perjantai 18. joulukuuta 2015

Römpsysyksystä oikeaan talveen

Lapissa on vuodenaikoja runsaasti.  Tänä vuonna on vielä ollut römpsysyksy.  Se tarkoittaa vetistä ja lumetonta alkutalvea.  Römppäkeli on huono myös poromiehille.  Ja tietysti myös joulupukille.  Täällä Kittilässä sentään on lunta hyvinkin puoli metriä, ettei ole huolta joulupukilla eikä poroilla. Olikin talolle tullessa taas verkkoyhteys nurin.  Onneksi täällä on osaava joulupukki nörtti, joka värkkäsi yhteyden kännykän avulla.  Joulupukilla olikin kova kiire oikeisiin töihin, tänä vuonna brittituristit ovat punnan kurssin vahvistumisen myötä palanneet ja brittipilttejä on jonoksi asti Joulupukkia tervehtimään.

Niinpä.  Pitkän tauon jälkeen taloon tullessa ei suinkaan laiteta takkaan valkeaa tai ryhdytä kahvinkeittoon.  Ei, nyt pitää ensi töikseen katsoa, että netti toimii.  No, seuraavaksi ryhdyn kynttilälyhtyjä virittelemään. 


Helsingin tietämillä taitaa römpsysyksy jatkua joulunakin - pahimmassa tapauksessa se vain muuttuu römpsykevääksi. Ettei sitten vaan tulisi vielä römpsykesää samaan putkeen.  Mummina tietysti jännittää, mitä Eleonor lumesta tykkää.  Täällä on jo odottamassa toppahaalari, pihassa on hyviä kinoksia, joista voi pulkkamäkeä rakentaa.  Vai tekisikö vain pieniä liukuja pyllymäkitarkoitukseen.  Tällaisia mummipohdintoja näin joulun alla.

Tuntuu olevan valtakunnanpolitiikassakin meneillään oikein römppävuosi.  Ensiksi oli hallitus, joka ei saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sitten tuli uusi hallitus, joka sekään ei saa mitään aikaan. Jos Kittilän kunnallispolitiikkaa pohtii, niin se vasta sitten römpsyä onkin.

Lumella ja kaamoksella on rauhoittava vaikutus.  Olenkin ihan unohtanut, että joulu on jo ensi viikolla.  Kävin Leppäsen Kirstin sekoitushoidossa pehmittämässä kireitä lihaksia joulutälliin.
Sekoitushoito tarkoittaa klassisen hieronnan, hermoratahieronnan ja Kalevalaisen jäsenkorjauksen yhdistelmää ja kestää kaksi tuntia.  Siinä samalla voi vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.  Tästä on hyvä lähteä joulua rakentamaan.  Meitä tuleekin tänne Leville sukua, lankoja, vävyjä, kälyjä iso joukko. Ja ihan tärkeintä on  tietysti saada rakkaat lapset ja vävyt Bhutanista ja Pariisista yhteiseen joulunviettoon. 

Kuva Kirstin pihasta aamuhämärissä. Sopii samalla Joulurauhan toivotteluun.  Toivottavasti Jouluna olisikin rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.




sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Joulustressi ja kaamosmasennus: huono yhdistelmä

Sade tihuuttaa mustaan ikkunaan, adventtiaika.  Hoosianna!  Urheiluselostajatkin ova omineet raamatullisuutta, hapoilla olevat lihakset viimeiseen asti pinnistettäessä huutavat hoosiannaa.  Mielenkiintoista.  Adventin aika, pikkujoulut, glögi...

Monta vuotta meni Kittilässä, enkä ollenkaan ymmärtänyt helsinkiläisiä ja heidän kaamosmasennustaan. Lapissa kaamos oli vuoden aika, jossain loppusyksyn ja keskitalven välissä.  Joulu mukavasti katkaisi kaamoksen selän.  Tapaninpäivänä oli jo kukonaskeleen pidempi päivä.

En ole erityisen jouluinen ihminen. Olen maailman huonoin lahjanostaja, ei kertakaikkiaan ole mielikuvitusta. Ehkä on liian kovat vaatimukset.  Lahjassa pitäisi olla jotain ideaa tai itsetehtyä. Käsityötaidoillani patalappua ihmeellisempiä luomuksia ei synnytetä.  Keittokirjan avulla osaan tehdä pannukakun, joka lässähtää tai sitten ei.  Joulutortut saattavat onnistua kaupan valmistaikinasta, jos eivät jää raaoiksi tai pala.

On olemassa kotoisia piparkakuntuoksuisia jouluihmisiä. Kaikilla ihmisillä on hyvä olla kukoistuskausia.  Ei huono jouluihminen välttämättä ole paha ihminen. Huono jouluihminen ei osaa rentoutua jouluna.  Jouluna kun pitäisi olla niin täydellistä, valmisteltua, suursiivottua, itseleivottua, koristeltua.

Joulu on aivan liian emotionaalinen kalenterimerkintä. Pienenä kysyttiin: Oletko ollut kiltti.  Mitä toivot joulupukilta?  Muistan vieläkin, kaunoluistimet.  Silloin Joulu oli vakavamielinen juhla, vasta Tapaninpäivänä sai mennä ulos.  Sinä Tapaninpäivänä oli hentoa lumisadetta, kun luistelin yksinäni, onneksi sentään valaistulla luistinradalla.

Jouluun liittyy tarpeettoman paljon tunnetta ja muistoja. Riippumatta siitä, viettääkö joulua tropiikissa tai Lapissa, joulun tunneilmapiirin tuo mukanaan lapsuudesta.  Jouluna äitinä pitäisi olla niin hyvä, pitäisi osata tehdä perheelleen kaunis ja tunnelmallinen, piparkakkujoulu. 

Jouluna pitäisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Ehkä tässä iässä saa olla jo armelias itselleen, ja tunnustaa, että olen jouluissa ihan huono. Silti odotan innoissani Joulua, lunta, Kittilää yhdessäoloa perheen kanssa.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Uusi rauhanliike: isoäidit terrorismia vastaan

Ranskalainen marmeladi on hyvää paahtoleivällä. Aamun lehden kanssa oli sopiva pohtia terroria.  Pariisissa se tuli niin lähelle. Ei hätää, tyttären perhe oli turvallisesti kotonaan muutaman kilometrin päässä pommi-iskuista.
Ystävät ja sukulaiset ovat soitelleet, ja lähettäneet viestejä.  Ovat ajatelleet meitä ja tyttären perhettä. Kun tuntee jonkun, joka olisi saattanut olla terrorin kohteena, se tulee lähemmäksi. Olimme Pariisissa tammikuussa Charlie Hebdo-murhien aikaan. Myös se pysäytti - mutta tämä oli toisenlaista - kohteena oli summamutikassa ihan kuka tahansa.  Ylen uutisissa kuvattiin kynttilöitä vieneitä surunvalittelijoita Helsingin Ranskan-lähetystön edessä.

Aamulla ajattelin, miten turtuneita olemme sotaan.  Kukaan ei vie kynttilöitä minnekään, kun itsemurhapommittajat tappavat kymmeniä Baghdad tai Kabulissa. Tai Aleppossa. Sieltä lähdetään pakoon. Samaa ISISiä, joka on jo Euroopan ytimessä ja joka räjäytti yli 200 venäläistä räjähti taivaan tuuliin Siinain yläpuolella.

Ehkä pitäisi perustaa isoäitien rauhanliike.  Jos isoäidit saisivat päättää maailman asioista, lapsenlapset eivät koskaan joutuisi sotien jalkoihin.
Kuva vuoden takaa Pariisista.  Silloin poliisit vielä iloisesti rullaluistelivat ja poseerasivat Louvren aukiolla turistien kanssa.

torstai 5. marraskuuta 2015

Tietokirjailija on hienompi kuin pelkkä eläkeläinen

En ollut koskaan kuullutkaan mistään Tieto-Finlandiasta (asuinhan Englannissa 1992-2004).  Kustannustoimittaja Marita Komi soitti syksyllä 2006, ja kertoi, että seuraavana päivänä on ehdokkaiden esittely.  Marita tuli Nissen kanssa oikein käymään kotona ja onnitteli kukkapuskan kanssa.   Sehän oli virhe.

Siellä esittelytilaisuudessa oli telkkari ja toimittajia.  Ja muiden ehdokkaiden kustantajat toivat kukkaset vasta kameroiden välähdellessä.  Minä sitten siinä kukattomana.  Muutenkin olo kuin Liisalla Ihmemaassa.

Jos ajattelee, että on varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka ajattelivat, että "olisi hienoa olla kirjailija".  Ainakin 10 000 ihmistä aloittaa toiveikkaana kirjan kirjoittamisen joka vuosi.  Kaikki eivät löydä kustantajaa.  Yli 6000 tietokirjaa julkaistaan vuosittain, niistä pari sataa on sen verran hyviä, että kustantaja lähettää ehdolle kilpailuun.  Ja kuusi parhaaksi arvioitua pääsee ehdolle.

Koska sen vuoden tuomarin, Raimo Väyrysen esimies Erkki Tuomioja oli ehdolla, ei kovasti jännittänyt enää voittajan valinta.  No, ei se mitään. Minulle ehdokkuudesta oli ihan tarpeeksi iloa.

Tämän vuoden ehdokkaista todettiin, että suuret kustantajat puuttuivat joukosta.  Mahtaakohan kustantajilla enää riittää kiinnostusta kustantamaan (eli maksamaan) kisaa? Kilpailun tarkoituksena kun olisi edistää joulumyyntiä.  Duodecim oli hyvä kustantaja.  WSOY:stä voisi kauniisti sanoa, että kuuluisaa valkeaa glögiä oli hieno maistaa.  Tunsi olevansa joku siinä julkkutungoksen seassa.

Oman ehdokkuuteni jälkeen olen sitten vähän seurannut TietoFinlandia ehdokkaita, muutamia lukenutkin.   Vieläkin ihmettelen, että tulin valituksi.  Suomalaiset tietokirjat kun ovat pääsääntöisesti tylsiä. Joistain kirjoista olen päätellyt, että suomalaiskirjailijoilla on surullisen usein tärkeilevän pönöttävä tyyli.  Hallitsematon sivistyssanojen käyttö ei ole todisteena sivistyksestä vaan huonosta suomen kielen hallinnasta tai silkkaa laiskuutta.  Oppikirjat sitten asia erikseen, niissä kielen pitäisi tietysti olla vielä selkeämpää.

Kirjoittaminen oli mukavaa.  Minustakin on mukavaa olla tietokirjailija elämäni loppuun asti. Onhan se paljon coolimpaa kuin eläkeläinen.  Kun väestö vanhenee, Suomessa on kymmeniä tuhansia tietokirjailijoita joskus vuonna 2030. Tei ehkäpä ei, tuskin silloin enää mitään tietokirjoja painetaan. On vaan bloggaajastaroja.   Tai jaetaan BlogiFinlandioita. Kukahan ne kustantaisi?


perjantai 30. lokakuuta 2015

Lihapullakapina

Ajattelin hakea kaupasta aamupuuroon Nalle-jauhoja ja Satokausikalenterin ehdottomia hedelmiä. Katsoin kyllä ensi vuoden kalenterista, koska tämän vuotista en aikanaan ymmärtänyt hankkia,  mutta luultavasti tämänkin vuoden lokakuussa espanjalaiset satsumat ovat hyviä.  En muuten olisi tiennytkään, että granaattiomena voi olla näin hyvää.  Olen aiemmin ostanut väärään aikaan. Onkin tullut kokeiltua ihan uudenlaisia hedelmiä, persimoneja, mangoja. Minä tykkään tällaisesta ravitsemusneuvonnasta.  Kun kohteliaasti kerrotaan, mikä juuri nyt on hyvää.

Kaupassa osui silmään Ilta-Sanomien etusivulta uusi lihapullaohjesääntö: Viisi lihapullaa päivässä.
En ole tainnut syödä lihapullia ainakaan kymmeneen vuoteen.  No, ehkä olen saattanut joillain kokkareilla ottaa tikun nokassa cocktail-lihapullan.  Otsikon nähtyäni minuun isti kapinamieli. Ja minuahan ei määräillä. Olin jostain lukenut, että Kivikylän lihapullat on Suomen suosituimpia einestuotteita.  Niinpä siis eineshyllylle.

Alunperin oli tarkoitus syödä lounaaksi jotain muuta.  Maistoin yhden kylmänä - suunnilleen samanlaista kuin tikunnokkapullat kokkareilla.  Sitten mikrotin viisi. Oli ihan hyviä. Mikrotin vielä muutaman.  Olen niin vanha, että tiedän, mitä tarkoitetaan kun kysytään: Montako söit?  Vastaus: Yheksän.

Totesin, että voi olla hyvinkin että syön lihapullia toistekin.  Hyvä puikulamuusi, puolukkasurvosta, Myrttisen kurkkuja, rakuunaporkkanoita, sinappia ja lihapullia.  Ilman THL:n ja WHO:n ruokadirektiiviä olisin ehkä jäänyt lihapullista loppuiäkseni osattomaksi.

Saa nähdä, mikä ensi viikolla aiheuttaa syöpää. Minä reipastuin lihapullakapinastani ihan silminnähden. Olinkin jo ihan väsähtänyt kaikkinaisiin elämäntapadirektiiveihin.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Ystävät ja naapurit

Terveisiä Pariisista ja Winchesteristä. Pariisissa lapsenlapsi täytti vuoden. Siinä onkin tarpeeksi syytä Pariisin matkaan.  Syntymäpäivä ajoittuu harmillisesti yhteen Pariisin muotiviikkojen kanssa, mikä tarkoittaa, että hotellit ovat täynnä.  Saimme sentään postimerkin kokoisen hotellihuoneen, josta piti maksaa 160 euroa yöltä eikä siihen kuulu edes aamiaista.  Muuten matka meni hyvin.

Lensimme Orlystä suoraan Southamptoniin. Kyläilimme vanhojen rakkaiden ystävien luona. Ystävillämme oli kultahäiden kunniaksi juhlaillalliset, joilla sitten tapasimme vielä lisää rakkaita ystäviä.  Ja kyllä meillä oli mukavaa.

Olimme yhden yön Winchesterin keskustassa Wessex-hotellissa, joka sijaitsee Winchesterin katedraalin vieressä ja kivenheiton päässä entisestä kodistamme. Pikaisesti tapasimme kolme entistä naapuriamme.  Lupasimme ensi kerralla viipyä Winchesterissä pidempään ja kertoa tulostamme etukäteen.  Oli nostalgista kävellä vanhoilla kulmilla. Winchester ei ole kymmenessä vuodessa paljon muuttunut.  Eikä se kovin paljon voikaan muuttua, talot ovat vuosisatoja vanhoja eikä niitä saa purkaa eikä muutella.

Söimme illallista ihka ensimmäisten Winchesterin naapureidemme kanssa.  Bryan on jo 86, mitä ei kyllä voisi uskoa.  Voisi kirkkain silmin sanoa olevansa hädin tuskin 60, eikä kukaan epäilisi.

Kotimatkalla kävin muistamaan naapureitamme.  Viime kuussa olimme entisen naapurin 70-vuotispäivillä. Olimme naapureita 1970-luvulla Kruununhaassa. Jokaisesta asuinpaikastamme naapureista on tullut ystäviä ja ystävyys säilyy vuosikymmenten yli.

Joistain naapureista on tullut ihan lähiystäviä. Puhutaan hyvistä johtajuustaidoista, alaisuustaidoista.  En ole nähnyt missään arvostettavan hyviä naapuruustaitoja. Usein kyllä näkee lehdissä juttuja naapureiden oikeustaisteluista, joko aidasta tai aidanseipäästä. Vai olenko jotenkin omituinen, kun en ole ikinä elämäni varrella osannut riitaantua yhdekään naapurin kanssa.

Tänään on Tyttöjen päivä.  Hyvin tärkeä asia.  Joskus voisi viettää Naapurin päivää. Vaikka sanomalla: Päivää.


sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kesän viimeinen päivä ja triangelidraamaa

Säätiedotuksessa varoiteltiin, lauantai on viimeinen kesäpäivä tällä erää.  Vasta ensi vuonna päästään uudestaan näihin lämpötiloihin.  Niinpä sitten kuuliaisesti - tosin vähän vastahakoisesti - tartuin hetkeen. Oli kaunis ilta, syksyistä haikeutta.  Syksyinen haikeus ei tässä iässä ole enää kesän loppumisen haikeutta vaan melankoliaa. Taas on yksi vuosi taittumassa iltaan. Montako kesää vielä on jäljellä?

Radion sinfoniaorkesterin kausikortti oli hyvä hankinta.  Ennen kausikorttia en ollut ikinä käynyt konserteissa.  Ehdottomasti suosittelen.  On pelkästään hyvä asia, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä on ohjelmistossa.  Tai tietysti siitä voisi ottaa selvää, mutta paljon hauskempaa saada kaikki yllätyksenä. 

Pidättekö Beethovenista?  Olin luullut, etten ehkä erityisemmin. Vakiopaikkamme ovat ehkä akustisesti korkeintaan keskinkertaiset, mutta visuaalisesti loistavat.  Istumme orkesterin sivussa, näemme sekä orkesterin että kapellimestarin. Kapellimestarin kehon kieltä ja ilmeitä on mukava seurata, monenlaista johtamistapaa on jo nähty. Tällä kertaa jotain uutta: kapellimestari katsoi orkesteriin hymyillen, kannustaen ja ilahtuen.  Vain parin metrin päässä orkesterista voi aistia tunnelman, orkesteri soitti ilolla.  Näyttivät nauttivan soitostaan. Onnistumisen iloa. Ilo tarttui kuulijaan.

RSO:n konserteissa nuortuu.  Konsertissa kävijät ovat niin vanhoja ihmisiä, että vain hieman yli kuusikymppinen tuntee kuuluvansa nuoriso-osastoon.  Kapellimestari Sir Roger Norrington on 81-vuotias.  Helsingin Sanomien mukaan hän on tulossa uudestaan RSO:ta johtamaan kahden vuoden kuluttua.  Tuskin maltan odottaa.


Tällä kertaa orkesterin kokoonpanoon kuului myös triangeli. Eräs epämusikaalinen ystäväni on yli 80, eikä vieläkään ole toipunut koulun kevätjuhlien musiikkiesityksestä.  Triangelihan annetaan vain sille, joka ei osaa yhtään mitään.  Tällä kertaa triangeli oli aivan kohdallamme.  Triangelin soittaja istui kiltisti tuolillaan koko sinfonian - pari kertaa hän nousi seisomaan ja helähdytti triangelia. Kyllä tässä nyt pitäisi olla joku tuottavuusloikka, onhan se nyt niin tuottamatonta toimintaa istua 99 % ajasta odottaa kilahtavansa.

 Kuvat Arabianrannasta ilta-auringossa. Kesän mukamas viimeisenä päivänä.  Huijattiin, aurinko paistoi lämpimästi vielä sunnuntainakin.


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kätilöt ja valtionvelka valvottavat vanhaa ihmistä

Kätilöt valvottavat. Kävin pahaa-aavistamattomasti katsomassa Kätilö-elokuvan.  Kyllä, Krista Kosonen on hyvä näyttelijä. Olisin sen uskonut ilman tarpeetonta lisäväkivaltaa leffassa. Elokuvan alussa lappilaiset (ehkä koltansaamelaisia) upottavat raastavasti itkevän vastasyntyneen suohon/jänkhän.  Kahtena suraavana yönä näin siitä painajaisia ja heräsin valvomaan.

Elokuvapainajaisten jälkeen valvotti kätilöiden palkat. Ei tietenkään kätilöt sinänsä vaan valtion velkaantumisvauhti. Nokian syytä tietysti sekin.  Meni äkkiä Euroopan omistavien  optiomiljonäärien äkkirikkaus päähän että luultiin siitä jäävän jakovaraa kaikelle kansalle.  Fantastista työtä Jyrki Katainen & K:nit.

Tässä iässä on jo nähnyt talouskehityksessä monta sykliä. Ehkä se johtuu iästä tai lapsenlapsesta, että on huolissaan maailmanmenosta. Tai siitä, ettei ole omia huolia valvottavaksi.  Tautipuolellakin on ollut hiljaisempaa muutaman päivän.

Ylen Ykkösaamussa haastateltiin Erkki Liikasta. Ihan asiaa puhui.  Kiinnostava insertti oli 15 %:n kilpailukykyvajeesta. Kannattaa katsoa.  Siinä papukaija Antti Rinne naama punaisena puhui viidestä prosentista, persujen Jari Lindström 15 %:sta ihan tyynesti.  Minä jo luulin, että nyt entisen paperimiehen laskelmat eivät pärjää ay-jyrä liittojohtaja ex-valtiovarainministerille.  Ettei Rinteellä ole varaa puhua puuta heinää.  Eikö mitä, insertin loputtua Erkki Liikanen vahvisti 15 % oikeaksi.

Eihän tästä mitään tule, että kaikilla on oma käsityksensä valtion talouden tilasta ja kilpailukyvystä. Toista oli Esmerkin aikoina.  Silloin asiakkaana olivat niin suuret SAK:n liitot, AKT, Metalliliitto, Paperiliitto, EK, työnantajaliittoja, Suomen Pankki ja kaikki muutkin pankit. Heille seurattiin kansainvälisestä lehdistöstä suhdannekehitystä maailmalla. Eräs työmarkkinajohtaja sanoikin, että Esmerkin tietopalveluiden myötä työehtosopimusneuvotteluissa päästiin suoraan asiaan, kun ei tarvitse kahta viikkoa vängätä suhdannetilanteesta.  Nyt on vängätty puoli vuotta ja faktoistakin ollaan eri mieltä.

Potkulautamiehen perustama puolueeton ja riippumaton Esmerk seurasi kansainvälistä lehdistöä ja tutkimuslaitoksia, suomensi ja refereroi tärkeät talousuutiset systemaattisesti ja raportoi asiakkaalle päivittäin. Nyt näyttää siltä, että uutisointi on ihan sattumanvaraista, maailmantalous riippuu haastateltavan sidosryhmistä. Ja haastateltavien valinta toimittajan mielipiteistä. Hakaniemen torilta SAK:n kanta ja Kauppatorilta EK:n.

Jos Jumala suo ja elää saadaan, parin viikon päästä matkustan Pariisiin lapsenlapsen syntymäpäiville ja siitä lennähdän Southamptoniin ja tapaamaan rakkaita ystäviä Winchesterissä. Viime käynnistä onkin kohta 10 vuotta. Että kätilöiden jälkeen pitää valvoa huolehtimaan matkajärjestelyistä.  Riittää kullekin päivälle oma huolensa.
 

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Lihasoppa enon kumisaappaassa

Syksy. Olin jo pari vuotta suunnitellut lihasopan keittämistä. Sadekeli sopii sopalle.  Potkulautamies  haki Reinin lihasta puolitoista kiloa vanhaa luista ja rasvaista lehmää.  Lihanpala oli yököttävän näköinen.

Se palautti mieleen lapsuudenystäväni enon. Enolle oli pikkupoikana tarjottu kylässä niin pahaa soppaa, ettei pystynyt syömään.  Kun emännän silmä vältti, eno oli hulauttanut sopanlopun saappaanvarteensa.  En tiedä, onko tarina tosi.  Mutta painui mieleen. Hyvin olen muistanut sen jo liki 60vuotta.

Keitin lihanpalaa neljä tuntia.  Kun liemi oli jäähtynyt, kuorin pinnalta puolen sentin rasvakerroksen. Sitten vasta sopantekoon.  Ei mennyt kumisaappaaseen.  Potkulautamies sanoi, ettei ole ikinä syönyt yhtä hyvää lihasoppaa.

Kesä hupsahti käsistä. On pitänyt kiirettä.  Bloginikin jäi hunningolle.  Lehdistä luetaan bloggaajajulkkiksista, joilla epäilemättä on tärkeä tehtävänsä virtuaalitodellisuudessa.  Minulla ei ole erityisempää kiirettä tähteyteen.  Kunhan kertoilen kuulumisia.  Parempi olisi, jos soittelisin tai kirjoittaisin.

Eihän tässä kummempia kuulu.  Sairastelua, vanhenemista, lapsenlapsen ensimmäinen syntymäpäivä. Siinähän tuota jo onkin syksyyn ohjelmaa.  Myös Winchesterissä vihdoinkin käväistään.  Ajatella, asuimme sentään siellä toistakymmentä vuotta.  Edellisestä käynnistä on liki 10 vuotta. Jos ei pidä yhteyttä ystäviinsä, onkin pian yksinäinen vanhus.  Niistähän luemme lehdistä.

Soppaliemen jäähtyessä oli hyvä tehdä kävely Annalan puutarhapalstoille syksyä ihailemaan.


perjantai 14. elokuuta 2015

Pidättekö Kekkosesta?

Kävin Tamminiemessä. Ehkä olen käynyt siellä aiemminkin. Tai sitten Kekkosen kodin yksityiskohdat on niin moneen otteeseen esitelty lehdissä, että kaikki näytti aika tutulta. Kuvassa Kekkosen työpöytä.



Olen ikäluokkaa, jolle presidenttinä oli Kekkonen liki 30 vuotta.  Kekkonen oli luonnonvoima, kuin räntäsade tai helle, jota vaan oli siedettävä. Lapsina me pelkäsimme kolmatta maailmansotaa. Berliinin muurin murtumisen jälkeen oli suvantovaihetta.  Kekkonen kävi Peurungassa kuntotestissä ja esiintyi kuvassa ilman paitaa.  Nyt on naapurimaassakin paidattomana esiintyvä presidentti. Mitenkähän Kekkonen olisi Putinin kanssa seurustellut.  Putin kun ei ole laulu- ja ryyppymiehiä.

1950-luvulla syntyneelle Tamminiemi on elämys. Rakennus on kaunis, sisustus on tyylitöntä, suorastaan mautonta.  Yksi hyvä Särestöniemi, yhtään muista tauluista en huolisi seinälleni.  Alakerran salissa valtava flyygeli, jota oppaan kertoman mukaan ei kukaan soittanut.  Sen hän oli saanut lahjaksi Itävallasta. Viehättävin paikka on ruokasalin ja keittiön välinen tarjoiluvälikkö.  1950-luvun keittiönkalusteet muistuttavat lapsuudesta: juuri tuollaisia vaarin verstaassa valmistettiin.

Tamminiemessä on kaikki Kekkosen aikakauden ökyilyrekvisiitta esillä, lisänä on runsaasti monenmuotoisia ja -kokoisia veistoksia. Varsinkin Neuvostoliitosta saadut lahjat ovat hyvin esillä. Kekkosen tyylitajuun sopiikin mainiosti näyttely Anne Pohtamon missiajan iltapuvuista.

Tuli vähän haikea olo.  Samanlaista, kun lapsena ymmärsi, että joulupukki ei ole totta. Jospa Kekkonen ei ollutkaan suurmies, opintielle ponnistellut lahjakas savupirtin poika, vaan ihan tavallinen vallanhimoinen nousukas?  Toki hyvällä menestyksellä. 

Suosittelen lämpimästi käyntiä Tamminiemessä. Siellä on hyvä käydä tunnesyrjä edellä, tekemään aikamatkaa lähihistoriaan. Mitä tunteita nousee pintaan? Ehkä voi päivittää myös ajatuksensa Mannerheimista. Vanhenemisen rikkautta on sekin, että tulee uusia näkökulmia vanhoihin asioihin.

Isoveli valvoo taas.  Kun laitan tähän tunnisteisiin Putin, parin vuorokauden sisään blogissa on kova lukijapiikki - Venäjältä.  Heippa vaan teillekin sinne Pietarin toimistoonne.  USA:n virasto, Google&k:nit on nopeampi, siellä NSA:n hakukone tekee tarkistuksensa ihan sekunneissa.


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Vanhusten vallankumous alkaa Kittilästä

Taas tanssitiin aamutunneille yöttömässä yössä. Yöjamit pääsivät alkuun vasta yhden maissa, me lähdimme jo nukkumaan.  Satakunta ikäihmistä jäi paikalle, vanhimmat 90-vuotiaita. Kittilän Ihmisten tanssiaiset on ennalta ehkäisevää terapiaa vanhuutta pelkääville. Vanhanakin voi iloisesti bilettää. Hammaslääkäriystäväni osallistuu hyväntekeväisyysgolfiin osittain siitä syystä, että extrabonuksena on jenkka Krigsholmin Maunon kanssa.  Mauno on 91 vuotta ja niin kysyttyä tanssiseuraa, että hänelle pitää melkein tehdä ennakkovarauksia.

Onko tanssi hyötyliikuntaa? Ainakin Mauno pysyy kunnossa, vaikka uhkaakin jäädä ensi vuonna eläkkeelle linja-autokuskin töistä.  K65-tansseissa oli runsaat 200 osallistujaa, jotka sitten yöpyivät Panorama-hotellissa yhdistyksen piikkiin.  Rahat saatiin valtaosin kokoon Levi Golfin järjestämällä hyväntekeväisyysgolfilla. Tänä vuonna kultaa sai kultakaivos Agnico-Eagle. Kakkosena LeviMarket ja kolmosena Kittilän K-supermarketin joukkue.  Edustava otos siitä, miten pienet ja isot yritykset tukevat paikkakuntansa ikäihmisten virkistäytymistä.

Ensimmäisissä tanssiaisissa viisi vuotta sitten musiikin organisoi pastori Jaakko Syynimaa perustamansa Herrasmiesorkesterin kanssa. Sittemmin hän muutti toiselle paikkakunnalle. Herrasmiesorkesterista moni on siirtynyt soittelemaan taivaallisempiin kokoonpanoihin. Tänä vuonna Jaakko oli taas mukana vierailevana tähtenä.  Niin komeasti lauloikin, että yllytimme ensi vuonna osallistumaan Seinäjoen tangomarkkinoille.  Mielestämme oli selvästi parempi kuin tämän vuoden kisaajat Seinäjoella. Palosaaren Jouni sanoi, että sitten tulee Kittilästä bussilasti Kittilän Ihmisiä finaaliin kannustamaan. Että tällaisia suunnitelmia nyt.

Ennen tansseja iltapäivällä Levi Summitin konferenssisalissa pidettiin ikäihmisten huippukokous. Olimmehan kirjaimellisesti tunturin huipulla. Jakauduttiin kyläkunnittain ryhmiin, tehtävänä oli valita kylien yhteyshenkilölle työpari ja etsiä ratkaisuja yksinäisimpien kontaktoimiseen ja mukaan ottamiseen.

Luin Helsingin Sanomista, että pääkaupungissa on alkanut vanhusten virkistysfirma, 50 €;n tuntimaksulla saa tilata kotiinsa virkistäjän, musisoimaan tai muuten seuraa pitämään.  Ihan hyvä ajatus.

Kittilän Ihmisillä on hienompia ajatuksia - ryhmissä oli oma-aloitteisesti ideoitu tapoja, joilla ikäihmiset voivat pitää huolta toisistaan.  Ryhmistä tuli ehdotuksia:
- äskettäin  leskeksi jäänyt ehdotti keskusteluryhmää yksinäisille.  Kädennostoäänestyksellä ilmoittautui monta kymmentä mukaantulosta kiinnostunutta
- kylien (tietämättömille, Kittilä yli 100 kilometriä pitkä kunta, jossa Levin matkailukeskuksen lisäksi on pieniä ja syrjäisiä kyliä) ryhmissä kehiteltiin ajatusta, että oman kylän ikäihmisten toimin vuoroteltaisiin niin, että esim. omaishoitaja saisi joskus muutaman tunnin vapaata ja pääsevät mukaan ohjelmapäivään.
- käytiin läpi kotiin jääneitä naapureita ja tehtiin suunnitelmaa, keitä kutsuttaisiin mukaan pikkujouluihin tai muuhun yhteiseen toimintaan

Kun viisaat vanhat ihmiset nousevat tunturin laelle ratkomaan asioita, syntyy tulosta. Saa ottaa oppia.  Nyt olisi Suomen Kuvalehdellä tuhannen taalan paikka tulla etsimään vanhustenhuollon mallia Kittilästä.  On siirryttävä nykyaikaan - Kittilässä alkoi vanhusten vallankumous - he osaavat  itse päättää, miten heitä virkistetään. Ja tekevät sen itse.  Tehdään kaikkea kivaa paitsi ei uskontoa ja politiikkaa. Niille on toiset foorumit.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Loistava säätila komeronsiivouukseen

Tänä kesänä on ollut juuri sopivat kelit. Aurinkoisina päivinä olen pelannut vähän golfia. Sateisina päivinä olen siivoillut komeroita. Komeroita siis pitää siivota nimenomaan kesällä. Noin 17 mapillista paperia lähti silppuriin. Identiteettivarkaiden pelossa kuuliaisesti pantiin silppuriin pankin tiliotteet, Kela-kuitit, yhtiöjärjestykset ja aikanaan tärkeitä sopimuksia.

Hävitin myös veroilmoituskopioita. Jätin joka vuodelta (vuodesta 1976 lähtien) vain yhden lippusen. Siitä näki, miten oli paljon velkaa ja vähän omaisuutta ja jossain vaiheessa ei enää ollutkaan niin paljon velkaa. Ei ollut startttirahaa, vaan yrittäjän tulevaisuudenuskoa, omavelkainen takaus ja selkänahka.  Veromapista löytyi myös kolme verottajalle tehtyä oikaisupyyntöä.  Umpirehellinen puoliso Potkulautamies oli kolmena eri vuonna huomannut jotain tuloa, mikä verottajalta oli jäänyt huomaamatta ja tarjoutui itse maksamaan lisää veroa. Joillekin muille kelpaa päänalukseksi huonompikin omatunto. 

Silppuriin meni sekin kirjeenvaihto.  Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää jälkipolville todisteeksi, miten rehellisen miehen lapsia ovat. No, mappiurakka alkaa olla loppusuoralla.  Olen siirtynyt arkiston kotoisampaan osaan. Kuinka vuodet hujahtavatkaan ohi. Omatekoisia äitienpäiväkortteja ja kohta onkin tohtorinväitösseremonian käsiohjelma. Rakkaita iloisia muistoja. Komeroista löytyi luurankojen sijaan paljon iloa.  Sateisella säällä sopiikin kaivaa iloisia muistoja komeroista. On siis ollut oikein onnistunut kesä.


Mutta kaikenlaista on käynyt tarpeettomaksi, mapit, cd-levyt, piirtoheitinkalvojakin olisi pari laatikollista, eipä nitojaakaan enää tarvitse.  Nyt riittää ohut mappi moneksi vuodeksi. Eli vaikka tekniikkaan aina välillä hermostuu, on siitä apua moneen tylsään juttuun.

Monessa muutossa on mennyt paljon hukkaan, koulutodistuksiakaan ei ole jäljellä kuin ylioppilastodistus. Yksi pieni peltirasia oli löytynyt vintiltä sahanpurujen välistä.  Siinä oli nippu kirjeitä ja teini-ikäisen aarteita: Yyterin lippu Rolling Stonesin konserttiin vuodelta 1966.  Menihän se Beatlesin puutteessa.


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Siivottaisiinko ajatuksia?

Minullahan ei ole oikeastaan mitään huolia.  Päiväkirjaa olen pitänyt harvakseltaan, äskettäin selailin merkintöjäni.  Olen kirjoittanut vain silloin, kun olen ollut alavireisenä.  Vuosikymmenestä riippumatta suurin ahdistuksen aihe on siivoamattomat - ja liian täydet komerot.

Sama tilanne taas. Armas puolisoni siivoili golf-bäginsä.  Löytyi 9 purkkia hyttyskarkoitetta.  Niinhän usein käy, jos näyttää olevan sääskiä, ostaa ohvia.  Eikä muista katsoa bägistä, olisiko ohvia jo bägissä. Samalla tavoin kertyy tavaraa.

Kellaria siivotessa löytyi ainakin 20 paria hiihtohanskoja, hiihtosukkia, villasukkia, villatumppuja, kaulahuiveja, fleecet vaikka pataljoonalle...  Tarpeettomia golfmailoja noin 50 kappaletta. Titaanivartiset kupari-Pingit, puumailoja kaikilla mahdollisilla lofteilla.  Eli mitä tehdä käyttökelpoisella tavaralla, jota ei itse tarvitse.

Pitäisikö palkata professional organiser, ammattijärjestäjä, joka panisi tarpeettomat tavarat roskiin?  Sehän vasta kalliiksi tulisikin. Olen aina pitänyt itseäni niin toimeliaana ja aikaansaavana, silti kaappien tyhjennyksen edessä aina lamaannun. Ehkä tämä on vanhenemisen surutyötä. Ei niinkään tavarasta luopumisen tuskaa, vaan tietoisuus siitä, että nämä kaapit on siivottava ennen kuin minusta aika jättää. Muuten se jää lasteni huoleksi.  Viime kesänä sain järjesteltyä valokuvat.  Siinä se kesä menikin.

Minulla on myös muistoja.  Kuivunut hääkimppu, joka on tainnut varista tunnistamattomaksi. Lasten tekemiä äitienpäiväkortteja... Pitänee järjestää muistonsakin.  Seuraavaksi on kai järjestettävä ajatukset, tuuletettava oikein kunnolla. Varmaan olisi paljon mukamas hyviä ajatuksia, joista on aika luopua.  Ja vieläkö ehtisi ajatella jotain uusia asioita?


keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Muumivammaisen mummin onneton päivä mutta hilla kukkii

Olen muumivammainen mummi. Muistan kyllä, kuinka Muumi-kirja tuli Parkanon kirjaston lastenhyllyyn ehkä joskus 1960-luvun lopulla.  Lastenkirjoja oli yhteensä ehkä noin 5 hyllymetriä, Topeliusta, Anni Swania, Andersenin sadut ja suunnilleen siinä se oli.  Kaikki luettiin, moneen krtaan. Voi miten rakastinkaan ensimmäistä Tiina-kirjaa!  Jostain syystä Muumit tuntuivat niin depressiivisiltä, melankolisilta, etten halunnut enää toista Muumi-kirjaa lukenut. Niinpä huonomuumisuus sitten periytyi.  Muumitus epäonnistui.  Lapsille luin Aku Ankka-kirjoja ja etenkin Richard Scarrya. Mato Matalan onneton päivä oli lempparitarina Scarrylta.

 Minä luulen, että Muumeista tulee jokin universaali, oseaaninen syyllisyydentunto.  Miksi pitää tuntea mummomuumisyyllisyyttä?  Olenko jättänyt omat lapseni paitsi jostain merkittävästä suomalaiskulttuurin osasta. 

Viime viikolla oli oikein onneton päivä. Satu Salosen onneton päivä, josta voisi piirtää sarjakuvan. Onhan niitä päiviä, jolloin mikään, ei yhtään mikään onnistu.  Ja kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen menee pieleen.   Ja kun kaikki oli mennyt pieleen, puolelta yöltä katsoin ikkunasta ulos.  Keskiyön aurinko paistoi tunturiin ja taas oli kaikki hyvin.

Luin vanhoja päiväkirjoja. Minua näköjään on aina riivannut siivoamattomien kaappien ahdistussyndrooma.  Johtunee siitä, ettei elämässä suurempia ahdistuksen aiheita olekaan.  Tai että projisoin kaappiahdistukseen jotain muuta, mitä en uskalla ääneen itselleni ajatella.  Tai että kaappeja siivotessa tulee vastaan luurankoja.  Tänä kesänä on riittänyt loistavia kaapinsiivouskelejä. Joka sadekelillä on hopeareunus.

Huonoista keleistä huolimatta Levin golfkenttä on hyvässä kunnossa.  Samoin golfswingini. Kun käsi on kipeä pitää swingin olla kepeä.  Tässäpä hyvä sääntö.  Hillat kukkivat kentän laidalla runsaasti. Olisikohan hyvä hillavuosi tulossa?

Kuva on huijausta.  Se on viime vuodelta.  Siinä hillat jo ovat kypsymässä.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kekkonen, Koivisto ja bhutanilaisdiplomatia

Bhutanin matkamme hauskin paikka oli Gangtey Palace. Se on edelleen saman suvun hallinnassa, entinen palatsi, joka on hienovaisesti muutettu hotelliksi.  Kodikas tunnelma on säilynyt. Palatsin temppelissä järjestettiin monivaiheinen ja värikäs hääseremonia. Iltapäivällä ohjelmassa oli kansantanssiesityksiä. Ikimuistoinen tapahtuma.

Tällä kertaa meillä oli ilo tutustua palatsin rakastettavaan ja huumorintajuiseen omistajapariskuntaan. Madame on intohimoinen puutarhuri ja palatsin puutarha onkin maan hienoin.  Hän on onnistunut yhdistämään brittipuutarhataiteen Bhutanin omaan kulttuuriin silmiähivelevän kauniiksi taideteokseksi.

Isäntä (neljännen kuninkaan serkku) Togye Sonam Dorji kertoi, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä kannattaa opiskella.  Hän oli opiskellut ranskaa.  Kun Bhutan perusti suurlähetystön Genevaan, Dorji valittiin tehtävään. Vaatimattomasti hän selitti, ettei ollut muita ranskankielentaitoisia käsillä. Genevessä hän oli myös ensimmäinen Bhutanin suurlähettiläs Suomeen.

Mauno Koivistolla on hänen mielestään maailman suurin käsi, niinpä kädenpuristus jäi elävästi mieleen.  Bhutanin ulkoministeriössä on opiskeltu tarkkaan Kekkosta ja hän tiesi Kekkosesta valtavan paljon.  Aluksi vähän ihmettelin, mutta onhan se selvää: voi ottaa oppia siitä, miten pärjätään suurten maiden pikkuruisena naapurina. Kekkosta arvostetaan Bhutanissa, tuota ei olisi heti tullut ajatelleeksi.

Sekä Bhutanissa että Intiassa ällistytti nuorten miesten vauvainnostus.  Tietenkin Eleonor (8 kk) on tyrmäävä hymyillessään leveästi kaikilla kolmella hampaallaan ja innokkasti läpsäyttää ylävitosen  kaikkien halukkaiden kanssa.  Ihmiset ottivat satoja valokuvia Ellan kanssa, ravintoloissa, lentokentällä, passijonossa...   Suomessa olemme tottuneet, että vanhat tädit innostuvat vauvoista, mutta että myös parikymppiset nuoret miehet olivat aivan lumoutuneita vauvan hymystä.  Ellan kanssa oli kiva kulkea Intian tunnetusti tylyn ja ja byrokraattisen passitarkastuksen läpi.  Passintarkastajat viereisiltäkin luukuilta hylkäsivät jononsa ja tulivat Ellaa ihailemaan.  Erikoinen, mutta hauska kokemus.  Kännykkä oli vielä lennon jälkeen sammuksissa, etten ehtinyt itsee ottamaan kuvaa!

Matkaan osui - kuinkas muuten sairastelua,  mutta siitä kerron toisessa blogissani..










sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Bhutaniin ja Intiaan Juhannuksen viettoon

Asvaltti sulaa Delhissä, on niin kuuma.  Toivottavasti Finnair voi sinne ensi viikolla laskeutua uppoamatta kentän pintaan. Monsuunisateita pitäisi olla tulossa.  Viimeksi laskeutuminen ukkosmyrkyllä onnistui vasta kolmannella yrityksellä.  Sitä ennen tehtiin vaappuvassa myrskytuulessa kaksi äkäistä ylösvetoa vain muutaman metrin korkeudelta.

Minua, aikanaan vaikeasti lentopelkoista, ei silti pelottanut.  Miksi?  Matkustamohenkilökunta, etenkin ne kaksi intialaista, käyttäytyivät aika hermostuneesti. Kapteeni sanoi ylösvedon aikana, ukkosmyrskyn takia teimme ylösvedon ja yritämme uudestaan paremmassa tuuloraossa.  Vähän niin kuin mäkihyppykisoissa, kenellä on paras tuulirako.

Lentopelko olikin viheliäistä aikaa. Matkustin silloin niin paljon työssä. Aina kun oli uusi matka varattuna, yöunet heikkenivät.  Nousuja pelkäsin hullun lailla, olin kauhusta jäykkänä, vasta kun matkalentokorkeus oli saavutettu, osasin hiukan rentoutua. Joku hyvä puoli sairastumisessa oli, lentopelko tuli hoidetuksi siinä sivussa ihan huomaamatta.  Sitten vaan eräänä kauniina päivänä istuin koneessa Lontoon-lennolla, luin lehteä kaikessa rauhassa koneen noustessa ilmaan ja ihan ihmettelin, mikä tässä on, kun en ollut hoksannut ollenkaan pelätä.

Olen lentänyt huonossa säässä joskus ennenkin. Pelko hälvenee, kun perämies tai kapteeni (ihan sama kumpi) jo etukäteen kertoo, että on turbulenssia odotettavissa.  Sitten ei hermostuta yllättävä turvavyöt-merkkivalo.  Lentopelon syynä (ymmärtääkseni) on tieto elämän hallitsemattomuudesta, antaudut koneen vietäväksi täysin lentäjän ammattitaidon ja lentoyhtiön huoltohenkilöstön ammattitaidon varassa.

Laskeutuessa Delhiin myrskyssä olin kyllä iloinen, että lensin Finskillä.  Kaikista motkotuksista huolimatta uskon lentäjien ammattitaitoon ja koneiden huoltoon.  Vaikka Antti Rinteen ansiosta huoltotoiminta on muutama vuosi sitten ulkoistettiin Sveitsiin, Suomessa työ oli liian kallista ja lentokonemekaanikot jäivät työtä vaille. Eivätköhän ne kelloseppämaassa osaa.

Seuraava vaihe Delhistä Paroon on vielä haastavampaa.  Sinne saavat lentää vain bhutanilaiset pilotit. Kenttä on lyhyt ja ahtaassa laaksosssa.  Autopilotti on kytkettävä pois, sillä se ei päästäisi konetta niin lähelle vuorten seinämää. Ja laskeuduttua, viuuh, äkkikäännös - kenttä on niin lyhyt, että pitää mutkitella kovassa vauhdissa.

Bhutan sijaitsee siinä ihan Nepalin naapurissa, järistykset ovat sielläkin tuntuneet, mutta niistä ei ole aiheutunut vakavia vaurioita.

Pakkaamisen aloitankin lääkekaapista, immunoglobuliini lienee aiheuttanut näin vanhaan ihmiseen jälkijärityksiä, joita tässä yritän kotikonstein paikkailla.  Näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun vanhaksi elää.

Paroon saavuttuamme suunnitelmissa on korkeaan ilmanalaan totuttelua ja matkarasituksesta toipumista uskomattoman ylellisessä Amancora kylpylän hemmotteluhoidossa.  Aluksi asetumme asumaan vanhaan tuttuun Gangtey Palaceen.  
Siellä sitten juhlitaan bhutanilaisia häitä pitkän kaavan mukaan.

Niinpä en taida ehtiä bloggailemaan ja toivotan hyvään Juhannusta.  Juhannuksen vietämme Delhin  The Imperialissa.  Siellä voi tehdä  aikamatkan Britti-Imperiumin suurvalta-aikoihin.  Vielä puoli vuotta sitten ajattelin, että tällä kertaa käyn myös Taj Mahalissa, mutta säiden haltija sai toisiin ajatuksiin.

Niin, näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun tarpeeksi vanhaksi elää.  Jatkan sitten kotiuduttani Kittilästä.  Hyvää kesää.







lauantai 23. toukokuuta 2015

Aina mun pitää tykätä

Eilen oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Oitis säntäsin katsomaan, mitä lähimetsän kieloille kuuluu. Vielä ei kesä ehtinyt. Tuomi sentään kukki.  Oli hyvä mieli vastoinkäymisten täyttämien viikkojen jälkeen. Luento Meilahdessa meni ihan hyvin.  Olin jännittänyt, paljon enemmän kuin televisioesiintymistä tai muita isoja juttuja.  Tämähän oli vain pienehkö tilaisuus jo valmiiksi aiheesta kiinnostuneelle kuulijakunnalle.  Aina aurinkoisen ystävällisen ylilääkärin vetämänä. Vuorovaikutuksesta kun on hyvä puhua kasvotusten eikä PowerPointin kautta.

Tuli aivan ystävällismielistä palautetta, pyydettiin uudestaankin.  Ehdotettiin, että sama luento tarvittaisiin aloittaville lääketieteen opiskelijoille, ennen kuin ehtivät rutinoitua huonoihin käytäntöihin. Suomalaiseen huonoon itsetuntoon tietysti kuuluu, että ehkä ne nyt vaan olivat niin kohteliaita. Tällaiselle vammaiseksi luokitetulle potilaalle, jopa tutkitusti tyhmälle ei saa sanoa muuta kuin että ihan kiva.

Menimme Potkulautamiehen kanssa konserttiin ratikalla. Edessämme istui kaksi nuorta miestä ja keskusteli printterin valinnasta.  Aivan ratikan takaosassa kaksi rouvaa suunnitteli ostoslistaansa. Miten nuo suomenruotsalaiset osaavatkin aina puhua niin selkeästi.  Huonokuuloisten on hyvä olla, jos puhuttaan suomenruotsalaisittain eikä mumista.

Musiikkitalossa oli RSO:n kapellimestarina Hannu Lintu. Yleisö ja orkesteri olivat paikoillaan ja ovet suljettuna kello 19. Täysi hiljaisuus vallitsi - 19.06 kapellimestari tuli sisään. Yleisö taputti innokkaasti.  Me Potkulautamiehen kanssa emme osanneet taputtaa. Lieneekö diivailua vai silkkaa vatulointia, ettei osaa tulla ajoissa töihin? Mutta tykätä olisi pitänyt.   

Ohjelmistossa oli Aulis Sallista Lassi Nummen teksteihin. Kuolemaa, sotaa, vihaa, kauhua, kadotusta. "Yhäkö janoat verinen tanner, kyltymätön tuskien merta, ihmisverta?" Johanna Rusanen-Kartano, Ville Rusanen, kuoro ja sinfoniaorkesteri.   Kyllähän sitä kuunteli, kauniisti lauloivat. Jos ei olisi samalla lukenut käsiohjelmasta  maailmanlopun sanomaa.  Lopuksi niin runoilija kuin säveltäjä tulivat lavalle.  Me Potkulautamiehen kanssa tuumattiin, että eiköhän tämä nyt ole taputeltu.  Mutta eikö mitä!  Sitten noustiin seisomaan.  Emmekä kehdanneet istua.  Ja tuntui niin vilpilliseltä kun en ollut ymmärtänyt koko teoksesta yhtään mitään. Enkä tykännyt yhtään, mutta olihan pakko tykätä kun ei kehdannut olla tykkäämättä.

Pentti Kurikan nimipäivistäkin oli pakko tykätä.  En ymmärrä punkia enkä biisiä, mutta piti tykätä tai oli suvaitsematon.  Tuossahan on ihan vieressä kehitysvammaisten asuntola Käpytikka enkä ole yhtään nimby ja sanon ystävällisesti päivää ja he tuntuvat oikein mukavilta.

Olen ymmärtänyt, että Parkinsonin taudin alkuvaiheessa muistaakseni dopamiinilääkitys saa niin miehet kuin naisetkin käyttäytymään peittelemättömän seksuaalisväritteisesti. Entäpä jos Toimi Kankaanniemi olisikin sairas eikä vain tyhmä?  Olisimmeko sitten suvaitsevaisia ja toivoisimme, että lääkkeen sivuvaikutukset saadaan hallintaan.

Nyt  kun uusin aivotutkimus entistä paremmin huomaa aivojen ja mielen rajapinnan rosoisuuden, pitääkö meidän ajatella kaikki tykkäämisemme uusiksi. Suvaitsevaisuuden ja tykkäämisen rajapinta hämärtyy, puhuuko kukaan enää totta? No, ehkä se Meilahden luento meni ihan kivasti.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tarpeeksi hyvä äiti

Äitienpäivän sankariäitihehkutus joka tuutista äitienpäivän aikaan ihan jo ahdistaa.  Mitä tässä äitejä kiittelemään.  Miksei ole lasten päivää, lapsiparat joutuvat sietämään niin hyviä kuin huonompiakin  äitejä.  Äitienpäivän aikaan pitäisi julkaista tarinoita sankarilapsista, jotka ovat elämässä selviytyneet huonoista äideistään huolimatta.

Äitienpäivänä en halua olla päivän sankari.  Olen kiitollinen rakkaista lapsistani. Asetelman siis pitäisi olla toisin päin.  Äitien päivänä äitien on hyvä kiittää lapsiaan siitä, että he ovat jaksaneet rakastaa äitejään. Kaikki äidit eivät ole mitalistiäitejä - useimmat kuitenkin juuri niin hyviä kuin ovat osanneet.

Kiitos viisaat ja urheat tyttäreni. Äitienpäivä on sittenkin arvokas merkkipäivä. Tänään, jos koskaan äitien on hyvä olla kiitollinen lapsilleen.

Annamari kirjoitti 8-vuotiaana kouluaineen.
 Meidän äiti
"Meidän äiti golfailee ja kirkkoilee ja joskus kun hän on hyvällä tuulella hän tekee meille pannukakun."

Ei siis mitään moitteita. Ja joskus olin hyvälläkin tuulella ja tein pannukakun.  Eikös ole ihanaa, että silti äitinä kelpaa vähän huonompikin.  Good enough

Nyt alkaa päivittäiset kielotilanteen tarkistuskäynnit. 

lauantai 2. toukokuuta 2015

My way - elämä kantaa

Vappuaattona kävelin pitkospuita pitkin Lammassaaren suuntaan.  Kuuntelin radiota kuulokkeilla. Saa sanoista paremmin selvää. Frank Sinatran My Way oli vain slovari, hidas ennen viimeistä valssia.  En ollut sitä oikeastaan kuunnellut.  Jo alussa on before the final curtain. Nyt laulu on suosittu muistotilaisuuksissa, jopa kirkossa sitä esitetään. Onhan se komeaa, oman tiensä kulkija, rohkea, itsenäinen, vahva. Ei katumusta, ehkä ihan vähän. Mitäpä muista.

My wayta kuunnellessani muistin, että minua on usein sanottu rohkeaksi.  Tarkemmin kuultuna huomaa (You Tubesta voi katsoa laulun tekstien kanssa), että se on hyvin itsekkään ihmisen laulu. Siinä ei ajatella, miten  my way  on vaikuttanut lähimpiin. En koskaan valinnut tietäni niin, että se olisi ollut oma päätökseni.  Töissä olin aina "company girl" ja lauloin kaikki firman laulut leipääni syödessä.

Joskus tein toki hyvää muillekin. Kirjatkin kirjoitin sen vuoksi, että tunsin muiden ihmisten niitä tarvitsevan.  En ollenkaan itselleni rahaa tai mainetta hankkiakseni.  Kukaan ei ollut yllättyneempi kuin minä Tieto-Finlandia ehdokkuudesta. Että semmoinen sulka hattuun.

Melkein sain toisenkin sulan.  Kutsuttiin Meilahden tornisairaalaan avajaisseremonioihin esittämään potilaan tervehdys sairaalalle.  Juhlat siirtyivätkin kesäkuulle ja minähän olen silloin Bhutanissa.  Puhujakutsu oli melkein kuin "establishmentin" tunnustus kirjoilleni hoitosuhteesta.

Takaisin Frank Sinatraan ja retrospektioon. Kannattaa kokeilla, You Tubesta soimaan, ehkä ihan tekstitettynä että voi paneutua sanoitukseen (sanoittaja on muuten Paul Anka).  Siinä voi katsella elämäänsä taaksepäin vaikkei vielä viimeinen esirippu olisikaan juuri nyt käsillä. Mikähän on minun tieni ja tarkoitukseni? Varmaan joskus lavean tien laitaa mutta myös kinttupolkua rämpien. Merenlahden pitkospuut muistuttivat. Elämä kantaa.

Vielä  on edessä yksi missio.  Keräilen voimia.  Tehtävä liittyy terveyspolitiikkaan. Etteivät nyt mene sotessa sotkemaan ihan kaikkea. Hiukan pitää neuvoa.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Oliko Kittilägate kulttuurikuplan poksahdus?

Kipaisin kävelylle kadun yli Kumpulan puolelle. Punaviherkuplan ytimeen. Olen tosi iloinen Pirkko Saision ja Krista Kososen persukommenteista.  Kyllä he aitoja älykköjä ovat.  Koskaan aiemmin ei oltu osattu pukea sanoiksi eriarvoistumisen ydintä.  Tuloerojen lisäksi tulee mieleen ajatteluerot. Tarvitsemme kaupunkeja rahoittamaan valtionapuina maaseudulle niin tienpitoa kuin terveyspalveluja. Kosonen lausuntoaan pehmenteli tarkoittaneensa vain, ettei tunne yhtään perussuomalaisia äänestänyttä.

Kulttuuriälyköt osaavat tissutella viiniään sillä tavoin somasti, ettei televisiokameraan päihtymys etene.  Paitsi mitä Arhinmäen nukahdus MM-jääkiekossa, mutta sehän on sellaista tervehenkistä kulttuurikänniä, toisin kuin Hakkarainen pullon suusta juomassa. Myös Silvia Modig oli aika paiskeessa vaali-iltana, että osataan sitä täälläkin.

Minulla on Kittilässä myös persuystävä.  Pidän häntä suuressa arvossa. Hän tekee uskomattoman paljon vapaaehtoistyötä vanhusten ja muidenkin apua tarvitsevien avuksi.  Eikä ole edes ehdolla missään vaaleissa. Tänään hän aloitti facebook-päivityksensä:"Ja tästä se mökkiaamu alkoi....susi jölkötteli äsken tuosta ikkunan alta 50 m :n päästä....ilmeisesti yöllä koira jo haukkui sitä."  Ei näy susia Kumpulassa punaviherpihoissa, korkeintaan citykani.

Täällä Helsingissä pääsen bussilla tai ratikalla kivasti Musiikkitaloon perjantaisarjan kausikortillani Radion sinfoniaorkesteria kuulemaan. Kittilän syrjäkylille ei bussit kulje. Mutta eipä ole sinfoniakonserttejakaan.  Sen sijaan syrjäkylillä osataan soittaa. Persut ja kepulaiset tekevät ite-taidetta, soittavat, laulavat, lausuvat ja näyttelevät.  Täällä etelässä nautimme laitospunaviherkorkeakulttuuria verovaroin subventoituna. Syrjäseuduilla harrastetaan kulttuuria - innolla ja ilolla.

Sipilällä onkin tuloerojen ja kestävyysvajeen lisäksi tasapainotehtävä: kaupungeista pitää riittää punavihreää ja porvarirahaa tienpitoon, siltarumpuihin ja muuttotappiokuntiin jääneiden vanhusten hoivaan.  Ennen Kososen ja Saision ulostuloa en olisi ymmärtänytkään, miten iso kuilu meillä onkaan.  Persuilta ja kepulaisilta tarvitaan puolestaan ymmärrystä kaupunkien laitoskulttuurin kustannuksiin.

Oikeastaan kai puheet Lex Kittilästä onkin pohjimmiltaan tätä samaa kuplaa:  puna- tai sinivihreä korkokengistä ja samppanjasta tykkäävä kunnanjohtaja ei edes hyvin koulutettuna ja kielitaitoisena ihmisenä oppinut puhumaan samaa kieltä persujen ja kepulaisten kanssa.  Kulttuurieroja on niin monessa paikassa.

Tyttäreni Bhutanissa oli eilen herännyt maan tärinään, Nepalin järistys tuntui siellä asti.  Runsaan kuukauden päästä mekin matkustamme sinne. Sairasteluhavaintojani voi siis lukea toisesta blogistani josta onki tullut suositumpi kuin minä itse...
Kuvassa punaviherkuplaa parhaimmillaan.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

En halua äijäfeminismiä enkä pekonipastaa

Kävimme 1/2-vuotispäivillä Pariisissa.  Olettehan lukeneet ihmeellisistä ranskalaisvauvoista, jotka nukkuvat yönsä aamuun asti.  Joille luetaan iltasatu ja jotka sitten jäävät itsekseen jokeltelemaan kunnes nukahtavat.

Perheellämme on traditio lounastaa La Truffieressa .  Viiden ruokalajin lounas 40 euroa ja vakuutan, joka sentin väärti.  Illalla on sitten kalliimpaa. Kuvassa pääsiäissesongin alkuruoka, marinoitua parsaa, (en muista minkä merkkistä kalaa) ja yhtä jos toistakin.  Ranskalaiskokkauksessa on nyt muotia vaahdot ja emulsiot. Ja kyllähän he osaavat. Fyysikkolapseni muuten tutkii, voisiko betonia vaahdottaa.  Olisi kevyempää ja lämpöeristeet tulisivat kaupan päälle.  No, ravintoloissa ainakin onnistuvat vaahdoissaan mainiosti. 

Lapsenlapsi oli mukana jo kolmatta kertaa.  Hyvässä ravintolassa otetaan vauvat vastaan oikein lämpimästi. Eleonor tarkkaili aktiivisesti ympäristöään tai leluaan, hymyili ja vähän jokelteli.  Ei itkua eikä kitinää.  Kaikki saivat syödä ihan rauhassa.

Pariisissa tyttövauvoilla on mekot.  Niinhän me suomalaismummut aina kuolaamme lastenvaatekaupoissa Etelä-Euroopassa.  Kun on niin ihania vaatteita. Ja ne kauniit vaatteet ovat laadukkaita ja paljon halvempia kuin Suomessa myytävät harmaanruskeanvihreät sukupolvineutraalit äitiyspakkaustrikoot. Olisiko tämä sitä Rinteen äijäfeminismiä vauvasta vaariin? Vanhusten sairaalatrikoothan ovat yhtä virttyneitä ja rumia.

Kävimme hakemassa Eleonoran perhepäivähoidosta. Tilastotieteilijät pystyisivät varmaan laskemaan, mikä on todennäköisyys, että perhepäivähoitajan kolmesta hoidettavasta kahden äiti on fysiikan tohtori. Hauska yhteensattuma kuitenkin. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että lasten tarhaamisen sijasta perhepäivähoito pitäisi palauttaa kunniaan.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Loin 200 000 työpaikkaa ja tosi-tv formaatin vientimarkkinoille

Kun kolmen tunnin yöunen jälkeen aamuyöstä heräilee kipuun, on vaikea keksiä iloista ajateltavaa.  Inkeri-äitini pääsi sairaalasta kotiin torstaina, mikä on hyvä asia.  Torstai-iltana kotihoito ei tuonut lääkkeitä ja perjantaiaamuna kello oli 10 eikä kotihoidosta tietoakaan.

Se on tämä ihmeellinen hoitoketju.  Niin televisiossa kuin lehdissäkin on juttuja siitä, tapauksista, joissa kotihoidolle ei kulje tieto. Pikkuveli on Roomassa, isoveli Amerikassa ja minä Helsingissä. Sattumalta  minäkin olin kuluneella viikolla sairaalassa kolmena päivänä. Onneksi sentään saatiin järjestymään, että joku tuttu käy katsomassa miten pärjätään.

On ihanaa, kun demarit kertovat luovansa 200 000 työpaikkaa.  Me aikanaan firmassa työllistettiin toista sataa ihmistä.  Mutta työpaikkoja ei kuulkaas luoda. Ensin tehdään bisnestä, hankitaan asiakkaita, asiakkaat maksavat rahaa, ja sillä rahalla maksetaan palkat ja sosiaalikulut.  Työpaikat ovat seuraus sellaisesta työstä, jolle löytyy maksaja.

Mistä löytyy töitä, joille olisi maksajia.  Nyt on taas kevät ja aurinko paistaa. On paljon pesemättömiä ikkunoita niin Arabianrannassa kuin Kruununhaassa. On paljon yksinäisiä vanhuksia, joilla on kotonaan töitä, joiden tekijöille olisi niin maksukykyä kuin maksuhalua. Kun puhutaan vanhuksen yksinäisyydestä, ei siihen jutteluun, ulkoiluttamiseen ja seurusteluun tarvita erityistä koulutusta. Eikä velkaantuvalla hyvinvointiyhteiskunnalla ole enää varaa. 

Kohtuullista eläkettä saava ikäihminen maksaisi mielellään  15-20 euroa tunnilta jollekin luotettavalle ihmiselle, joka tekisi 2-10  tuntia viikossa avustavia tehtäviä.  Työpaikan luomisen demarien johdolla ay-liike on tehnyt niin vaikeaksi, että yksityisen ihmisen on käytännössä mahdotonta palkata tarpeen mukaan tuntiavukseen joku työtön. Kotipalvelufirmat laskuttavat 40-50 euroa tunnilta, ja niihin taksoihin pitää jo olla hyvin varakas, jos apua tarvitsisi vaikkapa 10 tuntia viikossa, tästä tulisi jo 2000 euroa kuussa.  Tuntihinta on kova, sillä siihen on sisällytettävä matkoihin kuluva aika.  Nykyaikaisilla paikantamisjärjestelmillä voi ainakin kaupungeissa löytää työt ja tekijät vaikka samasta korttelista.

Nyt kiireesti toimeentuloloukkuja purkamaan!  Työnvälitys voisi ihan oikeasti ryhtyä välittämään töitä ja etsiä vanhuksille ja muille vaivaisille avustajia.  Onhan se ihan hassua, että vammaisille etsitään avustajia työnvälityksen kautta ja kunta hoitaa palkanmaksun.  Vanhuksille kotipalvelu piipahtaa tuomassa lääkkeet ja tarvittaessa vie roskapussin

Entistä enemmän tietokoneistuvassa maailmassa on tarvetta myös "sihteeripalvelulle".  Ei siis nimitetä työntekijöitä piioiksi tai apulaisiksi, vaan personal trainer, private secretary, taloudenhoitaja, it-tuki... On vaan kiireesti luotava järjestelmä, jossa kotityötä tarjoavalle ihmisille etsitään työnvälityksestä luotettava henkilö.  Työnvälitys hoitaa teknisen palkanmaksun, eläkkeet, sotut ja muun järjettömän byrokratian.

Ne 200 000 työpaikkaa on jo olemassa, niille vaan pitää löytää tekijät. Mutta vika lienee siinä, että tällaiset työt eivät kelpaa työhakijoille.  Ja siinäpä sitten on tulevalle hallitukselle pohdittavaa.  Ripeästi vaan luomaan kivoja työpaikkoja, jotka kelpaavat.

Antti Rinne ehdotti Iltalehdessä pitkäaikaistyöttömille risusavottaa ja vanhusten ulkoiluttamista. Palkan maksaisi kunta, järjestö tai yritys.  Kuitenkin ikkunanpesua, ulkoiluttamista, tietokonetukea, kellarin siivousta ja muuta yksityisen ihmisen kotonaan tarvitsemaa työtä on paljon enemmän.

Joskus muinaisina aikoina otettiin yhteyttä työnvälitykseen, kun haluttiin ihminen töihin. Silloin oli jopa kotiapulaisia. Niitäkin työnvälityksestä sai.  Mitäpäs jos työnvälitys oikeasti alkaisi välittää töitä ja hoitaisi myös ylipääsemättömän monimutkaisen työnantajabyrokratian mummojen puolesta. 

Mikä siinä on, että vanhuksen kotiapu on hyvää ja arvokasta vain kun se tehdään kunnan toimesta veronmaksajan kustannuksella.  Jos joku ihminen olisi valmis työstä maksamaan ihan itse, maksamaan siitä työnantajamaksut, eikö se olisi hyvinvointiyhteiskunnallemme paljon parempi asia?

Tällaisia työpaikkoja loin viime yönä.  Ei mitään 0-sopimuksia, mutta pikkusopimuksia kyllä syntyisi, jos olisi poliittista tahtoa. Eikös olekin mielenkiintoista, että puhutaan kestävyysvajeesta, vanhusten yksinäisyydestä, kunnan kotihoidosta, mutta ei ole edes hypoteesina otettu esiin mahdollisuutta, että ihmiset voisivat palkata jonkun töihin itselleen tai ikääntyneelle sukulaisilleen.  Piikakulttuuri on niin poliittisesti epäkorrektia.

"Pitkäaikaistyötön risusavotassa" olisi loistava tosi-tv-formaatti.  Siitä syntyisi vientituote!

P.S. Toisessa blogissani http://sairaanhyvapotilas.blogspot.fi/  kerron, mistä säästötalkoot vosi aloittaa terveydenhuollossa.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Now I am 64 - vielä ei olla hautuumaalla

Täytin eilen 64.  Kun John Lennon riimitteli When I am 64 hän ei arvannut, että sitä ennen New Yorkissa joku hullu ampuisi hänet kotiovelleen.  Sunnuntaina Inkeri-äiti (92 v.) totesi syntymäpäivästäni, että "se oli oikeastaan aika mukava ikä".
Niinpä. Totta on, ei ole enää tarvetta osata ja päteä. Tietenkään en osaa verrata itseäni terveiden ikätovereideni elämänmenoon.  Enhän ole kulkenut päivää heidän mokkasiineissaan.  Toki John Lennoniin verratessa on se hyvä puoli, että olen hengissä.  Toisaalta minua ei taida kukaan muistaa puoli vuosisataa myöhemmin. Beatlesin huippukaudesta alkaa tosiaan olla puoli vuosisataa.  Kun on 64, voi tosiaan puhua tyynesti puolen vuosisadan takaisista jutuista.

Sanotaan, että kun tässä iässä aamulla kolottaa jostain, tietää herätessään olevansa hengissä. Se on ikään kuin vekkulisti sanottu. Kukaan ei ole kertonut, mistä pitää iloita kun monta kertaa yössä herää kipuihin.

Tänäänkin Facebookissa HelsinkiMissio muistuttaa mainoksessaan, että Suomessa on yli 300 000 yksinäistä yli 70-vuotiasta.  Minulla on siis vielä kuusi vuotta ennen kuin yksinäisyydestä tulisi ongelma.

Pari viikkoa sitten olin Lääkäriliitossa cocktail-tilaisuudessa.  Suunnilleen yhtä aikaa kanssani tuli sisään charmikas vanha herra.  Siinä sitten katselimme ympärillemme, olisiko ketään tuttuja.  Hän totesi, "eipä näy kollegoita. Mutta nehän taitaakin kaikki olla jo hautuumaalla." Kertoi olevansa 94-vuotias.  Hän ei odottanut, että kunnan työntekijä kävisi tuntipalkalla hänen kotonaan seurustelemassa.

Maanantain M.O.T. -ohjelman jälkeen iltapäivälehdet pursuavat hylättyjä vanhuksia.  Omaiset suorastaan kilpailevat siitä, kenen sukulainen on kaikkein sairaimpana kotona. Huomasittehan M.O.T. -ohjelman alussa, että haastattelussa pappa kertoi kaiken olevan hyvin ja asuvansa mielellään kotona.  Nämä eivät aina ole ihan yksinkertaisia asioita.  


Vuoden geriatriksi valittu Laura Viikari Mediuutisten sanoo haastattelussa:  
– Ihmettelen sitä, että kun iäkäs ihminen asuu kolmikerroksisessa rintamamiestalossa, jossa sänky on yläkerrassa, miksei missään elämän kohdassa ole ymmärretty muuttaa pois. Sitten tulee omaisarmada, joka sanoo lääkärille, että nyt on hommattava äidille laitospaikka, hän ei pysty asumaan enää kotona, hän sanoo.
– Vaikkei sitä voi sanoa ääneen, tulee olo, että miksette ole miettineet tätä aiemmin. Ei tämä ole mikään kiinteistönvälitystoimisto, tämä on sairaala. Mikseivät ihmiset ota vastuuta omista iäkkäistään ja myös itsestään?

Jospa teiden varsiin tulisi julisteita: Vanhuus tulee - oletko valmis? Hyvinvointiyhteiskuntahan on järjestänyt niin, että eipä kannata omia rahoja tuhlata vanhuuden suunnitteluun.  Voi vain ajatella, että kyllä hyvinvointiyhteiskunta hoitaa.  Ei ole keppiä eikä porkkanoita.

On hieno juttu, että vapaaehtoiset käyvät syrjäytyneitä ja hylättyjä vanhuksia tervehtimässä. Mutta on myös ihmisiä, jotka eivät ole itse koskaan välittäneet ystävistään, naapureistaan ja sukulaisistaan.  Kun he tulevat vanhaksi, he odottavat, että ystävät, naapurit, sukulaiset tai ventovieraaat maksavat veroja, että joku käy kunnan virkatyönä tuntipalkalla heidän kanssaan juttelemassa.

Ystävistä on kiva kuulla Facebook-onnitteluissa.
Se tarkoittaa, että joku ystäväni on ainakin muutaman sekunnin ajan muistanut minua ja halunnut onnitella. Erityisen hieno ilonaihe on se, että onnitteluissa on myös nuoria.  Eli kaikki eivät ehdi hautuumaalle minua ennen.  Kiitos, että olette!

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Jouni Palosaari Kittilän Ihmisten puheenjohtajaksi

Kittilästä ja Levistä on kirjoitettu joskus ikävästikin - ehkä silkasta kateudesta. Oli miten oli Lapin yliopistossa on tehty opinnäyte eettisestä matkailusta.  Levi ja Kittilä on uranuurtajia siinä, että matkailuala kantaa vastuuta myös paikkakunnan alkuperäisväestöstä.  Kittilän Ihmiset tuo syrjäkyliä myöten yksinäisiä vanhuksia ilmaisille hotellilomille, kuntoilemaan, kylpylään, tanssiaisiin.

Karin eli Potkulautamiehen kuusi vuotta sitten perustama yhdistys on kasvanut merkittäväksi yhteishengen rakentajaksi ja lappilaisvanhusten elämänlaatua parantavaksi toimijaksi. Valehtelisin, jos sanoisin, että ihan helppo juttu, tehkää perässä. Ei, tienraivaajana aivan uudenlaista lähimmäisenrakkautta ja hyvän tekemistä tyhjästä rakentaminen on vaatinut niin hikeä kuin kyyneleitä.  Ei sentään verta, mutta paljon työtä.  Olen hänestä hyvin ylpeä.

Omassa ja Potkulautamiehen elämässä on nyt  uusi jakso, jossa painopiste on vaihtunut Helsinkiin. Meistä on  tullut isovanhempia. Nuorempi tyttäremme avioituu kesällä Bhutanissa.  92-vuotias äitinikin tarvitsee enemmän tyttärensä läsnäoloa ja terveyteni aina ajoittain mainiota Meilahden sairaalaa.

Nyt on hyvä siirtyä taustalle kun Jouni saatiin uudeksi puheenjohtajaksi. Jouni on toiminut aktiivisesti yhdistyksen hallituksessa jo pitkään. Olen oppinut arvostamaan hänen aloitteellista, aikaansaavaa ja idearikasta toimintatapaansa.  En osaa kuvitellakaan parempaa puheenjohtajaa yhdistykselle. Eikä muuten kukaan muukaan.  Yhdistyksellä on hyvä hallitus, jossa yhdistyy monenlaista osaamista.  Luotan siihen, että toiminta sekä jatkuu että uudistuu hyvään suuntaan.

Kittilän Ihmisten  toiminta on täysin avointa, verkkosivuilta löytyy niin toimintakertomus kuin tilinpäätöskin.  Huomionarvoista on se, että kaikki työ tehdään talkoilla vapaaehtoisvoimin.  Jos jossain maailmassa löytyy yhtä tehokas vapaaehtoisorganisaatio, kertokaapa minullekin.

Luonnollisesti olemme Potkulautamiehen kanssa jatkossakin toiminnassa mukana, mutta nyt vetovastuu jää nuoremmille. Kittilän vuosien aikana olen saanut tutustua niin huikean rakastettaviin ikäihmisiin, että helsinkiläiset eivät edes osaa kuvitella tätä ajattelun ja lämmön rikkautta.
 



keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Internetin ihmeitä, whatsappia ja Putinin trolliarmeija

Netistä löytää ihan mitä vaan. Minäkin olen löytänyt Amerikasta asti Facebook-ryhmän ihmisistä, joilla on samoja vaivoja kuin minulla. Onhan se kiva kuulla, mitä Mayo-klinikalla ovat viimeksi tuumanneet. Eli asiat liikkuvat niin salamavauhdilla maapallon laidalta toiselle.

Kun laittaa blogiin uuden päivityksen ja lisää sen google+-palveluun, on tunnistesanoista riippuen kymmeniä katsojia USA:ssa. Siellä tietysti NSA oitis tsekkaa uudet bloggaukset ettei mitään ilkeyksiä ole suunnitteilla.  Bloggeristahan näkee kaikenlaista dataa, liikenteen lähteet, katsojat maittain, ei sentään katsojien nimiä.  No, jos eilen on ollut Bhutanista kaksi kävijää, taidan arvata, keitä he ovat. Toisaalta kaikenlaiset rosvojoukot voivat olla liikkeellä.

En niitä lukuja nyt niin tarkkaan ole seuraamassa.  Toki on ihan arvokasta tietää, mikä lukijoita kiinnostaa.  Jotkin jutut jäävät elämään verkossa pitkään.

Voi tehdä hauskoja huomioita. Kerran tuli lukijapiikki Romaniasta: parikymmentä kävijää. Mikäpä heitä kiinnosti?  Yksi blogi oli otsikoitu: Ryhtyisinkö elintasopakolaiseksi.  Se sai lukijoita myös Bulgarista.

Joulurauhan julistuksessa veisataan Jumala ompi linnamme.  Kun siinä laulettiin Tuo vanha vainooja,  sodanjälkeisenä lapsena tietysti luulin sen tarkoittavan Neuvostoliittoa eikä vanhaa vihtahousua.  Siinä sitten pohdiskelin, olisko Putin ja Ukraina antanut taas uutta merkityssisältöä virren sanoihin.  Katsoppas kummaa, pari kuukautta myöhemmin pöllähti kävijäpiikki Vennäjältä.  Mitähän ne lukivat: ajatuksiani vanhasta vainoojasta. Heidän trollijoukkonsa siis on amerikkalaisia vähän hitaampi.  Huomasivat toki, ettei ole kommentoimisen tai trollaamisen aihetta.

Näin jännittävää on bloggaajan elämä kansainvälisessä maailmassa. Mutta nyt oleilen kaikessa rauhassa Kittilässä.  Lunta ripottelee, lähden pikkuisen hiihtelemään (ehkä jopa 2 kilometriä) ja illalla Kittilän Ihmisten vuosikokoukseen.

 Laitankin kuvaan hiihtoreittini kesäkuosissa - golfkautta odotellen.



perjantai 20. helmikuuta 2015

Monikulttuurinen mummi - Spock ja Bébé

Vimpelin Saarikentän laidalla asuneella Iida-mummillani oli kaksi ankkaa, Iines ja Aku.  Ne eivät olleet missään aitauksessa, vaan kesäisin tepastelivat arvokkaasti pihalla. Mummilla oli lämmin ja pehmeä syli.  Illalla kuuntelin kiikkustuolissa mummin sylissä STT:n uutisia radiosta. Tien toisella puolella oli Nuorisotalo ja pitäjän ainoa kahvila, Nuorisokahvila. Illansuussa Nuorisotalon pihaan tuli linja-auto Seinäjoelta. Katsottiin keitä tuli.  Paikallisuutiset livenä. Ei ollut kiire minnekään.

Illalla mummi kohenteli ranstakalla tulta piisissä kunnes pellit pantiin kiinni ja minä sain vetää pellinnarusta.  Minä olin sängyssä ja mummi istui vieressä kutomassa sukkaa ja hyräili. Oli siinä, kunnes nukahdin.

Minäkin kauhistelin ajatusta, että lapsenlapsi menee hoitoon kolmen kuukauden iässä. Kunnes luin Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé. Tuossa Ylen linkissä kuvataan aika hyvin kirjan ajatukset.  Nyt tarkemmin ajatellen, onko lapselle oikeasti hyväksi, että hän on liki vuoden, joskus pitempäänkin kahdestaan äitinsä kanssa. Ranskassa vauva meni perhepäivähoitoon, jossa on kaksi muutakin pikkuista 1,5 ja 2,5-vuotiaat.  Koulutettu (ja valvottu) perhepäivähoitaja on maahanmuuttaja Ranskan entisestä alusmaasta.

Kun omat lapset olivat pieniä, kirjana oli Benjamin Spockin Tervettä järkeä lastenhoitoon.   Joku vuosi sitten se tuli vastaan kirjahyllyä siivotessa.  En pannut sitä kierrätykseen.  Vaaralliselle kirjajätteelle ei ole paikkaa.  Niinpä revin sen perusteellisesti ja panin sekajätteeseen. No, Spockista huolimatta lapsista tuli oikein hyviä.  Siinähän opetettiin, ettei lasta saa turhaan sylissä pitää.

Lähipiirissä onkin aika paljon monikulttuurisia perheitä.  Sen takia oli hyvä, että löysin tuon kirjan ranskalaisista kasvatuskäytännöistä.  Näinhän sitä mummien ja anoppien on hyvä oppia ymmärtämään toisen maan tapoja. Suomalaismummien ei pidä sekaantua.  Molemmista kulttuureista voi ottaa hyviä puolia.  Onneksi on hyvä mummimalli Vimpelistä. Paitsi että en osaa hyräillä. Kiikkustuolissa osaan istua ja sylinikin taitaa olla pehmeä. Muistankin tämän kun taas, kun  epäonnistun laihtumisyrityksissäni. Kesyt ankka on kyllä kova sana.  Paitsi että ranskalainen voisi olla liian kiinnostunut sen maksasta.



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Liian hyvä kierrätykseen ylellisyyden ytimestä

Siivousprojekti jumittaa.  Leikkasin oikein lehdestä talteen ohjeet kaapin siivoukseen.  Lajittelu:
1. Takaisin laitettavat
2.  Muualla säilytettävät
3. Kierrätykseen tai nettimyyntiin
4. Roskiin


Siivous eteni, kunnnes kasa ratkaisua odottavista tavaroista kasvoi. Vienkö kellarikomeroon talteen, panenko kierrätykseen erinomaisille Arabianranta kierrättää-facebook-sivuille.  Annoin sinne jo Muuramen pöydänkannen.  Sympaattinen perhe tuli hakemaan pikkukoululaiselle pöydänkantta.  Tytön silmät loistivat kun kerroin, että sen pöydän ääressä läksyjä tekemällä päätyy vaikka professoriksi Pariisiin.  Esineellä on siis mainio provinienssi.

Annoin myös  Nicorette-purkat, inhalaattorit ja tabletit, sähkötupakat (ilman nikotiinia) tupakanpolttoa lopettavalle. On siis mahdottoman kiva antaa tavaraa jollekin, joka sitä tarvitsee omaan käyttöönsä.

Ajattelin panna kirpparimyyntiin vitosella myös lähes käyttämättömät Salvatore Ferragamon saapikkaat, joihin vaivaisenluuni ei enää suostu. Helsingin Sanomat kirjoitti kulttuurisivuillaan vintage muodista kulttuurisivuillaan otsikolla Ylellisyyden ytimessä. 
Hesarin jutun jälkeen en laitakaan kirpparille. Arvonnousua ovat kokemassa myös pitsilakanat.  No, enhän minä nyt äitini ja mummini virkkaamia pitsejä olisi kirpparille laittanut.  Ne ovat olleet minulle aina arvossa, toivottavasti aikanaan jälkipolville. Tai Iida-mummin käsin kutomia pellavapyyhkeitä.  Minulle monin verroin avokkaammat kuin Ferragamon saapikkaat. Iida-mummin astiapyyhkeillä on rakkaampi provinienssi.

Vanha toimiva Nokian kännykkäkin on tallessa, toimivaa Nokia-vintagea.  Eihän älypuhelimeen voi luottaa. Pahan päivän varalle pitää olla puhelin. Kaappien tyhjentäminen ei ole helppoa. Jos on oikein mieluinen vaate, sen pitää kirjaimellisesti puhki.  Armas puolisoni etsiikin taas ompelutaitoista ihmistä, joka kääntäisi hänen mielipaitansa kauluksen.  Kittilässä hänen mieliburberrynsä saivat pari vuotta jatkoaikaa käännetyillä kauluksilla.

Suuri mysteeri on käyttämättömien vaatteiden määrä kaapeissa. Mikä ihme on saanut minut ostamaan tuonkin jakkupuvun, joka on ollut päälläni kaksi kertaa? Tai kaikki nuo neuleet, jotka kutittavat niin, ettei niissä voi olla. Saituuttako on, etten pysty panemaan niitä pois? Vaikka niissä ei ole edes äidin virkkaamia pitsejä.

En sentään tiskaa Flora-rasioita.  Tuttavani siivosi tätinsä jäämistöstä yli satoja margariinirasioita ja tiskattuja viilipurkkeja, tuhansia muovikasseja, monta kassillista narunpätkiä.  Vintissä oli aikakausilehtien vuosikertoja 1950-luvulla - mutta niistä voi divarit maksaa ihan hyvinkin...

Olen säilyttänyt vuosikausia myös jättimäisiä magneettikuvakasoja. No, huomenna menen  alemagneettiin .  Vanhoihin kuviin vertailu sisältyy hintaan ja on diagnostisesti hyödyllistä.  Että eihän sitä koskaan etukäteen tiedä, mitä vielä joskus tarvitsee. Terveysnuukailublogini on muutenkin opettavaista lukemista.  Ahneudesta ja saituudesta siinäkin kerrotaan.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Rikkinäinen muisto on korjausta vailla

Matkoista jää muistoja. Joskus ihmiset ostavat matkamuistoja. Kun matkailu oli harvinaista, matkalaukkuihin liimattiin tarroja: Helsinki, Oslo, Vuokatti.  Merkit olivat omiaan herättämään kateutta kanssamatkustajissa.

Siivosin antiikkipiironkiani. Laitan siihen tärkeitä papereita ja tavaroita.  Eli kun minusta aika jättää, voin sanoa, piirongin laatikosta löytyy kaikki tärkeät paperit. Kuten hoitotahto, edunvalvontavaltuutus, luettelo hautajaisvirsistä ja muuta sellaista tarpeellista, jota tarvitaan kun en itse enää jaksa tai ymmärrä. Piirongin lokeroissa on postimerkkejä, kirjekuoria, postikortteja ja etanapostimerkkejä.

Siivotessani löysin postikortteja, jotka olivat niin rumia, että en ollut 30 vuoteen kehdannut kenellekään lähettää.  En aio lähettää vastakaan ja niipä heitin pois. Paljon muutakin tarpeetonta on kulkeutunut muutosta toiseen.

Yksi postikorteista oli Rooman Santa Maria in Aracoeli-kirkon Bambino Jesus. Bambinon oli krouvisti veistänyt joku fransiskaanimunkki Getsemanesta tuodusta öljypuusta 1500-luvulla. Bambinolla uskottiin olevan ihmeitä tekevä vaikutus. Kiitolliset ihmiset olivat peittäneet sen jalokivillä ja kullalla kiitokseksi hyvistä ihmeistä. Ehdin nähdä Bambinon monta kertaa.  Minuun se teki enemmän vaikutusta kuin Vatikaani. Ostin sieltä myös rukousnauhan, joka kulki muutosta toiseen ja aina roikkui jonkin taulun tai peilin kulmasta. Winchesterissä riippui porraskaiteen päätytolpassa, mikä toimi myös naulakkona.  Joskus naulakkoon tuli liian suuri takkikuorma ja rukousnauha katkesi viiteen osaan.  Se on odottanut korjaajaa vasta noin 20 vuotta. Eihän halpaa matkamuistoa kehtaa minnekään kultasepälle viedä.  Niinpä se odottaa rakkaan Kyllikki-tätini keuhkotautiparantolassa maalaamassa posliinituhkakupissa.  Kyllikki-täti kuoli kauan sitten. Muisto on rakas.  

Bambino Jesus varastettiin kirkosta vuonna 1994.  Olihan sen ympärillä paljon arvokasta jalometallia. On pohdittu, löytyykö Bambino joskus jonkun oligarkin tai muun keräilijän jäämistöstä. Vai onko kulta sulatettu, jalokivet irrotettu ja Jeesus heitetty takkaan. Muisto on tallella. Ja onhan minulla kaikki hyvin.  Mistäpä me tiedämme, onko katkennut ketju varjellut minua myös tuhkakupista käsin.  Taidan silti korjauttaa sen ja etsin sille paremman sijainnin kodissani.

Joskus on myös rikkinäisiä muistoja.  Onnellisuus onkin paljolti vain hyvää muistojenkorjaustaitoa. Kaikkein huonoimmat muistot joutavatkin jo roskiin. 

  


 

maanantai 19. tammikuuta 2015

Whatsappi sentään - nimi ei kelpaa

Maapallon toiselta laidalta tuli äitivanhalle ohjetta.  Kännykkään tarvitaan instagrammia ja watsappia.  Minä siitä oitis kiltisti lataamaan ja helposti lataantui.  Ja seuraava vaihe oli kirjautuminen - luo käyttäjänimi. Ja vaikka mitä nimiä loin, puhumattakaan yrittämistä oikealla ja omalla nimellä, kaikilla etunimillä ja yhdistelmillä, luomukseni eivät kelvanneet. Ja nyt kai pitäisi keksiä itselleen uusi nimi ja sitten pitää panna jonnekin muistiin tekonimi, että sitten löytää itsensä uudestaan.  Tässähän oli jollekin luovalle ihmiselle bisnesidea: nimenluonti.

On nämä satusaloset niin vikkelää väkeä.  Muutenkin kun hiihtämään. Että joka paikassa on aina satu salonen varattuna.Minullekin tuli takavuosina usein postia Hiihtoliitosta ja kohteliaasti korjasin, että en ole juuri nyt osallistumassa SM-kisoihin ja kannustin kysymään joltain kaimalta. 
 
Pikkuserkku Kokemäeltä etsi puhelinnumeroani numerotiedustelusta.  Satu Salosia oli 87 kappaletta, onneksi tiesi Arabianrannan, ettei tarvinnut kaikkia Satuja soitella. Olen kyllä kuullut että umpihulluja satusalosia on vähintään kaksi,  enkä tiedä, onko minut laskettu jo mukaan. Sitten on myös maksuhäiriöisiä  Satu Salosia, yhdellä syntymävuosikin on sama, mutta onneksi eri päivä.   Joskus siis ei ole Satu Salosen nimi kelvannut.  Että olisiko joku kaima ehtinyt jo watsappeihin nimeä pilaamaan. Tai sitten ovat kybervakoilleet syntymäajan ja niillä voi olla yläikäraja ja olen liian vanha.

Kun muinaisina aikoina firmaan tuli tietokone, mukana oli vähintään 1000-sivuinen manuaali. Ja ensimmäinen Word-kurssi kesti neljä päivää ja maksoi yhden kuukausipalkan verran. Kun vähän räplää alypuhelinta, löytyy Instragram, ei  maksa mitään. Pitäisi osata vaan käyttää ja keksiä käyttäjänimi.  Ihan ilman manuaalia.

Älytelevisiokin minua whatsappeja paremmin tottelee.  Kun sille sanoo, että sulje puheentunnistus, niin heti sulkee.  Se puheentunnistus kun joskus tulee siihen omia aikojaan.  Ajattelepa, miten olisi näpsää, jos joillekin ihmisille saisi laitettua puheentunnistuksen lisäksi myös puheenymmäryksen päälle. Ja olisi itsellänikin sellaiselle käyttöä.

Nyt minulla on sitten watsappi ja instagrammi ja ihmettelen, mitä niillä tehdään. Ja kun keksin jonkun nimen, jonka niille kelpaa, pitää oitis kirjoittaa talteen jonnekin testamentin kanssa samaan piironginlaatikkoon, että jälkipolvi sitten aikanaan osaa virtuaalijäännökseni tuhkata oikeilla nimillä.

Tänään pohdiskelin myös nenämahaletkun asennusohjeita toisessa blogissani.  Tammikuu tekee aina niin synkkämieliseksi. 

maanantai 12. tammikuuta 2015

Konetuliaseita ja tuttiostoksia

Pariisin tammikuu on kylmä ja tuulinen. Tyttärentytär on säästä huolimatta päivänpaiste. Näyttää siltä, että osun paikalle suurten mielenilmausten aikaan. Jalkakäytävät olivat täynnä ihmisiä matkalla Place de Republiquelle osoittamaan myötätuntoa terrorismin uhreille.
Vauva oli rattaissa, joten katselimme ihmisvirtaa Jardin des Plantesin puolelta. Toki hengessä mukana.
Olemme vähän yrittäneet olla avuksi ja alkuviikolla suoritimme tutinhankintatehtävän. Palatessamme apteekista terroristijahti oli vielä meneillään ja yhtäkkiä edessämme olikin kymmenkunta poliisia, muutamalla konetuliase kädessä.  Hipsuttelimme nopeasti ohi. Kuvan otin sen verran kaukaa, että aseet eivät tuossa näy. Ihan ammattitaitoiselta poliisien toiminta näytti.
On siellä koto-Suomessa niin rauhallista. Ehkä emme ihan osaa sitä tarpeeksi arvostaa. Känistään turhanaikaisista.
Kun iljannejäätiköt aina yllättävät liukkailla kengillä kävelevät ihmiset, on luonnollista, että sairaaloiden päivystykset kuormittuvat. Flunssasesonki vielä parhaimmillaan. Olen minäkin jonotellut kymmenen tuntia ja enemmänkin. Mutta tilanteen ollessa haastava, on lääkäri ollut paikalla yhdessä vilauksessa.
Että kun ei ole ISIS-terroristeja lehtien toimituksia teloittamassa, niin löytyy sentään kotoperäisiä ongelmia. Talvi yllättää autoilijat ja liukkaat kelit jalankulkijat.