Trullit ja trollit liikenteessä - syytä varoa

 

Trullit liikenteessä.  Alle kouluikäisenä olin Vimpelissä piinaviikolla mummin luona. Jostain opin, että pitää muistella hetkeä tai paikkaa, jolloin elämä elämä oli onnellista.  Piinaviikolla Rintalan pellolle tehtiin kokkoa.  Kokonteossa isoja poikia, taidetiin tuoda traktorillakin kokkotarpeita.  Kokkoon oli kerätty myös heinää ladoista sytykkeeksi.

Laittauduttiin trulleiksi.  Nokea nenänpäähän ja poskiin, mummin huivi päähän, kahvipannu ja luuta mukaan. Ei siinä mitään suklaata ja palkkiota kokoiltu. Eikä meillä lapsilla sen suurempaa ideaa ollut mistään pahojen henkien karkotuksesta tai karjaonnesta. Oli vaan jännää. Noita-asussa sitten mentiin kokolle illalla. 

Piinaviikko - tämä pääsiäisviikko oli toisaalta totista aikaa.  Kirkossa oli joka ilta ahtisaarna.  Luultavasti olin mummin mukana.  Muistan myös Parkanosta erään kiirastorstain, olin äidin mukana urkuparvella. Äiti esitti Käy yrttitarhassa polku, Se tuli vasta 1986 virsikirjaan. Lapsena kiirastorstain iltakirkko oli niin pitkä. Silti muistan, miten kirkkaasti äidin sopraano helkähti kirkon kattoon asti.  Vasta nyt ymmärrän, miten hyvä laulaja äitini oli. 

Nyt pääsiäiseni on maallistunut. Ruokaa on pitänyt hankkia jääkaappi täyteen. Heikkilän mummi oli paistanut pääsiäiseksi kokonaisen lampaanviulun.  Sen vieressä kylmäkonttuurissa oli puukko. Paistia sai käydä konttuurissa nävertämässä, eikä kukaan kieltänyt.  Takavuosina lampaanpaisti Delia Smithin ohjeella oli bravuurimme illallisilla. Olemme aika lailla vähentäneet lihan syöntiä.  Pääsiäiseksi kuitenkin hankittiin pikkuruiset paahtopaistit. Valkosipuli, rosmariini ja minttu marinadi yöksi. Katsotaan, mitä tulee.  Alkuun parsaa ja uppomuna, jota jo harjoittelin K-kaupan hyvän videon opastamana. Hyvä tuli. 

Vuosien saatossa kertyneet pääsiäiskoristeet hain kellarista.  Niissä on myös lasten askartelemia tipuja. Vuosikymmeniä ovat säilyneet, koristeista rakkaimmat.  Rairuohoistani tuli yhtä harvahapsisia kuin minäkin. 

Nyt ei ole enää trulleja, tilalle on tullut trolleja. Ruotsiksi troll on peikko.  Aika hämmentävää, sillä peikot, varsinkin muumipeikot ovat mukavia.  Mytologian mukaan pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä paha on valloillaan ja trullit pahanteossa. Nyt meillä on naapurimaassa trollailee itse iso perkele Putin vielä pääsiäisen jälkeenkin. 

Mistä uusi supermummo Airan seuraajaksi?

 

Onnea itselleni. Täytin 73. Ikä on muutakin kuin numero. 

Arvuutellaan kumpi vanhus USA:ssa päätyy presidentiksi.  Meillähän oli Super-Urkki joka oli nelikymppinen kunnoltaan viimeiselle kaudelleen lähtiessään ja muistamme kaikki, kuinka siinä kävi. 

UKK:n lisäksi Suomessa on ainoa joitain esimerkkivanhuksia, joiden pirteyttä ja kuntoa ihaillaan - arkkiatri Arvo Ylpöstä lähtien.  Kirsti Paakkanen innostui eläkepäivillään nostamaan Marimekon uuteen kukoistukseen.

Aira Samulinin  poismenon jälkeen meillä on supervanhustyhjiö. 

Ennustan Pirkko Mannolasta leivottavan seuraava supermummo. Spagaattikin kai vielä sujuu, vaikka ikää pitkälti yli 80. Ihan kiinnostavaa nähdä, millaista julkisuuskuvaa presidenttimme äitipuolelle nyt puuhataan. Tiettävästi on urheilullinen ja kunniaksi kuntoilevalle presidenttiperheelle. Paitsi että pitää ehkä nyt hillitysti esiintyä. Yli 60 vuotta sitten hän oli esiintymässä Herbert Katzin orkesterin kanssa Parkanon Päivölässä ja sain valokuvan ja nimikirjoituksen.  10-vuotiaana häntä kovasti ihailin kun oli niin nätti ja pirteä.  Hän oli siihen aikaan tähtenä kaikissa lapsille sallituissa elokuvissa. 

 Lenita mieluusti paistattelisi julkisuudessa edelleen, mutta turhamaisuutensa vuoksi ei vanhuksena halua meritoitua.  Katsotaan nyt. Miehiä ei oikein ole tyrkyllä maskottivanhuksen rooliin. 

Minä olen tavallinen vanhus.  En pysty kävelemään 10 000 askelta päivässä. Älykellooni äskettäin vaihdoin tavoitteeksi 3000 askelta.  Jonain hyvänä päivänä siihen voin päästäkin.  Pilateksesta kovasti tykkäisin ja 60+ Pilateksessa vuosikausia kävinkin, mutta en enää jaksa.  Pitää suostua luopumaan, se kuuluu myös vanhuuteen. 

Kuvassa ei ole keskiaikainen kidutuslaite, vaan Nordic Health Fysioterapiakeskus missä käyn nostamassa 2,5 kilon painoja tai teen 40 kilon jalkaprässiä.   Siellä on päivisin asiakkaiden keski-ikä yli 70 vuotta.  On siellä varmaan supermummojakin, mutta myös meitä sangen vaivaisia, joille pitää tehdä sopiva ohjelma. Olin vannonut, että ikinä en kuntosalille suostu menemään.  Enkä ehkä menisikään, jos jaksaisin golfata, hiihtää tai kävellä 10 kilometrin päivämatkoja Pariisissa, Roomassa tai jossain muussa mukavassa paikassa. Noissa kummallisen näköisissä tietokoneohjatuissa kuntoilulaitteissa on sellainen hyvä puoli, että ne voidaan säätää jokaisen voimille sopiviksi. Joka suorituksen jälkeen laite ilmoittaa, kuinka hyvin meni.  Jos ei kukaan muu satu kehumaan, on ihan kivaa, kun kone antaa onnistumisprosentiksi vaikkapa 98 %. 

Minulla on myös yksi superkuntoiluvinkki.  Aina kun sanotaan, että pitäisi liikkua (aivan liian) monta tuntia viikossa. Koronasulkujen aikaan Yle ja Helsingin kaupunki teki Aamujumppia Ylen Areenaan.  Ne tulee joka arkiaamu kymmentä vaille yhdeksän TV2-kanavalla.  No, eihän niitä tule tehtyä, paitsi että kun laittaa puhelimeen muistutuksen joka aamu 9.48 ja sitten avaa television.  Nyt emme pariin kuukauteen ole kertaakaan jättäneet tekemättä, jos olemme kotona.  Siitä kuulkaa tulee yksi tunti viikossa ihan huomaamatta.  Ja muutenkin siinä kummasti vetreytyy. 

En voinut olla ostamatta pääsiäiskorttia Eleonorille.  Niinpä lähden nyt kellottamaan tuhatkunta askelta postilaatikolle. 

Minun piti kyllä kirjoittaa syntymäpäivääni ankeaa tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta: kipuja, sairauksia, näen ja kuulon heikkenemistä, vesivahingon kustannuksia, stressiä, muistin hapertumista.  Eli siis kaikkea semmoista, mikä supervanhuksilta puuttuu. 

Viimeinen kvartaali menossa

Olen käynyt läpi viimeisiä papereita äitini jäljiltä, vaikka hänen kuolemastaan on jo vuosia.   Äidilläni oli isoäitini klaffipiironki, jossa hän säilytti tärkeimpiä papereitaan.  Piirongin perinyt veljentytär oli koonnut loput tavarat pahvilaatikkoon, joka nyt kulkeutui minulle.  

Papereiden järjestely otti koville. Papereita oli kahteen kategoriaan: muistoja elämästä ja muistoja kuolemasta.  Jostain syystä äitini oli tallettanut piirongin oikeaan ylälaatikkoon kuolinilmoituksia. Niitä oli 1930-luvulta alkaen Antti-isoisän kuolinilmoituksesta ja muistokirjoituksesta lähtien. Se oli varmaankin talteen ottanut jo isoäitini Iida. Hiukan ihmettelin kuolinilmoitusten määrää.  Miksi niitä kerätä?  Tunnistin toki henkilöt, sukulaisia, äidin entisiä työtovereita ja ystäviä. Ystävien luonnollista poistumaa.  Ensin ajattelin, että ei kai näitä säilytetä.  Tarkemmin ajateltuani huomasin, että siinä on äidille tärkeät ihmiset. Ehkä kuolinilmoitukset olivat tapa surra tai muistaa. Panin ne kaikki ohueen mustaan kansioon. Kirjoitan siihen saatelapun.  Inkerin tärkeät ihmiset. Siisti ja kompakti kokoelma. 

Toinen kansio on hieman paksumpi, ehkä pari senttiä. Siellä on Pikku-Inkerin koulu- ja työtodistukset.

Niiden seassa oli jostain syystä myös minun koulutodistukseni yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta. Lukuaineiden keskiarvo 9.25.  Ehkä äiti halusi tätä ilolla muistaa. Todistuksista huomaan, miten erilaisia olemme taidoiltamme.  Äidillä oli aina laulu ja liikunta 10 ja matematiikka 5. Minulla ne huonoimmat numerot laulusta ja liikunnasta.  

Muistan lukuisat kerrat kun lapsena vähän nolotti kirkossa tai joissain itsenäisyyspäiväjuhlissa, kun äitini lauloi, yksin tai duettoja Mansukosken Pertin kanssa. Vaikka hyvin äiti lauloi. En muista äidin ikinä kotona laulaneen. Joskus ennen esiintymisiä hän saattoi yksin harjoitealla. 

Äidin korulippaassa oli myös ansiomerkkejä kuorotoiminnasta. Äiti kertoi, että aina raskaana ollessaan hän toivoi, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa. Nuorin sisaruksista sentään pärjäsi pesäpallossa. Ehkä hän kuitenkin oli meistä usein ylpeä, vaikka emme oikeissa lajeissa pärjänneet. 

Kuvan kaksi työmääräystä on lottakomennukselle, toinen puhelunvälittäjäksi, toinen ilmavalvontaan.  Allekirjoittajana on Lapuan yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen. Äiti kävi koulua Lapualla. Nykypolvet eivät enää tiedä, kuka oli Hilja Riipinen. Silloin rintamalle lähdettiin vapaaehtoisesti - velvollisuudentunnosta.  Olen äidistä ylpeä.  Suomi oli silloin samassa tilanteessa kuin Ukraina. 

Kun papereita käyn läpi, monenkirjavaa muistoa tulvii mieleen.  Huomaan, miten vähän äidistäni loppujen lopuksi tiedän. Olisi pitänyt kysyä, miten ihmeessä menit naimisiin miehen kanssa, joka ei osaa laulaa eikä harrasta urheilua? Oliko teillä mitään yhteistä? Äidin papereissa oli myös hieno paperi, jossa Tasavallan Presidentti oli myöntänyt Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin.  Minulle tuli mitali yllätyksenä, en tiennyt koko asiasta, olisi pitänyt kysyä.  Enkä toiminnasta rintamaveteraaneissa. Ainakin yhdistystoiminnassa olemme molemmat olleet ahkeria. 

Kun alkaa olla elämän viimeinen kvartaali käsillä, lähihistoria kiinnostaa enemmän.  Käydessäni läpi äitini papereita mietin perimääni. Paperien ja muutamien esineiden lisäksi olen perinyt luonteenpiirteitä, ulkoista olemusta aika paljon, taitoja tuskin ollenkaan.  

Lopuksi aineeton perimä: arvot.  Poliittiset arvot näköjään ovat hyvin periytyneet.  Ukrainan sodan ainoa hyvä puoli on siinä, että vihdoinkin saa sanoa, mitä oikeasti itänaapurista ajattelee. Tunneperimästä olisi hyvä puhua enemmän.  Ainakin niin, ettei siirtäisi huonoa perintöä seuraaville sukupolville.  Tästä olisi hyvä osata puhua myös omien lasten kanssa. Ja vaalia jotain hyvää tunneperimää.  Inkerin hieno ominaisuus oli, että hän ei koskaan valittanut vaivojaan, eikä puhunut pahaa muistaa.   Puhelun hän päätti aina reippaasti: "Kaikki kunnossa".  

Sitten vielä siunatuksi lopuksi: hengellinen perimä.  Pistää miettimään, vai mitä?

 

Kerrankin kissankuva

Tytär lähetti kuvan Interflora-kukkakimpusta. Perille meni ajoissa ja oli ihan saman näköinen verkkokaupan sivulla. Joskus asiat vanhuksiltakin onnistuu ja digiaika helpottaa elämää. Graccus-kissa tuli sopivasti linssiluteeksi.  Ihka ensimmäinen postaamani kissankuva.  Aika hieno!

Tammikuun onnistumisiin voi lukea villapaidan. Olen pari viime vuotta kutonut villasukkia. Kutominen rauhoittaa mieltä ja tasaa ajatuksia.  Eino kysyi, osaatko mummi tehdä villapaidan.  Googletin villapaitaa ja löytyi Strömson malli lapsen villapaidaksi.  Eino valitsi värit, violetti paita syntyi.  Kuvio on sieltä täältä vinksallaan, jos tarkasti katsoo.  Einoa se ei haittaa.  

Nyt on Ellalle syntymässä keltainen villapaita valkoisin kuvioin.  Samalla kun lapsenlapselle kutoo, voi kutoa mukaan rakastavia mummisajatuksia.  Kohta pariisitar Ella taitaa olla niin iso tyttö, ettei mummin villapaidat enää kelpaa. Carpe diem!

Kävin tänään Kalasataman Redissä passikuvassa. Kesti noin 5 minuuttia. Korkean iän hyvä puoli on siinä, ettei enää yhtään kauhistu, miten kauhealta passikuva näyttää. Kummasti on suostunut siihen, että sopii näyttää vanhalta. Tein henkilöllisyystodistushakemuksen poliisin verkkosivulla - kesti alle 5 minuuttia.  Muutaman päivän päästä haen henkilökortin tuosta R-kiskalta.  Ranskassa vävyn passi oli päässyt vanhenemaan. Jouluviikolla teki hakemuksen, poliisilaitokselle eka aika 6. helmikuuta ja siitä 6-7 viikkoa kestää passin saanti.  Että hienosti meillä täällä asiat toimii. Kunhan on pankkitunnukset.  Pitäisi vielä vaihtaa  mobiilivarmenteeseen, olisi inan turvallisempaa ettei joka paikkaan tarvitsisi pankkitunnuksia naputella. Ylitin itseni villapaita- ja kukkatilausasioissa ja poliisiasioissa. Osaan siitä iloita.

Kolikon toinen puoli on sitten asiat, joita en osaa tai mikä ahdistavinta - joita en enää osaa. Ahdistaa elinikäinen oppiminen. 

Vanhus saa kotiin apua, jos ei enää itse pääse vessaan eikä osaa lääkkeitä ottaa ajallaan. MMSE-muistitesti tehdään usein, jos ikäihminen valittaa muistin heikkenemistä.  Kyllähän minä tiedän, mikä vuosi nyt on ja missä osoitteessa olen.  Saan mitä todennäköisimmin täydet 30 pistettä. Kuitenkin maailma on tulossa entistä monimutkaisemmaksi.  Lamput eivät enää ole watteja, televisioissa ja puhelimissa on entistä enemmän ominaisuuksia, tulee uusia päivityksiä. Verkossa huijarit ovat entistä taitavampia. Pitää osata kirjautua Arenaan, Katsomoon, Ruutuun ja Neflixiin, jotka kaiken aikaa vaihtavat ulkoasuaan.  Facebookissa melkein kaikkien ikätoverien tilit on kaapattu. 

En haluaisi yhtään lisää elämänikäistä oppimista.  Haluaisin pitää nykyiset taitoni yllä ja pärjätä kotona. Onneksi meillä on jo yli 10 vuotta ollut sama osaava siivooja, joka vaihtaa liesituulettimen lamput, puhdistaa ilmalämpöpumpun suodattimet ja pesukoneen nukkasihdin. 

Ennen kuin kunnan kotipalvelua tarvitaan vaipanvaihtoon ja lääkedosetin täyttöön, pitäisi löytää siivousavun lisäksi ammattijärjestäjä/sihteeriapua, joka arkistoi hyvään järjestyksen tarpeelliset paperit ja panee silppuriin turhat, tekee veroilmoituksen, suunnittelee tulevan viikon ruokalistan, tekee verkkokauppaan tilauksen valmisaterioiden yhdistelmästä, huolehtien proteiinin saannista, hedelmistä ja kasviksista, herkkuja unohtamatta. 

Hoitohenkilökunnasta on huutava pula, jonkin tilaston mukaan kaikista ammattikunnista eniten työttömiä on yleissihteereissä. Jos olisin nuori ja terve, perustaisin firman, joka tarjoaisi vanhuksille yleissihteeripalveluja.  On entistä enemmän asioita, joihin 30 MMSE-pistettä ei enää riitä. Arkipärjäämättömyyden oireet eivät tule siinä esiin.  Tänään aamulla jäi kylpyhuoneessa vesihana valumaan. Noin puolen tunnin kuluttua huomasin asian. Seuraavaksi ehkä unohtuu liesi. Vielä osaan verkkopankkia käyttää ja tunnistautua.