Nyt kun vähitellen on tutustunut naapureihin Arabianrannassa, olen tehnyt havaintoja. Kuten kaikilla uusilla aseuntoalueilla, lapsiperheitä on runsaasti. Mutta poikkeuksellisen runsaasti täällä on vammaisia ja myös hyvin vanhoja ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti muuttaneet omakoti- tai rivitaloasunnoistaan.
Hesarissa oli joku päivä sitten juttu, jossa paheksuttiin korkeaa kiinteistöveroa. Yksinasuvalla köyhällä (?) yli 80-vuotiaalla espoolaisvanhuksella kun ei olisi varaa asua yli 300 neliön talossaan.
Meidän talossamme on ainakin neljä pyörätuolia käyttävää ikäihmistä. Ihan kaikkia en tunne, mutta en jotka tunnen, ovat sangen tyytyväisiä asumiseensa. Vaikka jäi kaunis puutarha ja omakotitalosta ei ihan kaikki tavara mukaan mahtunut. Siinä sitten tuumasimme, kuinkahan paljon hyvinvointiyhteiskunnan varoja olemme säästäneet, kun olemme osanneet ajoissa muuttaa asuntoon, jossa voi asua lopun ikänsä tai ainakin siihen asti kun muistia päässä pysyy.
Kuntahan toki tekee asunnonmuutostöitä, poistaa kynnyksiä, rakentaa kaiteta, laajentaa oviaukkoja, rakentaa luiskat pyörätuolille... Sitten kun aikanaan asunnosta muutetaan, ne eivät ainakaan asunnon arvoa nosta, päinvastoin. Eräs naapureista kiittelikin viisasta lääkäriä, joka oli diagnoosin antaessaan heti kehottanut muuttamaan esteettömään kerrostaloon. Nyt kun puolisolla on jo pyörätuoli tarpeen ja sairaus edennyt, on hieno juttu, ettei tarvitse ryhtyä muuttotöihin. Muutto kun on raskasta nuorelle ja terveellekin.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat "periaatteesta" halunneet asua kotonaan, vaikka talo on ollut vanha ja monessa tasossa. Sitten on tullut vastaan tilanne, jossa terveys heikkenee ja pitääkin etsiä uusi asunto kovalla kiireellä ja muuttaa pikaisesti. Muuttostressi sitten heikentääkin voinnin äkkiä. Ja lopputulos on surullinen. Asunnon muutostyöt on vammaisille ja vanhuksille "saavutettu etuus". Ne eivät ole ollenkaan halpoja yhteiskunnalle. Mutta kymmeniä tuhansia pannaan korjaustöihin, en ole kuullut, että sossun täti olisi sanonut, että maksettaisiin vähän muuttoavustusta muuttokustannuksiin.
Että jos jostain päästä pitäisi kuntien menoja karsia, näissä jutuissa voisi käyttää vähän järkeä ja laskukonetta. Myös lääkäreillä on erilaisia hoitolinjauksia, joillekin lääkäri sanoo suoraan, mihin kaikkeen on syytä valmistautua ajoissa.
perjantai 30. elokuuta 2013
maanantai 26. elokuuta 2013
Miksi poltat tupakkaa?
Miksihän minulta ei kukaan ikinä kysynyt tätä? Saattaa olla, että olisin ratkaissut arvoituksen ja lopetellut aikaisemmin. Ei, en ollenkaan väitä, että taistelu olisi voitettu. Ensi päivien euforian jälkeen on vuorossa tylsistyttävä asemasotavaihe.
Onhan minulla syitä ja tekosyitä. Mutta on liian helppo sanoa, nyt pitää lopettaa tupakan poltto. Miksei ilkeille ihmisille sanota, että lopetapa ilkeily. Että jos joku haluaa saada jonkun lopettamaan tupakanpolton, on viisainta kysyä kauniisti: Miksi poltat?
Saatan tietysti huomenna aloittaa uudestaan. Kyllähän tässä notkahdin välillä pikkusikareihin. Ne vaan on niin pahoja, että yritän hankkia korvaushoidon muilla konstein. Nicotinell-pastillit ovat osoittautuneet parhaiksi. Nikotiinilaastari on tosi hyvä, mutta olen allerginen laastarille. Purkka oksettaa. Ruokatorvi ja vatsa ei vaan tykkää nikotiinipastillista tai ehkä siitä keinomakeutusaineesta.
Lääkäri ehdotti sähkötupakkaa. En vaan ole saanut aikaiseksi hommata. Näillä siis mennään. Samalla voi tehdä vaikka elämäntaparemontin - eikö ole inhottava sana? Minä en kyllä ikinä sellaista tekisi. Alkoholi vaan saa aikaan sen, että tekee koko ajan mieli tupakkaa.
Seinäjoella oli toisena esiintyjänä rapmummo Eila, joka kertoi lihonneensa 20 kiloa lopetettuaan tupakoinnin. Pitää siis katsoa mitä syö, jos ei aio lihota 20 kiloa. Ja jos ei aio lihota 20 kiloa, pitää varmaankin lähteä lenkille. Onkos tämä sitten elämäntaparemontti? Ei ole.
Minä vaan kysyin itseltäni, miksi? Ja sitten totesin, että oikeastaan ei enää tarvitse polttaa. Se on ihan hyvä juttu. Jos taas sivuvaiktuksena tulee liian syvä masennus, pitää vaan itsekseen miettiä, haluaako pitkän ja synkän loppuelämän vai suostuuko vähän lyhyempään ilman masennusta. Tupakoinnin lopettaminen on siis ihan mielenkiintoista. Tässä löytää itsestään ihan uusia asioita.
#tupakka #sähkötupakka
Onhan minulla syitä ja tekosyitä. Mutta on liian helppo sanoa, nyt pitää lopettaa tupakan poltto. Miksei ilkeille ihmisille sanota, että lopetapa ilkeily. Että jos joku haluaa saada jonkun lopettamaan tupakanpolton, on viisainta kysyä kauniisti: Miksi poltat?
Saatan tietysti huomenna aloittaa uudestaan. Kyllähän tässä notkahdin välillä pikkusikareihin. Ne vaan on niin pahoja, että yritän hankkia korvaushoidon muilla konstein. Nicotinell-pastillit ovat osoittautuneet parhaiksi. Nikotiinilaastari on tosi hyvä, mutta olen allerginen laastarille. Purkka oksettaa. Ruokatorvi ja vatsa ei vaan tykkää nikotiinipastillista tai ehkä siitä keinomakeutusaineesta.
Lääkäri ehdotti sähkötupakkaa. En vaan ole saanut aikaiseksi hommata. Näillä siis mennään. Samalla voi tehdä vaikka elämäntaparemontin - eikö ole inhottava sana? Minä en kyllä ikinä sellaista tekisi. Alkoholi vaan saa aikaan sen, että tekee koko ajan mieli tupakkaa.
Seinäjoella oli toisena esiintyjänä rapmummo Eila, joka kertoi lihonneensa 20 kiloa lopetettuaan tupakoinnin. Pitää siis katsoa mitä syö, jos ei aio lihota 20 kiloa. Ja jos ei aio lihota 20 kiloa, pitää varmaankin lähteä lenkille. Onkos tämä sitten elämäntaparemontti? Ei ole.
Minä vaan kysyin itseltäni, miksi? Ja sitten totesin, että oikeastaan ei enää tarvitse polttaa. Se on ihan hyvä juttu. Jos taas sivuvaiktuksena tulee liian syvä masennus, pitää vaan itsekseen miettiä, haluaako pitkän ja synkän loppuelämän vai suostuuko vähän lyhyempään ilman masennusta. Tupakoinnin lopettaminen on siis ihan mielenkiintoista. Tässä löytää itsestään ihan uusia asioita.
#tupakka #sähkötupakka
torstai 22. elokuuta 2013
Hoitotahto ei ole sama kuin eutanasia
Seinäjoella puhuin hoitotahdosta, koska sitä oli toivottu. Otin junaan matkalukemiseksi oman kirjani pokkariversion, nimeltään "Sairasta!", mikä ei ole ollenkaan yhtä hyvä kuin alkuperäinen "Sairaan hyvä potilas". Mutta kirjailijan on syytä olla iloinen, kun kustantaja haluaa julkaista samat asiat toiseen kertaan eri paketissa.
Piti kyllä oikein ihailla itseäni. Miten ihmeessä olenkin osannut kirjoittaa noin hyvin ja viisaasti? Lienee muistojen kultaamista, ajan patinaa tai sen sellaista. Tarkistin hoitotahtoa koskevan tekstin ja tuumasin, että kyllä siitä tuli kerralla valmis. Hoitotahdon lääketieteellisen sisällön tarkistin lääkäriltä ja oikeusopillisen sisällön laati siviilioikeuteen varsin hyvin perehtynyt asianajaja.
Yleisöllä oli hyviä kysymyksiä. Näihin asioihin ei oikein ole nopeita ja yksiselitteisiä vastauksia. Miten hoitotahto tehdään? Ensin on tiedettävä, mitä haluaa. Se edellyttää sitä, että pystyy näkemään itsensä hyvin sairaana, ehkä puhekyvyttömänä, kuurona, sokeana tai Alzheimerin pimentämällä mielellä. Siitä sitten voi ryhtyä hahmottamaan, miten ja missä silloin haluaisi olla, millaista hoivaa ja hoitoa toivoisi...
Paitsi että kukaan ei tunnu tietävän, mitä jo valmiille hoitotahdolle tehdään. Kenelle se annetaan, kuka huolehtii, että sitä noudatetaan. Kaikki yksityiskohdat on osattava ennakoida hyvin. Ei tähän nyt mitään uusia lakeja tarvita, mutta hiukan parempaa ohjeistusta potilas toivoisi. Niin monenlaisia kysymyksiä eilenkin sai kuulla. Enkä nyt jaksa vielä uutta kirjaa ihan pelkästä kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta kirjoittaa. Vaikka ilmeisesti pitäisi. Enkä ollenkaan tiedä, olenko kuolemansuunnittelun ammattilainen, enemmänkin amatööri.
Myös eilen tuli selväksi, että eniten pelottaa Alzheimer tai muu mielen ja muistin sumentaja. Hoidosta kieltäytyminen on mahdollista. Mutta onko mahdollista etukäteen kieltää syöttäminen sitten kun ei enää itse muista mitä lusikalla tehdään.
Luentojen välillä ehdin hiukan neuvoa paria ihmistä. Hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus on sen verran iso paketti, että siihen pitäisi olla asiaan erikoistuneita toimistoja. Useimmiten kun ei voi antaa yksiselitteisiä neuvoja, Ylipäänsä ei pitäisi niin kovasti olla antamassa neuvoja ihmisille siitä, miten heidän pitäisi elää. Vielä haastavampaa on ohjeistaa sitä, miten heidän pitäisi kuolla.
#hoitotahto
Piti kyllä oikein ihailla itseäni. Miten ihmeessä olenkin osannut kirjoittaa noin hyvin ja viisaasti? Lienee muistojen kultaamista, ajan patinaa tai sen sellaista. Tarkistin hoitotahtoa koskevan tekstin ja tuumasin, että kyllä siitä tuli kerralla valmis. Hoitotahdon lääketieteellisen sisällön tarkistin lääkäriltä ja oikeusopillisen sisällön laati siviilioikeuteen varsin hyvin perehtynyt asianajaja.
Yleisöllä oli hyviä kysymyksiä. Näihin asioihin ei oikein ole nopeita ja yksiselitteisiä vastauksia. Miten hoitotahto tehdään? Ensin on tiedettävä, mitä haluaa. Se edellyttää sitä, että pystyy näkemään itsensä hyvin sairaana, ehkä puhekyvyttömänä, kuurona, sokeana tai Alzheimerin pimentämällä mielellä. Siitä sitten voi ryhtyä hahmottamaan, miten ja missä silloin haluaisi olla, millaista hoivaa ja hoitoa toivoisi...
Paitsi että kukaan ei tunnu tietävän, mitä jo valmiille hoitotahdolle tehdään. Kenelle se annetaan, kuka huolehtii, että sitä noudatetaan. Kaikki yksityiskohdat on osattava ennakoida hyvin. Ei tähän nyt mitään uusia lakeja tarvita, mutta hiukan parempaa ohjeistusta potilas toivoisi. Niin monenlaisia kysymyksiä eilenkin sai kuulla. Enkä nyt jaksa vielä uutta kirjaa ihan pelkästä kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta kirjoittaa. Vaikka ilmeisesti pitäisi. Enkä ollenkaan tiedä, olenko kuolemansuunnittelun ammattilainen, enemmänkin amatööri.
Myös eilen tuli selväksi, että eniten pelottaa Alzheimer tai muu mielen ja muistin sumentaja. Hoidosta kieltäytyminen on mahdollista. Mutta onko mahdollista etukäteen kieltää syöttäminen sitten kun ei enää itse muista mitä lusikalla tehdään.
Luentojen välillä ehdin hiukan neuvoa paria ihmistä. Hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus on sen verran iso paketti, että siihen pitäisi olla asiaan erikoistuneita toimistoja. Useimmiten kun ei voi antaa yksiselitteisiä neuvoja, Ylipäänsä ei pitäisi niin kovasti olla antamassa neuvoja ihmisille siitä, miten heidän pitäisi elää. Vielä haastavampaa on ohjeistaa sitä, miten heidän pitäisi kuolla.
#hoitotahto
tiistai 20. elokuuta 2013
Ehkä joskus haikailemme tätä terveyspalvelujen kulta-aikaa
Ei tarvitse olla astrofyysikko, että osaisi laskea, kuinka huonosti Suomen tällä menolla käy. Ilmeisesti terveydenhuolto ja potilaat Suomessa elävät tällä hetkellä kultakauttaan, rahaa oli, rahaa oli liikaakin, joten lääkärit ja hoitajat karkasivat yksityissektorille, julkisessa terveydenhuollossa pulaa oli vain henkilöstöstä. Kyllä routa pian porsaan kotiin ajaa.
Boston Consulting Group ennusti 40 000 teollisen työpaikan vähenemistä lähivuosina. Ja 40 000 työllistä elättää palveluammateissa ja etenkin julkisella sektorilla niin monta kymmentätuhatta ihmistä lisää, että työterveyspalveluille ei enää ole yhtä paljon kysyntää. Se ratkaisee lääkäri- ja hoitajapulan ennen pitkää. Suuri kysymys onkin, kauanko vielä on varaa täyttää vakansseja?
Eilen Ylen Radio Puheessa keskusteltiin rintasyöpägeenistä. Asiantuntijalääkäri arvioi Suomessa olevan noin 600 rintasyövälle tai munasarjasyövälle altistavan PCRA-1 tai PCRA-2 geenin kantajaa. Nyt hoitokäytäntö on sellainen, että geenitesti tehdään ja potilas (milloin geenivirhe muuttaa ihmisen potilaaksi?) saa perinnöllisyysneuvontaa. Jos potilas haluaa, häneltä voidaan poistaa molemmat rinnat ja tilalle tehdää omasta rasvakudoksesta uudet. Se on varmaankin hyvä asia. Jäin miettimään, että missä kulkee raja, mitä kaikkia osia ihmisestä voidaan poistaa sairauden varalta etukäteen?
Eniten kummastutti syöpäjärjestöjen edustajan kommentti, että geeninkantajille ei ole olemassa mitään tukiryhmää. Kuulemma järjestöllä ei ole rahaa. Mikä se on, ettei joku tarmokas geeniviallinen pane pystyy Facebook-ryhmää? Miksi kaikki vertais- ja potilastoiminta pitää tehdä virkamiestyönä?
Nyt siis palaamme patient engagent-aatteeseen. Psoriasis panee väkisinkin ajattelemaan asiaa. Ymmärtääkseni se on sitkeä, useimmiten lievä, mutta joskus hyvin hankalakin tauti. Oleellista siinä on, että potilas jaksaa päivästä ja vuodesta toiseen rasvata ja hoitaa itseään. Lääkäri tekee diagnoosin ja kirjoittaa reseptilääkkeet, mutta käytännössä hoito jää potilaalle. Juttelin asiasta iltaa istuessa kaverilääkärin kanssa. Hänkin toki tietää lääkityksen ja osaa diagnostiikan, mutta ei hän tiedä, pannaako aurinkosuojaa, kun psorille aurinkoa annetaan. Ei hänkään tiedä, miten ja milloin päänahkaan parhaiten saadaan kortisoniliuos levitettyä. Ei hänkään tiedä, mitä pitäisi tehdä korvakäytäväpsorin kanssa kun on kuulolaite. Ja tarkemmin ajatellen, ei ollut ihotautilääkäristäkään mitään iloa, diagoosi tuli. Kun kysyin, miten hoidetaan, lääkäri kirjoitti Bemetson-reseptin ja sanoi: "Voit kokeilla pari viikkoa tota". Se erikoislääkärin hoitotaidosta ja potilaan sitouttamisesta hoitoon.
Lääkärit yleensä vähättelevät hoitotiedettä. Jos googlettaa hoitotieteen tohtoriväitösten aiheita, ovathan ne kevyenpuoleisia. Ja näin fyysikan tohtorin äidistä ei vaikuta oikealta tieteeltä ollenkaan. Olen tullut vähän toisiin ajatuksiin. Lääkärille riittää Käypä Hoito-suositus. Potilaalle pitää olla käytännössä tutkitut omahoitomenetelmät saatavilla Käypä Kotihoito-suosituksina. Olkoon sitten käyttökelpoisesta tutkimuksesta tohtorinhattu palkintona. Ei se ole keneltäkään pois.
Sosiaali- ja terveystoimi vie puolet valtion budjetista. Paula Risikko ehdotti vastikkeellisuutta sosiaalitukiin. Terveydenhuoltokuluista ei ole vielä kukaan uskaltanut sanoa mitään. Mutta tulee sielläkin katto vastaan vähintään siinä vaiheessa, kun IMF tulee valtion kassaa vahtimaan. Sen takia tässä taloustilanteessa - kun rahaa vielä on - pitää olla kekseliäs löytämään tehostamis- ja säästökeinoja. Potilaat on otettava kunnolla mukaan hoitoonsa. Lääkärit eivät ehdi kaikkia kädestä pitäen neuvomaan, eivätkä edes välttämättä osaa. Hoitajilla, olivatpa sitten väitelleitä tai käytännössä kokeneita, ja etenkin potilasjärjestöillä on tässä tärkeä rooli.
Laitoin joku aika sitten kuvan pihan rikkaruohoista. Nyt rikkaruohot on poistettu hyvällä bhutanilaisementelmällä. Laitoin alaoveen lapun: Rikkaruohotalkoot maanantaina kello 18.
Talossa asuu toistasataa ihmisissä. Talkoisiin tuli neljä, viides kävi sanomassa, että juuri nyt ei pääse mutta tulee mielellään seuraavalla kerralla. Talkooväen ikäjakauma oli 62-75. Vajaassa tunnissa keräsimme suuren jätesäkin vesiheinää, voikukkia juurineen, kanankaalia ja muuta sen sellaista. Lisäksi tietysti toiseen säkkiin koiranpaskaa. Luulenpa, että talkoista jäikin kotiin paskaväki.
Niinhän se aina. Yhtökokouksessa ensi vuonna joku voi sitten ottaa esille huonon pihanhoidon. Mitäpä itse tekemään, kun huoltoyhtiölle kuuluu hommat. Me neljä teimme hommia kolme varttia, hyvää keskivartalojumppaa, mukavaa seurustelua kauniina kesäiltana ja palkkioksi hyvä mieli.
#potilas #risikko #terveydenhuolto #budjetti #lääkäri #hoitaja
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Ihminen on juuri niin sairas kuin haluaa
Aamulla herätessäni olin näkemässä unta, jossa sanoin päättäväisesti "Nyt käännän elämässäni uuden lehden". Koko aamun olen sitten pohdiskellut, mikähän lehti se olisi.
Äitini kertoo Vimpelin kunnanlääkärin joskus 1930-luvulla kertoneen eräästä potilaasta (jonka nimeä en tässä mainitse), joka oli tullut vastaanotolle sanoen: "Joka paikka ramaa ja runajaa". Enpä tiedä, millaiseen diagnoosiin tohtori oli päätynyt.
Oikeastaan minullakin joka paikka vähän ramaa ja runajaa. Olisiko uusi lehti sitä, että käynnistäisin elämäntaparemontin. Eikös ole ärsyttävä sana, vähän kuin kipupiste. Kyllä ehdottomasti varmaan olisi tarpeen remontoida elämäntavat. Mutta tämä tupakoinnin vähennys jo riipii sielua liki masennukseen asti. En halua käynnistää elämäntaparemonttia. Muutama vuosi sitten ostin uuden sykemittarin. Siinä on niin paljon hienoa teknologiaa, että kukaan ei ole saanut sitä käyntiin. Maksoikin 200 euroa. Elämäntapani pysyy siis kaapissa. Jos ajattelee elämää, ehkä sittenkin on syytä pitää kiinni niistä asioista, jotka elämässä on hyvin ja varjella niitä.
Jos Paula Koivuniemi rakastaa sauvakävelyä, hän toki saa sitä rakastaa. Minä en. Olisin syvästi onneton, jos joku pakottaisi minut sauvakävelemään. Luulenpa, että remontoin elämääni sillä tavoin, että pidän parempaa huolta mielestäni, niin minusta voi olla iloa muillekin.
Facebookissa tänään joku kirjoitti erään ylilääkärin sanoneen: "Ihminen voi olla juuri niin sairas kuin haluaa". Siinä on vinha perä. Niinpä tuumasin, että juuri nyt en halua olla yhtään sairas. Ihminen voi sairastua sairastamiseen. Olettehan kaikki tavanneet ihmisiä, joilla on aina kaikenlaista tautia ja kremppaa ja muutenkin kaikki asiat huonost. Etenkin syy on aina jonkun muun.
Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on järkyttävät kivut ja liki olematon toimintakyky. He olisivat halutessaan voineet olla jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä. He eivät ruikuta, he eivät suostu kutsumaan itseään potilaiksi. Heistä on mukavampi pysyä kiinni elämän syrjässä.
Nykyisin on olemaa kehittyneitä diagnostiikkavälineitä, kuvantamista ja laboratoriokokeita. Puuttuu yksi testi. Miten mitataan se, kuinka sairas potilas haluaa olla? Luultavasti eläkeriidoissa onkin usein kyse juuri tästä. Objektiiviset, mitattavissa olevat kriteerit eivät ole linjassa potilaan halussa olla sairas.
Näitä nyt pohdiskelen, sillä olen menossa Seinäjoelle Järjestötalon 1-vuotisjuhlien puhujaksi.
Seinäjoen Järjestötalo on tosi mielenkiintoinen hanke. Siellä kaikki potilas-, vammais- ja eläkeläisjärjestöt mahtuvat toimimaan saman katon alla. Mielelläni tutustun toimintaan paremminkin. Saattaa olla, että siitä voisi ottaa oppia.
Äitini kertoo Vimpelin kunnanlääkärin joskus 1930-luvulla kertoneen eräästä potilaasta (jonka nimeä en tässä mainitse), joka oli tullut vastaanotolle sanoen: "Joka paikka ramaa ja runajaa". Enpä tiedä, millaiseen diagnoosiin tohtori oli päätynyt.
Oikeastaan minullakin joka paikka vähän ramaa ja runajaa. Olisiko uusi lehti sitä, että käynnistäisin elämäntaparemontin. Eikös ole ärsyttävä sana, vähän kuin kipupiste. Kyllä ehdottomasti varmaan olisi tarpeen remontoida elämäntavat. Mutta tämä tupakoinnin vähennys jo riipii sielua liki masennukseen asti. En halua käynnistää elämäntaparemonttia. Muutama vuosi sitten ostin uuden sykemittarin. Siinä on niin paljon hienoa teknologiaa, että kukaan ei ole saanut sitä käyntiin. Maksoikin 200 euroa. Elämäntapani pysyy siis kaapissa. Jos ajattelee elämää, ehkä sittenkin on syytä pitää kiinni niistä asioista, jotka elämässä on hyvin ja varjella niitä.
Jos Paula Koivuniemi rakastaa sauvakävelyä, hän toki saa sitä rakastaa. Minä en. Olisin syvästi onneton, jos joku pakottaisi minut sauvakävelemään. Luulenpa, että remontoin elämääni sillä tavoin, että pidän parempaa huolta mielestäni, niin minusta voi olla iloa muillekin.
Facebookissa tänään joku kirjoitti erään ylilääkärin sanoneen: "Ihminen voi olla juuri niin sairas kuin haluaa". Siinä on vinha perä. Niinpä tuumasin, että juuri nyt en halua olla yhtään sairas. Ihminen voi sairastua sairastamiseen. Olettehan kaikki tavanneet ihmisiä, joilla on aina kaikenlaista tautia ja kremppaa ja muutenkin kaikki asiat huonost. Etenkin syy on aina jonkun muun.
Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on järkyttävät kivut ja liki olematon toimintakyky. He olisivat halutessaan voineet olla jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä. He eivät ruikuta, he eivät suostu kutsumaan itseään potilaiksi. Heistä on mukavampi pysyä kiinni elämän syrjässä.
Nykyisin on olemaa kehittyneitä diagnostiikkavälineitä, kuvantamista ja laboratoriokokeita. Puuttuu yksi testi. Miten mitataan se, kuinka sairas potilas haluaa olla? Luultavasti eläkeriidoissa onkin usein kyse juuri tästä. Objektiiviset, mitattavissa olevat kriteerit eivät ole linjassa potilaan halussa olla sairas.
Näitä nyt pohdiskelen, sillä olen menossa Seinäjoelle Järjestötalon 1-vuotisjuhlien puhujaksi.
Seinäjoen Järjestötalo on tosi mielenkiintoinen hanke. Siellä kaikki potilas-, vammais- ja eläkeläisjärjestöt mahtuvat toimimaan saman katon alla. Mielelläni tutustun toimintaan paremminkin. Saattaa olla, että siitä voisi ottaa oppia.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Lumehoitouskomus
Viime viikkojen puoskarointikeskustelu on totta vieköön ollut värikästä. Jos lähdetään siitä, että uskomushoitoihin uskovat olisivat vähemmistökansallisuuksia tai vaikkapa muslimeita, heihin kohdistuva vihapuhe olisi lähes rikollista. Etenkin jotkut lääkärit ovat kiihkeässä noitavainossaan lähinnä säälittäviä.
Uskomushoitoja ei tietenkään pidä Kela-korvata. Omalla rahallaan ihmisen on lupa ostaa hyvinvointipalveluita. Julkisuudessa potilaita vähättelevät ja loukkaavat lääkärit sahaavat omaa oksaansa osoittamalla empatiakyvyn puutteensa ja tietämättömyytensä uusimmasta lumelääkintää koskevasta tutkimustiedosta.
Toiminnallisella aivokuvantamisella voidaan nähdä kipu ihmisen aivoissa. Sitä voidaan kuvata. Ei tarvitse edes luottaa potilaan kertomukseen. Lumelääkkeillä on tehty mitä mielenkiintoisimpia tutkimuksia. Kipu saattaa lievittyä jopa tilanteessa, jossa potilas tietää saavansa lumelääkettä.
Kirjoitin Potilaan Lääkärilehteen "Potilaan Ääni" -kolumnin uskomushoitoasioista. Se herätti jossain määrin keskustelua, mikä oli tarkoituskin. Luultavasti Markku Myllykangas ja uskomushoitosuskonlahkolaisensa ovat lähettäneet tulikivenkatkuista postia toimitukseen. Mielenkiintoinen yhteensattuma olikin, että seuraavana päivänä professori Eija Kalso kirjoitti "Lääkärin Ääni" -palstalla uusista tutkimushavainnoista. Lääkärin vuorovaikutustaitojen merkitystä potilaan voinnin kohenemisessa ei voi koskaan yliarvioida.
Lääkäri voi olemuksellaan lumevaikuttaa. Otan nyt yhden konkreettisen esimerkin: Meilahdessa kuuden hengen huoneeseen tuli professorinkierrolle Kimmo Kontula. Kaikki potilaat tunsivat olonsa kierron jälkeen paljon paremmaksi. Puolikuolleeksi luulemani mummo nousi sängystä ja sanoi: "Kun professori sanoi päivää, minä paranin." Professorilla nyt vaan sattui olemaan luottamusta ja tulevaisuudenuskoa herättävä olemus. En silti sanoisi häntä puoskariksi.
Ilkeällä ja potilasta ymmärtämättömällä lääkärillä on kielteinen lumevaikutus. En nyt viitsi nimiä mainita, mutta olen kuullut lääkäreistä, joiden kierron jälkeen hoitajilla on kiire lohduttaa itkeviä. Kipulääkitykset on nostettava tappiin. Olen sellaisen joskus itsekin nähnyt.
Käytän siis omilla rahoillani joskus uskomuslääkintää, sillä uskon lumevaikutukseen. Lumevaikutus on tosi ja tieteellisesti tutkittu asia. Kutsuttakoon uskomushoitoja lumehoidoiksi tai päinvastoin. Jos joku potilas sanoo voivansa paremmin, pitäisikö se häneltä kieltää? Jos joku syöpäpotilas haluaa hoitojen lisäksi käyttää pakuriteetä tai jotain muuta humpuukia, onko lääkärin otettava häneltä lumevaikutus pois? Eikö siihen voi sanoa, että eipä kai siitä haittaakaan ole?
Ei ole montaa vuotta siitä, kun fibromyalgia ei ollut oikea sairaus. En ota kantaa siihen, onko vai ei. On silti ihmisiä, joilla on selittämättömiä kipuja, joihin koululääketieteellä on vähän vastauksia. Jos potilas menee lääkäriin ja sanoo olevansa kipeä ja lääkäri sanoo, että et ole, paraneeko potilaan elämänlaatu tästä hoidosta?
Olen parikymmentä vuotta käynyt Viron kylpylöissä virkistäytymässä ja joskus olen kyllä tullut parempaan kuntoonkin. Useimmiten kylpylähoidot - joita Keski-Euroopassa on harrastettu vuosisatoja - ovat olleet virolaislääkärin määräämiä. Muutama näistä lääkäreistä on muuttanut Suomeen terveyskeskuslääkäreiksi. Olivatko he puoskareita Virossa? Sata vuotta sitten suomalaiset, Mannerheimistä lähtien hoidattivat itseään kylpylöissä, ja sanatoriossa ulkomailla.
Hyvinvointiteollisuus on kasvava toimiala, siellä toimii myös hyvin paljon rehellisiä, veroa maksavia ja itsensä elättäviä pienyrittäjiä. Nyt on oltava tarkkana, etteivät päiviräsäset ja markkumyllykankaat vahvoine uskomuksineen aja suomalaisia Viroon tai vielä kauemmas.
Paljon tärkeämpi uutinen oli Helsingin Sanomissa: "Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri aloittaa yt:t."
Priorisointi on siis toden teolla alkanut. Keitä hoidetaan, keitä ei? Surullista sekin, että se oli pikku-uutinen. Luulenpa, että tämä on vasta alkua. Puoskarointihöpinöistä olisi nyt kiireesti siirryttävä vakavaan priorisointikeskusteluun.
#lumevaikutus #puoskarointi #potilas
Uskomushoitoja ei tietenkään pidä Kela-korvata. Omalla rahallaan ihmisen on lupa ostaa hyvinvointipalveluita. Julkisuudessa potilaita vähättelevät ja loukkaavat lääkärit sahaavat omaa oksaansa osoittamalla empatiakyvyn puutteensa ja tietämättömyytensä uusimmasta lumelääkintää koskevasta tutkimustiedosta.
Toiminnallisella aivokuvantamisella voidaan nähdä kipu ihmisen aivoissa. Sitä voidaan kuvata. Ei tarvitse edes luottaa potilaan kertomukseen. Lumelääkkeillä on tehty mitä mielenkiintoisimpia tutkimuksia. Kipu saattaa lievittyä jopa tilanteessa, jossa potilas tietää saavansa lumelääkettä.
Kirjoitin Potilaan Lääkärilehteen "Potilaan Ääni" -kolumnin uskomushoitoasioista. Se herätti jossain määrin keskustelua, mikä oli tarkoituskin. Luultavasti Markku Myllykangas ja uskomushoitosuskonlahkolaisensa ovat lähettäneet tulikivenkatkuista postia toimitukseen. Mielenkiintoinen yhteensattuma olikin, että seuraavana päivänä professori Eija Kalso kirjoitti "Lääkärin Ääni" -palstalla uusista tutkimushavainnoista. Lääkärin vuorovaikutustaitojen merkitystä potilaan voinnin kohenemisessa ei voi koskaan yliarvioida.
Lääkäri voi olemuksellaan lumevaikuttaa. Otan nyt yhden konkreettisen esimerkin: Meilahdessa kuuden hengen huoneeseen tuli professorinkierrolle Kimmo Kontula. Kaikki potilaat tunsivat olonsa kierron jälkeen paljon paremmaksi. Puolikuolleeksi luulemani mummo nousi sängystä ja sanoi: "Kun professori sanoi päivää, minä paranin." Professorilla nyt vaan sattui olemaan luottamusta ja tulevaisuudenuskoa herättävä olemus. En silti sanoisi häntä puoskariksi.
Ilkeällä ja potilasta ymmärtämättömällä lääkärillä on kielteinen lumevaikutus. En nyt viitsi nimiä mainita, mutta olen kuullut lääkäreistä, joiden kierron jälkeen hoitajilla on kiire lohduttaa itkeviä. Kipulääkitykset on nostettava tappiin. Olen sellaisen joskus itsekin nähnyt.
Käytän siis omilla rahoillani joskus uskomuslääkintää, sillä uskon lumevaikutukseen. Lumevaikutus on tosi ja tieteellisesti tutkittu asia. Kutsuttakoon uskomushoitoja lumehoidoiksi tai päinvastoin. Jos joku potilas sanoo voivansa paremmin, pitäisikö se häneltä kieltää? Jos joku syöpäpotilas haluaa hoitojen lisäksi käyttää pakuriteetä tai jotain muuta humpuukia, onko lääkärin otettava häneltä lumevaikutus pois? Eikö siihen voi sanoa, että eipä kai siitä haittaakaan ole?
Ei ole montaa vuotta siitä, kun fibromyalgia ei ollut oikea sairaus. En ota kantaa siihen, onko vai ei. On silti ihmisiä, joilla on selittämättömiä kipuja, joihin koululääketieteellä on vähän vastauksia. Jos potilas menee lääkäriin ja sanoo olevansa kipeä ja lääkäri sanoo, että et ole, paraneeko potilaan elämänlaatu tästä hoidosta?
Olen parikymmentä vuotta käynyt Viron kylpylöissä virkistäytymässä ja joskus olen kyllä tullut parempaan kuntoonkin. Useimmiten kylpylähoidot - joita Keski-Euroopassa on harrastettu vuosisatoja - ovat olleet virolaislääkärin määräämiä. Muutama näistä lääkäreistä on muuttanut Suomeen terveyskeskuslääkäreiksi. Olivatko he puoskareita Virossa? Sata vuotta sitten suomalaiset, Mannerheimistä lähtien hoidattivat itseään kylpylöissä, ja sanatoriossa ulkomailla.
Hyvinvointiteollisuus on kasvava toimiala, siellä toimii myös hyvin paljon rehellisiä, veroa maksavia ja itsensä elättäviä pienyrittäjiä. Nyt on oltava tarkkana, etteivät päiviräsäset ja markkumyllykankaat vahvoine uskomuksineen aja suomalaisia Viroon tai vielä kauemmas.
Paljon tärkeämpi uutinen oli Helsingin Sanomissa: "Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri aloittaa yt:t."
Priorisointi on siis toden teolla alkanut. Keitä hoidetaan, keitä ei? Surullista sekin, että se oli pikku-uutinen. Luulenpa, että tämä on vasta alkua. Puoskarointihöpinöistä olisi nyt kiireesti siirryttävä vakavaan priorisointikeskusteluun.
#lumevaikutus #puoskarointi #potilas
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Hyvinvointivaltion onnellisuutta
Olin eilen kävelyllä tyttären kanssa. Oli mukavaa, Arabianranta on mukava paikka, tästä voi kävellä monenlaisiin mikroilmastoihin. Talot ovat uusia ja pihoissa on jopa joitain kiinnostavia tilataideteoksia ja istutuksia. Useimmiten istutukset ovat aika tylsiä ja mielenkiinnottomia. Riippumatta niiden laadusta, rikkaruohot rehottavat.
Ajoittain huoltoyhtiö ajaa istumaruohonleikkurilla laajemmat nurmikot. Siinä kaikki. Tuumailin, että pari koululaista voisi saada hyvän kesätyön rikkaruohoja nyhtämässä. Meidänkin taloyhtiöllä lienee kivämätöntä pihaa korkeintaan 100 m2. Tytär sanoo, että Bhutanissa ihmiset ohikulkiessaan nappavat rikkaruohon pois. Ja jos ette satu muistamaan, mikä maa on Bhutan, niin se on maa, jossa aivan oikeasti on tavoitteena onnellisuus.
Pihassa siviilirohkea ikäihminen tunki pihan roskakorista ulos pursunneet koirankakkapussit takaisin. Minä hänen tomeruuttaan oikein kiittelin. Tuumasimme siinä, että taidamme pitää pikku talkoot ja oman antaa kyytiä oman pihan rikkaruohoille. Laitamme alaoveen lapun ja katsotaan tuleeko ketään kaveriksi.
Naapuri kertoi hyvän hyvinvointivaltioesimerkin tuttaviensa taloyhtiöistä. Olivat laittaneet komet pelargonialaatikot pihaan ja niitä porukalla kesän kastelivat. Eräs mies heitti sinne aina tupakantumppinsa. Joku oli nätisti pyytäyt, että laittaisi tupakantumpit muualle, ne kun ovat aika rumia kukkalaatikoissa. Mies totteli. Mutta sen jälkeen hän ryhtyi aina nippaisemaan poikki kaikki pelargoniannuput. Tällaista on hyvinvointivaltion yhteisöllisyys.
Jee, tässä ihan itse valokuvaamani rikkaruohot pihamme japanilaistyyliin pyrkivästä kiviasetelmasta rikkaruohoineen.
Tämän siis tein myös ilman apunörttiä Lumia 920:lla. Ette uskokaan, miten ylpeä olen itsestäni.
Ajoittain huoltoyhtiö ajaa istumaruohonleikkurilla laajemmat nurmikot. Siinä kaikki. Tuumailin, että pari koululaista voisi saada hyvän kesätyön rikkaruohoja nyhtämässä. Meidänkin taloyhtiöllä lienee kivämätöntä pihaa korkeintaan 100 m2. Tytär sanoo, että Bhutanissa ihmiset ohikulkiessaan nappavat rikkaruohon pois. Ja jos ette satu muistamaan, mikä maa on Bhutan, niin se on maa, jossa aivan oikeasti on tavoitteena onnellisuus.
Pihassa siviilirohkea ikäihminen tunki pihan roskakorista ulos pursunneet koirankakkapussit takaisin. Minä hänen tomeruuttaan oikein kiittelin. Tuumasimme siinä, että taidamme pitää pikku talkoot ja oman antaa kyytiä oman pihan rikkaruohoille. Laitamme alaoveen lapun ja katsotaan tuleeko ketään kaveriksi.
Naapuri kertoi hyvän hyvinvointivaltioesimerkin tuttaviensa taloyhtiöistä. Olivat laittaneet komet pelargonialaatikot pihaan ja niitä porukalla kesän kastelivat. Eräs mies heitti sinne aina tupakantumppinsa. Joku oli nätisti pyytäyt, että laittaisi tupakantumpit muualle, ne kun ovat aika rumia kukkalaatikoissa. Mies totteli. Mutta sen jälkeen hän ryhtyi aina nippaisemaan poikki kaikki pelargoniannuput. Tällaista on hyvinvointivaltion yhteisöllisyys.
Jee, tässä ihan itse valokuvaamani rikkaruohot pihamme japanilaistyyliin pyrkivästä kiviasetelmasta rikkaruohoineen.
Tämän siis tein myös ilman apunörttiä Lumia 920:lla. Ette uskokaan, miten ylpeä olen itsestäni.
perjantai 9. elokuuta 2013
Twitterointi ahdistaa eläkeläishipsteriä
Sunday Timesin Style-liite on hipsterivanhusten lempparilehti. Rakas lapseni muistaa aina sunnuntaisin Suomeen Lontoosta tullessaan ostaa vanhalle äidille virkistyslehden. Vähemmänhipsteroituneille lukijoille palautan mieleen hipsterin määritelmän New York Timesista vuodelta 1999. Jorma Ollila ja Nokia eivät varmaan voimainsa tunnossa vaivautuneet pysähtymään ilmiön äärelle. "Hipster tunnistaa eksklusiiviset ilmiöt ennen kuin kukaan muu". Jorma Ollila on varmaan hyvä insinööri, mutta ilmeisesti hipsteröinnissä huonompi kuin Steven Jobs. Muistan kyllä, kuinka Style-liite hehkutti aikanaan Nokian banaanimallia. Se oli enemmän kansainvälistä suomalaismuotia kuin Marimekko ikinä.
Hipsteri on uhanalainen laji. Siitä on tullut niin arkipäiväistä ja internetin ja verkkokaupan ansiosta liian helposti saatavilla olevaa. Hipsterit ovat muuttuneet kevytversioksi ja tavanomaistuneet. Suunnilleen sama kuin että trendikahvilassa saa K-plussapisteitä tai biletysvaatteet Prismasta ja tietysti S-bonukset.
Hipsterin kevytversio on keski-ikäinen mies potkulaudalla. Muutenkin Arabianranta näyttää uhkaavasti kevythipsterialueelta.Täällä on niin kunnollisia ihmisiä. Kaikilla pikkuvauvoilla aurinkolasit ja puolentoistta metrin korkuisella kiipeilytelineellä kypärä päässä - luonnollisesti pehmustetulla leikkikentällä. Minua kiehtoo ajatus eläkeläishipsterismistä. Haluan ryhtyä hipsterivanhukseksi. Vanhushipsteri ennakoi tulevat vanhustrendit... Hipsterivanhus on hiukkasen anarkisti. Hän ei rasvaimetä läskejään, rypistyy kaikessa rauhassa, kiertää kuntosalit kaukaa ja tekee vain kivoja (sehän on melkein sama kuin cool) asioita. Potkulauta on fillaria ja kävelysauvoja coolimpaa. Hipsterivanhus saa pukeutua juuri niin mukavasti kuin lystää. Silti hipsterivanhus on sosiaalinen, hän huolehtii siitä, että hän elää hyvin. Hyvin elämiseen kuuluu hyvän tekeminen. Minäpä luulen, että hyvän tekeminen tulee muotiin. Pitää vaan muistaa tehdä tarpeeksi paljon hyvää itselleen, että jaksaisi antaa hyvää muille.
Hipsterivanhuksen ei tarvitse lähteä flow-festareille ja Luojan kiitos hänen ei enää tarvitse pönöttää Savonlinnassa. Hän saa ihan itse päättää, mistä tykkää. Hipsterivanhus ei halua olla elinikäinen oppija. Hän ottaa selvää vain asioista, jotka kiinnostavat. Nyt yritän ymmärtää twitteriä, mikä tuntuu vaikealta mutta jännittävältä. Olen jo liittynyt, mutta en ole uskaltanut kirjoittaa mitään. Onhan minulla vähän rajoitteita. Olen asettanut hipsteröintirajaksi sen, että lasteni tarvitsisi kovin paljon äitiään hävetä. Onneksi tuo Style neuvoi, että Instagramin voi ehkä jättää väliin ja siirtyä suoraan Tumblr:iin - mitä ihmettä se sitten lieneekin.
Hipsteri on uhanalainen laji. Siitä on tullut niin arkipäiväistä ja internetin ja verkkokaupan ansiosta liian helposti saatavilla olevaa. Hipsterit ovat muuttuneet kevytversioksi ja tavanomaistuneet. Suunnilleen sama kuin että trendikahvilassa saa K-plussapisteitä tai biletysvaatteet Prismasta ja tietysti S-bonukset.
Hipsterin kevytversio on keski-ikäinen mies potkulaudalla. Muutenkin Arabianranta näyttää uhkaavasti kevythipsterialueelta.Täällä on niin kunnollisia ihmisiä. Kaikilla pikkuvauvoilla aurinkolasit ja puolentoistta metrin korkuisella kiipeilytelineellä kypärä päässä - luonnollisesti pehmustetulla leikkikentällä. Minua kiehtoo ajatus eläkeläishipsterismistä. Haluan ryhtyä hipsterivanhukseksi. Vanhushipsteri ennakoi tulevat vanhustrendit... Hipsterivanhus on hiukkasen anarkisti. Hän ei rasvaimetä läskejään, rypistyy kaikessa rauhassa, kiertää kuntosalit kaukaa ja tekee vain kivoja (sehän on melkein sama kuin cool) asioita. Potkulauta on fillaria ja kävelysauvoja coolimpaa. Hipsterivanhus saa pukeutua juuri niin mukavasti kuin lystää. Silti hipsterivanhus on sosiaalinen, hän huolehtii siitä, että hän elää hyvin. Hyvin elämiseen kuuluu hyvän tekeminen. Minäpä luulen, että hyvän tekeminen tulee muotiin. Pitää vaan muistaa tehdä tarpeeksi paljon hyvää itselleen, että jaksaisi antaa hyvää muille.
Hipsterivanhuksen ei tarvitse lähteä flow-festareille ja Luojan kiitos hänen ei enää tarvitse pönöttää Savonlinnassa. Hän saa ihan itse päättää, mistä tykkää. Hipsterivanhus ei halua olla elinikäinen oppija. Hän ottaa selvää vain asioista, jotka kiinnostavat. Nyt yritän ymmärtää twitteriä, mikä tuntuu vaikealta mutta jännittävältä. Olen jo liittynyt, mutta en ole uskaltanut kirjoittaa mitään. Onhan minulla vähän rajoitteita. Olen asettanut hipsteröintirajaksi sen, että lasteni tarvitsisi kovin paljon äitiään hävetä. Onneksi tuo Style neuvoi, että Instagramin voi ehkä jättää väliin ja siirtyä suoraan Tumblr:iin - mitä ihmettä se sitten lieneekin.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Sukellus 1960-luvulle reitillä Kittilä-Raahe-Parkano-San Fransisco
Hurautettiin taas Suomi päästä päähän. Kohta 20 vuotta täyttävästä Volvostakin jäi osa matkalle, jonnekin Karin entisen mummulan tienoille Raahessa. No, ensi viikolla Volvosta kertovat, miten ja kuinka se korjataan. Ei se matkan tekoa haitannut. Tai haittasi se. Olihan siinä koko ajan mielessä, että mikähän osa seuraavaksi tipahtaa maantielle. Matkasta tuli ihan puolivahingossa elämänkertakierros molempien lapsuuden maisemiin.
Parkanossa oli markkinat. Perjantai-iltana torin laidalla oli olutteltta, lavalla soitti neljän miehen bändi Skylarks. Bändi oli yllättävän hyvä. Se soitti kaikki 1960-luvun alkupuolen suuret hitit. Beatlesin varhaisimpia, She loves you, I wanna hold your hand... Eli juuri sellaista musiikkia, jota Parkanossa ei kukaan 1960-luvulla kuunnellut. Olin pikkutyttönä vannoutunut Beatles-fani, liki ainoa Parkanosssa. Siellä kovia nimiä olivat enemmänkin Esko Rahkoset, tai korkeintaan Danny.
Kuuntelin siis perjantaina teini-ikäni musiikkia teini-ikäni maisemassa. Väkeä oli monta sataa, enimmäkseen ikäluokkaa 45-70. Oli todennäköistä, että osa yleisöstä oli ollut koulussa yhtä aikaa. En tuntenut ketään. Poislähtiessä yksi mies kertoi olleensa vuoden verran luokkatoveri. Ehdin sentään käydä Parkanossa kouluni, asuin siellä 16 vuotta. Kun bändi soitti "If you are going to San Fransisco" muistin aivan tarkkaan, mitä ajattelin 14-vuotiaana. En kai nyt hippikukkia hiuksiini haaveillut, mutta San Fransisco kuulosti silloin etäisemmältä kuin kuu taivaalla. Olin niin realisti, etten siitä haaveillutkaan. Helsingissä oli ihan tarpeeksi haavetta maalaistytölle. Kaliforniassa moni kaupunki on saanut nimensä pyhimysten mukaan. Tämän hoksasin vasta Assisin matkalla. Monenlaisia pyhiinvaelluskohteita on siis ehditty koluta.
Perjantaina oli lämmin sää. Yleisö torilla ja teltassa oli niitä, jotka eivät haaveilleet Helsingistä, vaan jäivät. Tai opiskelivat ja palasivat. Liki 50 vuotta sitten olin kiihkeässä kapinassa kaikkea käsillä olevaa kohtaan. Nyt tunsin kirpeän haikeaa surumielisyyttä. 40 vuotta sitten on eilen. Tunteissa voi säilöä aikaa. Musiikki ja paikka vei mennessään ja teinitytön kiihkeä kapina oli uudelleen elettävissä.
Minulle selvisi, miksi tunne oli niin vahva. Kävin pikakelauksella elämääni läpi - saattaa olla, että tämä oli sitä, mitä ainakin elokuvissa väitetään tapahtuvan ihmisten kuolinvuoteella. Vahva tunne johtui tupakasta. Aikanaan suuntasin kiukkuni ja kipuni tupakkaan. Ei se ollut teini-ikäisen kapinaa. Se oli täyttä sotaa. Koska ei voinut puhua, viha piti kääntää sisään. Tämä on ehkä sitä, mitä psykiatriystäväni sanoi: "Naisille tupakointi on usein ainoa tapa käsitellä vihaa". Ehkä tällä tavoin olen ollut harmittomampi.
Yli kaksi viikkoa tässä on sinnitelty, eikä tämä oikeastaan ole niin vaikeaa. No joo, nukun huonosti, hikoiluttaa, vähän kuin vaihdevuosivaivoja. Ajoittain tekee mieli tupakkaa. Toisaalta teinitytön kaapinahaavat on auki. Tupakka on niihin hyvää laastaria. Moraalisaarnan sijan tupakoitsijalta voisi ehkä joskus kysyä, mitä haavaa olet tupakallasi laastaroimassa.
Ensi viikolla on nyt kesän jälkeen taas kolumnin deadline. Voi olla, että se vaatii dopingia. Elämmme siis jännittäviä aikoja. Nyt taas Helsingissä, ehkä pian pääsen takaisin tälle vuosituhannelle. Tai ehkä pitäii kirjoittaa vielä itseapuopas tupakasta vieroitukseen. Mutta se kyllä tarvitsisi paljon aikaa ja tupakkaa.
Parkanossa oli markkinat. Perjantai-iltana torin laidalla oli olutteltta, lavalla soitti neljän miehen bändi Skylarks. Bändi oli yllättävän hyvä. Se soitti kaikki 1960-luvun alkupuolen suuret hitit. Beatlesin varhaisimpia, She loves you, I wanna hold your hand... Eli juuri sellaista musiikkia, jota Parkanossa ei kukaan 1960-luvulla kuunnellut. Olin pikkutyttönä vannoutunut Beatles-fani, liki ainoa Parkanosssa. Siellä kovia nimiä olivat enemmänkin Esko Rahkoset, tai korkeintaan Danny.
Kuuntelin siis perjantaina teini-ikäni musiikkia teini-ikäni maisemassa. Väkeä oli monta sataa, enimmäkseen ikäluokkaa 45-70. Oli todennäköistä, että osa yleisöstä oli ollut koulussa yhtä aikaa. En tuntenut ketään. Poislähtiessä yksi mies kertoi olleensa vuoden verran luokkatoveri. Ehdin sentään käydä Parkanossa kouluni, asuin siellä 16 vuotta. Kun bändi soitti "If you are going to San Fransisco" muistin aivan tarkkaan, mitä ajattelin 14-vuotiaana. En kai nyt hippikukkia hiuksiini haaveillut, mutta San Fransisco kuulosti silloin etäisemmältä kuin kuu taivaalla. Olin niin realisti, etten siitä haaveillutkaan. Helsingissä oli ihan tarpeeksi haavetta maalaistytölle. Kaliforniassa moni kaupunki on saanut nimensä pyhimysten mukaan. Tämän hoksasin vasta Assisin matkalla. Monenlaisia pyhiinvaelluskohteita on siis ehditty koluta.
Perjantaina oli lämmin sää. Yleisö torilla ja teltassa oli niitä, jotka eivät haaveilleet Helsingistä, vaan jäivät. Tai opiskelivat ja palasivat. Liki 50 vuotta sitten olin kiihkeässä kapinassa kaikkea käsillä olevaa kohtaan. Nyt tunsin kirpeän haikeaa surumielisyyttä. 40 vuotta sitten on eilen. Tunteissa voi säilöä aikaa. Musiikki ja paikka vei mennessään ja teinitytön kiihkeä kapina oli uudelleen elettävissä.
Minulle selvisi, miksi tunne oli niin vahva. Kävin pikakelauksella elämääni läpi - saattaa olla, että tämä oli sitä, mitä ainakin elokuvissa väitetään tapahtuvan ihmisten kuolinvuoteella. Vahva tunne johtui tupakasta. Aikanaan suuntasin kiukkuni ja kipuni tupakkaan. Ei se ollut teini-ikäisen kapinaa. Se oli täyttä sotaa. Koska ei voinut puhua, viha piti kääntää sisään. Tämä on ehkä sitä, mitä psykiatriystäväni sanoi: "Naisille tupakointi on usein ainoa tapa käsitellä vihaa". Ehkä tällä tavoin olen ollut harmittomampi.
Yli kaksi viikkoa tässä on sinnitelty, eikä tämä oikeastaan ole niin vaikeaa. No joo, nukun huonosti, hikoiluttaa, vähän kuin vaihdevuosivaivoja. Ajoittain tekee mieli tupakkaa. Toisaalta teinitytön kaapinahaavat on auki. Tupakka on niihin hyvää laastaria. Moraalisaarnan sijan tupakoitsijalta voisi ehkä joskus kysyä, mitä haavaa olet tupakallasi laastaroimassa.
Ensi viikolla on nyt kesän jälkeen taas kolumnin deadline. Voi olla, että se vaatii dopingia. Elämmme siis jännittäviä aikoja. Nyt taas Helsingissä, ehkä pian pääsen takaisin tälle vuosituhannelle. Tai ehkä pitäii kirjoittaa vielä itseapuopas tupakasta vieroitukseen. Mutta se kyllä tarvitsisi paljon aikaa ja tupakkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)