sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Nokian Lumia 920 julisti joulurauhan ja mykistyi Koh Yao Noissa Thaimaassa

Monikommelluksinen matka on takana.  Voi miten ihana onkaan oma sänky. Ja kuinka hyvä olikaan hengittää terassilla +5 asteen joulukuun ilmaa. Nyt on trooppista ilmastoa nähty tarpeeksi.

Parasta tietenkin oli saada perhe koolle, rakkaat tyttäremme avec. Matka oli varsinainen seikkailu. Jo menomatkalla yksi matkalaukku katosi.  Onneksi se saapui seuraavana päivänä, oli leimojen mukaan käynyt Singaporessa.  Aika mielenkiintoista, menolento oli Aurinkomatkojen suora lento Phuketiin, ettei olisi pitänyt kovin vaikeaa olla.  Pärjäsimme päivän hyvin, vain aurinkovoiteita piti käydä ostamassa. Otin kyllä kuitit talteen, mutta tuskin jaksan ryhtyä vakuutuskorvauksia hakemaan. Se kuitenkin edellyttäisi taas jonkun verkkosivun sisään kijautumista, rekisteröitymistä, hermojen ja ajan tärvääntymistä.

Olimme reissussa kaksi viikkoa, ensimmäinen viikko kului Phuketin Hiltonissa, joka kyllä on so last season. Se on valtavan iso teollinen resort, huone oli mukava, lisämaksusta olimme ottaneen parvekkeen merinäköalalla, mutta parvekkeella ei ollut yhtään tuolia, ainoastaan kummallinen puolisohva, jolla ei oikein voinut istua ja makaamiseenkiin se oli liian lyhyt. Pitänee ottaa oppia, jos varaa ja maksaa parvekkeesta, pitänee kai maksaa vielä lisää kalustetusta parvekkeesta.

Siunatun Tripadvisorin ansiosta löysimme hyvän ruokapaikan On the rock Marina Phuket resortissa.  Toisaalta en ymmärrä, miten Hilton voi saada Tripadvisorissa yli neljä tähteä (4.4).  Luultavasti Tripadvisoriin voi ostaa arvosteluja samalla tavoin kuin jotain twitter-seuraajia.

Hyvä puoli Hiltonissa oli siinä, että sattumalta siellä oli eräs ystäväpariskunta, jonka kanssa meillä oli oikein mukava ilta On the Rockissa. Phuketissahan ei ole yhtään mitään paitsi se hiekkaranta, jolla oli mukava tallustaa veden rajassa.  Kari poltti rasvauksesta huolimatta selkänsä niin pahasti, että se ei vielä kahdessa viikossakaan ole rauhoittunut.

Älypuhelin Lumia920 ei pitänyt kosteasta ilmanalasta ja ilmoitti, että "viallinen sim-kortti" tai "ei-sim-korttia",  kerran sen sai palautettua henkiin sim-kortin irroittamalla ja kuivaamalla, mutta sitten se teki lopullisen tenän. 

Kertomus jatkuu Paratiisisaarella ja päivystyskäynnistä paratiisisaaren sairaalaan joulupäivänä.

Eilen kotiin tullessamme teimme jotain ennen kuulumatonta.  Kari haki Siwasta nakkipaketin, laitoimme saunan lämpiämään ja nakkeja kiukaalle folion päällä.  Piti suorittaa jokinkonkreettinen  kotiinpaluuriitti suomalaisuuteen. 

#Hilton #Nokia #Lumia920


keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Sairaan hyvä potilas pitää blogia ja noloja paljastuksia


Perheeseemme on tullut lisäystä: meillä on kaksi uutta blogia.  Kari on potkulautamies 
Minä taas bloggaan terveys- ja varsinkin sairauspoliittisista asioita omassa sairastelublogissani .Sairaan hyvä potilas

Olenkin ärhäköitymässä sillä saralla.  Olen tosin reissuun lähdössä - psoria hoitamaan Thaimaahan.  Saa nyt nähdä, miten siellä mellakointi kehittyy. 

Jouluja valmisteltiin jo Kittilän Ihmisten pikkujoulussa.  Siellä sai kinkkua, rosollia ja laatikoita. Kaikki oli hyvää.  Itsenäisyyspäivän tienolla varmistettiin lipeäkala.  Kari haki Hakaniemen hallista Reitin kalasta mainion lipeäkalan ja valkokastike onnistui viimeisen päälle.  Lisukkeeksi kurtpitsakuutioita. Ja siis mistään, ei siis mistään muualta saa yhtä hyvää lipeäkalaa kuin Reitin kalasta.  

Tänään on vielä UKK-seuran "Tamminiemen joulu" -illalliset Suomalaisella klubilla. Jouluruokien lisukkeeksi on puhujana Paavo Väyrynen.  Ja puolisoni on tästä riemusta maksanut á 62 euroa. Huomiokaapa kaikki kepulaiset ystävämme tämä!

Facebookissa on ollut tässä kuussa hyvin hauska ketju.  Ihmiset kirjoittavat itsestään asioita, joita eivät usko muiden tietävän. Se on ollut hyvin hauska.  Minuakin on kutsuttu osallistumaan.  Tuossa tuli jo aika monta paljastusta.  En kyllä vielä itsekään usko Väyrys-paljastusta todeksi. Mutta terveiset Kittilään Railille ja muillekin Paavoa jo vuosikymmenet äänestäneille.

Lopuksi vielä lisään:  1960-luvun lopulla koululla tehtiin radion "Ota tai jätä" -tietokilpailua. Rehtori pakotti minut osallistumaan.  Voitin 70 markkaa, mikä oli ihan hyvä tienesti.

Hyvää Joulua kaikille lukijoille.  Ja käykääpä katsomassa Sairaan hyvä potilas-blogia.  Sinne luultavasti useammin kirjottelen.  Olenhan nainen, jolle ei tapahdu mitään - paitsi sairstelusektorilla.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Laatuaika verenpainelääkkeeksi

Olen taas muutaman kuukauden ihan lääkärin ohjein yrittänyt saada verenpainetta alas.  Enkä ole edes tupakkaa polttanut, mitä nyt satunnaisia ahdistussikaareita jonkun kolumnin deadlinen jäädyttäessä ajatuksen.

Kaksinkertaistettiin lääkitys, eikös mitä sellaista 170/100, joka on hieman liikaa.  Ei mitään vaikutusta. Täällä Levillä nyt olen pimeyttä kaamoksessa katsellut,  pudotin tuplalääkityksen normaaliin ja verenpainemittari näyttää nätistä 135/80.  Ei siihen mennyt kuin viikko.  Katsotaan, jääkö vaikutus pysyväksi kun olen Helsinkiin palannut.

Ei, en ole käynyt hiihtämässä.  Ensilumenlatu tuossa 400 metrin päässä oli jo auki tullessamme, mutta tuuli ja pakkanen oli liikaa eikä jostain syystä intoa ollut tarpeeksi. Nyt on avattu jo lähilatu vajaan sadan metrin päässä. Talvella Helsingissä katselin terassilta hiihtäjiä Arabianrannassa ja tuumasin, että tuon sukset Helsinkiin.  Saa nähdä tuleeko lunta ja jos tulee, tuleeko hiihdettyä. Pitäisi nimittäin laihtuakin. Ja muutenkin elää hyvin ja säntillisesti ja syödä terveellisesti porkkanoita, marjoja ja hedelmiä, nukkua hyvin ja tylsistyä hengiltä.

Ei, kyllä parempi olisi tehdä kaikkea kivaa.  Takavuosina puhuttiin lastenhoidossa laatuajasta.  Sillä lohdutettiin työssäkäyviä äitejä ja neuvottiin viettämään lasten kanssa laatuaikaa. Nyt lapset ovat aikuisia ja onneksi hyvin laadukkaita, mutta luultavasti ovat viisastuneet ihan omia aikojaan.  Mitenkä minä tietäisin, onko antamani aika ollut laadukasta.

Olen lisännyt päivääni laatuaikaa jättämällä iltapäivälehdet lukematta.  Niistähän saa suunnilleen joka päivä lukea jonkun ruoka-aineen aiheuttavan syöpää tai muuten vaan tappavan, ahdistushan siitä seuraa lukijalle. Niinpä olen toistaiseksi päättänyt syödä sellaista, mistä tykkään.  Tehdä sellaista, mikä tuntuu kivalta.  Lukea sellaista, mikä kiinnostaa. Hiihdelläkin aion, se kun on aika kivaa.  Mutta en hiihdä sen takia, että se on terveellistä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kahden maan kansalaisena pikkujouluissa

Sinistä ja lumista valoa on rauhallista katsella. Olen yli kaksikymmentä vuotta asunut kahdessa paikassa. Aluksi Englannissa ja Helsingissä.  Juuri kun huokaisimme, että on nyt kätevää kun on vain yksi huusholli Helsingissä saimme äkillisen mielenhäiriön käydessämme Kittilässä.  Rakensimme sinne ison talon. Viihdyimme Lapissa niin hyvin, että asuimme siellä. Lapissa on hienoja asioita, esimerkiksi ihmiset ja vuodenajat. Helsingissä syksy kestää joskus lokakuulta huhtikuulle. Täällä on nyt alkutalvi.    

Eilen oli Kittilän Ihmisten pikkujoulut hotelli Levitunturissa.  Paikalla oli 260 ikäihmistä, pyörätuoleissakin toistakymmentä. Noin joka neljäs ikäluokasta oli paikalla.  Oli ohjelmat, joululaulut ja tiernapojat, jouluateria, kinkut ja laatikot.  Tärkeintä oli tuttujen tapaaminen.  Kyllä vanhusten yksinäisyyttä voi lievittää monella tavoin, mutta omanikäistä juttuseuraa on vaikea korvata.  Siispä on viisaint koota vanhukset yhteen pitämään seuraa toisilleen.

Totta, ei se ihan yksinkertaista ole, paljon talkootyötä on tarvittu.  Juhlat kun ovat osallistujille ilmaiset. Eli rahatkin on ensin kerättävä. On myös melkoinen logistinen operaatio tuoda ikäihmiset kaikilta etäisiltä syrjäkyliltä liki 100 kilometrin päästä huonojenkin teiden takaa paikan päälle. Varovasti laskien noin 50 henkeä oli tavalla tai toisella mukana järjestelyissä.

Saimme Karin kanssa vielä hienot yllätyslahjat, jotka lahjoittajina olivat paikalliset hotellit.  Meille on juhlahetkiä tiedossa.  Lämpimät kiitokset, Levi Panorama, Hotelli Sirkantähti, Levihotelli ja Hullu Poro.  Ja Annikki, Riitta ja Reijo, jotka olivat pikkujoulut valmistelleet.

Oli niin mieltä lämmittävää tulla kymmeniä kertoja halatuksi.  Paljon oli tuttuja. Mutta monta on jo poissa. He varmaan katselevat pilven reunalta. Siksi osaakin iloita enemmän kaikista niistä, jotka olivat mukana.






perjantai 22. marraskuuta 2013

Kaamosmasennusta pakoon Lappiin hoitavan pimeän leirille

Onhan aika erikoista, että asustin yli viisi talvea Kittilässä ilman vähäistäkään havaintoa kaamosmasennuksesta tai alavireisyydestä   Eipä siitä kukaan mukaan siellä puhunut.  Se oli luonnollinen osa vuodenkulkua eikä kaamospimeys ole pimeyttä vaan pehmeää sinisen hämyä. Voi tehdä tulen takkaan ja käpertyä ajatustensa ympärille.

Miksiköhän etelän kaamos on vain synkän harmaata vesisadetta, alastomia puunoksia ja vihertävä nurmikko tuntuu kaipaavan lunta peitokseen. Huomaan siis olevani alavireinen.  Osittain taustalla on kehnonpuoleinen vointi, Meilahden hyvät tipat vaikuttavat viiveellä, ehkä jo joulukuulle kääntyessä mieli valkenee. 

Siksipä nyt on hyvä aika lähteä valottamaan mieltään Leville, Kittilän Ihmisten pikkujouluun. Myös ilo on tarttuva ilmiö. Pikkujoulussa jälleenäkemisen ja yhdessäkokemisen ilo korjaa rispaantunutta mieltä. Vanhuus on tullut sillä tavoin vastaan, että emme enää tähän vuodenaikaan lähde ajamaan Suomen halki.  Pakkaamme itsemme ja Volvo-vanhuksen junaan.

Maaliskuun lopulla olen lähdössä Nizzaan Kaisa Raittilan ja Mikko Malkavaaran "korkean valon leirille", jossa tarkastellaan itseämme ja elämää siellä vaikuttaneiden taiteilijoiden valossa.  Ohjelma vaikuttaa äärimmäisen mielenkiintoiselta ja inspiroivalta. (Harmi etten saa tähän linkkiä, sinne kai vielä voi mahtua mukaan).  Melkein kuulen jo uusien tekstien silmut valon odotuksessa puhkeamaan joksikin - en tiedä miksi.  Parasta onkin, etten tiedä. Sitä ennen hoidan mieltäni pehmeän pimeyden matalan paikan leirillä tunturin juurella.

Välimeren rannalla on varmaan inspiroiva valo ja maisema, ehkä myös elämänmuoto, ruoka ja viini. Lapin kaamos on yhtä lailla inspiroiva, ehkä se vain liikuttaa sielua toisella tapaa.  Ja tarkemmin ajatellen, Lapissa asuessani julkaisin kirjan joka toinen vuosi. Helsinkiin palattuani en voi muuta kuin ihmetellä.  Kuinka ihmeessä jaksoinkaan. Olisiko kaamoksen hoitava lepo taustalla?



maanantai 11. marraskuuta 2013

Hoitotahto, Muistiliitto ja tuoreemmat ajatukset

Kirjoitin Potilaan Ääni-palstalle Potilaan Lääkärilehteen hoitotahdosta ja siinä tulin pitkästä aikaa katsoneeksi, onko jotain uutta löytynyt aiheesta sitten vuoden 2006. Minustahan tuli tietokirjailija sen vuoksi, että tein niin hyvän hoitotahdon, että siitä piti kertoa enemmän.  Tästä seurasi aikanaan ensimmäinen kirjani, Sairaan hyvä potilas. Ilman hoitotahtoa minusta ei siis olisi tullut Tieto-Finlandia ehdokasta, mikä oli hieno kokemus.

Kirja näkyykin olevan usein mainittu eri lähdeluetteloissa.  Nyt saattaisin kirjoittaa hiukan eri asioita painottaen. Vuosien kuluessa Terho-kodin johtaja Juha Hänninen on muuttanut kantaansa eutanasiaan.  Eutanasiaa puoltava yhdistys Exitus on suomalaisen yhdistystoiminnan tapaan jo vuosia sitten joutunut sellaiseen hajaannuksen tilaan, että joutuvat verkkosivuillaan kuuluttamaan hallituksen jäseneksi vapaaehtoisia. Harmillista, isoon aiheeseen tarvittaisin uskottavampia keskustelijoita.

Hoitotahto on sen verran monisyinen kysymys, että sitä tehdessään on otettava kantaa elämän isoihin asioihin. Puolihuolimattomasti heittämäni ajatus kuolemantapavalmennuksesta ei ehkä sittenkään ole ihan vitsi. Hoitotahdon tekemiseen tarvitaan aika paljon tietoa, siihen liittyen on tehtävä edunvalvontavaltuutus ja ihan tavallinen testamenttikin on hyvä tehdä.  Puhumattakaan siitä, että kertoo omaisilleen, minne ja miten haluaa tulla haudatuksi.  Lehdissä on kerrottu tapauksista, jossa omaiset riitelevät eri oikeusasteissa hautapaikasta.

Hoitotahdossani tärkein asia on siinä, että olen valtuuttanut nimeltä mainitun lääkärin (varmuuden vuoksi kolme vaihtoehtoa) tekemään päätöksen hoidosta kieltäytymisestä ja elvytyskiellosta mahdollisen dementian edettyä.  Joku luuli, että on vaikea saada lääkäriä ottamaan valtuutuksen vastaan. (Valtuutuksessa valtuutetun pitää suostua).  Ei ollenkaan.  Aivan hiljattain eräs nuori lääkäri sanoi valtuutusta kysyttäessä.  "Sehän on hienoin luottamuksenosoitus, minkä lääkäri voi saada".

Hiukan harmittaa, että hoitotahtomalleja etsiessäni jostain syystä Muistiliiton sivuilta en ollut havainnut hoitotahtolomaketta.  Se on useamman klikkauksen takana. Muistiliitto on loistavasti onnistunut selkokielistämään vaikeat asiat.  Se olisi pitänyt mainita toiseksi parhaana mallina.  Se paras on tietysti omassa kirjassani.

#Muistiliitto #exitus #hoitotahto #Potilaan Lääkärilehti







torstai 7. marraskuuta 2013

Vloggarimedikset ja laatujournalismi

Minustahan tuli melkein medis overnight. Hesarissa (HS Torstai 7.11. s. 4-5) somekouluttaja Katleena Kortesuo avasi lanseeraamansa termin. Aikanaan neljännesvuosisadan seurasin työkseni Esmerkissä  lehdistöää - ei mediksiä - ja etsin niistä merkittäviä uutisia.  Asiakasyritykset maksoivat meille siitä, että luimme ammattitaitoisesti lehdet.  Jos niissä oli asiakkaillemme tärkeitä uusia, uutinen referoitiin analysoiden ja lähetettiin asiakkaalle yhden kerran.  Tärkein työkalu oli luonnollisesti roskakori. Päättäjältä säästyi aikaa, kun hän sai vain oleellisen tiedon.

Esmerk on nyt kuollut ja kuopattu. Ensiksi sen osti Sanoma ja nyt sillä on uusi omistaja M-Brain. Suuri idea Esmerkin takana oli siinä, että asiakas sai käyttöönsä "intelligent human interfacen". Termi kääntyy vähän huonosti, mutta tarkoittaa sitä, että älykkäät ihmisaivot suodattivat pois kaiken moskan, vain fakta ja uutinen jäi jäljelle.  En tarkkaan tiedä, mitä Esmerkin seuraajat nykyään hääräävät.  Sanomissa oli anettu Esmerkin työntekijöille ohje, että Salosiin ei saa pitää yhteyttä. Ja mitäpä meistä.  

Sanomat lehdet, Hesari ja Ilta-Sanomat uutisoivat silmiinpistävän happamasti Googlen Hamina-investoinnista. Ei työllistä, saa sähköverostakin alennusta, mitäpä tällaisia googleja. 450 miljonaa euroa kuitenkin sinne laittavat ja aluksi rakennusvaihe työllistää 1 800.  Mutta ei ole oikeaa teollisuutta. Ei sovi pääministerin iloita. Kun Hesari väkeä vähentäessään puhuu laatujournalismista se toisaalla iltapäivälehdessä uutisten puutteessa puffaa televisiokanavansa iskelmäohjelmaa uutisoimalla mitä ohjelmassa tapahtuu, mediakriittinen lukija on vähän ihmeissään.

Eilen Ylen TV1 televisiouutiset kertoi vloggaajista, joista tulee julkkiksia pölöttämällä turhanaikaisuuksia youTubessa ja saavat kymmeniätuhansia seuraajia. Sitten vloggaajat menevät toreille jakamaan nimikirjoituksia. Tässä vaiheessa voikin huokaista helpotuksesta, ettei enää ole tekemässä uutisseurantaa.  Ei kukaan intelligent human interface pysyisi järjissään, jos joutuisi some-hypetyksestä selvää ottamaan. Entä jos joku joutuu myymään mainoksia 10 000 tykkääjää saaneen kaivinkoneenkuljetttajan Facebook-sivulle.

On kaikenlaista hakukoneoptimointia. Netissä on se hyvä puoli, että voi nähdä, montako klikkaajaa on ollut. Mutta siitäpä ei näe, ovatko lukeneet loppuun asti. Eikä näe klikkaajien laatua. Määrä ratkaisee. Minusta tuli toissapäivänä medis overnight.  Kas näin se menee: ihan jäätteenmäkeläisen yllättäen ja pyytämättä blogiin oli tullut ennätysmäärä lukijoita.  Ei sentään tuhansia, mutta satoja kumminkin. Kun menin katsomaan blogiani, siellä oli kirkonkellon kuva ja punainen pylpyrä. Petteri Järvinen (jota en tunne, mutta kirjojaan olen lukenut) oli laittanut jonkun Google+:n.   Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä se Google+ on, mutta pylpyröitä tuli lisää ja niinpä tänään totesin, että olenpa melkein medis.

On Hesarin päätoimittaja Kaius Niemelle haasteita laatujournalismin tekoon medisvloggaajapölöttäjien suossa. Ruben Stiller voisikin Pressiklubissaan pohtia, onko laatujournalismille medispölötyksen seassa enää tilaa.

#Esmerk #Sanoma #Google  #Google+  #Petteri Järvinen #Pressiklubi #Ruben Stiller #M-Brain #medis

tiistai 5. marraskuuta 2013

Rovastin roskis, työpaikkakiusaus vai tietosuojaongelma?


Oulunkylässä rovasti oli pannut Pyhäipäivänä kirkossa luetun vainajien nimilistan roskiin.  Voi kauhistus! Suurin kauhistelun aihe on siinä, että mikä on se pikkunilkki, joka dyykkaa toisten ihmisten jätepaperikasoja ja etsii sieltä jotain mielenkiintoista Hesarille soitettavaksi - mukamas tietosuojaongelmana.

Viime vuonna poisnukkuneiden vainajien nimet oli luettu julkisesti ääneen jumalanpalveluksessa. Onko se jokin tietoturvauhka paperille kirjoitettuna?  Ja tietosuojavaltuutettukin menee tähän harhaan mukaan antamalla lausuntoa.  Eikö tietosuojavaltuutettu osannut sanoa, että "hold your horses".  Lehdillä on lähdesuoja, hyvä niin.  Mutta kyllä minä oikeastaan haluaisin tietoon sen idiootin nimen, joka löytää listan ja lähtee siitä lehtiin soitttelemaan.  Näyttää siltä, että meillä onkin suurin tietoturvauhka nämä dyykkarit, jotka vasiten etsivät toisten ihmisten papereista jotain.  Millähän asioilla roskiksen tutkija ollut toisten papereita penkoessaan?  Oliko puhtaat jauhot pussissa. Toimittaja oli sen sijaan kehdannut panna nimensä juttuun. Minä en olisi ikinä kehdannut omalla nimelläni tuollaista roskalaatikkojournalismia julkaista. Siitä Juho-Pekka Pekkonen Pakilasta ansaistsee kunniamaininnan.

Surullisinta olisi tietysti se, jos nimilistan olisi dyykannut joku seurakunnan työntekijä.  Tässäpä oiva ase kaikille työpaikkakiusaajille.  Tonkikaapa kaikkien kollegoiden roskikset, kyllä sieltä varmaan jotain löytyy. Hesarissahan on kiinnostunut toimittaja jutun tekoon. 

Samalla kun ihmettelemme, miksi Virossa on toimivat terveydenhuollon tietojärjestelmät ja Venäjän rajamuodollisuudet sujuvat jonottamatta, meillä tietosuojavaltuutettu häärää roskakoriasioiden kanssa. Minusta tämä alkaa olla Suomen suurin tietosuojaongelma. Kun Reijo Aarnio aikanaan jää elääkkeelle, etsitään seuraaja Virosta tai lisätään pätevyysvaatimuksiin edes hitunen tervettä talonpoikaisjärkeä. Jos meillä liikutaan tällä tasolla, ei ole elinaikanani odotettavissa yhtään toimivaa järjestelmää.

#tietosuoja #työpaikkakiusaaminen #Helsingin Sanomat
 

torstai 24. lokakuuta 2013

Pariisista ideoita vanhuksille ja Guggenheimille

Kävimme Pariisissa tervehtimässä rakasta ja viisasta professorilastamme. Pariisi on hyvä paikka kuntolomalle. Jardin de Plantsissa oli loistelias daaliakäytävä. Paikka sopii vanhusliikenteelle, siellä voi istahtaa penkille katselemaan ihmisiä.  Samoin ihmisten katselu sopii katukahviloihin. Pariisissa oli meidän lisäksemme liikenteessä enemmänkin vanhuksia.  Eli oikeasti vanhuksia, ehkä liki 90-vuotiaita.

Ranskalaiset eivät tee mitään, mistä he eivät pidä.  Siellä ei kuntoilla sen takia, että niin pitäisi tehdä. Mutta kuntoillaan, jos se on kivaa.  Ruokaa ei valita terveellisyysperustein.  Siellä valitaan sellaista ruokaa, mikä on hyvää.  Siksi ikääntyneitä näki liikenteessä laahustamassa ostoskärryn kanssa.  Joka päivä tietysti syödään tuoretta, hyvää patonkia, tuoreita hedelmiä.  Siellä ei syödä kuivettuneita juustonkannikoita, vaan haetaan joka päivälle pikkuinen juusto.  Kauppoja on joka korttelissa.  Suomalaiset voisivat kutsua sitä hyötyliikunnaksi.  Oli niin tai näin: ikivanhat ihmiset kävelevät, juttelevat kauppiaansa kanssa, paluumatkalla istahtavat bistroon kahville tai viinilasilliselle.

Minkähän takia Suomessa kaikki lähikaupat kuolivat?  Haja-asutusalueilla sen jotenkin ymmärtää. Ensimmäinen syy on siinä, että Suomessa ruokaa ei arvosteta.  Syödään vaan mättöä, ja jos ei syödä mättöä, syödään mautonta, kaloritonta, rasvatonta.  Onhan ruisleipaä terveellistä.  Muovipussissahan se säilyy viikkotolkulla.

Haluamme siis olla asiakasomistajia ja ajella S-markettiin, vessapaperirulla on varmasti halvempaa kuin lähikaupassa.   Jotenkin tämä taitaa olla poliittinen kysymys.  Suomessa kun ei arvosteta yrittäjyyttä.  Kuulemma Nokiankin vika oli siinä, ettei osattu myydä.  Mutta osaammeko arvostaa myyjiä?  Kauppias ei ole arvostettu ammatti.  Kauppiashan on riistäjäporvari. Nyt sitten ihmetellään yksinäisiä ja syrjäytyneitä vanhuksia. He eivät jaksa markettiin lähteä eikä kotikulmilla ole mitään, korkeintaan R-kioski.  Ihan itse olemme lähipalveluttoman yhteiskunnan tänne tehneet, paljolti poliittisen historiamme takia.  Mitenkä ne kaupat siellä Pariisissa kannattavat, kun eivät kannata Helsingissäkään?  Ranskalainen arvostaa tuoretta ruokaa ja sen myötä lähikauppiastaan ja bistroaan.

Meillä oli tarkoituksena tutustua Pariisin katutaidenähtävyyteen.  Siellä on kuukauden päästä purettava graffiti-talo, johon tutustutaan ihan tosissaan.  Oli tarkoituksena käydä katsomassa.     Arvioitu jonotusaika sisälle oli 4 tuntia.  Emme jääneet jonoon.  Kyllä Paavo Arhinmäen pitäisi tehdä opintomatka.  Jospa maalaittaisiin joku talo yltä päältä ja sisältä graffiteilla?

Nyt taas vaihteeksi on äly jättänyt enkä osannutkaan laittaa kuvaa.  Ehkä jo sitten ensi kerralla.
Onnistuinpas.  Tässä näkee jonon pituuden. 




sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Tunne äly!

Perjantaina huomasin yllätyksekseni Musiikkitalossa katsoessani mykkäfilmiä Tukkijoella, että "Äly hoi älä jätä" on suomenkielessä  hyvin vakiintunut sanonta. Se saa koko ajan uusia merkityssisältöjä ikääntymisen ja rakennemuutoksen myötä.

Minä ja vanhempani ovat saaneet elää aikakautta, kun tekniikka tuli helpottamaan arkipäiväistä elämää.  Muistan toki, miten pikkutyttönä saunalla oltiin äidin kanssa pyykillä. Pyykit huuhdottiin joessa.  Minäkin putosin pari kertaa jokeen, mutta äiti nappasi letistä kiinni ja nosti laiturille.  Lakanat keitettiin saunanpadassa ja pikkupyykki hinkattiin puhtaaksi pyykkilaudalla.  Pesukone saatiin joskus 1950-luvun puolivälissä, samoin jääkaappi. Pölynimuri (joka muuten kesti  yli 30 vuotta) tuli seuraavalla vuosikymmenellä.

Viime vuodet tekniikka on edistynyt niin pitkälle, että uudet laitteet aiheuttavat lähinnä ahdistusta.  Niin tietokoneen kuin kännykän vaihto pelottaa jo etukäteen. Uusi tekniikka ei olekaan ilon, vaan ahdistuksen aihe. Nyt hankimme älytelevision ja valvoin monta yötä etukäteen, miten sitä oppii käyttämään.  En osaa vielä viittilöidä enkä puhua sille, mutta äkkiseltään se on oikeastaan helpompi kuin vanha digisovittimen ja telkkarin yhdistelmä. Paljon helpompi kuin Windows 8 tai Lumia. Jos Samsumg valtaa lisää markkinoita, en ole ole yhtään hämmästynyt. Toisin kuin Nokia, se lienee ajatellut, mitä asiakkaat haluaisivat.

Vihan, suuttumuksen, jopa väkivallan taustalla on tutkimustiedon mukaan ahdistus hallitsemattomasta tilanteesta.  Turhautuminen muuttuu kiukuksi, itsehillinnän pettäessä voi olla huonoja seurauksia.  Meillä ei palanut hihat television kanssa, sillä tilasimme kuljetuksen lisäksi asennuksen. Hihat olivat palaa palovaroittimen kanssa.  Emme nyt niin mahdottoman vanhoja ole, mutta kuinkahan monta mummua on tippunut tikkailta tai rappujakkaralta yrittäessään vaihtaa palovaroittimen pattereita saadakseen vinkumisen loppumaan?  

Olin oikein älykursseilla.  Ilmoittauduin Windows 8-kurssille, yhteensä 10 tuntia. Kurssipaikkana oli Työväentalo.  Ajattelin, että isävainaa kääntyy haudassaan, jos tietää, missä opiskelen.  Kurssi on surkea.  Opettajakaan ei osaa Windows 8:aa ja marisee vaan, miten vaikea se on. Ainoa opittu asia on pikakuvakkeen teko "Sammuta" -toiminnolle.  Kaikki kurssilaiset osasivat kyllä sammuttaa koneensa ilman pikakuvaketta.  Voisin antaa vinkin Työväen Sivistysliitolle siitä, millaiselle seniorikurssille olisi tarvetta. 

He voisivat järjestää käytöskurssin äkäisille senioreille .  Työväentalossa ulos mennessä painoimme hissin happulaa.  Hissi pysähtyi, pari ensimmäistä astui sisään kun hissistä kuului kiukkuinen ääni.  "Tänne ei voi tulla enempää".  Sanoin hississä ennestään oleville kauniisti: "Päivää". Ei tullut vastausta, vaan äkäistä mussutusta eläkeläisen yksityisyydestä.  Ex-presidenttimmehän se siinä.  Olin kyllä kuullut, että hän räyhää alaisilleen, mutta en häntä noin äksyksi arvannut.



#työväentalo #Tarja Halonen #Window 8 #älytelevisio #Samsung  #Nokia




 


maanantai 7. lokakuuta 2013

Lääkärikunnan medianhallinta hakusessa

Kirjoitin tänään Potilaan Lääkärilehden Potilaan Ääni  kolumnissa, että Englannissa laatulehdistössä oli hyviä artikkeleita sairaanhoidon kustannus- hyötysuhteesta.  Siihen aikaan sattuneesta syystä kiinnosti mm. MS-taudin hoidossa käytettävät betainterferonit (Rebif, Beraferon, Avonex), joita Suomessa Kela korvasi.  Englannissa asiantuntijat katsoivat, että potilaalle hyöty on niin vähäinen, ettei yhteiskunnan varoja niihin kuulu uhrata.

Samoin uusista syöpähoidoista kirjoitettiin.  Toisin kuin Suomessa, lehtiin ja televisioon haastateltiin asiantuntijoita.  BBC:llä ja laatulehdillä on toimittajia, joilla on lääkärin koulutus ja kyky arvioida lääketieteellisiä asioita. Englannissa tosin löytyi asiantuntijoita haastateltavaksi.  Entä meillä, lehdille on olemassa vain yksi ravitsemusasiantuntija, traumatologi Antti Heikkilä ja televisiossa pidetään peräsuolesta terveydentilaa tutkivasta verisuonikirugi Taina Somppi.  Suomessa on parikymmentätuhatta lääkäriä.  Heikkilät ja sompit puhuvat "lääkäreinä" ja heitä uskotaan "lääkäreinä".  

Suomesta kalliista lääkehoidosta on puhuttu vain silloin, kun Vesa-Matti Loiri esiintyi diabetes-lääkehoitonsa mannekiinina.  Tämä ehkä näyttää suomalaisen terveyspolitiikan suuntaa.  Suomessa tarvitaan siis vain tarpeeksi kuuluisa julkkis, niin Hila kääntää kelkkansa. 

Iltapäivälehdistöllä kisa lukijoista, eli on haastateltava hyvin myyviä ja kärkeviä lausuntoja antavia asiantuntjoita.  Asiantuntijoiden asiantuntemuksesta viis.  Toisaalta kaikki julkisuuteen tulevat asiantuntijat lässyttävät virkansa puolesta itsestään selvyyksiä latteasti. Ymmärrän lehtiä, ei heidän jorinoistaan lukijaa kiinnostavaa juttua saa kasattua. Ortodoksimedisiina kaipaa jotain mediaseksikkäämpää vetonaulaa kansanvalistukseen.

Me toki tiedämme, että budjetin alijäämä on monta miljardia euroa. Perusterveydenhoito ei ole kallista.  Erikoissairaanhoito on.   Olemmeko nähneet yhtään järkevää artikkelia erikoissairaanhoidon kustannuksista.  Arvioidaanko, mitä, ketä, ja millä keinoin hyvinvointivaltiossa voidaan hoitaa. Kun kukaan ei rohkene sanoa, että kaikkeen raha ei riitä. Jossain tulee raja vastaan. Kaipasin kolumnissa laadukasta keskustelua sairaanhoidon kustannuspaineista.

Tämän päivän lehdet luettuani totesin, että eipä taida toive toteutua.  Ei ole toimittajia, jotka osaisivat tehdä näin vaikeista asioista juttuja.  Eikä taida olla oikeita asiantuntijoita, jotka sanoisivat julkisuuten jotain järkevää.  Niinpä erikoissairaanhoidon suurista linjauksista ei puhuta julkisuudessa.

#potilaan laakarilehti #potilas #Avonex #Rebif #Betaferon #Antti Heikkilä #Taina Somppi #THL #Vesa-Matti Loiri  #ravitsemussuositus









maanantai 30. syyskuuta 2013

Kuudenkympin ja kuoleman välille ilonsiirtoja

Ylen Radio puheessa oli aiheena vanheneminen. On kai olemassa ikäkausi "kuudenkympin ja kuoleman välissä." Ohjelmassa sanottiin, että ikääntyessään ihminen kokee itsensä noin 15 vuotta todellista ikäänsä nuoremmaksi.  Niinpä onkin mietittävä, minkä ikäiseksi itsensä tuntee. Ensi viikko on vanhusten viikko.  Jäi epäselväksi, missä iässä tullaan vanhukseksi.  Olen minä lehdessä lukenut, että 63-vuotias vanhus ajoi kolarin.  Että siis ensi vuonnako? 

On seniorikansalaisia, sellainen en ainakaan ole.  Puumanaisia?  Minneköhän ole laittanut Moschinonen läpinäkyvän pantteripaidan, siinäpä olisi sopiva asustus mummotunneliin. Olisinko sitten harmaa pantteri?  Mikähän tässä ikääntymisessä on niin vaikeaa, miksei vaan voi olla kaikessa rauhassa vanha ihminen.  Oman ikäisensä. Minusta juuri nyt on oikein hyvä olla 62 eli kuoleman ja kuudenkympin välillä. Enkä onneksi tiedä, kumpi on lähempänä.

Jos mielessäni palaan tuntemuksiini 15 vuoden takaa, silloin luultavasti tunsin itseni paljon vanhemmaksi kuin nyt. Enkä edes uskonut, että 62-vuotiaana näin mukavasti ja hyvinvoivana elelisin. Hyvinvoiminenkin on hyvinvointivaltiossa jotenkin kummallisesti vesittynyt käsite. Hyvinvointivaltion hyvinvoiminen on niin raha-, tavara- ja terveellisyyskeskeistä. Hyvinvointivaltiossa ajatellaan tulonsiirroilla saavutettavan hyvinvointia.

Hyvä tässä on ajatella hyvinvointia sillä eihän minulta mitään puutu.  Enemmän tässä huolta aiheuttaa kaikki tarpeeton tavara, mitä nurkkiin on vuosien saatossa kertynyt.  Olenkin onnistunut kierrättämään muutaman tavaran.  Toisen kirjani tekoon tarvittu läppäri pääsi uuteen kotiin koululaisen tietokoneeksi.  Tarvitsija löyty mainioilta Arabianranta kierrättää Facebook-sivuilta. Vanhat ja reunoista rispaantuneet, ripustuslenkittömät froteepyyheeni muuttuvat ruokalapuiksi päiväkotilapsille.  Virossa on kehitysvammaisten laitoksissa tarvetta aikuisten vaatteille.  Niinpä riemukkaasti laitan pois kaapeista tavaroita sinne vietäväksi. Iloista antajaa Jumala rakastaa.

Entä miten oikeasti voisi antaa jollekin todellista hyvinvointia?  Ei tavarahyvinvointia vaan ilohyvinvointia. Ilohyvinvointia voi saada itselleen tekemällä jotain hyvää jollekin toiselle. Entä jos keskityttäisiin tulonsiirtojen sijaan ilonsiirtoihin? Siinäpä olisi vanhustenviikolle sisällöntuotantoa.

#mummotunneli #vanhusten viikko #puumanainen #harmaa pantteri #Arabianranta kierrättää





torstai 19. syyskuuta 2013

Julkkiselämää ja kulttuurinautintoja Levillä

Onpa ollut haipakkaa Levillä ja Kittilässä.  Meillä tietysti on kaikenlaista pikku kiirettä, mikä on enimmäkseen mukavaa.  Oli pitkästä aikaa ystäviä pääkaupungista visiitissä.  Niinpä tuli katsottua pitkästä aikaa turistinähtävyyksiä Kittilässä ja Levillä.

Tässä siis Lapin matkaa suunnitteleville ensi vuodeksi jo kalenteriin merkittäväksi ehdotus täydelliseksi ruskalomaksi, nyt ei välttämättä enää ehdi.  Toisaalta ensi viikolla alkaa Staalon Teatterifestit, joka kyllä on tarpeeksi hyvä syy tulla tänne.  Ainoa pullonkaula on tuo ystävämme Finnair, joka ei viitsi lentää tarpeeksi usein tai edes tarpeeksi isoilla koneilla, joten matkanteko ei ole niin yksinkertaista, jos ei ole ajoissa varannut lippuja.

Jos ei ole tunturissa patikoivaa tyyppiä, ruskaan pääsee sisään myös golf-kentällä. Jos aikoo päästä pelaamaan juuri mieluisimpaan kellonaikaan, tii-ajat on syytä varata monta viikkoa etukäteen  ruskavilkkaalle golfkentälle. 
Olen aika monta kenttää elämässäni pelannut ja silti uskallan sanoa, että Levin kenttä on eräs hienoimmista. Se kulkee välillä Ounasjoen rantaa, siellä virtaa tunturipuroja, on vettä, luontoa ja tietysti poroja.  Porot ovat onneksi lauhkeita otuksia eikä niitä tarvitse pelätä.

Tänä kesänä Kittilässä on avattu yleisölle Kalervo Palsan kotimökki. Se on todella köyhä ja  yhden huoneen  mökki, jonka yhteydessä on "ateljee". Siitä on hyvä jatkaa Kaukoseen Redar Särestöniemen ateljeehen. Kontrasti on puhutteleva, Kalervo Palsan koti on onneksi jäänyt kouriintuntuvaksi näyttelykappaleeksi köyhän taitelijan elinoloista.  Sitten kun matkaa loistokkaaseen Särestöön, herää monenlaisia ajatuksia. Nyt Särestössä sattui oleman Kalervo Palsan näyttely.  Ehkä siinä on esimerkki suomalaistaiteilijasta, jota ei yhtään osattu arvostaa elinaikanaan.  Ja Säreistöniemi on hieno paikka.

Levillä oli Neljän Tuulen Festivaali ja Ari Rasilaisen johtama kapellismestarikurssi.  Olimme siellä käväisemmässä Chopin matinessa.  Sieltä tullessamme Ante Aikio sattui istumaan Panoraman aulassa ja lähti viemään meidät Samiland-näyttelyyn.  Ja ette uskokaan, miten mielenkiintoista se oli.  Minustakin tuntuu, että me olemme kuulleet enemmän Uuden Seelannin aboriginaaleista kuin omista saamelaisistamme.  Tai sitten olemme kuulleet saamelaisista ihan toisarvoisia asioita.  Samiland on muuten Unescon kulttuuriperintökohde.

Että se pitää ehdottomasti ottaa ohjelmaan Levillä ja ehkä kannattaa etukäteen kysyä, josko Ante olisi itse opastamassa.  Oulussa on muuten saamen kielen professori Ante Aikio, joka ei ole sama Ante.  Mutta Ante kyllä tietää saamelaisuudesta ja porohommista niin paljon, että professorista käy.

Neljän Tuulen Festivaali oli ihan mahtava kokonaisuus.  Se oli tarpeeksi iso, että riittää hyviä esiintyjiä ja määrää, mutta toisaalta se on tarpeeksi pieni.  Tunturin laealta oli hieno näköala ja kuitenkin tila oli sen verran intiimi, että orkesteri oli lähellä.  Loppukonsertissa minulla oli hyvä paikka, josta näin myös kapellimestarin kasvot ja työskentelyn - mutta myös orkesterin. Loppukonsertissa Mikkelin kaupunginorkesteria johtivat vuorotellen kapellimestarikurssilaiset. Ari Rasilainen oli kursin opettaja ja festivaalin taiteellinen johtaja. Hän ei itse johtanut, että en pääse häneen vertailemaan.  Suosikkikapellismestarikseni tuli Markus Hein. En olisi ollenkaan hämmästynyt, jos hän jonain päivänä on maailmankuulu.  Paitsi että vaikuttaa aika sympaattiselta ja vaatimattomalta persoonalta, joten ehkä hänellä ei ole kovia kyynärpäitä.  Mutta voi olla, että ymmärtää hommata hyvän agentin.

Ja sitten tuo Ari Rasilainen on huikea tyyppi.  Konseritssa hänkin vähän soitteli railakkaasti viulua ja kuulemma tykkää tangon laulamisesta.  Ensi vuonna aion osallistua festivaalin kaikkiin tapahtumiin, niin mikä ettei myös tangokonserttiin.

Levillä ollessaan tietysti kannattaa sitten asua tässä golfkentän laidalla vähän hulppeammin.

Tulimme kotiin taksilla.  Nauratti, kun ei tarvinnut osoitetta sanoa.  Taksia ajoi oikein mukava naisihminen Rauhalan kylältä.  Hän sanoi: "tehän olette täällä julkkiksia. Satu on ollut televisiossa ja olen minä kirjatkin lukenut".  Että tällaista on julkkiselämä Kittilässä.  Ja parempi on olla ykkönen provinssissa kuin kakkonen Roomassa. 

#levi #samiland

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kehtaisiko enää kukaan kertoa Gallupissa kannattavansa Kokoomusta?

Jos tulisi Galllup-kysely poliittisesta kannasta, kehtaako kukaan enää sanoa kannttavansa Kokoomusta?  Minä en ainakaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni on tällainen tilanne. Olenhan Parkanon Kokoomusnuoten entinen sihteeri ja taisin puheenjohtajakin olla ennen pois paikkakunnalta muuttoani. Olin myös Kansallisseuran sihteeri.  Olikin ihan vilkasta ja aatteellista toimintaa 1960-luvulla.  Silloin oli todellisena uhkana itänaapurin poliittinen järjestelmä ja sosialismi.

Muutin Helsinkiin ja aliuvuokralaiskämppäni oli Kulosaaressa.  Tyhmänä maalaistyttönä luulin, että puolueosasto on parokiaalinen kuin seurakunta ja sen määrää asuinpaikka. Kävin kerran Kulosaaren Kansallisseuran kokouksessa Kulosaaren Kasinolla.  Kahvitkin piti maksaa itse, mikä merkitsi sitten kahden päivän paastoa.  Kulosaaren kasinon kahvi oli niin kallista, että minulla ei enää ollut varaa olla porvari ja keskityin vain työntekoon.  Jälkikäteen toki ymmärsin, että 20-vuotias olisi voinut mennä Kokoomuksen Nuoriin. mutta luulin että siellä on vain koulukakaroita kuten Parkanossa ja olinhan aikuinen.

Karihan erosi SDP:stä 47 vuoden jälkeen kun Isä Mitro otettiin eurovaaliehdokkaaksi.  Sellaista selkärangattomuutta hän ei voinut sietää.  Minähän olen yrittäjänä kannattanut kokoomusta ja vastustanut sosialismia noin 50 vuotta. Olen kyllä joskus äänestänyt esimerkiksi Reino Paasilinnaa, mutta en ole äänestänyt SDP:tä. Nytkin voisin äänestää Juha Sipilää, mutta en uskalla ottaa sitä riskiä, että samalla ovenavauksella sisään livahtaa paavoväyrysiä, mattipekkarisia...   Vaikka siis Paavo Väyrysen puolustukseksi, minulla on täällä Kittilässä hyvä ystävä Raili, joka on kohta 50 vuotta aina äänestänyt Paavoa ja äänestää vastakin.  Ja Raili on mahdottoman mukava ja täyspäinen ihminen, mitä helsinkiläiset eivät voine lainkaan ymmärtää.

Jos Gallup-kysely osuisi kohdalle, pitäisi vastata: En tiedä. Oikeastaan vika ei ole kokooomusnuorissa, ne ovat vain lapsellisia, vastuuttomia ja itserakkaita poispilattuja kakaroita, joita ei ole huolittu BB-taloon.  Siksi nopein, vaivattomin ja halvin keino päästä telkkariin on liittyä kokoomusnuoriin.  Siellä voi puoluetuella ihan ilmaiseksi tehtailla lausuntoja, olla kaikkien kanavien ohjelmissa karkoittamassa puolueesta vastuuntuntoiset aikuiset.   Eli lopetetaan nyt nuo puoluetuet.  Sekä lapsilta, aikuisilta että eläkeläisiltä.

Luojan kiitos lapseni Pariisissa ja Bhutanissa eivät varmaan Idioottipuolueen Nuorten julkilausumia ole nähneet, mutta jos näkisivät, häpeisivät silmät päästänsä, että äitinsä on tuollaisissa joukoissa ollut. Vaikka siitä onkin jo aikaa. 

Munaton puoluejohtokaan ei näköjään osaa panna lastentarhaansa kuriin ja järjestykseen.  Veikkaan, että seuraavien galluppien kolmos- ja nelospaikasta käydään kova kisa demarien ja kokoomuksen välillä. RKP:n ansiosta Suomessa ei ole viiden prosentin äänikynnystä.  Tällä menolla kokoomuksella sekin tulee kohta vastaan.

#kokoomus #sdp #puoluekannatus #Paavo Väyrynen #Juha Sipilä #Isä Mitro #puoluetuki #Reino Paasilinna

maanantai 9. syyskuuta 2013

Ruskaa ja tuskaa

Kuulin joskus sanonnan, että ruska alkaa Levillä 9.9. kello 9.  Muutaman vuoden perspektiivillä voi sanoa, että aika hyvin osuu kohdalle.  Ruskassa on oma taikansa, varsinkin näin auringon paisteessa on kuin maisemapostikortissa eläisi.

Muuten elämä on ajoittain hyvin tuskallista - ei, ei mikään tauti, noidannuoli, päänsärky tai kolotus.  Se on vaan tämä jakuva tupakantuska, mikä jäytää. On niin helppoa sanoa: "Lopeta tupakointi".  Meillähän rittää pekkapuskia, jotka sanovat, lopeta sitä ja tätä, laihdu ja aloita kuntoilu ja tervellinen elämä. On tässä nyt ketkuteltu puolitoista kuukautta ilman savukkeita.  Pikkusikareihin välillä sorruin. Sehän sitten tarkoitti sitä, että piti aloittaa koko kärsimys uudestaan. 

Oikeastaan on aika mielenkiintoista pohdiskella, miksi tupakkaa ylipäänsä poltetaan. Minulla kun lopettamisyritykset ennemmin tai myöhemmin kaatuvat joko kiukkuisuuteen tai masennukseen. Tällä kertaa olen ajatellut, että polttelen mieluummin hihani kuin tupakan.  Se on tietysti rasittavaa niille, jotka sattuvat paikalle kun räyhään. Toisaalta se on harmitonta, toistaiseksi en ole koskaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa ja tyytynyt kiroiluun ja sitäkin enimmäkseen itselleni ja vain kotioloissa.  Muistan kyllä, miten perheeni jo vuosikymmenä sitten huokasi helpotuksesta tyytyväisenä kun tupakkalakkoni päättyi.

Masennus on toinen juttu.  Ehkäpä lisääntynyt masentuneisuus johtuukin vähentyneestä tupakoinnista? Nyt on tullut tutkimustietoja siitä, että skitsofreniapotilaista noin 70% tupakoi ja masentuneistakin suuri osa. Tiettävästi on hyviä masennuslääkkeitä ja vakavissa tapauksissa niitä onkin pakko käyttää. Mutta jos tasapainottelee jossain toimintakyvyn ja masennuksen rajamailla, niin ehkä sittenkin on parempi polttaa tupakkaa kuin maata sängyn pohjalla masennuksen syövereissä.  Olen siis päättänyt, että toisin kuin raitistuneet juopot, en ryhdy paheksumaan tupakoivia.  Ajattelen niin, että toivottavasti tuo ihminen saa masennukseensa ja ahdistukseensa lohtua tupakastaan.  Vaikka pitää tunnustaa, että aika tyhmältä tuo tupakointi näyttää...


torstai 5. syyskuuta 2013

eTerveys on kuin vanha Nokia

Suomessa kävi joku e-lääketiedeguru Eric Topol.  Ihan telkkariuutisiin pääsi. Sitra oli sen tänne hommannut ja 600 osallistujaa oli saanut seminaariinsa. Siellä oli kuulemma ollut innostunut meininki (nettiteollisuusvakoilin lääkärikaverini Facebook-lääkärikollegoiden kommenteista).

Nyt Sitra ja muut ex-nokialaishömelot ovat tekemässä ihan samoja virheitä kuin Nokia suuruutensa aikana. Ne vaan miettivät, kuinka urheiluhullut Alexander Stubbit ja muut voivat Ironman-kisoissa lähettää sykkeensä älypuhelimellä lääkärille.  Ja mitä kaikkia hienoja juttuja älypuhelimella voi tehdä. Kirkossa käy vain kaikkein hurskain 1% valmiiksi uskovaisista ja älyterveys kiinnostaa samaa yhtä fanaatikkoprosenttia.  Mitenkäs se Jeesus sanoi:  "Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat".

Applehan huomasi tehdä älypuhelimella sellaisia juttua, joita asiakkaat haluavat.  Terveydenhuollossa asiakkaita sanotaan potilaiksi. Oletteko koskaan kuulleet potilaasta, jolta olisi kysytty, mitä potilas haluaa?  Mitä potilas haluaisi käyttää, mihin potilaalla olisi tarvetta?  Nyt meille esitellään älyjuttuja, joita laitevalmistajat, lääkärifirmat ja ohjelmistonikkarit haluavat tehdä.  Koska kyse on terveydenhuollosta, asiakkaista ei tarvitse välittää, aina riittää keskussairaalapiirien liittovaltuustoja, joille voi myydä systeemeitä. Ja tietysti Alexander Stubb.  Ja hänen ei tarvitse ostaa ohjelmistoja ja laitteita, hänelle viedään demokappaleet ilmaiseen hehkutukseen.

Pari vuotta sitten ajattelin vähän kuntoilla ja ostin sykemittarin.  Suomalainen Polar, melkein kuin Nokia.  Siinä oli vaikka mitä tietokonevermettä kylkiäisenä.  En ikinä osannut sitä käynnistää, eikä kukaan muukaan. Neljännesvuosisata sitten oli Polar-sykermittari, joka näytti sykettä. Tämä uusi pysyy laatikossa.

Haluaisin ohjelman verenpainelukemien seurantaan. Terveyskeskuksesta kyllä olen saanut postimerkinkokoisen verenpainekortin, jonka täyttämiseen näköni ja hienomotoriikkani ei taivu. Haluaisin ohelman, johon voisin tallentaa lukemat ja ohjelma piirtäisi käyrän, jonka voisin lääkärille lähettää.   Lääkäri sitten voisi katsoa, muutetaanko lääkitys tai toteasi, että nyt on ok. Tai kun lääkäri määrää psoriin uuden rasvan, voisin parin viikon päästä ottaa älypuhelimella kuvan rupisesta polvesta ja kysyä, onko tarpeeksi hyvä, vai pitääkö vaihtaa aineet?

Sitten voisi olla hiukan potilastietoälyä.  Neljännesvuosisata sitten terveyskeskuslääkäri Tuomas Jääskeläisellä oli pahviset potilaskortit ja siinä erusivulla oli punakynällä: sulfa ja erytromysiini. Tarkoitti, että niihin oli allergia.  Kuinka monta kertaa potilaat joutuvat uudestaan ottamaan yhteyttä lääkäriin, kun on tullut resepti sopimattomaan lääkkeeseen?

Olen kuusikymppiseksi keskikertainen älypuhelinasioissa.  Me ja vielä vanhimmat olemme sairastavin kansanosa.  Lähettäkää nyt Topolit kotiin ja kysykää potilailta, mitä potilaat haluavat käyttää..  Tehdään sitten kaikkien Nokialta ylijääneiden insinöörinörttien kanssa jotain sellaista, mitä asiakas=potilas tarvitsee. Siksi toiseksi vanhat ja kankeat sormet eivät ole älypuhelinystävällisiä.  Nämä uudet terveysviritykset on tehty terveille kaksikymppisille.

Amerikanguru oli kuulemma mainostanut Sitran Taltioni-järjestelmää.  Kyllä minäkin kävin kirjautumassa Taltiooni, ihan kohteliaisuudesta.  Hankkeeen vetäjä Antti Kivelä kun reippaana nuorena miehenä oli ollut firmassamme töissä. Kyllä siinä kovasti bisnestä yritetään tehdä, mutta syntyykö bisnes, jos asiakasta ei kiinnosta.  En nyt kehtaa sanoa, mitä Taltioista ajatteleen.  Sitralla on kumminkin niin hyvät juristit, etten uskalla riskeeata kunnianloukkaussyytettä.

Ajatelkaapas, jos Topol ja Kivelä olisivat käyneet vaikkapa Kittilän Molkojärvellä, mistä terveyskeskukseen on pirssimatkaa satakunta kilometriä.  Siellä voisi keksiä jotain käyttökelpoistakin.



#eHealth #Sitra #Nokia #Eric Topol #Polar #Alexander Stubb 
 

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Jumala loi taivaan ja maan, hallitusko luo työpaikkoja?

Firmassa "loimme" aikanaan tyhjästä toistasataa työpaikkaa.  Kummallista, että puhutaan työpaikkojen luomisesta.  Niitä ei toden totta luoda. Kas näin uusi työpaikka syntyy: yrittäjä hankkii ensin tilauksia, josita tulee rahaa, jolla maksetaan palkkaa.

Työn teettämiseen eli työntekijän palkkaamiseen on rakennettu käsittämättömän monimutkainen byrokratia. Kun joku viikko sitten oli puhetta eläkevakuutusyhtiöiden johtoportaan jättibonuksista, joku valopää sanoi televisiohaastattelussa, että "palkan maksaa työmarkkinaosapuolet".  Työmarkkinaosapuoli ja työpaikan luominen on samanlaista pseudopuhetta, tyhjänpäiväisiä sanoja. Kuuluisa kolmikantamme on vieraannnuttanut työntekemisen ja teettämisen sen todellisesta olemuksesta.  On siis yrittäjä, jonka hankki työt markkinoilta ja sitten hän ostaa työpanosta työntekijältä, siis ihmiseltä eikä työmarkkinaosapuolelta.  Työpanos maksetaan yrittäjän hankkimilla rahoilla, jota sitten kutsutaan palkaksi. 

Jos hallitus ihan tosissaan haluaisi tehdä työllistämisen ja uuden työntekijän palkkaamisen helpommaksi, olisi ensiksi alettava turhan byrokratian purkamisesta. Mutta katsos kun byrokraatit eivät voi tehdä itseään tarpeettomiksi, he tekevät yhä uusia lupa-, tarkastus-, valvonta- ja kontrollimekanismeja, että voisivat työllistää itseään ja palkata uusia alaisia ja byrokratiaa pyörittämään.

Tämän päivän (1.9.) Hesarissa kauhisteltiin sitä, että kunnan tarkastajat eivät ehdi käydä paikkakunnan kaikkia kuppiloita tarkastamassa.  Ihan kuvaan oli päässyt jonkin Kotipizzan lattianpesumoppi, jolla ei ollut asianmukaista kuivaustelinettä.  Eikös ole kammottavaa?  Tällaisia huimia epäkohtia paljastava tutkiva journalismi selvittänee seuraavaksi, mistä luotaisiin rahaa lisäbyrokraattien palkkaamiseen, jotta jokainen moppi saisi telineensä.

Valtio ja kunnat voivat kyllä luoda uusia työpaikkoja. Tähän asti se on käynyt laatuun, kun on ollut rahaa ja kun ei enää ollut, sai vielä velkaa.  Nyt tämä luovuus on loppuunkaluttu. Rakenneuudistus toivon mukaan tarkoittaa byrokratian purkua.  Moppitelineen tarkastajat voisi panna oikeisiin töihin.


  

perjantai 30. elokuuta 2013

Asunnon muutos vai asunnon muutto?

Nyt kun vähitellen on tutustunut naapureihin Arabianrannassa, olen tehnyt havaintoja. Kuten kaikilla uusilla aseuntoalueilla, lapsiperheitä on runsaasti.  Mutta poikkeuksellisen runsaasti täällä on vammaisia ja myös hyvin vanhoja ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti muuttaneet omakoti- tai rivitaloasunnoistaan.

Hesarissa oli joku päivä sitten juttu, jossa paheksuttiin korkeaa kiinteistöveroa. Yksinasuvalla köyhällä (?) yli 80-vuotiaalla espoolaisvanhuksella kun ei olisi varaa asua yli 300 neliön talossaan.
Meidän talossamme on ainakin neljä pyörätuolia käyttävää ikäihmistä. Ihan kaikkia en tunne, mutta en jotka tunnen, ovat sangen tyytyväisiä asumiseensa. Vaikka jäi kaunis puutarha ja omakotitalosta ei ihan kaikki tavara mukaan mahtunut.  Siinä sitten tuumasimme, kuinkahan paljon hyvinvointiyhteiskunnan varoja olemme säästäneet, kun olemme osanneet ajoissa muuttaa asuntoon, jossa voi asua lopun ikänsä tai ainakin siihen asti kun muistia päässä pysyy.

Kuntahan toki tekee asunnonmuutostöitä, poistaa kynnyksiä, rakentaa kaiteta, laajentaa oviaukkoja, rakentaa luiskat pyörätuolille...   Sitten kun aikanaan asunnosta muutetaan, ne eivät ainakaan asunnon arvoa nosta, päinvastoin.  Eräs naapureista kiittelikin viisasta lääkäriä, joka oli diagnoosin antaessaan heti kehottanut muuttamaan esteettömään kerrostaloon.  Nyt kun puolisolla on jo pyörätuoli tarpeen ja sairaus edennyt, on hieno juttu, ettei tarvitse ryhtyä muuttotöihin.  Muutto kun on raskasta nuorelle ja terveellekin.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat "periaatteesta" halunneet asua kotonaan, vaikka talo on ollut vanha ja monessa tasossa. Sitten on tullut vastaan tilanne, jossa terveys heikkenee ja pitääkin etsiä uusi asunto kovalla kiireellä ja muuttaa pikaisesti. Muuttostressi sitten heikentääkin voinnin äkkiä. Ja lopputulos on surullinen.  Asunnon muutostyöt on vammaisille ja vanhuksille "saavutettu etuus". Ne eivät ole ollenkaan halpoja yhteiskunnalle.  Mutta kymmeniä tuhansia pannaan korjaustöihin, en ole kuullut, että sossun täti olisi sanonut, että maksettaisiin vähän muuttoavustusta muuttokustannuksiin.

Että jos jostain päästä pitäisi kuntien menoja karsia, näissä jutuissa voisi käyttää vähän järkeä ja laskukonetta.  Myös lääkäreillä on erilaisia hoitolinjauksia, joillekin lääkäri sanoo suoraan, mihin kaikkeen on syytä valmistautua ajoissa. 








maanantai 26. elokuuta 2013

Miksi poltat tupakkaa?

Miksihän minulta ei kukaan ikinä kysynyt tätä?  Saattaa olla, että olisin ratkaissut arvoituksen ja lopetellut aikaisemmin.  Ei, en ollenkaan väitä, että taistelu olisi voitettu.  Ensi päivien euforian jälkeen on vuorossa tylsistyttävä asemasotavaihe.

Onhan minulla syitä ja tekosyitä.  Mutta on liian helppo sanoa, nyt pitää lopettaa tupakan poltto.  Miksei ilkeille ihmisille sanota, että lopetapa ilkeily.  Että jos joku haluaa saada jonkun lopettamaan tupakanpolton, on viisainta kysyä kauniisti: Miksi poltat? 

Saatan tietysti huomenna aloittaa uudestaan.  Kyllähän tässä notkahdin välillä pikkusikareihin.  Ne vaan on niin pahoja, että yritän hankkia korvaushoidon muilla konstein.  Nicotinell-pastillit ovat osoittautuneet parhaiksi.  Nikotiinilaastari on tosi hyvä, mutta olen allerginen laastarille. Purkka oksettaa.  Ruokatorvi ja vatsa ei vaan tykkää nikotiinipastillista tai ehkä siitä keinomakeutusaineesta.

Lääkäri ehdotti sähkötupakkaa.  En vaan ole saanut aikaiseksi hommata. Näillä siis mennään. Samalla voi tehdä vaikka elämäntaparemontin  - eikö ole inhottava sana?  Minä en kyllä ikinä sellaista tekisi.  Alkoholi vaan saa aikaan sen, että tekee koko ajan mieli tupakkaa.

Seinäjoella oli toisena esiintyjänä rapmummo Eila, joka kertoi lihonneensa 20 kiloa lopetettuaan tupakoinnin.  Pitää siis katsoa mitä syö, jos ei aio lihota 20 kiloa. Ja jos ei aio lihota 20 kiloa, pitää varmaankin lähteä lenkille.  Onkos tämä sitten elämäntaparemontti?   Ei ole.

Minä vaan kysyin itseltäni, miksi?  Ja sitten totesin, että oikeastaan ei enää tarvitse polttaa.  Se on ihan hyvä juttu.  Jos taas sivuvaiktuksena tulee liian syvä masennus, pitää vaan itsekseen miettiä, haluaako pitkän ja synkän loppuelämän vai suostuuko vähän lyhyempään ilman masennusta. Tupakoinnin lopettaminen on siis ihan mielenkiintoista.  Tässä löytää itsestään ihan uusia asioita.


#tupakka  #sähkötupakka


torstai 22. elokuuta 2013

Hoitotahto ei ole sama kuin eutanasia

Seinäjoella puhuin hoitotahdosta, koska sitä oli toivottu. Otin junaan matkalukemiseksi oman kirjani pokkariversion, nimeltään "Sairasta!", mikä ei ole ollenkaan yhtä hyvä kuin alkuperäinen "Sairaan hyvä potilas".  Mutta kirjailijan on syytä olla iloinen, kun kustantaja haluaa julkaista samat asiat toiseen kertaan eri paketissa.

Piti kyllä oikein ihailla itseäni.  Miten ihmeessä olenkin osannut kirjoittaa noin hyvin ja viisaasti? Lienee muistojen kultaamista, ajan patinaa tai sen sellaista. Tarkistin hoitotahtoa koskevan tekstin ja tuumasin, että kyllä siitä tuli kerralla valmis. Hoitotahdon lääketieteellisen sisällön tarkistin lääkäriltä ja oikeusopillisen sisällön laati siviilioikeuteen varsin hyvin perehtynyt asianajaja.

Yleisöllä oli hyviä kysymyksiä. Näihin asioihin ei oikein ole nopeita ja yksiselitteisiä vastauksia. Miten hoitotahto tehdään?  Ensin on tiedettävä, mitä haluaa.  Se edellyttää sitä, että pystyy näkemään itsensä hyvin sairaana, ehkä puhekyvyttömänä, kuurona, sokeana tai Alzheimerin pimentämällä mielellä. Siitä sitten voi ryhtyä hahmottamaan, miten ja missä silloin haluaisi olla, millaista hoivaa ja hoitoa toivoisi... 

Paitsi että kukaan ei tunnu tietävän, mitä jo valmiille hoitotahdolle tehdään.  Kenelle se annetaan, kuka huolehtii, että sitä noudatetaan. Kaikki yksityiskohdat on osattava ennakoida hyvin.  Ei tähän nyt mitään uusia lakeja tarvita, mutta hiukan parempaa ohjeistusta potilas toivoisi.  Niin monenlaisia kysymyksiä eilenkin sai kuulla. Enkä nyt jaksa vielä uutta kirjaa ihan pelkästä kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta kirjoittaa. Vaikka ilmeisesti pitäisi.  Enkä ollenkaan tiedä, olenko kuolemansuunnittelun ammattilainen, enemmänkin amatööri.

Myös eilen tuli selväksi, että eniten pelottaa Alzheimer tai muu mielen ja muistin sumentaja.  Hoidosta kieltäytyminen on mahdollista.  Mutta onko mahdollista etukäteen kieltää syöttäminen sitten kun ei enää itse muista mitä lusikalla tehdään.

Luentojen välillä ehdin hiukan neuvoa paria ihmistä.  Hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus on sen verran iso paketti, että siihen pitäisi olla asiaan erikoistuneita toimistoja.  Useimmiten kun ei voi antaa yksiselitteisiä neuvoja,  Ylipäänsä ei pitäisi niin kovasti olla antamassa neuvoja ihmisille siitä, miten heidän pitäisi elää.  Vielä haastavampaa on ohjeistaa sitä, miten heidän pitäisi kuolla.

#hoitotahto






tiistai 20. elokuuta 2013

Ehkä joskus haikailemme tätä terveyspalvelujen kulta-aikaa


Ei tarvitse olla astrofyysikko, että osaisi laskea, kuinka huonosti Suomen tällä menolla käy.  Ilmeisesti terveydenhuolto ja potilaat Suomessa elävät tällä hetkellä kultakauttaan, rahaa oli, rahaa oli liikaakin, joten lääkärit ja hoitajat karkasivat yksityissektorille, julkisessa terveydenhuollossa pulaa oli vain henkilöstöstä.  Kyllä routa pian porsaan kotiin ajaa.

Boston Consulting Group ennusti 40 000 teollisen työpaikan vähenemistä lähivuosina. Ja 40 000 työllistä elättää palveluammateissa ja etenkin julkisella sektorilla niin monta kymmentätuhatta ihmistä lisää, että työterveyspalveluille ei enää ole yhtä paljon kysyntää. Se ratkaisee lääkäri- ja hoitajapulan ennen pitkää. Suuri kysymys onkin, kauanko vielä on varaa täyttää vakansseja?

Eilen Ylen Radio Puheessa keskusteltiin rintasyöpägeenistä. Asiantuntijalääkäri arvioi Suomessa olevan noin  600 rintasyövälle tai munasarjasyövälle altistavan PCRA-1 tai PCRA-2 geenin kantajaa. Nyt hoitokäytäntö on sellainen, että geenitesti tehdään ja potilas (milloin geenivirhe muuttaa ihmisen potilaaksi?) saa perinnöllisyysneuvontaa.  Jos potilas haluaa, häneltä voidaan poistaa molemmat rinnat ja tilalle tehdää omasta rasvakudoksesta uudet. Se on varmaankin hyvä asia.  Jäin miettimään, että missä kulkee raja, mitä kaikkia osia ihmisestä voidaan poistaa sairauden varalta etukäteen?

Eniten kummastutti syöpäjärjestöjen edustajan kommentti, että geeninkantajille ei ole olemassa mitään tukiryhmää.  Kuulemma järjestöllä ei ole rahaa.  Mikä se on, ettei joku tarmokas geeniviallinen pane pystyy Facebook-ryhmää?  Miksi kaikki vertais- ja potilastoiminta pitää tehdä virkamiestyönä?

Nyt siis palaamme patient engagent-aatteeseen. Psoriasis panee väkisinkin ajattelemaan asiaa. Ymmärtääkseni se on sitkeä, useimmiten lievä, mutta joskus hyvin hankalakin tauti.  Oleellista siinä on, että potilas jaksaa päivästä ja vuodesta toiseen rasvata ja hoitaa itseään. Lääkäri tekee diagnoosin ja kirjoittaa reseptilääkkeet, mutta käytännössä hoito jää potilaalle. Juttelin asiasta iltaa istuessa kaverilääkärin kanssa. Hänkin toki tietää lääkityksen ja osaa diagnostiikan, mutta ei hän tiedä, pannaako aurinkosuojaa, kun psorille aurinkoa annetaan. Ei hänkään tiedä, miten ja milloin päänahkaan parhaiten saadaan kortisoniliuos levitettyä.  Ei hänkään tiedä, mitä pitäisi tehdä korvakäytäväpsorin kanssa kun on kuulolaite.  Ja tarkemmin ajatellen, ei ollut ihotautilääkäristäkään mitään iloa, diagoosi tuli.  Kun kysyin, miten hoidetaan, lääkäri kirjoitti Bemetson-reseptin ja sanoi: "Voit kokeilla pari viikkoa tota".  Se erikoislääkärin hoitotaidosta ja potilaan sitouttamisesta hoitoon. 

Lääkärit  yleensä vähättelevät hoitotiedettä.  Jos googlettaa hoitotieteen tohtoriväitösten aiheita, ovathan ne kevyenpuoleisia. Ja näin fyysikan tohtorin äidistä ei vaikuta oikealta tieteeltä ollenkaan. Olen tullut vähän toisiin ajatuksiin. Lääkärille riittää Käypä Hoito-suositus.  Potilaalle pitää olla käytännössä tutkitut omahoitomenetelmät saatavilla Käypä Kotihoito-suosituksina. Olkoon sitten käyttökelpoisesta tutkimuksesta tohtorinhattu palkintona.  Ei se ole keneltäkään pois.

Sosiaali-  ja terveystoimi vie puolet valtion budjetista. Paula Risikko ehdotti vastikkeellisuutta sosiaalitukiin. Terveydenhuoltokuluista ei ole vielä kukaan uskaltanut sanoa mitään.  Mutta tulee sielläkin katto vastaan vähintään siinä vaiheessa, kun IMF tulee valtion kassaa vahtimaan. Sen takia tässä taloustilanteessa - kun rahaa vielä on - pitää olla kekseliäs löytämään tehostamis- ja säästökeinoja.  Potilaat on otettava kunnolla mukaan hoitoonsa.  Lääkärit eivät ehdi kaikkia kädestä pitäen neuvomaan, eivätkä edes välttämättä osaa.  Hoitajilla, olivatpa sitten väitelleitä tai käytännössä kokeneita, ja etenkin potilasjärjestöillä on tässä tärkeä rooli.

Laitoin joku aika sitten kuvan pihan rikkaruohoista.  Nyt rikkaruohot on poistettu hyvällä bhutanilaisementelmällä.  Laitoin alaoveen lapun: Rikkaruohotalkoot maanantaina kello 18.
Talossa asuu toistasataa ihmisissä.  Talkoisiin tuli neljä, viides kävi sanomassa, että juuri nyt ei pääse mutta tulee mielellään seuraavalla kerralla.  Talkooväen ikäjakauma oli 62-75.  Vajaassa tunnissa keräsimme suuren jätesäkin vesiheinää, voikukkia juurineen, kanankaalia ja muuta sen sellaista. Lisäksi tietysti toiseen säkkiin koiranpaskaa. Luulenpa, että talkoista jäikin kotiin paskaväki.
Niinhän se aina.  Yhtökokouksessa ensi vuonna joku voi sitten ottaa esille huonon pihanhoidon. Mitäpä itse tekemään, kun huoltoyhtiölle kuuluu hommat.  Me neljä teimme hommia kolme varttia, hyvää keskivartalojumppaa, mukavaa seurustelua kauniina kesäiltana ja palkkioksi hyvä mieli.








#potilas  #risikko #terveydenhuolto #budjetti #lääkäri #hoitaja







sunnuntai 18. elokuuta 2013

Ihminen on juuri niin sairas kuin haluaa

Aamulla herätessäni olin näkemässä unta, jossa sanoin päättäväisesti "Nyt käännän elämässäni uuden lehden".  Koko aamun olen sitten pohdiskellut, mikähän lehti se olisi.

Äitini kertoo Vimpelin kunnanlääkärin joskus 1930-luvulla kertoneen eräästä potilaasta (jonka nimeä en tässä mainitse), joka oli tullut vastaanotolle sanoen: "Joka paikka ramaa ja runajaa". Enpä tiedä, millaiseen diagnoosiin tohtori oli päätynyt.

Oikeastaan minullakin joka paikka vähän ramaa ja runajaa. Olisiko uusi lehti sitä, että käynnistäisin elämäntaparemontin.  Eikös ole ärsyttävä sana, vähän kuin kipupiste. Kyllä ehdottomasti varmaan olisi tarpeen remontoida elämäntavat. Mutta tämä tupakoinnin vähennys jo riipii sielua liki masennukseen asti. En halua käynnistää elämäntaparemonttia.  Muutama vuosi sitten ostin uuden sykemittarin.  Siinä on niin paljon hienoa teknologiaa, että kukaan ei ole saanut sitä käyntiin. Maksoikin 200 euroa.  Elämäntapani pysyy siis kaapissa. Jos ajattelee elämää, ehkä sittenkin on syytä pitää kiinni niistä asioista, jotka elämässä on hyvin ja varjella niitä.

Jos Paula Koivuniemi rakastaa sauvakävelyä, hän toki saa sitä rakastaa.  Minä en. Olisin syvästi onneton, jos joku pakottaisi minut sauvakävelemään. Luulenpa, että remontoin elämääni sillä tavoin, että pidän parempaa huolta mielestäni, niin minusta voi olla iloa muillekin.

Facebookissa tänään joku kirjoitti erään ylilääkärin sanoneen: "Ihminen voi olla juuri niin sairas kuin haluaa". Siinä on vinha perä.  Niinpä tuumasin, että juuri nyt en halua olla yhtään sairas. Ihminen voi sairastua sairastamiseen. Olettehan kaikki tavanneet ihmisiä, joilla on aina kaikenlaista tautia ja kremppaa ja muutenkin kaikki asiat huonost. Etenkin syy on aina jonkun muun.

Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on järkyttävät kivut ja liki olematon toimintakyky. He olisivat halutessaan voineet olla jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä. He eivät ruikuta, he eivät suostu kutsumaan itseään potilaiksi. Heistä on mukavampi pysyä kiinni elämän syrjässä.

Nykyisin on olemaa kehittyneitä diagnostiikkavälineitä, kuvantamista ja laboratoriokokeita.  Puuttuu yksi testi. Miten mitataan se, kuinka sairas potilas haluaa olla? Luultavasti eläkeriidoissa onkin usein kyse juuri tästä. Objektiiviset, mitattavissa olevat kriteerit eivät ole linjassa potilaan halussa olla sairas.

Näitä nyt pohdiskelen, sillä olen menossa Seinäjoelle Järjestötalon 1-vuotisjuhlien puhujaksi.
Seinäjoen Järjestötalo on tosi mielenkiintoinen hanke.  Siellä kaikki potilas-, vammais- ja eläkeläisjärjestöt mahtuvat toimimaan saman  katon alla.  Mielelläni tutustun toimintaan paremminkin.  Saattaa olla, että siitä voisi ottaa oppia.






keskiviikko 14. elokuuta 2013

Lumehoitouskomus

Viime viikkojen puoskarointikeskustelu on totta vieköön ollut värikästä.  Jos lähdetään siitä, että uskomushoitoihin uskovat olisivat vähemmistökansallisuuksia tai vaikkapa muslimeita, heihin kohdistuva vihapuhe olisi lähes rikollista.  Etenkin jotkut lääkärit ovat kiihkeässä noitavainossaan lähinnä säälittäviä.

Uskomushoitoja ei tietenkään pidä Kela-korvata. Omalla rahallaan ihmisen on lupa ostaa hyvinvointipalveluita. Julkisuudessa potilaita vähättelevät ja loukkaavat lääkärit sahaavat omaa oksaansa osoittamalla empatiakyvyn puutteensa ja tietämättömyytensä uusimmasta lumelääkintää koskevasta tutkimustiedosta.

Toiminnallisella aivokuvantamisella voidaan nähdä kipu ihmisen aivoissa.  Sitä voidaan kuvata. Ei tarvitse edes luottaa potilaan kertomukseen. Lumelääkkeillä on tehty mitä mielenkiintoisimpia tutkimuksia. Kipu saattaa lievittyä jopa tilanteessa, jossa potilas tietää saavansa lumelääkettä.

Kirjoitin Potilaan Lääkärilehteen "Potilaan Ääni" -kolumnin uskomushoitoasioista. Se herätti jossain määrin keskustelua, mikä oli tarkoituskin. Luultavasti Markku Myllykangas ja uskomushoitosuskonlahkolaisensa ovat lähettäneet tulikivenkatkuista postia toimitukseen.  Mielenkiintoinen yhteensattuma olikin, että seuraavana päivänä professori Eija Kalso kirjoitti "Lääkärin Ääni" -palstalla uusista tutkimushavainnoista. Lääkärin vuorovaikutustaitojen merkitystä potilaan voinnin kohenemisessa ei voi koskaan yliarvioida.

Lääkäri voi olemuksellaan lumevaikuttaa. Otan nyt yhden konkreettisen esimerkin: Meilahdessa kuuden hengen huoneeseen tuli professorinkierrolle Kimmo Kontula. Kaikki potilaat tunsivat olonsa kierron jälkeen paljon paremmaksi.  Puolikuolleeksi luulemani mummo nousi sängystä ja sanoi: "Kun professori sanoi päivää, minä paranin."  Professorilla nyt vaan sattui olemaan luottamusta ja tulevaisuudenuskoa herättävä olemus.  En silti sanoisi häntä puoskariksi.

Ilkeällä ja potilasta ymmärtämättömällä lääkärillä on kielteinen lumevaikutus.  En nyt viitsi nimiä mainita, mutta olen kuullut lääkäreistä, joiden kierron jälkeen hoitajilla on kiire lohduttaa itkeviä. Kipulääkitykset on nostettava tappiin. Olen sellaisen joskus itsekin nähnyt.  

Käytän siis omilla rahoillani joskus uskomuslääkintää, sillä uskon lumevaikutukseen. Lumevaikutus on tosi ja tieteellisesti tutkittu asia.  Kutsuttakoon uskomushoitoja lumehoidoiksi tai päinvastoin. Jos joku potilas sanoo voivansa paremmin, pitäisikö se häneltä kieltää? Jos joku syöpäpotilas haluaa hoitojen lisäksi käyttää pakuriteetä tai jotain muuta humpuukia, onko lääkärin otettava häneltä lumevaikutus pois?  Eikö siihen voi sanoa, että eipä kai siitä haittaakaan ole?

Ei ole montaa vuotta siitä, kun fibromyalgia ei ollut oikea sairaus.  En ota kantaa siihen, onko vai ei. On silti ihmisiä, joilla on selittämättömiä kipuja, joihin koululääketieteellä on vähän vastauksia. Jos potilas menee lääkäriin ja sanoo olevansa kipeä ja lääkäri sanoo, että et ole, paraneeko potilaan elämänlaatu tästä hoidosta?

Olen parikymmentä vuotta käynyt Viron kylpylöissä virkistäytymässä ja joskus olen kyllä tullut parempaan kuntoonkin.  Useimmiten kylpylähoidot - joita Keski-Euroopassa on harrastettu vuosisatoja - ovat olleet virolaislääkärin määräämiä. Muutama näistä lääkäreistä on muuttanut Suomeen terveyskeskuslääkäreiksi.  Olivatko he puoskareita Virossa? Sata vuotta sitten suomalaiset, Mannerheimistä lähtien hoidattivat itseään kylpylöissä, ja sanatoriossa ulkomailla.

Hyvinvointiteollisuus on kasvava toimiala, siellä toimii myös hyvin paljon rehellisiä, veroa maksavia ja itsensä elättäviä pienyrittäjiä. Nyt on oltava tarkkana, etteivät päiviräsäset ja markkumyllykankaat vahvoine uskomuksineen aja suomalaisia Viroon tai vielä kauemmas.

Paljon tärkeämpi uutinen oli Helsingin Sanomissa: "Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri aloittaa yt:t."
Priorisointi on siis toden teolla alkanut. Keitä hoidetaan, keitä ei?  Surullista sekin, että se oli pikku-uutinen.  Luulenpa, että tämä on vasta alkua.  Puoskarointihöpinöistä olisi nyt kiireesti siirryttävä vakavaan priorisointikeskusteluun.

#lumevaikutus #puoskarointi #potilas





















sunnuntai 11. elokuuta 2013

Hyvinvointivaltion onnellisuutta

Olin eilen kävelyllä tyttären kanssa. Oli mukavaa, Arabianranta on mukava paikka, tästä voi kävellä monenlaisiin mikroilmastoihin. Talot ovat uusia ja pihoissa on jopa joitain kiinnostavia tilataideteoksia ja istutuksia.  Useimmiten istutukset ovat aika tylsiä ja mielenkiinnottomia. Riippumatta niiden laadusta, rikkaruohot rehottavat.

Ajoittain huoltoyhtiö ajaa istumaruohonleikkurilla laajemmat nurmikot.  Siinä kaikki. Tuumailin, että pari koululaista voisi saada hyvän kesätyön rikkaruohoja nyhtämässä. Meidänkin taloyhtiöllä lienee kivämätöntä pihaa korkeintaan 100 m2.  Tytär sanoo, että Bhutanissa ihmiset ohikulkiessaan nappavat rikkaruohon pois. Ja jos ette satu muistamaan, mikä maa on Bhutan, niin se on maa, jossa aivan oikeasti on tavoitteena onnellisuus.

Pihassa siviilirohkea ikäihminen tunki pihan roskakorista ulos pursunneet koirankakkapussit takaisin. Minä hänen tomeruuttaan oikein kiittelin. Tuumasimme siinä, että taidamme pitää pikku talkoot ja oman antaa kyytiä oman pihan rikkaruohoille.  Laitamme alaoveen lapun ja katsotaan tuleeko ketään kaveriksi.

Naapuri kertoi hyvän hyvinvointivaltioesimerkin tuttaviensa taloyhtiöistä.  Olivat laittaneet komet pelargonialaatikot pihaan ja niitä porukalla kesän kastelivat.  Eräs mies heitti sinne aina tupakantumppinsa. Joku oli nätisti pyytäyt, että laittaisi tupakantumpit muualle, ne kun ovat aika rumia kukkalaatikoissa.  Mies totteli.  Mutta sen jälkeen hän ryhtyi aina nippaisemaan poikki kaikki pelargoniannuput. Tällaista on hyvinvointivaltion yhteisöllisyys.


Jee, tässä ihan itse valokuvaamani rikkaruohot pihamme japanilaistyyliin pyrkivästä kiviasetelmasta rikkaruohoineen.

Tämän siis tein myös ilman apunörttiä Lumia 920:lla.  Ette uskokaan, miten ylpeä olen itsestäni.

perjantai 9. elokuuta 2013

Twitterointi ahdistaa eläkeläishipsteriä

Sunday Timesin Style-liite on hipsterivanhusten lempparilehti. Rakas lapseni muistaa aina sunnuntaisin Suomeen Lontoosta tullessaan ostaa vanhalle äidille virkistyslehden. Vähemmänhipsteroituneille lukijoille palautan mieleen hipsterin määritelmän New York Timesista vuodelta 1999. Jorma Ollila ja Nokia eivät varmaan voimainsa tunnossa vaivautuneet pysähtymään ilmiön äärelle. "Hipster tunnistaa eksklusiiviset ilmiöt ennen kuin kukaan muu". Jorma Ollila on varmaan hyvä insinööri, mutta ilmeisesti hipsteröinnissä huonompi kuin Steven Jobs. Muistan kyllä, kuinka Style-liite hehkutti aikanaan Nokian banaanimallia. Se oli enemmän kansainvälistä suomalaismuotia kuin Marimekko ikinä.

Hipsteri on uhanalainen laji. Siitä on tullut niin arkipäiväistä ja internetin ja verkkokaupan ansiosta liian helposti saatavilla olevaa. Hipsterit ovat muuttuneet kevytversioksi ja tavanomaistuneet. Suunnilleen sama kuin että trendikahvilassa saa K-plussapisteitä tai biletysvaatteet Prismasta ja tietysti S-bonukset.

Hipsterin kevytversio on keski-ikäinen mies potkulaudalla. Muutenkin Arabianranta näyttää uhkaavasti kevythipsterialueelta.Täällä on niin kunnollisia ihmisiä. Kaikilla pikkuvauvoilla aurinkolasit ja puolentoistta metrin korkuisella kiipeilytelineellä kypärä päässä - luonnollisesti pehmustetulla leikkikentällä. Minua kiehtoo ajatus eläkeläishipsterismistä. Haluan ryhtyä hipsterivanhukseksi. Vanhushipsteri ennakoi tulevat vanhustrendit... Hipsterivanhus on hiukkasen anarkisti. Hän ei rasvaimetä läskejään, rypistyy kaikessa rauhassa, kiertää kuntosalit kaukaa ja tekee vain kivoja (sehän on melkein sama kuin cool) asioita. Potkulauta on fillaria ja kävelysauvoja coolimpaa. Hipsterivanhus saa pukeutua juuri niin mukavasti kuin lystää. Silti hipsterivanhus on sosiaalinen, hän huolehtii siitä, että hän elää hyvin. Hyvin elämiseen kuuluu hyvän tekeminen. Minäpä luulen, että hyvän tekeminen tulee muotiin. Pitää vaan muistaa tehdä tarpeeksi paljon hyvää itselleen, että jaksaisi antaa hyvää muille.

Hipsterivanhuksen ei tarvitse lähteä flow-festareille ja Luojan kiitos hänen ei enää tarvitse pönöttää Savonlinnassa. Hän saa ihan itse päättää, mistä tykkää. Hipsterivanhus ei halua olla elinikäinen oppija. Hän ottaa selvää vain asioista, jotka kiinnostavat. Nyt yritän ymmärtää twitteriä, mikä tuntuu vaikealta mutta jännittävältä. Olen jo liittynyt, mutta en ole uskaltanut kirjoittaa mitään. Onhan minulla vähän rajoitteita. Olen asettanut hipsteröintirajaksi sen, että lasteni tarvitsisi kovin paljon äitiään hävetä. Onneksi tuo Style neuvoi, että Instagramin voi ehkä jättää väliin ja siirtyä suoraan Tumblr:iin - mitä ihmettä se sitten lieneekin.







sunnuntai 4. elokuuta 2013

Sukellus 1960-luvulle reitillä Kittilä-Raahe-Parkano-San Fransisco

Hurautettiin taas Suomi päästä päähän. Kohta 20 vuotta täyttävästä Volvostakin jäi osa matkalle, jonnekin Karin entisen mummulan tienoille Raahessa. No, ensi viikolla Volvosta kertovat, miten ja kuinka se korjataan. Ei se matkan tekoa haitannut. Tai haittasi se. Olihan siinä koko ajan mielessä, että mikähän osa seuraavaksi tipahtaa maantielle. Matkasta tuli ihan puolivahingossa elämänkertakierros molempien lapsuuden maisemiin.

Parkanossa oli markkinat. Perjantai-iltana torin laidalla oli olutteltta, lavalla soitti neljän miehen bändi Skylarks. Bändi oli yllättävän hyvä. Se soitti kaikki 1960-luvun alkupuolen suuret hitit. Beatlesin varhaisimpia, She loves you, I wanna hold your hand... Eli juuri sellaista musiikkia, jota Parkanossa ei kukaan 1960-luvulla kuunnellut. Olin pikkutyttönä vannoutunut Beatles-fani, liki ainoa Parkanosssa. Siellä kovia nimiä olivat enemmänkin Esko Rahkoset, tai korkeintaan Danny.

Kuuntelin siis perjantaina teini-ikäni musiikkia teini-ikäni maisemassa. Väkeä oli monta sataa, enimmäkseen ikäluokkaa 45-70. Oli todennäköistä, että osa yleisöstä oli ollut koulussa yhtä aikaa. En tuntenut ketään. Poislähtiessä yksi mies kertoi olleensa vuoden verran luokkatoveri. Ehdin sentään käydä Parkanossa kouluni, asuin siellä 16 vuotta. Kun bändi soitti "If you are going to San Fransisco" muistin aivan tarkkaan, mitä ajattelin 14-vuotiaana. En kai nyt hippikukkia hiuksiini haaveillut, mutta San Fransisco kuulosti silloin etäisemmältä kuin kuu taivaalla. Olin niin realisti, etten siitä haaveillutkaan. Helsingissä oli ihan tarpeeksi haavetta maalaistytölle. Kaliforniassa moni kaupunki on saanut nimensä pyhimysten mukaan. Tämän hoksasin vasta Assisin matkalla. Monenlaisia pyhiinvaelluskohteita on siis ehditty koluta.

Perjantaina oli lämmin sää. Yleisö torilla ja teltassa oli niitä, jotka eivät haaveilleet Helsingistä, vaan jäivät. Tai opiskelivat ja palasivat. Liki 50 vuotta sitten olin kiihkeässä kapinassa kaikkea käsillä olevaa kohtaan. Nyt tunsin kirpeän haikeaa surumielisyyttä. 40 vuotta sitten on eilen. Tunteissa voi säilöä aikaa. Musiikki ja paikka vei mennessään ja teinitytön kiihkeä kapina oli uudelleen elettävissä.

Minulle selvisi, miksi tunne oli niin vahva. Kävin pikakelauksella elämääni läpi - saattaa olla, että tämä oli sitä, mitä ainakin elokuvissa väitetään tapahtuvan ihmisten kuolinvuoteella. Vahva tunne johtui tupakasta. Aikanaan suuntasin kiukkuni ja kipuni tupakkaan. Ei se ollut teini-ikäisen kapinaa. Se oli täyttä sotaa. Koska ei voinut puhua, viha piti kääntää sisään. Tämä on ehkä sitä, mitä psykiatriystäväni sanoi: "Naisille tupakointi on usein ainoa tapa käsitellä vihaa". Ehkä tällä tavoin olen ollut harmittomampi.

Yli kaksi viikkoa tässä on sinnitelty, eikä tämä oikeastaan ole niin vaikeaa. No joo, nukun huonosti, hikoiluttaa, vähän kuin vaihdevuosivaivoja. Ajoittain tekee mieli tupakkaa. Toisaalta teinitytön kaapinahaavat on auki. Tupakka on niihin hyvää laastaria. Moraalisaarnan sijan tupakoitsijalta voisi ehkä joskus kysyä, mitä haavaa olet tupakallasi laastaroimassa.

Ensi viikolla on nyt kesän jälkeen taas kolumnin deadline. Voi olla, että se vaatii dopingia. Elämmme siis jännittäviä aikoja. Nyt taas Helsingissä, ehkä pian pääsen takaisin tälle vuosituhannelle. Tai ehkä pitäii kirjoittaa vielä itseapuopas tupakasta vieroitukseen. Mutta se kyllä tarvitsisi paljon aikaa ja tupakkaa.





































keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Yöjamit, etä- ja lähirakkautta

En ollenkaan ymmärrä, mitenkä nuo byrokraatit onnistuvatkin tekemään mukavista asioista tylsiä. Jo sana terveysvalistus nostaa karvat pystyyn. Inkeri-äiti (kohta 91 v.) juuri sunnuntaina skypetettäessä sanoi, että lääkäri kehottaa häntä lenkkeilemään. Äiti sanoo, että jos on 90 vuotta pärjännyt lenkkeilemättä, ei nyt aio aloittaa. Jos ei tykkää lenkkeilystä, eiköhän tuossa iässä ole lupa tehdä mitä lystää. Luultavasti äiti silti pystyy luettelemaan keihäänheiton maailman kymmenen kärkitylosta senttien tarkkuudella, ihan lenkkeilemättä. Toisaalta hän voisi luetella myös 10 hyvin lenkkeilyttä ikätoveriaan makaamassa dementoituneena kroonikko-osastoilla.

Näin kesän uutistyhjiössä lehdissä ei ole muuta kuin terveysneuvoja, ensiksi piti päästä bikinikuntoon ja nyt sitten eroon kesäkiloista.
Nyt kuulemma pitää maksaa 120 euroa kuukaudessa palvelutalon ulkoilutuksesta. Mutta tarkemmin ajatellen, ei kai nyt ole niin, että kunnan pitäisi ulkoiluttaa? Jos kotona omatoimisesti asuva Inkeri-äiti ei halua aloittaa lenkkeilyä, pitäisikö se sitten aloittaa palvelutalossa? Kiinassa on säädetty laki, että lasten pitää huolehtia vanhemmistaan. Suomessahan sellaista ei voi ajatella. Kunnanhan tulee huolehtia. Seuraavaksi kaikkitietävät poliitikomme aloittavat hankeohjelman, jonka mukaan kuntien tulee rakastaa vanhuksiaan. Siitä varmaan tulee RaKas-hanke tai jotain yhtä viisasta. Ulkoilusta palvelutalo laskuttaa 10 euroa kerta. Mitenkä rakkaus hinnoteltaisiin? Rakkaus on siitä kätevää, että rakastaa voi etänäkin. Kunta voisi laskuttaa vanhukselta taas vähän lisää, kun kertoisi, että Iisalmessa on etärakastamiskeskus, jossa mummua tässä kuussa etärakastettu 8 tuntia. Se ei maksa mummulle kuin 2 euroa tuntia, sillä rakkaudesta saa tukkualennuksen, yksi ihminen voi rakastaa samanaikaisesti kuutta mummoa. Näin yksikkökustannukset laskevat.

Vanhusten ulkoilutustahan me Kittilän Ihmisissäkin tehdään. Tämänpäiäisessä Lapin Kansassa oli aivan huikea juttu "Aikuisten yöjamit". Toimittaja Tapani Ranta oli saanut vangittua sanoiksi ja kuvaan tunnelman. "Tätä voi kokea vain kerran elämässään. Kello on ohittanut puolen yön ja käy kolmea. Tunturin päällä olevan hotellin aula on täynnä ihmisiä. On soittajia hanuristi, viulisti, kutaristi ja mandoliinin soittaja. Laulajia on kertynyt soittajien ympärille kymmeniä. Meneillään on aikuisten yöjamit".

Eli tämä on parempaa vanhusten ulkoiluttamista. Eikä maksa heille eikä kunnalle mitään. Tehkää perässä.

Ylihuomenna on aika siirtyä vähitellen eteläisempään Suomeen ja toisiin asioihin. Tupakatta on mennyt jo kohta pari viikkoa. On välillä ottanut lujille. En ole vielä ihan varma, jatkanko näin. Olen päättänyt, että vain minä itse päätän. Jos joku tulee minua tähän terveysvalistamaan, saatan panna tupakaksi. Kannustus ja valistus on kaksi eri asiaa.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Hyvien Ihmisten juhla

Siitä on liki 50 vuotta kun viimeksi luin John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlan. Taisin vähän kerrata käytyäni 1990-luvulla Kalifornian Montereyssä Cannery Row':lla, joka on suomennettu Hyvien Ihmisten juhlan tapahtumapaikka. Kittilän Hyvien Ihmisten tanssiaiset on nyt tanssittu. Tupa eli Panorama-hotelli oli täynnä ja ikäihmisiä ilmoittautui paikalle 280. Suomessa kun on tapana ajatella, että täällä hyväntekeväisyyttä ei tarvita, sillä hyvinvointihteiskunta hoitaa kansalaisensa. Hoitaapa, hoitaa, mutta ei välttämättä virkistä järjestämällä Hyvien Ihmisten Juhlaa.

Miten on mahdollista, että kaikki halukkaat yli 65-vuotiaat ikäihmiset kunnasta kutsutaan ja tarvittaessa vielä haetaan kotoaan vuorokaudeksi, hotelli ja täysi ylöspito juhlaillallisineen ikäihmisille ihan ilmaiseksi. Ei, ei tämä ole ihan perinteistä ystävänpalvelua, jossa vapaaehtoinen käy tervehtimässä vanhusta. Tämän on aivan alkukantaista ystävänpalvelua, me kokoamme ystävät koolle, joillain saattaa olla vuosikymmeniä edellisestä kohtaamisesta.

Hyviä Kittilän Ihmisiä oli paikalla kolmisensataa. Päivällä Levi Golf luovutti loistokuntoisen kenttänsä hyväntekeväisyysgolfiin, jonka osallistujat saivat golf-kisan lisäksi nauttia illalliset ja tietenkin tanssiaiset. Ystäviämme Helsingistä, Tampereelta ja Oulusta oli vartavasten tullut tapahtumaan ja aikovat tulla ensi vuonna uudestaan. Valtaosa golfaajista oli paikallisia yrittäjiä kultakaivoksesta apteekkariin.

Hyvien Ihmisten Juhlassa voi kokea ainutlaatuisia elämyksiä. Tanssiaisten päätyttyä puolen yön tietämillä alkaa jamit. Haitarit ja viulu ja yhteislaulu soi hotellin lobbybaarissa aamuun asti. Kari ja tamperelaisvieraamme kotiutuivat puoli kolmen tietämillä, ja vielä olivat juhlat jatkuneet. Niin, onkos siis tässä mitään ihmeellistä? On ja ei. Moni jammailija oli yli 80 v. Muistan, miten ensimmäisten Kittilän Ihmisten tanssiaisten jälkeen suhtauduin luottavaisemmin tulevaisuuteen. Omin silmin sain nähdä ja myötäkokea, kuinka hauskaa ja lämmintä ilonpitoa voi olla tosi vanhanakin. Ei mitään känniörvellystä krapulaa hankkien vaan iloista hauskaa ja lämmintä ystävyyttä.

Hyvin tärkeä osa virkitysvuorokauden onnistumisessa on siinä, että "koskaan ei etukäteen tiedä, keitä on paikalla". Siellä tanssivat ja laulavat iloisesti yhdessä niin Kokoomusten kuin Vasemmistliitonkin eläkeläiset ja kaikki muu porukka siltä väliltä. Tästä soisin mallia otettavan muuallakin maassa.

Tunnustan toki, että onhan tässä yhdistyksellä ja etenkin Karilla ollut tosi paljon töitä. Mutta kyllä tästä työstä saa niin paljon iloa vaivanpalkaksi, että ei ole mennyt aherrus hukkaan. Ensi vuodeksi on jo varattu Panorama-hotellista 162 kahden hengen huonetta ja golf-kenttä heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Golf-elämysviikonloppu kannattaa panna kalenteriin jo nyt. Siihen mahtuu mukaan 4-5 joukkuetta nykyisiä enemmän (eli 12-15 pelaajaa).

torstai 25. heinäkuuta 2013

Nokia, Stephen Elop ja punapääoma

Iltalehti otsikoi eilen: Elop syyttää: Nokia oli ennen ylimielinen. Voi, miten ilahduin, ja neuvoisin nyt ostamaan Nokiaa lisää. Elop on oikeilla jäljillä. Kerronpa vähän itse elettyä taloushistoriaa. 1980-luvulla meillä oli Esmerk-niminen taloustietoa seuraavaa ja analysoiva firma. Sen palveluja käyttivät liki kaikki Suomen suurimmat yritykset. Myös Kansa-yhtiöiden toimitusjohtaja Pesonen oli kiinnostunut Esmerkin palvelusta ja delegoi sen kansanvälisten asioiden johtajalle, jota Kari meni tapaamaan. Johtaja kertoi, että "emme tarvitse palveluja, me täällä Kansa-yhtiöissä tiedämme kaiken." Me vanhempi väki muistamme, että oli Haka-rakennusyhtiö, oli STS-pankki, Elanto ja muuta ns. punapääomaa. Kaik on mänt' kun kaikkitietävä Kansa-yhtiöiden kansainvälisten asioiden johtaja innostui sijoittelemaan maailmalle. Edesmennyt toimittajaystävämme Jaakko Okker muistutti pari vuotta sitten, että punapääomasta on enää jäljellä vain Pitäjänmäen Osuuskuntaruokala.

1980-luvulla Nokian keskushallinto mahtui yhteen kerrokseen Rautatien torin laidalla. Siellä oli jo yksi huone, jonka ovessa luki Keilaniemi-projekti. Nokiassa oli vielä vessapaperit ja kumisaappaat jäljellä. Kenkälaatikon kokoiset kenkäpuhelimet olivat jo tulleet markkinoille. Sari Baldauff oli yrityskehitystehtävissä. Tiedon seuranta-asioista vastasi Leenamaija Otala (nykyisin professori) ja Leenamaijan kanssa Nokialle tehtiin siihen aikaan Suomen parhaat tiedonseurantajärjestelmät. Kiersin kumisaapastehdsta myöten Nokian yksiköt ja laadittiin hienot yksilöidyt tietoprofiilit. Myös Esmerkin palvelun laatu kehittyi hyvän yhteistyön seurauksena. Tuote kehittyy, kun asiakas osaa tarkkaan kertoa, mitä hän tarvitsee. Leenamaijan kanssa vielä iltamyöhään soiteltiin ja viilattiin systeemeitä paremmiksi. Oli siis intoa ja osaamista. Joskushan on intoa enemmän kuin osaamista. Sitten Nokia luopui kumisaappaista ja kaapeleista ja muista rönsyistä. Tuli aika, jolloin Nokia tiesi kaiken ja oli maailman johtaja matkapuhelimissa. Nokia ei enää tarvinnut Esmerkiä.

On totta, että Nokia varmaan tiesi matkapuhelimista suunnilleen kaiken tietämisen arvoisen. Mutta he eivät ymmärtäneet, että maailma ja markkinat ei ole Nokia. No, me tiedämme, että kolmen euron pintaan nyt saa Nokian osaketta. Lupaavaa on, etä Elop uskaltaa sanoa suoraan, mistä kana pissi.

En nyt oikein tiedä, miten osaisin nätisti sanoa kunnianloukkaussyytteen pelossa, että vuosien saatossa kaikkein käsittämättömin Nokia-tieto oli se, että presidentin poika Marko Ahtisaarelle annettiin suojatyöpaikka Nokialta. Ex-pääministeri Ahon jollain tavoin käsittää yhteiskuntasuhdelobbariksi. Eikös tämä Ahtisaaren posti ollut joku design- tai muotoilujohtaja? Kerran tapasin lentokoneessa (kun vielä matkustin työasioissa bisnesluokassa) suomalaisyttösen, joka kertoi käyneensä Lontoossa haistamassa trendejä Nokialle. Ei niitä voi nuuhkia. Pitää olla suorassa ja nöyrässä kontaktissa niihin, jotka tekevät trendit. Niihin, jotka vaan ihan nuuhkimatta tietävät, mikä tulee trendiksi tulevaisuudssa. Onko Marko Ahtisaari näyttänyt jotain trendiä rouvansa kanssa? Ainakaan sellaista, jota halutaan seurata eikä sääliä.

Ehkäpä Elopin nokiainsinööriä nöyrempi asenne vielä tuottaa puhelimia, joita ihmiset haluavat ostaa. Parempiin kameroihin satsaaminen tuntuu viisaalta. Ottaen huomioon, että nyt vasta yli 60-vuotiaana olen ottanut elämäni ensimmäiset valokuvat Lumia 920:lla. (En vielä osaa laittaa niitä tänne blogiin, mutta ihan kohta, lupaan sen).

Ja taloushistoriasta vielä sellainenkin yksityiskohta, että sen neljännesvuosisadan, jonka Esmerkissä teimme töitä, Kone osakeyhtiö oli aina kiinnostunut siitä, mihin maailma oli menossa, vaikka hisseistä varmaan tarpeeksi tiesivätkin. Onneksi olen tämän vuoksi ymmärtänyt ostaa ja pitää Koneen osakkeita. Sen enempää sisäpiiritietoa en nyt aio kertoa, sillä tämähän on nykyisin kaikkien tiedossa.

Minä jatkan sinnittelyä ilman tupakkaa. Ja valmistaudun Kittilän Ihmisten tanssiaisiin, joihin tänä aamuna saimme vanhuksille syrjäisimmiltäkin kyliltä (yli 100 kilometrin päästä) kuljetukset järjestämään. On täällä Kittilässä hienoja Ihmisiä.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Tupakantuskaa ja muuta ajankohtaista

Olen nyt ollut tupakatta liki viikon. Siksi blogissakin on hiljaista. Vielä tässä sinnitellään.


Tupakalla on siis oikein paljon hyviä puolia. Niitä ei yleensä osata luetella. Kyllä Pekka Puskankin THL osaa laskea, että kansantaloudelle olisi parasta, että työelämästä kylliksi saaneena kuolla kupsahtaisi eläkeiän kynnyksellä. Olisi kuitenkin kartuttanut eläkevarantoja yhteiseksi hyväksi. Nyt ihmetellään paisuvaa dementoituneiden vanhusten määrää käänneltävänä vaipoissaan pitkäaikaissairaanhoidossa. He ovat terveellisten elämäntapojensa vuoksi jääneet vuositolkulla yhteiskunnan ylläpitämiksi. Että kun huomaavaisen tupakoitsijan näette, voi muistaa omaa tuloveroprosenttiaan ja sitä, kuinka paljon tupakkavero ja tupakoitsijoiden kansantaloudellisesti edulliset kuolleisuusiät hyvinvointiyhteiskuntaamme ylläpitävät.

No, se siitä. Olen nyt toistaiseksi vähän aikaa tupakatta. En siis aio enää kirjoja kirjoittaa. Jos oikein tosissani vielä jotain kirjoittaisin, niin työ alkaisi Marlboro-askin hankinnalla. Että olen nyt päättänyt ryhtyä kiusankappaleeksi, olla tekemättä mitään tuottavaa tai tuottamatontakaan työtä ja elää tässä vielä jonkin aikaa. Teidän kaikkien veronmaksajien eläkeläiselättinä.

Saattaa hyvinkin olla, että terveydellisistä syistä päädyn palaamaan tupakkaan. Sehän on ollut minulle vuosikymmeniä tapa käsitellä itsekseni kaikki elämäni ikävät asiat. Näin olen välttynyt masennukselta. Mielisairaat ja masentuneet tupakoivat usein. Psykiatrituttavani kertoi potilaansa halunneen vaihtaa masennuslääkkeensä, uusi lääke oli vienyt tupakoinnista ilon. Olen minäkin tässä kokeillut kaikensorttisia farmakologisia keinoja, mutta nyt olen melkein luomu, vain nikotiinilaastari ja satunnainen nikketabletti.

Tärkein syy siihen, että en ole aiemmin ihan tosissani yrittänytkään on siinä, että äitini hyvää tarkoittaen kerran jossain sukujuhlissa pyysi tuttavalääkäriä pitämään minulle puhuttelen tupakoinnin lopettamisesta. Niinpä sitten 15-vuotiaana minulle pidettiin oikein lääkärin toimesta nuhdesaarna kaikkien kuullen. Silloin päätin, että ikinä en tupakointia lopeta. Nyt näyttää pahalta, että saatan pettää lupaukseni. Vaikka minusta luotettavuus olisi arvokas asia.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Hyvä hillasaalis, poroja, golfia, tanssiaisia, ihania ikäihmisiä

Olen siis tänään saanut elämäni parhaan hillasaaliin. Hillasta näköjään käytetään myös sanaa saalis, se kun on niin harvinen metsästettävä. Lähdin reippaasti Levin golf-kentällä pelaamaan ihan yksin, kun ei ollut ketään pelikaveria tiedossa. Yksinpelaamisessa on myös hyvät puolensa. Pelasin kahta palloa, tiiasin ulos sekä puuviitosella että rautaviitosella. Puulla ei juuri pidemmälle pääse, mutta rautaviitonen pysyy nätisti väylän keskellä. Greenit on loistokunnossa ja nyt niin nopeat, että birdiet jäivät saamatta. Vaikka oli birdiepullo bägissä. Niinpä tulin siihen lopputulokseen, että rautaviitonen saa riittää. Kerran sain santawedgellä back-spinniä. Siinä tietysti olisi kivaa pelikaveri, joka olisi ihaillut suoritusta. Muuten se nyt oli sellaista bogia ja tuplabogia, mutta näin vaivaisen on syytä olla tyytyväinen.

Kenttä on niin kaunis. Tunturipuro solisee paremmin kuin aikanaan Lapin Kullan mainoksessa. Muutama poro siellä viihtyy. Kahdeksannentoista väylän laidalla oli muutama kypsä hilla. Olivat muuten hyviä, söin parikymmentä. Se oli siis elämäni paras hillastus. En ole koskaan aiemmin hillassa käynyt. Ilmeisesti hillaa tänä vuonna tulee hyvin, on tuossa aiempina vuosina nähty pari marjaa, mutta nyt oli näin monta. Jäi vielä muutama supulla oleva seuraavillekin päiville.

Parinsadan metrin kotimatkalta poimin pari suloisen tanakkaa herkkutattia ja yhden voitatin. Niistä tulee oiva munakas. Pihassa on sen verran mustikkaa, että taidan tästä vielä kunnostautua poimimaan 2 desilitraa mustikoita. Niin, terveet ja hyväkuntoiset voisivat sanoa poimivansa 20 litraa. Mutta se on tätä vanhuuteen ja vaivaisuuteen oppimista, että osaa iloita elämän pienistä asioista.

Kittilän Ihmisten tanssiaiset on täyteen buukattu. Tulee siis ennätysyleisö. Golf-kisaankin on ilmoittautunut 15 joukkuetta, vielä 3 mahtuisi mukaan. Se on ehdottomasti hieno elämys, sillä kisapäivän illallisilla Levi Panoramassa näkee sitten hyväntekeväisyytensä tulokset: liki 300 onnellista ikäihmistä iloitsemassa yhdessäolosta. Edelleenkin minua ihmetyttää, että Kittilän Ihmisten mallia ei ole yritettykään ottaa käyttöön missään muualla. Jos kaikki ne ihmiset, jotka aina marisevat ja kirjoittavat lehtiin ja laativat kanteluja ynnä valituksia, suuntaisivat energiansa johonkin rakentavaan, ei meillä yksinäisiä vanhuksia olisi ollenkaan yhtä paljon.

Että tällaista nyt elämä pohjoisessa. Yhtään hyttystäkään ei ole tänään ollut seurana, vain poroja.


perjantai 12. heinäkuuta 2013

Fransiskus Assisilainen ja Päivi Räsänen

Kun palaa koto-Suomeen viikon matkalta Assisista on syvästi hämmentynyt. Mikä nyt on oikein tai väärin? Kotoisa, tylsä evankelis-luterilainen kansankirkkomme on taas kerran tukkanuottasilla. Onhan Päivi Räsänen koulutukseltaan lääkäri ja ilmeisen taitava sanankäyttäjä. Häntä voisi kuvailla nokkelaksi.

Fransiskus pyrki dialogiin. Nyt näyttää siltä, että tylsästä kansankirkosta on tulossa taistelutanner. Olen jo aiemmin verrannut Räsästä Sarah Paliniin. Viime eurovaaleissa kristillisdemokraatit saivat paikkansa vaaliliitosta persujen kanssa. Hakisiko Räsänen yhteisrintamaa Timo Soinin leiriin abortinvastaisuuden lipun alla? Tällä kertaa Soini tuskin leikkiin lähtee, vähäiset räsäsläiset kyllä osaisivat keskittää äänensä persuja paremmin.

Pelkäänpä, että Räsänen tekee politiikkaa. Lähetysjuhlilla äänestys meni 222-205. Ahdasmielisille riittää siis vain 10 %:n notkahdus toiseen suuntaan. Räsänen on saanut jo kannanotoillaan kirkon jäsenmäärän nopeaan vähenemiseen. Kyllähän minä ymmärrän, että Päivi Räsänen on vain yksi ministeri, joka on halunnut kirkkoasiat itselleen, että sixpack saattaisiin kokoon. Sisäministerin tehtävissä on kohtalaisesti pärjännyt. Mutta kirkkoasioissa on tehnyt pahaa jälkeä. Pahinta on, että Räsänen ei välttämättä ole vain teekutsuliikeherätyskristillinen tiukkapipotäti. Ehkä hän tietoisesti ajaa politiikkaa, jolla erotellaan hyvät akanoista. Hyviä jyviä olisivat Kansanlähetys ja herätyskristilliset.

Räsänen osaa mediajulkisuuden kirkkoa paremmin. Anteeksi vaan, ahkerat kirkkoihmiset valitsivat arkkipiispakseen lepsunoloisen ja vätysmäisen persoonan. Olkoonkin vaikka kuinka hyvä teologi ja kuulemma kunnostautunut hallintomies. Kansankirkon hiljainen enemmistö haluaa paimeneltaan vähän - anteeksi taas - arvaatte varmaan, mikä sana tähän tulisi, mutta itsesensuuri pelaa.

On ihan tykkänään päässyt unohtumaan, että kirkon tehtäviin kuuluu lähimmäisenrakkaus, suvaitsevaisuus, evankeliumi (joka kai alkukielellä tarkoittaa ilosanomaa). Viimeiset 40 vuotta on mennyt ensin naispappeudessa, sitten homoissa ja nyt räsäsissä. Nyt olisi jo aika muistuttaa kirkon perustehtävistä. Esimerkiksi se voisi nyt uskollaan kantaa niitäkin, joita Räsänen heittää ulos.

Kansanlähetys saa tehdä tosi ahkeraa lähetystyötä, jos aikoo saada saman väkimäärän kirkkoon takaisin. Koska olen viime päivinä pohtinyt hyviksiä ja pahiksia, on aika traagista, että on itsemurhapommittajista lähtien niin monenlaisia omasta mielestään hyviksiä, että sokeutuvat tekojensa seurauksille.



torstai 11. heinäkuuta 2013

Poro pihassa, hillasta tulossa vuosituhannen paras sato

Hurautettiin taas Suomen poikki tänne pohjoiseen kotiin. Kiitos, matka meni hyvin. Koko tulomatkan kuuntelmimme kahdesti tunnissa Vihtavuorta. Viimeksi matkalla oli Vaasan karhu, joka siis taisi olla koira. Minä en vain kannata, vaan vaadin pakkoruotsia niille, joiden lukemia hätätiedotteita pitää kuunnella kymmeniä kertoja. Tulomatkalla huomio kiinnittyi Tervolan avosoiden kohdalla kymmeniin pysäköityihin autoihin. Olivat hillassa. Kittilälehti jo kertoikin, että nyt niitä on. En aio hillaan lähteä, en jaksaisi ja eksyisin kumminkin. Mutta se on oleellinen osa lappilaista elämänmenoa. Luultavasti hillasuo on kuntosalin stepperiä tehokkaampi laite. Olen kyllä kuullut paikallisilta terveysammattilaisilta, että naiset tuppaavat sairastaa kovasti hilla-aikaan, miehille epidempia pukkaa päälle hirvenmetsästyksen aikana. Ovatkohan Kansanterveyslaitoksen epdidemiologit tutkineet näitä sairastavuussesonkeja tarpeeksi?

Assisin hyvisten jälkeen palauduin nopeasti pahisten todellisuuteen. Iltalehti kertoi muovikassissa biojätteeseen elävinä laitetuista kissanpennuista. Yksi oli vielä hengissä, kaksi muuta tukehtuneet. Olihan samassa lehdessä myös itsemurhapommittajista, joka tietysti on vakava asia. Assisin fransiskaaniveli oli juuri kertonut, että oikeastaan pyhimyksiksi jälkikäteen julistetuissa ristiretkeläisissä oli yhtä suisidaalisia tyyppejä. Eivät vaan osaneneet tehdä pommeja.

Päivi Räsäsellä on suussaan sammakkotuotantolaitos samalla tavoin kuin jollain Sarah Palinin teekutsuliikkeellä. Mikäpäs minä olen närkästymään kissanpoikasista? Ja yhtä lailla Räsäsestä. Viimeksi kun Päivi Räsästä haastateltiin televisiossa jostain poliisitoimeen liittyvästä asiasta, hän vaikutti hyvin perehtyneeltä asioihin ja selvisi hienosti. Mitenkä nyt näin nokkela ihminen ei osaa ajatella, miten hänen aborttilausuntonsa vaikuttaa kirkosta eroamisiin. Tai - jos hän oli tarkkaan miettinyt puheensa, se ei ehkä ollutkaan tahaton sammakko. Homoparin siunaamista koskeva Läheetysseuran äänestys oli niin täpärä. Jospa tätä vauhtia kaikki suvaitsevat eroavat kirkosta ja räsäsläiset perivät maan/kirkon?


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Luostarielämää Assisissa enneagrammikurssilla

Viime yönä palasimme Assisista viikon matkan jälkeen. Olinhan myös viime vuonna enneagrammikurssilla siellä. Voi, miten kiinnostavia ja hienoja persoonallisuuksia olikaan matkaseurana. Luultavasti on niin, että ihmiset, jotka ovat kiinnostuneet paremmasta itsetuntemuksesta, ovat ylipäänsä tavallista mukavampia. Ei siinä sen kummempaa ole. Tietysti me kaikki voisimme oitis keksiä ihmisiä, joiden olisi tarpeen kehittää persoonallisuuttaan pyöreämmäksi. Mutta hehän ovat omasta mielestään niin hyviä, etteivät tarvitse oppia.

Asuimme fransiskaanisisarten luostarissa. Kyllä, siellä oli kaikki mukavuudet, jopa ilmastointi. Onneksi ei nettiä eikä televisiota. Kävimme pari kertaa ravintolassakin syömässä vaihteen vuoksi. Ravintolaruoka oli ihan hyvää, mutta siitä puuttui rakkaus. Luostarin ruoka oli hyvää, yksinkertaista ja huolella tehtyä. Ja rakkaudella tarjoiltua.

Anna-Maija Raittilan retriiteissä Fransiskus Assisilaisesta oli jo aiemmin tullut suosikkipyhimykseni. Vai olisiko modernimpaa sanoa pyhis, jos kerran on pahiksiakin. Kuka on Sinun suosikkipyhiksesi? Tai pyhimyksiä ei kai voi fanittaa samalla tavoin kuin jotain Idols-tähtiä, Kimi Räikköstä ja sen sellaisia. Tai seurata pyhistwiittejä.

Pyhiinvaellus oli onnistunut. Fransiskuksen jalanjäljissä (toki hyvän oppaan johdolla) oli hyvä ajatella. Sattuneesta syystä juuri nyt oli ajankohtaista miettiä omaa suhdettaan luontoon. Kaiken globalisoituneen törsäilyn keskellä voi käydä arvokeskustelua itsensä kanssa. Fransiskushan piti ensimmäisen saarnansa linnuille. Luonnonsuojelun uranuurtaja.


Meillä oli Karin kanssa ilo tutustua englantilaiseen fransiskaaniveljeen, joka kertoi hauskoja sisäpiirijuoruja uudesta paavista. Minullehan ei kuulu hiukkaakaan katolisen kirkon sisäiset asiat, mutta uusi paavi kuulostaa hyvältä tyypiltä. Kerrotaan nyt vaikka tämä: Vatikaanissa on sveitsiläiskaarti paavin henkivartijoina. Kaartilainen seisoo paavin oven vierssä aina vartiossa. Paavi Fransiskus I oli pyytäyt kaartilaista istumaan. Koska tämä ei ollut uskaltanut, paavi oli hakenut tuolin ja käskenyt istumaan siihen ja hakenut kaartilaiselle vielä kahvikupin.

Palasin pyhiinvaellukselta hitusen viisampana ja toivon mukaan rahtusen nöyrempänä. Sanomme niin kepeästi jonkin asian tekevän hyvää sielulle. Assisissa sielulleni tehtiin hyvää. Lempeää hyvää, ei velvollisuudentuntoista päivän hyvää tekoa, pelkkää hyvää. Siellä saattoi hetkittäin aistia silkkaa hyvyyttä, auringonlaskun säteissä, pääskysten lennossa, vanhan nunnan lempeänviisaasta hymystä.

Mutta epäilemättä jo huomenna olen palannut arkiseen todellisuuteen.