Hurautettiin taas Suomi päästä päähän. Kohta 20 vuotta täyttävästä Volvostakin jäi osa matkalle, jonnekin Karin entisen mummulan tienoille Raahessa. No, ensi viikolla Volvosta kertovat, miten ja kuinka se korjataan. Ei se matkan tekoa haitannut. Tai haittasi se. Olihan siinä koko ajan mielessä, että mikähän osa seuraavaksi tipahtaa maantielle. Matkasta tuli ihan puolivahingossa elämänkertakierros molempien lapsuuden maisemiin.
Parkanossa oli markkinat. Perjantai-iltana torin laidalla oli olutteltta, lavalla soitti neljän miehen bändi Skylarks. Bändi oli yllättävän hyvä. Se soitti kaikki 1960-luvun alkupuolen suuret hitit. Beatlesin varhaisimpia, She loves you, I wanna hold your hand... Eli juuri sellaista musiikkia, jota Parkanossa ei kukaan 1960-luvulla kuunnellut. Olin pikkutyttönä vannoutunut Beatles-fani, liki ainoa Parkanosssa. Siellä kovia nimiä olivat enemmänkin Esko Rahkoset, tai korkeintaan Danny.
Kuuntelin siis perjantaina teini-ikäni musiikkia teini-ikäni maisemassa. Väkeä oli monta sataa, enimmäkseen ikäluokkaa 45-70. Oli todennäköistä, että osa yleisöstä oli ollut koulussa yhtä aikaa. En tuntenut ketään. Poislähtiessä yksi mies kertoi olleensa vuoden verran luokkatoveri. Ehdin sentään käydä Parkanossa kouluni, asuin siellä 16 vuotta. Kun bändi soitti "If you are going to San Fransisco" muistin aivan tarkkaan, mitä ajattelin 14-vuotiaana. En kai nyt hippikukkia hiuksiini haaveillut, mutta San Fransisco kuulosti silloin etäisemmältä kuin kuu taivaalla. Olin niin realisti, etten siitä haaveillutkaan. Helsingissä oli ihan tarpeeksi haavetta maalaistytölle. Kaliforniassa moni kaupunki on saanut nimensä pyhimysten mukaan. Tämän hoksasin vasta Assisin matkalla. Monenlaisia pyhiinvaelluskohteita on siis ehditty koluta.
Perjantaina oli lämmin sää. Yleisö torilla ja teltassa oli niitä, jotka eivät haaveilleet Helsingistä, vaan jäivät. Tai opiskelivat ja palasivat. Liki 50 vuotta sitten olin kiihkeässä kapinassa kaikkea käsillä olevaa kohtaan. Nyt tunsin kirpeän haikeaa surumielisyyttä. 40 vuotta sitten on eilen. Tunteissa voi säilöä aikaa. Musiikki ja paikka vei mennessään ja teinitytön kiihkeä kapina oli uudelleen elettävissä.
Minulle selvisi, miksi tunne oli niin vahva. Kävin pikakelauksella elämääni läpi - saattaa olla, että tämä oli sitä, mitä ainakin elokuvissa väitetään tapahtuvan ihmisten kuolinvuoteella. Vahva tunne johtui tupakasta. Aikanaan suuntasin kiukkuni ja kipuni tupakkaan. Ei se ollut teini-ikäisen kapinaa. Se oli täyttä sotaa. Koska ei voinut puhua, viha piti kääntää sisään. Tämä on ehkä sitä, mitä psykiatriystäväni sanoi: "Naisille tupakointi on usein ainoa tapa käsitellä vihaa". Ehkä tällä tavoin olen ollut harmittomampi.
Yli kaksi viikkoa tässä on sinnitelty, eikä tämä oikeastaan ole niin vaikeaa. No joo, nukun huonosti, hikoiluttaa, vähän kuin vaihdevuosivaivoja. Ajoittain tekee mieli tupakkaa. Toisaalta teinitytön kaapinahaavat on auki. Tupakka on niihin hyvää laastaria. Moraalisaarnan sijan tupakoitsijalta voisi ehkä joskus kysyä, mitä haavaa olet tupakallasi laastaroimassa.
Ensi viikolla on nyt kesän jälkeen taas kolumnin deadline. Voi olla, että se vaatii dopingia. Elämmme siis jännittäviä aikoja. Nyt taas Helsingissä, ehkä pian pääsen takaisin tälle vuosituhannelle. Tai ehkä pitäii kirjoittaa vielä itseapuopas tupakasta vieroitukseen. Mutta se kyllä tarvitsisi paljon aikaa ja tupakkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti