sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Sovinnonteon aika

Piispa Teemu Laajasalo piti viikko sitten vankan ja puhuttelevan virkaanastujaissaarnan. Piti katsoa Maailmancupia Leviltä, telkkari oli ykkösellä, enkä malttanutkaan vaihtaa.  Hyvän saarnan merkki. Laajasalo on taitava esiintyjä, mikä ei välttämättä ole huono asia piispan virassa.  Teologisesti oppineet ystävänikin kiittelivät saarnaa Facebook-päivityksissään.

Saarna pakotti sanankuulijan tutkistelemaan sydäntään.  Aiheena oli anteeksianto. Onko joku, jolle et ole vieläkään antanut anteeksi?  Entä keneltä et vieläkään ole pyytänyt anteeksi? Itselleenkin voisi antaa anteeksi.  Tähän olen viikon aikana toistuvasti palannut. Enemmän kai on kyse sovinnon teosta oman elämänsä kanssa.

Eilen tapasimme vanhoja rakkaita ystäviä. Totesimme olevamme vanhoja. Vaikka Vappu Taipale vakuuttaa vanhuuden olevan ihanaa, olimme toista mieltä. Vanhana unta odotellessa mieleen palaa kaikenlaisia pakahduttavia pikkuasioita, joita ei saa siirrettyä mielensyrjältä sivuun.

Nuorena voi vaihtaa työpaikkaa, maata, ammattia, voi aloittaa alusta ja suunnitella tulevaisuuden uusiksi. Pahinta tässä iässä on juuttuminen katumaan tehtyjä virheitä, huonoja valintoja. Enää ei ole voimia - eikä elinaikaa - aloittaa alusta, tehdä uudestaan, oikeammin ja paremmin.  On siis viisainta antaa vihdoinkin anteeksi myös itselleen ja lopettaa peruutuspeiliin vilkuilu.  Olenkin aina ollut huono peruuttamaan.

Jos ei voi aloittaa alusta, voisinkohan oppia näkemään uusia asioita?  Tällä viikolla kuulin urpiaisen laulua. Olin kävelyllä lintuharrastajan kanssa, hän kertoi. Vanhankaupungin lahdella ei ole nyt lintusesonki.  Harrastaja näkee muutakin kuin satunnaisen sorsapariskunnan. Kävelimme reitin, jonka olen kävellyt kymmeniä kertoja ennenkin. Tällä kertaa näin erilaisia asioita. Sieniä, kääpiä, sammaleita, lahopuita.

Olipa hieno kävely. Minkä kaiken ohitse onkaan kävellyt huomaamatta. Tai huomaa vain samat asiat päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä nuorena oli aina mukamas kiire eikä ollut aikaa nähdä kuin menosuunta. Mitäpä sivuilleen vilkuilemaan ja vauhtia hidastamaan.

Pysähdyin ihmettelemään, mitä kaikkea on jäänyt näkemättä.  Vielä opetella katsomaan uusia ja erilaisia asioita.


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Oman surun saattohoito

Äidilleni tapahtui juuri se, mitä hän eniten pelkäsi. Massiivisen aivoinfarktin seurauksena halvaantuminen, sokeutuminen ja puhekyvyn menetys. Loppuvaihe kesti vajaan kuukauden. Se oli elämäni pisin kuukausi.

Eduskunnassa on menossa käsittelyyn kansalaisaloite eutanasian sallimisesta. Se on kuitenkin tarkoitettu parantumattomasti sairaille potilaille, jotka pystyvät vakaaseen harkintaan ollen täysin oikeustoimikelpoisia. Myös palliatiiviseen hoitoon, saattohoitoon siirtymisestä pitäisi keskustella potilaan ja omaisten kanssa.

Kauniisti puhutaan hyvästä kuolemasta. Luulisin, että kuolema on enimmäkseen paha ja ruma. Äiti oli jo lähes vuoden sanonut olevansa valmis lähtemään ja vilpittömästi ihmetteli korkeaa 94 vuoden ikäänsä.

Siinä äiti makasi, avuttomana, liikuntakyvyttömänä, mitään näkemättömin avoimin silmin. Ei voitu puhua, hän ahdistui entistä enemmän kun ei pystynyt sanomaan edes yhtä sanaa.  Mikäli oikein tulkitsin, puheen hän kuuli ja ymmärsi. Niinpä istuin kuolinvuoteen äärellä ja puhuin yhdentekeviä niitä näitä, luin lehdestä uutisia, joiden ajattelin äitiä kiinnostavan. Olin itse lähes ahdistunut avuttomuudestani ja osaamattomuudestani.

Jälkiviisautta tietysti. Liki 20 vuotta sitten kirjoitin hartaasti ja perusteellisesti huippujuristin avustuksella hoitotahtoani, joka sitten päätyi kirjaanikin. Eutanasiasta ei silloin ollut puhettakaan. Taustalla oli pelkoni, että eläisin vuosia vaipoissa puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Tuo loppusuora pitäisi tehdä niin lyhyeksi kuin lain puitteissa on mahdollista. Äitini kohdalla teimme samalla tavoin: teimme elvytyskiellon ja kärsimystä pitkittävistä hoidoista (esim. antibiooteista) kieltäytymisen. Näin äiti oli nimenomaisesti toivonut. Silti se teki kipeää. Se kolme viikkoa oli elämäni pisin. Ehkä niin äidilläkin.  Mehän emme tiedä, sillä hän ei kyennyt kertomaan.

Kuolemaa ei voi tuunata mieleisekseen.  Se osaa varmaan yllättää meidät yhä uudestaan. Oli niin tai näin, saattohoitoa pitäisi osata paremmin - niin ammattilaisten kuin läheistenkin.