Viitisen vuotta sitten Kittilän Rintamaveteraanien
Martti Kuntsi kysyi, voisivatko veteraanit juhlia pikkujoulujaan
Kittilän Ihmisten kanssa. Ikää oli tullut sen verran, etteivät enää oikein jaksaisi itse järjestää. He tietenkin olivat kunniavieraita. Niin myös tänä vuonna.
Aiemmin yhdistyksen hallitus oli suunnitellut ohjelman, mutta tänä vuonna Nikkisen Taimi ilmoitti, että ikäihmiset huolehtivat itse ohjelmasta Kairan Laulajien kanssa. Niinpä sitten oli laatuohjelmat, mitä nyt mikrofoni välillä temppuili, mutta sehän live-tapahtumien oleellinen osa.
Kun ohjelman mukaiset joululaulut oli laulettu, yleisö sai esittää toivomuksia. Rintamaveteraanien pöydästä toivottiin Veteraanin iltahuutoa. Laulun alkaessa eräs veteraaneista nousi seisomaan laulua osoittaakseen kunnioitusta. Viedon kesto on 9 sekuntia.
Lopuksi Honkasen Oiva piti kauniin puheen. Kiitteli pikkujouluista. Juhla tuo niin paljon iloa. Viisi vuotta sitten veteraaneja oli parikymmentä. Oiva sanoi, että heitä on enää jäljellä kolme. Laulun aikana pillahdin itkuun, eikä siitä loppua tullut. Muistin Kuntsin Marttia ja muita, joita ei enää ole mukana. Missähän oli Helvi, Tyyne, Sylvi, Armas, Aulis, Taito, mitenkä jakselevat, ovatko enää elossa?
Oli niin noloa itkeä niin vuolaasti. En ole ollenkaan itkuinen ihminen, en ikinä itke omia suruja tai huolia. Itkin haikeudesta ja kiitollisuudesta. Kun pikkupolitiikot jeesustelevat hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä, unohtuu liian helposti, keitä meidän on kiittäminen. Olihan siinä itkussa vähän luopumisen haikeutta. Jos Jumala suo, ja elää saadaan, olemme toki vielä monissa pikkujouluissa mukana. Mutta emme enää niitä järjestämässä. Yhdistys on kasvanut elinvoimaiseksi, ja yhdistyksellä on monia taitavia ja tarmokkaita ihmisiä hallituksessa.
Parasta Kittilän Ihmisten pikkujoulussa on kuitenkin se, että ikäihmiset tapaavat toisiaan ja pitävät toisilleen seuraa. Ja on se hieno suoritus paikallisilta yrittäjiltä hoitaa kyydit kaikille. Miksihän missään muualla ei ole saatu aikaan samanlaista vanhustyön kansanliikettä? No, minäpä tiedän: on vain yksi Potkulautamies.
Itsenäisyyspäivänä taas pönötellään Linnassa ja ihan hauska tosi-tv se onkin. Itsenäisyyspäivä on minulle pillityspäivä. Vasta kun omat lapset täyttivät 17 vuotta, hoksasin kuvitella, miltähän tuntui isästä sotaan lähtö - viideksi vuodeksi. Ja äitiä ilmavalvontalottana Äänisellä. Nuorimmatkin heistä jo 90 täyttäneitä.
Kittilässä oli hyvä käydä, aloitin hiihtokauden. Oikeastaan siellä olisi mukava olla enemmänkin. Olisi mukava kirjoitella. Julkaisinhan kirjan joka toinen vuosi Kittilässä asuessani. Blogia en päässyt kirjoittamaan, tutkitusti huonomuistisena olin unohtanut bloggerin käyttäjätunnukset ja salasanat Helsinkiin. Ehkä parempi niin. Olisin muuten saattanut kirjoittaa jotain harkitsematonta Kittilän kuntapolitiikasta.
Mutta nyt keskitymme tyttärentyttären ensivisiittiin. Pitäisi tehdä vähän remonttia, että saisi vauvansänkyä ja muuta härpäkettä mahtumaan.
2 kommenttia:
Kiitos Satu ja Kari jälleen kerran, että kävitte myös paikan päällä, Kittilän Ihmiset kyselevät joka tapaamisessa, koska tulette ...kohta pitää alkaa tällä menolla katseleen joulutapaamiselle suurempaa salia..ehkäpä tuo mikrofoniongelmakin saadaan kuntoon jo seuraavalla kerralla. Ja oli todella ihanaa, että oma väki oli innostunut hoitamaan ohjelman alusta loppuun ja näin on hyvä jatkossakin. Se into tulee sieltä joukosta itsestään ja siellä ohjelmaa riittää, taitajia on monelta alalta.
Ja nyt sitten kaikki ensin 6.12. istumaan iltaa tv:n ääreen ja siitä Joulua ja Uutta Vuotta kohti entistä toimeliaimmin mielin. Hyvää loppuvuotta ja tapaamisiin ensivuoden puolella !
Hienoa toimintaa. Oman äitini lapsuus loppui kun hän oli 14 ja talvisota alkoi. Isäni kokemukset olivat myös karuja, ja joutui myös sotaa loppumetreillä. Ei meillä niistä niin kovasti puhuta, mutta iän myötä isäni on alkanut nähdä painajaisia, niistä tapahtumista. Tuonne aivojen lokeroihin ne jäävät.
Lähetä kommentti