvikärryä.  Jännityksellä odotan, onko Ranskassa osattu ikkunoita pestä. Pariisista Nizzaan kestää viisi tuntia.

Vanhoilla ihmisille menee aina päivä pakkaamiseen.  On niin paljon muistettavaa huonolla muistilla. Potkulautamies kirjoitti hyvän blogin arkijärjestä.  Jääkaapissa oli yksi punasipuli.  Eihän sitä voi heittää menemään.  Niinpä Potkulautamies kävi Stockmannilta osatamassa muikunmätiä ja blinejä.  Ei mennyt sipuli hukkaan.  Tämä on sunnuntaijärkeä.

Tietysti matkalaukussa sairaalla ihmisellä pitää olla hyvä apteekki. Ja tietysti jo kotona pitää mobiililaitteeseen ladata Meedoc, jos sattuisi taas sairastumaan.  Hiukan kuin sateenvarjo, jos se mukana, ei likikään sada yhtä paljon kuin ilman suojaa.

Tammikuussa on hyvä matkustaa.  Tammikuu kestää kaksi kuukautta, nyt jo tuntuu siltä, että se on kestänyt kuukauden. 

perjantai 1. tammikuuta 2016

Tilinpäätösaika ja uuden alku

Entisinä aikoina vuodenvaihde oli hektistä aikaa.  Esmerkillähän oli toistakymmentä tytäryhtiötä. Tilinpäätöksiä oli seitsemällä eri kielellä ja vielä useammalla kirjanpitojärjestelmällä ja monenkirjavin verolaein. Vasta vapautuneen Venäjän aloitteleva kirjanpitolainsäädäntö oli kauniisti sanoen mieliinpainuva kokemus. Tilintarkastajalla oli tapana sanoa: Näitä osaa harva lukea ja vielä harvempi kirjoittaa.  Otin sen kemplimettina.

Enää ei onneksi tehdä tilejä euroissa. Sen sijaan voi laskea kuluneen vuoden voitot ja tappiot. Saan olla nöyrällä ja kiitollisella mielellä elämälle. Kiitollisin olen rakkaista lapsistani, joista saan olla niin iloinen ja ylpeä.  Jos haluaa tarkemmin perehtyä asiaan, voi ostaa tammikuun Gloria-lehden ja lukea enemmän Annamarin ja vävypojan elämästä.  Siellä Bhutanissa saimme olla mukana juhlallisuuksissa.  Haikeana jään ikävöimään sankarikoiranpoika Artoa, johon ehdin niin kovasti kiintyä.  Vapaasti korkeassa ilmanalassa kulkemaan tottunut koira ei ehkä voisi asustaa missään toisessa maassa.

Pariisissa tuli käytyä useammankin kerran. Lapsenlapsi on tietenkin mummin ja vaarin silmäterä ja aurinko.  Nyt pikku Eleonor on saamassa oman huoneen ja muuttoavuksi olemme lähtemässä. Potkulautamies laittoikin pikkuneidin Lapin vierailusta blogiinsa kuvan.

Kuluneen vuoden tautisaldo oli mittava, lääkärissäkäyntejä oli kymmeniä. Taudeista kiinnostuneet voivat lukea Sairaan hyvä potilas-blogiani. Kirjoittamistyöt ovat jäämässä hiukan vähemmälle. Minulla tuntuu aina olevan joku hyväntekeväisyyshanke meneillään.  Nyt alkaa taas uusi yhdistys, Suomen Ultraharvinaiset ry. Toivottavasti voin olla sen kautta avuksi muille erittäin harvinaista tautia sairastaville.  Verkkosivut avautuvat lähipäivinä.

En tee Uuden Vuoden lupauksia, olen jo oppinut, että en voi luottaa itseeni. Jos ei petä päättäväisyys, jaksaminen ja terveys ei aina ole omissa käsissä.  Niinpä olen kuin suomalainen edustusurheilija: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää.

Hyvää Uutta Vuotta ja armeliasta asennetta elämään.
Kuvassa Arto autoilee.