Piispa Teemu Laajasalo piti viikko sitten vankan ja puhuttelevan virkaanastujaissaarnan. Piti katsoa Maailmancupia Leviltä, telkkari oli ykkösellä, enkä malttanutkaan vaihtaa. Hyvän saarnan merkki. Laajasalo on taitava esiintyjä, mikä ei välttämättä ole huono asia piispan virassa. Teologisesti oppineet ystävänikin kiittelivät saarnaa Facebook-päivityksissään.
Saarna pakotti sanankuulijan tutkistelemaan sydäntään. Aiheena oli anteeksianto. Onko joku, jolle et ole vieläkään antanut anteeksi? Entä keneltä et vieläkään ole pyytänyt anteeksi? Itselleenkin voisi antaa anteeksi. Tähän olen viikon aikana toistuvasti palannut. Enemmän kai on kyse sovinnon teosta oman elämänsä kanssa.
Eilen tapasimme vanhoja rakkaita ystäviä. Totesimme olevamme vanhoja. Vaikka Vappu Taipale vakuuttaa vanhuuden olevan ihanaa, olimme toista mieltä. Vanhana unta odotellessa mieleen palaa kaikenlaisia pakahduttavia pikkuasioita, joita ei saa siirrettyä mielensyrjältä sivuun.
Nuorena voi vaihtaa työpaikkaa, maata, ammattia, voi aloittaa alusta ja suunnitella tulevaisuuden uusiksi. Pahinta tässä iässä on juuttuminen katumaan tehtyjä virheitä, huonoja valintoja. Enää ei ole voimia - eikä elinaikaa - aloittaa alusta, tehdä uudestaan, oikeammin ja paremmin. On siis viisainta antaa vihdoinkin anteeksi myös itselleen ja lopettaa peruutuspeiliin vilkuilu. Olenkin aina ollut huono peruuttamaan.
Jos ei voi aloittaa alusta, voisinkohan oppia näkemään uusia asioita? Tällä viikolla kuulin urpiaisen laulua. Olin kävelyllä lintuharrastajan kanssa, hän kertoi. Vanhankaupungin lahdella ei ole nyt lintusesonki. Harrastaja näkee muutakin kuin satunnaisen sorsapariskunnan. Kävelimme reitin, jonka olen kävellyt kymmeniä kertoja ennenkin. Tällä kertaa näin erilaisia asioita. Sieniä, kääpiä, sammaleita, lahopuita.
Olipa hieno kävely. Minkä kaiken ohitse onkaan kävellyt huomaamatta. Tai huomaa vain samat asiat päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä nuorena oli aina mukamas kiire eikä ollut aikaa nähdä kuin menosuunta. Mitäpä sivuilleen vilkuilemaan ja vauhtia hidastamaan.
Pysähdyin ihmettelemään, mitä kaikkea on jäänyt näkemättä. Vielä opetella katsomaan uusia ja erilaisia asioita.
Saarna pakotti sanankuulijan tutkistelemaan sydäntään. Aiheena oli anteeksianto. Onko joku, jolle et ole vieläkään antanut anteeksi? Entä keneltä et vieläkään ole pyytänyt anteeksi? Itselleenkin voisi antaa anteeksi. Tähän olen viikon aikana toistuvasti palannut. Enemmän kai on kyse sovinnon teosta oman elämänsä kanssa.
Eilen tapasimme vanhoja rakkaita ystäviä. Totesimme olevamme vanhoja. Vaikka Vappu Taipale vakuuttaa vanhuuden olevan ihanaa, olimme toista mieltä. Vanhana unta odotellessa mieleen palaa kaikenlaisia pakahduttavia pikkuasioita, joita ei saa siirrettyä mielensyrjältä sivuun.
Nuorena voi vaihtaa työpaikkaa, maata, ammattia, voi aloittaa alusta ja suunnitella tulevaisuuden uusiksi. Pahinta tässä iässä on juuttuminen katumaan tehtyjä virheitä, huonoja valintoja. Enää ei ole voimia - eikä elinaikaa - aloittaa alusta, tehdä uudestaan, oikeammin ja paremmin. On siis viisainta antaa vihdoinkin anteeksi myös itselleen ja lopettaa peruutuspeiliin vilkuilu. Olenkin aina ollut huono peruuttamaan.
Jos ei voi aloittaa alusta, voisinkohan oppia näkemään uusia asioita? Tällä viikolla kuulin urpiaisen laulua. Olin kävelyllä lintuharrastajan kanssa, hän kertoi. Vanhankaupungin lahdella ei ole nyt lintusesonki. Harrastaja näkee muutakin kuin satunnaisen sorsapariskunnan. Kävelimme reitin, jonka olen kävellyt kymmeniä kertoja ennenkin. Tällä kertaa näin erilaisia asioita. Sieniä, kääpiä, sammaleita, lahopuita.
Olipa hieno kävely. Minkä kaiken ohitse onkaan kävellyt huomaamatta. Tai huomaa vain samat asiat päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä nuorena oli aina mukamas kiire eikä ollut aikaa nähdä kuin menosuunta. Mitäpä sivuilleen vilkuilemaan ja vauhtia hidastamaan.
Pysähdyin ihmettelemään, mitä kaikkea on jäänyt näkemättä. Vielä opetella katsomaan uusia ja erilaisia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti