Äidilleni tapahtui juuri se, mitä hän eniten pelkäsi. Massiivisen aivoinfarktin seurauksena halvaantuminen, sokeutuminen ja puhekyvyn menetys. Loppuvaihe kesti vajaan kuukauden. Se oli elämäni pisin kuukausi.
Eduskunnassa on menossa käsittelyyn kansalaisaloite eutanasian sallimisesta. Se on kuitenkin tarkoitettu parantumattomasti sairaille potilaille, jotka pystyvät vakaaseen harkintaan ollen täysin oikeustoimikelpoisia. Myös palliatiiviseen hoitoon, saattohoitoon siirtymisestä pitäisi keskustella potilaan ja omaisten kanssa.
Kauniisti puhutaan hyvästä kuolemasta. Luulisin, että kuolema on enimmäkseen paha ja ruma. Äiti oli jo lähes vuoden sanonut olevansa valmis lähtemään ja vilpittömästi ihmetteli korkeaa 94 vuoden ikäänsä.
Siinä äiti makasi, avuttomana, liikuntakyvyttömänä, mitään näkemättömin avoimin silmin. Ei voitu puhua, hän ahdistui entistä enemmän kun ei pystynyt sanomaan edes yhtä sanaa. Mikäli oikein tulkitsin, puheen hän kuuli ja ymmärsi. Niinpä istuin kuolinvuoteen äärellä ja puhuin yhdentekeviä niitä näitä, luin lehdestä uutisia, joiden ajattelin äitiä kiinnostavan. Olin itse lähes ahdistunut avuttomuudestani ja osaamattomuudestani.
Jälkiviisautta tietysti. Liki 20 vuotta sitten kirjoitin hartaasti ja perusteellisesti huippujuristin avustuksella hoitotahtoani, joka sitten päätyi kirjaanikin. Eutanasiasta ei silloin ollut puhettakaan. Taustalla oli pelkoni, että eläisin vuosia vaipoissa puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Tuo loppusuora pitäisi tehdä niin lyhyeksi kuin lain puitteissa on mahdollista. Äitini kohdalla teimme samalla tavoin: teimme elvytyskiellon ja kärsimystä pitkittävistä hoidoista (esim. antibiooteista) kieltäytymisen. Näin äiti oli nimenomaisesti toivonut. Silti se teki kipeää. Se kolme viikkoa oli elämäni pisin. Ehkä niin äidilläkin. Mehän emme tiedä, sillä hän ei kyennyt kertomaan.
Kuolemaa ei voi tuunata mieleisekseen. Se osaa varmaan yllättää meidät yhä uudestaan. Oli niin tai näin, saattohoitoa pitäisi osata paremmin - niin ammattilaisten kuin läheistenkin.
Eduskunnassa on menossa käsittelyyn kansalaisaloite eutanasian sallimisesta. Se on kuitenkin tarkoitettu parantumattomasti sairaille potilaille, jotka pystyvät vakaaseen harkintaan ollen täysin oikeustoimikelpoisia. Myös palliatiiviseen hoitoon, saattohoitoon siirtymisestä pitäisi keskustella potilaan ja omaisten kanssa.
Kauniisti puhutaan hyvästä kuolemasta. Luulisin, että kuolema on enimmäkseen paha ja ruma. Äiti oli jo lähes vuoden sanonut olevansa valmis lähtemään ja vilpittömästi ihmetteli korkeaa 94 vuoden ikäänsä.
Siinä äiti makasi, avuttomana, liikuntakyvyttömänä, mitään näkemättömin avoimin silmin. Ei voitu puhua, hän ahdistui entistä enemmän kun ei pystynyt sanomaan edes yhtä sanaa. Mikäli oikein tulkitsin, puheen hän kuuli ja ymmärsi. Niinpä istuin kuolinvuoteen äärellä ja puhuin yhdentekeviä niitä näitä, luin lehdestä uutisia, joiden ajattelin äitiä kiinnostavan. Olin itse lähes ahdistunut avuttomuudestani ja osaamattomuudestani.
Jälkiviisautta tietysti. Liki 20 vuotta sitten kirjoitin hartaasti ja perusteellisesti huippujuristin avustuksella hoitotahtoani, joka sitten päätyi kirjaanikin. Eutanasiasta ei silloin ollut puhettakaan. Taustalla oli pelkoni, että eläisin vuosia vaipoissa puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Tuo loppusuora pitäisi tehdä niin lyhyeksi kuin lain puitteissa on mahdollista. Äitini kohdalla teimme samalla tavoin: teimme elvytyskiellon ja kärsimystä pitkittävistä hoidoista (esim. antibiooteista) kieltäytymisen. Näin äiti oli nimenomaisesti toivonut. Silti se teki kipeää. Se kolme viikkoa oli elämäni pisin. Ehkä niin äidilläkin. Mehän emme tiedä, sillä hän ei kyennyt kertomaan.
Kuolemaa ei voi tuunata mieleisekseen. Se osaa varmaan yllättää meidät yhä uudestaan. Oli niin tai näin, saattohoitoa pitäisi osata paremmin - niin ammattilaisten kuin läheistenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti