sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

KonMari-filosofiaa ja numerosiivousta

Osasin siivota kaappeja jo ennen KonMari-villitystä. Luin toki kirjankin.  Kirjan alkuosassa Maria Kondo tavaranhävityskiihkossaan vaikuttaa - jos ei ihan psykoottiselta, niin ainakin vaikeasti pakkoneuroottiselta naisparalta.  Loppujen lopuksi olen samaa mieltä, että aivan liikaa tavaraa on vuosien saatossa kaappeihin kerääntynyt. Paljon olen vienyt kierrätykseen, joitain laatuvaateyksilöitä olen pakannut laatikkoon, jossa lukee -5 kg ja vienyt kellariin odottamaan onnistunutta kuntoilu- ja terveyskuuria. Sitten viiden vuoden kuluttua tuli uusi laatikko, ja edelliseen etikettiin korjaus: -10 kg.Onneksi tämän korkeampia lukemia ei ole tarvittu muutamaan vuoteen.

Marie Kondo pakkaa tarpeettomat tavarat jätesäkkeihin ja ylpeilee, montako kymmentä säkillistä päivässä hänen asiakkaansa saavat aikaiseksi. Ei ole mikään konsti koota toisten ihmisen kaapeista tavaraa jätesäkkeihin. Konsti on käydä itsensä kanssa jaakopinpaini: vieläkö tätä tarvitsen?  Tai: liittyykö tähän tunne, jota haluan vaalia?

En heitä tavaroita mustiin jätesäkkeihin, vaan panen kierrätykseen.  Onnellisin tilanne on silloin, kun saa tavaran annettua jollekin, jolla siitä on iloa. Jos olen ahkera, laitan Arabianranta kierrättää -sivulle.  Onhan siitä vaivaa, mutta on ollut iloisia tilanteita, esimerkiksi viime syksynä, kun vanhan Muuramen kirjoituspöydän kansilevyn sai perhe, jossa tytär oli aloittamassa koulunkäyntiä.  Oli kiva sanoa, että tässä on hyvät fibat: edellinen sen pöydän ääressä läksyjä päntännyt on nyt fysiikan professorina Pariisissa.  Kyllä loistivat sekä tyttären että vanhempien silmät ja minullekin tuli hyvä olo

Sain aikaiseksi siivota myös puhelimen Ihmiset-tiedoston. Hesarin kuolinilmoituksissa ja nekrologeissa on viime viikkoina ollut aivan liikaa tuttuja nimiä. Haikein ajatuksin poistin numerot. Kävin luetteloa läpi a:sta ö:hön. Oli aivan outoja nimiä, poistin ne.  Miksi soittaisin ihmiselle, jota en tunne. Toisaalta kertakäyttönumerokin on kännykässä tallessa, sillä paperia ja kynää ei nykyaikana ole yhtä kätevästi käsillä.  Paljon menneen maailman lankapuhelinnumeroita jouti bittiavaruuteen. Kaikille ei edes ollut kännykkänumeroa. Armoton Alzheimer on vienyt mukanaan jo muutaman ystävän, puhelimelle ei ole enää käyttöä.

Vuosia sitten muisti ulkoa kymmeniä puhelinnumeroita, ennen pikavalintoja ja kännyköitä. Osoitteet ovat osoitekirjassa, sitä vielä ainakin joulun tietämillä tarvitaan. Työssäolovuosilta oli kertynyt tuhansia käyntikortteja. Ne joutavatkin pois.  Seassa on muutama, joka tuo mieleen iloisen ja hyvän muiston.  Niinpä pidän ne tallessa. Hyviä muistoja voi tallettaa.  Ei kannata heittää menemään ja jättää tilaa huonoille muistoille. Niillä kun on taito tunkea tietoisuuteen juuri silloin, kun niitä vähiten tarviset.

Elämän eri vaiheissa on erilaisia verkostoja. Nyt verkostot ovat verkossa. Tämä blogi alkoi siksi, että en enää jaksa tavata, soitella tai osallistua.  Kirjoitan kuulumiseni ja filosofointini tänne.  Koska sairauksista riittää niin paljon kuulumisia, eikä kukaan jaksa kuunnella iankaikkisia .
sairauskertomuksia, erotin sairausfilosofiani toiseen blogiin: Sairaan hyvä potilas. Siellä on nyt sormileikkauksen uusimmat vaiheet.

En ole vielä keksinyt KonMari-kaapitusta kaikille taudeilleni, mieluusti keräisin ne mustaan jätesäkkiin ja veisin kaatopaikalle.  Kierrätykseenkään niistä ei ole.



Ei kommentteja: