Now I am 64 - vielä ei olla hautuumaalla

Täytin eilen 64.  Kun John Lennon riimitteli When I am 64 hän ei arvannut, että sitä ennen New Yorkissa joku hullu ampuisi hänet kotiovelleen.  Sunnuntaina Inkeri-äiti (92 v.) totesi syntymäpäivästäni, että "se oli oikeastaan aika mukava ikä".
Niinpä. Totta on, ei ole enää tarvetta osata ja päteä. Tietenkään en osaa verrata itseäni terveiden ikätovereideni elämänmenoon.  Enhän ole kulkenut päivää heidän mokkasiineissaan.  Toki John Lennoniin verratessa on se hyvä puoli, että olen hengissä.  Toisaalta minua ei taida kukaan muistaa puoli vuosisataa myöhemmin. Beatlesin huippukaudesta alkaa tosiaan olla puoli vuosisataa.  Kun on 64, voi tosiaan puhua tyynesti puolen vuosisadan takaisista jutuista.

Sanotaan, että kun tässä iässä aamulla kolottaa jostain, tietää herätessään olevansa hengissä. Se on ikään kuin vekkulisti sanottu. Kukaan ei ole kertonut, mistä pitää iloita kun monta kertaa yössä herää kipuihin.

Tänäänkin Facebookissa HelsinkiMissio muistuttaa mainoksessaan, että Suomessa on yli 300 000 yksinäistä yli 70-vuotiasta.  Minulla on siis vielä kuusi vuotta ennen kuin yksinäisyydestä tulisi ongelma.

Pari viikkoa sitten olin Lääkäriliitossa cocktail-tilaisuudessa.  Suunnilleen yhtä aikaa kanssani tuli sisään charmikas vanha herra.  Siinä sitten katselimme ympärillemme, olisiko ketään tuttuja.  Hän totesi, "eipä näy kollegoita. Mutta nehän taitaakin kaikki olla jo hautuumaalla." Kertoi olevansa 94-vuotias.  Hän ei odottanut, että kunnan työntekijä kävisi tuntipalkalla hänen kotonaan seurustelemassa.

Maanantain M.O.T. -ohjelman jälkeen iltapäivälehdet pursuavat hylättyjä vanhuksia.  Omaiset suorastaan kilpailevat siitä, kenen sukulainen on kaikkein sairaimpana kotona. Huomasittehan M.O.T. -ohjelman alussa, että haastattelussa pappa kertoi kaiken olevan hyvin ja asuvansa mielellään kotona.  Nämä eivät aina ole ihan yksinkertaisia asioita.  


Vuoden geriatriksi valittu Laura Viikari Mediuutisten sanoo haastattelussa:  
– Ihmettelen sitä, että kun iäkäs ihminen asuu kolmikerroksisessa rintamamiestalossa, jossa sänky on yläkerrassa, miksei missään elämän kohdassa ole ymmärretty muuttaa pois. Sitten tulee omaisarmada, joka sanoo lääkärille, että nyt on hommattava äidille laitospaikka, hän ei pysty asumaan enää kotona, hän sanoo.
– Vaikkei sitä voi sanoa ääneen, tulee olo, että miksette ole miettineet tätä aiemmin. Ei tämä ole mikään kiinteistönvälitystoimisto, tämä on sairaala. Mikseivät ihmiset ota vastuuta omista iäkkäistään ja myös itsestään?

Jospa teiden varsiin tulisi julisteita: Vanhuus tulee - oletko valmis? Hyvinvointiyhteiskuntahan on järjestänyt niin, että eipä kannata omia rahoja tuhlata vanhuuden suunnitteluun.  Voi vain ajatella, että kyllä hyvinvointiyhteiskunta hoitaa.  Ei ole keppiä eikä porkkanoita.

On hieno juttu, että vapaaehtoiset käyvät syrjäytyneitä ja hylättyjä vanhuksia tervehtimässä. Mutta on myös ihmisiä, jotka eivät ole itse koskaan välittäneet ystävistään, naapureistaan ja sukulaisistaan.  Kun he tulevat vanhaksi, he odottavat, että ystävät, naapurit, sukulaiset tai ventovieraaat maksavat veroja, että joku käy kunnan virkatyönä tuntipalkalla heidän kanssaan juttelemassa.

Ystävistä on kiva kuulla Facebook-onnitteluissa.

Se tarkoittaa, että joku ystäväni on ainakin muutaman sekunnin ajan muistanut minua ja halunnut onnitella. Erityisen hieno ilonaihe on se, että onnitteluissa on myös nuoria.  Eli kaikki eivät ehdi hautuumaalle minua ennen.  Kiitos, että olette!