Itkeskelyä Kittilän Ihmisten pikkujouluissa

Viitisen vuotta sitten Kittilän Rintamaveteraanien Martti Kuntsi kysyi, voisivatko veteraanit juhlia pikkujoulujaan Kittilän Ihmisten kanssa.  Ikää oli tullut sen verran, etteivät enää oikein jaksaisi itse järjestää.  He tietenkin olivat kunniavieraita.  Niin myös tänä vuonna. 

Levihotellissa  oli 260 ikäihmistä koottu juhliin huonossa kelissä kaukaisimpia syrjäkyliä myöten. Ohjelma oli hieno, tällä kertaa ikäihmiset itse olivat suunnitelleet ohjelman.  Aikuisten  Tiernapojista videolla muutama sekunti.  Kuva on tärähtänyt sillä kuvaaja kompastui veteraanin pyörätuoliin. 

Jouluruoka oli hyvää, rosollit, kinkut laatikot ja tortut ihan niin kuin pitääkin.

Aiemmin yhdistyksen hallitus oli suunnitellut ohjelman, mutta tänä vuonna Nikkisen Taimi ilmoitti, että ikäihmiset huolehtivat itse ohjelmasta Kairan Laulajien kanssa.  Niinpä sitten oli laatuohjelmat, mitä nyt mikrofoni välillä temppuili, mutta sehän live-tapahtumien oleellinen osa.

Kun ohjelman mukaiset joululaulut oli laulettu, yleisö sai esittää toivomuksia.  Rintamaveteraanien pöydästä toivottiin Veteraanin iltahuutoa.  Laulun alkaessa eräs veteraaneista nousi seisomaan laulua osoittaakseen kunnioitusta.  Viedon kesto on 9 sekuntia.

Lopuksi  Honkasen Oiva piti kauniin puheen.  Kiitteli pikkujouluista. Juhla tuo niin paljon iloa.  Viisi vuotta sitten veteraaneja oli parikymmentä.  Oiva sanoi, että heitä on enää jäljellä kolme. Laulun aikana pillahdin itkuun, eikä siitä loppua tullut.  Muistin Kuntsin Marttia ja muita, joita ei enää ole mukana.  Missähän oli Helvi, Tyyne, Sylvi, Armas, Aulis, Taito, mitenkä jakselevat, ovatko enää elossa?

Oli niin noloa itkeä niin vuolaasti.  En ole ollenkaan itkuinen ihminen, en ikinä itke omia suruja tai huolia. Itkin haikeudesta ja kiitollisuudesta. Kun pikkupolitiikot jeesustelevat hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä, unohtuu liian helposti, keitä meidän on kiittäminen. Olihan siinä itkussa vähän luopumisen haikeutta.  Jos Jumala suo, ja elää saadaan, olemme toki vielä monissa pikkujouluissa mukana.  Mutta emme enää niitä järjestämässä.  Yhdistys on kasvanut elinvoimaiseksi, ja yhdistyksellä on monia taitavia ja tarmokkaita ihmisiä hallituksessa.


Parasta Kittilän Ihmisten pikkujoulussa on kuitenkin se, että ikäihmiset tapaavat toisiaan ja pitävät toisilleen seuraa.  Ja on se hieno suoritus paikallisilta yrittäjiltä hoitaa kyydit kaikille. Miksihän missään muualla ei ole saatu aikaan samanlaista vanhustyön kansanliikettä?  No, minäpä tiedän: on vain yksi Potkulautamies.

Itsenäisyyspäivänä taas pönötellään Linnassa ja ihan hauska tosi-tv se onkin. Itsenäisyyspäivä on minulle pillityspäivä.  Vasta kun omat lapset täyttivät 17 vuotta, hoksasin kuvitella, miltähän tuntui isästä sotaan lähtö - viideksi vuodeksi. Ja äitiä ilmavalvontalottana Äänisellä. Nuorimmatkin heistä jo 90 täyttäneitä.

Kittilässä oli hyvä käydä, aloitin hiihtokauden. Oikeastaan siellä olisi mukava olla enemmänkin.  Olisi mukava kirjoitella. Julkaisinhan kirjan joka toinen vuosi Kittilässä asuessani.  Blogia en päässyt kirjoittamaan, tutkitusti huonomuistisena olin unohtanut bloggerin käyttäjätunnukset ja salasanat Helsinkiin.  Ehkä parempi niin.  Olisin muuten saattanut kirjoittaa jotain harkitsematonta Kittilän kuntapolitiikasta.

Mutta nyt keskitymme tyttärentyttären ensivisiittiin.  Pitäisi tehdä vähän remonttia, että saisi vauvansänkyä ja muuta härpäkettä mahtumaan.

Aamen on hyvä sanoa ajallaan

Käväisin Oulussa luentoa pitämässä Muistiliiton Kiinni Elämässä-seminaarissa.  Olikin ihan mukavaa.  Olin jo unohtanut, että oikeastaan tykkään puhumisesta.  Kunhan saan puhua asiasta, josta jotain tiedän. Luultavasti kyllä puhuisin tarpeen tullen vaikka aidan seipäästä.

Minulla oli keittiöpiippari mukana.  Oitis syntyi rento tunnelma, kun laitoin kellon raksuttamaan ja lupasin sanoa aamen kun piippaa.  Kuulijat olivat elämänsä varrella kuulleet tarpeeksi monta saarnaa ja luentoa ilman piipparia. Ja istuneet seminaareissa, joissa aikataulua sekoaa, kun puhuja ei ole aamentaan osannut ajoittaa.

Toki jäi paljon tärkeää sanomatta. Aamupäivällä neurologian professori Anne Remes ja neuropsykologi Liisa Paavola olivat kyllä aloittaneet päivän pitämällä ansioituneet luennot. Opin ihan uuttakin.  En olekaan muistiasioiden ajankohtaisiin teemoihin paneutunut enää Pääteoksen julkaisun jälkeen. Oli se kyllä hyvä kirja, mutta sata sivua tiiviimpänä olisi ollut parempi. Eihän autokouluun menevä nuori mies halua tietää, miten auton moottori on rakennettu, hän haluaa oppia ajamaan.  Ei siis olisi tarvinnut selittää, miten aivot toimivat.  Olisi voinut mennä suuoraan siihen, miten niitä käytetään, varsinkin  silloin kun muisti on haurastunut. Ehkä pitäisi tehdä kevennetty ja lyhennetty pokkari. Jälkiviisaus kun on niin kätevää.

Eipä silti, kirjavanhuksesta sain kyllä kiitoksia.  On kuulemma parasta, mitä voi saada käteensä, kun lähipiirissä on diagnosoitu muistisairaus.  Oppii kai ymmärtämään, mitä tapahtuu. Ja oli paljon Muistilehden kolumnin lukijoita.  "Niistä aina jotenkin jää hyvä mieli".  Tuli myös Sanasto ry:n tilitys lainastokorvauksista.  Eihän niillä rikastu, mutta aina on konkreettista evidenssiä siitä, että monta kertaa on kirjastosta kirjojani lainattu ja luultavasti myös luettu.

Olenpas nyt itsekehuisella päällä. Ehkäpä olen kehut ansainnut, olin ennen luentoa ainakin kolme yötä valvonut.  Hyvin ja rennosti menevä esitys tarkoittaa myös sitä, että on hyvin mielikuvaharjoitellut tarpeeksi monta kertaa. Yleisökin nauroi useaan otteeseen, eikä se mitään stand-up komiikkaa ollut, mutta asioita voi sanoa hauskasti tai tylsästi.

Keskeinen asia on metakognitio. Niin kauan on kaikki hyvin, kun ymmärtää, että ei ymmärrä. Huijattavia ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että eivät ymmärrä ja lähettävät 10 000 euroa Nigeriaan miljoonan toivossa.

Kiinni Elämässä-seminaarissa oli myös maailman kantaesitys professori Kati Outisen muistisairautta kertovasta monnologista.  Se se oli muuten hyvä. Ja hänkin oli tykännyt kovasti puheestani, että nyt onn jo varottava ylpistymistä, kun ihan ammattilaiselta tulee kiitoksia.  Pitänee nyt lopettaa, ettei omakehu haiskahda liikaa. 

Paluulentokin sujui rattoisasti, Hulkkoska, Raili Hulkkonen oli myös palaamassa keikaltaan ja saimme vaihdettu paikat vierekkäisiksi. Meillähän riitti asiaa koko matkaksi.  Hän on niin uskomattoman mukava ihminen. Eikä suunnittele eleäkkeelle jäämistä.  Yrittää kyllä joskus pitää jonkun lauantain vapaata. Eikä itsenäisyyspäivällekään ole ottanut kuin kymmenen meikattavaa.



Sitten pikakuulumisia:  Olimme viikon Pariisissa.  Siellä kaikki hyvin, rakas ja suloinen lapsenlapsi voi hyvin.  

Potkulautamies yllätti matkalta palaavan rouvansa ruusuilla.

Miehet ovat tyytyväisiä ulkomuotoonsa

Tehtiin fysioterapiassa vuosittaista palautetta. Siihen kuuluu myös elämänlaatukysely. Oikeastaan kaikkien ihmisten pitäisi tehdä itselleen elämänlaatukysely muutaman kerran vuodessa. Siinä sitten huomaa, miten moni asia on hyvin. 

Eräs kysymyksistä on: Kuinka tyytyväinen olet ulkomuotoosi?  Asteikolla 1-5, hyvä tai huono. Olin juuri vaihtanut profiilikuvani Facebookissa.  Aiemmassa kuvassa oli Raili Hulkkosen tekemä meikki ja olin kuin Paula Koivuniemi blondina.  Raili oli sattumalta käväisemässä Levillä ja ehti koristelemaan naamani kun tarvitsin matrikkelikuvat kirjan ilmestyessä joku vuosi sitten. Hulkkoskan tyrmäävä meikki on niin harhaanjohtava, että haluan olla vähän helpommin tunnistettavissa. Olenhan melko laiska meikkaamaan arkioloissa.

Ihan yllätyin, kun profiilikuvani sai melkein sata tykkäystä.  Kuva olikin tosi hyä, ammattilaisen ottama mutta ihan olin itseni näköinen ihan tälläämättä.  Kun sitten heti jouduin vastaamaan ulkomuotokysymykseen, en tietenkään voinut antaa itselleni maksimipisteitä ja sitten selittelin kovasti. Fysioterapeutti sanoikin, että naisilta ei tähän kysymyksiin onnistu yhden sanan vastaus. Miesten ei tarvitse selitellä ja he yleensä ovat tyytyväisiä ulkomuotoonsa. Vanhemmiten ulkomuotoaan ajattelee eri tavalla.  Ikäisekseni olen ihan ok. Voisin olla kymmenkunta kiloa laihempi, mutta so what.  Laihana vasta kurttuiselta näyttäisikin. Enkä ole vaivautunut värjäämään harmaita hiuksia - Tammelan suvussa harmaannutaan nuorena. Eikä ole ennenkään hiuksia värjäilty.


En haluaisi olla teini-ikäinen.  Voi sitä ahdistusta. Ylioppilaskuvassanikaan en tykännyt yhtään.  Mielestäni oli liian isot hampaat, paksu nenä ja liian pieni leuka, polvissa oli arpia.Ja aivan liian isot rinnat. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin olen katsonut nuoruuden kuviani ja niissä olin sekä nuori että harvinaisen nätti.  Ehkä minusta olisi tullut toisenlainen, jos olisin pitänyt itseäni kauniina. Eikä 1970-luvulla naisen sopinut olla kaunis, oli tärkeämpää olla älykäs.  Ja kauniit naisethan ovat tunnetusti tyhmiä, vai kuinka se meni?

Viikonlopun iltapäivälehdessä oli juttu toteutuneista ja toteutumattomista haaveista. Ei aina käy niin kuin haaveillaan.  Minusta tuntuu, että en ollenkaan ole osannut haaveilla kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on kohdalleni osunut. Vai olisiko niin, että olen pannut tuulemaan enkä istunut haaveilemassa.  Miten erottaa haaveet tavoitteista?

Parin päivän päästä lähden uudestaan Pariisiin, tutustumaan paremmin lapsenlapseen. Ehkä vähän hemmottelemaan myös omaa tytärtä, että hän saa huilata. Ulkoiluttamaan vauvaa Luxemburgin puistoon.  Tällaisia pikkuhaaveita, jotka saattavat toteutuakin.  Heti Pariisin jälkeen sitten Ouluun luennoimaan Muistiliiton tilaisuuteen. Aiheena on: Hyvä mieli - parempi muisti. Eräs mieluisimmista hommistani onkin Muisti-lehden kolumnit.  Niistä tulee niin mukavaa palautetta. Kirjoittamisen parhaita puolia onkin palaute.

Nyt muuten blogini asetuksia on korjattu sillä tavoin, että kommentit jää heti näkyviin.  Toivottavasti tulee kommenttia ja saa tietysti moittiakin, jos on aihetta.  Mieluiten nimellä kiitos.

Oikeastaan olen 3D-bloggaaja.  Toiseen blogiini, Sairaan hyvä potilas  
kirjoittelen potilasnäkökulmaa terveydenhuollon ajankohtaisiin asioihin väritettynä omilla sairastelukokemuksilla.  Miksi kaksi blogia?  No siksi, että ensisijaisesti olen ihminen, en potilas. Onkin taito pitää roolit erillään.

Elämänlaatukyselyn yksi ilonaihe on Potkulautamies .  Hän ei ole mustanaamio eikä teräsmies, vaan potkulautamies.  Hän kirjoittaa, koska vaimo käski.  Kannattaa seurata.