sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Joulustressi ja kaamosmasennus: huono yhdistelmä

Sade tihuuttaa mustaan ikkunaan, adventtiaika.  Hoosianna!  Urheiluselostajatkin ova omineet raamatullisuutta, hapoilla olevat lihakset viimeiseen asti pinnistettäessä huutavat hoosiannaa.  Mielenkiintoista.  Adventin aika, pikkujoulut, glögi...

Monta vuotta meni Kittilässä, enkä ollenkaan ymmärtänyt helsinkiläisiä ja heidän kaamosmasennustaan. Lapissa kaamos oli vuoden aika, jossain loppusyksyn ja keskitalven välissä.  Joulu mukavasti katkaisi kaamoksen selän.  Tapaninpäivänä oli jo kukonaskeleen pidempi päivä.

En ole erityisen jouluinen ihminen. Olen maailman huonoin lahjanostaja, ei kertakaikkiaan ole mielikuvitusta. Ehkä on liian kovat vaatimukset.  Lahjassa pitäisi olla jotain ideaa tai itsetehtyä. Käsityötaidoillani patalappua ihmeellisempiä luomuksia ei synnytetä.  Keittokirjan avulla osaan tehdä pannukakun, joka lässähtää tai sitten ei.  Joulutortut saattavat onnistua kaupan valmistaikinasta, jos eivät jää raaoiksi tai pala.

On olemassa kotoisia piparkakuntuoksuisia jouluihmisiä. Kaikilla ihmisillä on hyvä olla kukoistuskausia.  Ei huono jouluihminen välttämättä ole paha ihminen. Huono jouluihminen ei osaa rentoutua jouluna.  Jouluna kun pitäisi olla niin täydellistä, valmisteltua, suursiivottua, itseleivottua, koristeltua.

Joulu on aivan liian emotionaalinen kalenterimerkintä. Pienenä kysyttiin: Oletko ollut kiltti.  Mitä toivot joulupukilta?  Muistan vieläkin, kaunoluistimet.  Silloin Joulu oli vakavamielinen juhla, vasta Tapaninpäivänä sai mennä ulos.  Sinä Tapaninpäivänä oli hentoa lumisadetta, kun luistelin yksinäni, onneksi sentään valaistulla luistinradalla.

Jouluun liittyy tarpeettoman paljon tunnetta ja muistoja. Riippumatta siitä, viettääkö joulua tropiikissa tai Lapissa, joulun tunneilmapiirin tuo mukanaan lapsuudesta.  Jouluna äitinä pitäisi olla niin hyvä, pitäisi osata tehdä perheelleen kaunis ja tunnelmallinen, piparkakkujoulu. 

Jouluna pitäisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Ehkä tässä iässä saa olla jo armelias itselleen, ja tunnustaa, että olen jouluissa ihan huono. Silti odotan innoissani Joulua, lunta, Kittilää yhdessäoloa perheen kanssa.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Uusi rauhanliike: isoäidit terrorismia vastaan

Ranskalainen marmeladi on hyvää paahtoleivällä. Aamun lehden kanssa oli sopiva pohtia terroria.  Pariisissa se tuli niin lähelle. Ei hätää, tyttären perhe oli turvallisesti kotonaan muutaman kilometrin päässä pommi-iskuista.
Ystävät ja sukulaiset ovat soitelleet, ja lähettäneet viestejä.  Ovat ajatelleet meitä ja tyttären perhettä. Kun tuntee jonkun, joka olisi saattanut olla terrorin kohteena, se tulee lähemmäksi. Olimme Pariisissa tammikuussa Charlie Hebdo-murhien aikaan. Myös se pysäytti - mutta tämä oli toisenlaista - kohteena oli summamutikassa ihan kuka tahansa.  Ylen uutisissa kuvattiin kynttilöitä vieneitä surunvalittelijoita Helsingin Ranskan-lähetystön edessä.

Aamulla ajattelin, miten turtuneita olemme sotaan.  Kukaan ei vie kynttilöitä minnekään, kun itsemurhapommittajat tappavat kymmeniä Baghdad tai Kabulissa. Tai Aleppossa. Sieltä lähdetään pakoon. Samaa ISISiä, joka on jo Euroopan ytimessä ja joka räjäytti yli 200 venäläistä räjähti taivaan tuuliin Siinain yläpuolella.

Ehkä pitäisi perustaa isoäitien rauhanliike.  Jos isoäidit saisivat päättää maailman asioista, lapsenlapset eivät koskaan joutuisi sotien jalkoihin.
Kuva vuoden takaa Pariisista.  Silloin poliisit vielä iloisesti rullaluistelivat ja poseerasivat Louvren aukiolla turistien kanssa.

torstai 5. marraskuuta 2015

Tietokirjailija on hienompi kuin pelkkä eläkeläinen

En ollut koskaan kuullutkaan mistään Tieto-Finlandiasta (asuinhan Englannissa 1992-2004).  Kustannustoimittaja Marita Komi soitti syksyllä 2006, ja kertoi, että seuraavana päivänä on ehdokkaiden esittely.  Marita tuli Nissen kanssa oikein käymään kotona ja onnitteli kukkapuskan kanssa.   Sehän oli virhe.

Siellä esittelytilaisuudessa oli telkkari ja toimittajia.  Ja muiden ehdokkaiden kustantajat toivat kukkaset vasta kameroiden välähdellessä.  Minä sitten siinä kukattomana.  Muutenkin olo kuin Liisalla Ihmemaassa.

Jos ajattelee, että on varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka ajattelivat, että "olisi hienoa olla kirjailija".  Ainakin 10 000 ihmistä aloittaa toiveikkaana kirjan kirjoittamisen joka vuosi.  Kaikki eivät löydä kustantajaa.  Yli 6000 tietokirjaa julkaistaan vuosittain, niistä pari sataa on sen verran hyviä, että kustantaja lähettää ehdolle kilpailuun.  Ja kuusi parhaaksi arvioitua pääsee ehdolle.

Koska sen vuoden tuomarin, Raimo Väyrysen esimies Erkki Tuomioja oli ehdolla, ei kovasti jännittänyt enää voittajan valinta.  No, ei se mitään. Minulle ehdokkuudesta oli ihan tarpeeksi iloa.

Tämän vuoden ehdokkaista todettiin, että suuret kustantajat puuttuivat joukosta.  Mahtaakohan kustantajilla enää riittää kiinnostusta kustantamaan (eli maksamaan) kisaa? Kilpailun tarkoituksena kun olisi edistää joulumyyntiä.  Duodecim oli hyvä kustantaja.  WSOY:stä voisi kauniisti sanoa, että kuuluisaa valkeaa glögiä oli hieno maistaa.  Tunsi olevansa joku siinä julkkutungoksen seassa.

Oman ehdokkuuteni jälkeen olen sitten vähän seurannut TietoFinlandia ehdokkaita, muutamia lukenutkin.   Vieläkin ihmettelen, että tulin valituksi.  Suomalaiset tietokirjat kun ovat pääsääntöisesti tylsiä. Joistain kirjoista olen päätellyt, että suomalaiskirjailijoilla on surullisen usein tärkeilevän pönöttävä tyyli.  Hallitsematon sivistyssanojen käyttö ei ole todisteena sivistyksestä vaan huonosta suomen kielen hallinnasta tai silkkaa laiskuutta.  Oppikirjat sitten asia erikseen, niissä kielen pitäisi tietysti olla vielä selkeämpää.

Kirjoittaminen oli mukavaa.  Minustakin on mukavaa olla tietokirjailija elämäni loppuun asti. Onhan se paljon coolimpaa kuin eläkeläinen.  Kun väestö vanhenee, Suomessa on kymmeniä tuhansia tietokirjailijoita joskus vuonna 2030. Tei ehkäpä ei, tuskin silloin enää mitään tietokirjoja painetaan. On vaan bloggaajastaroja.   Tai jaetaan BlogiFinlandioita. Kukahan ne kustantaisi?