sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Pinnallista joulua

En ole jouluihminen. Olen mahdottoman huono keksimään lahjoja. Ei ole mielikuvitusta.  En ole vielä oikein kunnolla oppinut verkkokauppoja käyttämään. Zalandossa kyllä hieman shoppailin kun oli tiedossa tarkat toiveet, väri ja koko.  Epätoivoisesti uuvutin itseni Stockmannilla etsimässä Potkulautamiehelle joululahjaa, ei onnistanut. Olisin halunnut ostaa jonkin hyvälaatuisen vaatteen, joka ei ole musta, tummansininen eikä tummanharmaa.  Ei onnistanut.

Joulusinapin aion tehdä. Kyllä vähän innostuin Marttojen marinoiduista punasipuleista. Radio Suomesta on tullut jouluohjeita. Valkosipulismetanasillit sieltä keksin ja toimelias vävy sen toteutti. Myös Lasimestarin silli kotitekoista. Sentään liemen keitin. Tuli muuten niin hyviä, että hiukan meni innostus graavisiikaan ja graaviloheen.  Niitä kun tulee syötyä pitkin vuotta lähes viikoittain. Sisäisestä kellosta menee rytmi. Juhlaruokia ei pidä syödä turhaan arkena.

Chateneuf-du-Pape on kaapissa odottamassa joulua tai arvovieraita. Kuten huomaatte, ruoka juoma meno muu on mielessä ja laps´ hankeen hukkuu, unhoittuu. Yritän säätää sisäisen kelloni juhlaan.

Fanitan Kari Hotakaista.  On siinä sanankäyttäjä. Tiesittekö, että hän on julkaissut lukuisia runokirjoja. En minäkään. Arto Nybergin haastattelussa hän kertoi, että hänestä on tullut pinnallisempi suuren auto-onnettomuuden jälkeen, josta hän hädin tuskin jäi henkiin. Toipumiseen tarvittiin kuukausia sairaalassa. Runoissa kai sanotaan isoja tunteita vähillä sanoilla. Pinnallisuus jäi puhuttelemaan.

Heti vuodenvaihteen jälkeen minua odottaa vuodepaikka Meilahdessa.  Pyrkivät selvittämään, mikä aiheuttaa kuukausia jatkuneen kuumeen. Siteeraan tähän Kari Hotakaista, joka kirjassaan Luonnon laki sanoo parilla lauseella sen, mihin minä olen tarvinnut monta sataa sivua.

"Potilas muuttuu ihmiseksi vasta kun se laittaa omat vaatteet päälle. Sairaalaan vaatteissa ei ole ihmistä, se on sinne sisälle kuviteltava. Siihen tarvitsee mielikuvitusta eli sitä myötäelämistä."







sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Minä ja sivupersoonat

Iski identiteettikriisi kirjoittamisessa.  Kukahan tänään olisin? Olenko vaan Satu Salonen, eli julkinen minä itse. Blogi on melkein kuin päiväkirja. Paitsi että kaikki saavat sitä lukea. Blogiin en kirjoita luottamuksellisia asioita.  Itsellänihän ei oikeastaan ole mitään salaisuuksia.  Olen niin tylsä. Mitä siis minulle kuuluu? Ei kummempia.

Onnistuin käynnistämään Philipsin photoframen pitkästä aikaa. Siinä pyörii vain hauskoja kuvia  perheestä ja rakkaista ystävistä. Monet kuvat ovat aika vanhoja.  Potkulautamiehen ikimuistoisat 60-vuotispäivät liki 15 vuoden takaa palautuvat mieleen. Kaikki eivät enää ole keskuudessamme. Yllätyin siitä, että en ollutkaan surullinen edesmennyttä ystävää katsoessa. Olinkin kiitollinen ystävyydestä ja yhteisestä ajasta. Hyvä muistella näin, ohimennen, ilolla.

En tiedä, onko geenejä vai epigenetiikkaa, mutta urheilua on mukava seurata televisiosta. Luultavasti sen vuoksi, että lapsuudesta on hyvä muistot.  Jo ennen televisiota koko perhe kuunteli radiosta Pekka Tiilikaista, olympialaisia ja Suomi-Ruotsi-otteluita. Se oli hyvää yhteistä aikaa.  Muita yhteisiä harrastuksia ei sitten ollutkaan. Vaikka Veikko  Hakulinen ei enää hiihdäkään, eikä Iivo Niskanen pääse podiumille, jokin talviurheilussa on niin hidastempoista ja yksitoikkoista, että se rauhoittaa mieltä.

Toinen roolihahmoni,  Sairaan hyvä potilas kärsii identiteettikriisistä. En ole oikein jaksanut päivittää sairastelutilannetta, koska en oikein tiedä, mikä tilanne on. Luultavasti edessä on kortisonia loppuiäksi.  Ei vaan oikein tiedetä, mihin. Kuumeilua on jatkunut jo kohta vuoden. Oikeastaan tiedän, että kyllä ne tuolla Meilahdessa ihan tosissaan parhaansa yrittävät.  Siteeraisin tässä rakasta psykiatriystävääni:"Ei voi aina tietää".  Ehkä jo huomenna olemme viisaampia.

Sairaan hyvällä potilaalla on myös sivupersoona: ultraharvinaispotilas. Suomen Ultraharvinaiset ry on hieno yhdistys.  Viime viikolla yhdistyksemme hyväksyttiin  EURORDISin
jäseneksi.   Yhdistyksen vuoksi olenkin vähän hämmennystilassa, puheenjohtajana pitäisi olla hillitty ja harkitseva ja kunniaksi kaikille harvinaispotilaille. Siksi en aina oikein tiedä, kuka olen. Ehkä pitäisi olla vielä kolmas blogi, jossa kirjoitan yhdistyksen näkökulmasta, joka ei välttämättä ole kovin erilainen kuin omani.

Ja kaikkein paras rooli on mummina. Ensi viikolla Eleonor tulee taas kaamosta valaisemaan. 



 

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Liian vaativa haaste ja isänpäivähaikeutta


Facebookissa on kiertänyt ihan hauska haaste. Kuva kirjan kannesta, yksi kerrallaan ilman selityksiä. Otin haasteen vastaan. Tosikkona epäonnistuin. En osaa valita. Eikä minulla ole tärkeimpiä kirjojani kuvattavaksi.

Meillä kotona ei kirjahyllyssä juuri kaunokirjallisuutta paljon ollut. Isän joululahjaksi saamiaan sotakirjoja. Terekille ja takaisin, Berijan tarhat, Unto Parvilahtea ja Niilo Lauttamusta, kaikki tuli luettua.  Niitä ei lapsena oikein ymmärtänyt. Vasta nyt tulee ajatelleeksi.  17-vuotiaana - siis ihan lapsisotilaana - hän lähti vapaaehtoisena rintamalle. Pitääpä käydä kirjastossa. Lukea niitä uudestaan isää ajatellen ja muistaen. Rakas, juoppo ja toisaalta niin kiltti isäni. Joka lähti lankomiehen kanssa jänismetsälle.  Sai jäniksen tähtäimeen, mutta ei pystynyt ampumaan. Ei tullut isästä metsämiestä. Rintamalla kuitenkin piti tehdä niin kuin käskettiin. Tuntemattoman sotilaan tietysti luin.  Mutta se on alkanut elämään omaa elämäänsä bisneskouluttajien stereotyyppilammioina. 

Hyllyssäni ei ole tallella tärkeitä kirjojani. Kaikkein tärkein - W. Somerset Maghamin Veitsen terällä On Razor's edge tuli kirjaimellisesti luettua puhki. 1970-luvun Penguin Books pokkarin sivut jo irtoilivat. Samoin on käynyt Agatha Christieilleni.  Kaikki on luettu: oli aika ennen Englannissa asumista ja aika sen jälkeen. Hienovireiset säätyerot avautuvat hauskalla tavalla.

Mieluisissa kirjoissa on sellainen vika, että niitä tulee helposti suositelleeksi ystävilleen. Tämä kiinnostuu ja lainaa. Palauttaminen sitten unohtuu.  Eilen muistin, että teini-iässä Tolstoin Ylösnousemus tuli luettua ainakin kahteen kertaan. Pitänee katsoa, mikä siinä silloin mahtoi osua.

Eniten minuun on vaikuttanut Anni Polvan Tiina.  Sain sen ensimmäisen Tiinan 7-vuotiaana joululahjaksi ja se oli ensimmäinen oma "oikea kirjani".  Ihailin niin Tiinaa, hän oli aina reipas ja rehellinen, oikeudenmukainen ja puolusti heikompiaan. Tiinallakin oli isoveli. Tiinan isä ei juopotellut koskaan.

Anteeksi Stella, että en osannut vastata haasteeseen.  Tällainen selittelijä minä olen.Otin silti muutamia kuvia. Aivokirjoja on monta metriä ja niitä oli hyödyllistä lukea. Textbook of Psychiatryssa on 1700 sivua. Sen luin aikanaan moneen kertaan, kun ajattelin, että täytyy olla päässä vikaa. Sieltä ei löytynyt.








sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Enpä korkealta pudonnut

Kodin loppujärjestelyt etenevät. Makuuhuoneen seinälle tulee kuvakollaasi. Paitsi että Eleonorista ei ole kehyksissä tarpeeksi kuvia. Asia pitää korjata pikimmiten. Tein luonnoksen sängyn päälle. Onneksi Oxford, Edinburghin yliopisto ja London School of Economics osasivat aikoinaan järjestää virallisen valokuvauksen. Tuli nuo perheen tähtihetket ikuistettua.  Iloisia kuvia. Niitä on mukava katsella, kun aamulla herää.




Puusepän tyttärellä vasara pysyy kädessä. Piti mukamas päästä vähän korkeammalle ja nousin rappujakkaralle.  Kaaduin selälleni - onneksi pyllähdin sängyn päälle.  Ei käynyt kukaan. Jos olisin kaatunut jonnekin muualle tai kaapinkulmaan, olisi käynyt huonosti. Viisastuin.  Jos tarvitsee nousta jakkaralle pyydän jotain nuorempaa apuun. Onneksi yläkaappeihin yletyn itse. Lapsena kyllä harmitti olla pituusjonossa aina viimeisenä. 

Tänään on isovanhempien päivä. Aamukävelyllä siitä kuulin radiosta. Pitää opettaa jälkipolville, mitä sananlaskuja isovanhemmilta on opittu.  Muistan, kun noin 15-vuotiaana tuli bänksit, olin vähän apeana. Äitini sanoi: No, etpähän korkealta pudonnut. Se tuntui aika tylyltä. Niin saisi ikinä surulliselle lapselle sanoa.  Nyt otan opikseni. En enää enää nouse kiikkerille rappujakkaroille. En siis aio enää korkealta pudota.

Heikkilän Iida-mummilla oli parempi sanonta: Ei saa moittia ketään. Hän oli oppinut sen jo kotonaan. Tämän kun aina muistaisi. Opetan myös Eleonorille.  Minkä sananlaskun haluaisit jälkipolville opettaa?



sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Assisin ihmettä kokemassa - vielä ollaan hengissä

Käytiin Potkulautamiehen kanssa Roomassa ja Assisissa. Fransiskus vaikuttaa siellä vieläkin. Matka otti voimille.  Onneksi lähdettiin. Mieli virkistyi.  Aivoverenvuodon, lonkan tekonivelen, aortan liimaislun ja kuukausien kuumeilun jälkeen tätä tuskin voi todeksi uskoa.

Enneagrammista olen ennenkin kertonut, siinä aina oppii itsestään uutta.  Minäkin viisastuin. Tällä kertaa mieleen palautui se, millainen olin teini-iässä. Ostin värit, oikein sellaiset tuubista puristettavat ja yritin maalata.  Enhän yhtään osannut. Runojakin piti kirjoittaa ja sitä varten sain kinuttua isän ja äidin ostamaan punaisen Olivetti-matkakirjoituskoneen.  Kun olin jostain lehdestä lukenut, että oikeilla kirjailijoilla on sellainen.

Kirjoittamisen haaveet jäi siihen, että en osannut konekirjoitusta.  Oli liian hidasta hommaa. Eikä tainnut olla mitään asiaakaan - paitsi teini-ikäisen elämäntuskaa. Ei ole tallella yhtään piirustusta eikä runoa. Eipä ole iso menetys ihmiskunnalle. Konekirjoituksen jouduin kyllä opetelemaan myöhemmin elämässä.  Onkin tarpeellinen taito.  Varsinkin kun käsikirjoitettava käsiala alkaa mennä niin huonoksi, etten siitä saa itsekään selvää.

Enneagrammissa on parasta se, että asiasta kiinnostuu vain poikkeuksellisen avaramieliset ihmiset. Olen niin onnellinen kohtaamisista.  Omaa mieltään on hyvä avartaa. Luostarissa nunnat tarjoilivat hymyillen hyvää kotiruokaa - ja viiniä vähän liiankin anteliaasti. 

Kiitollisin mielin tässä ollaan. Assisin ihmeessä kuume pysyi sen verran kuosissa, että jaksoin olla mukana. Jos joku matka vielä piti jaksaa, onneksi se oli tämä. Hiukan on huono omatunto siitä, että Eleonorin 4-vuotispäivät Pariisissa jäivät väliin. Ehkä sitten ensi vuonna, jos Jumala suo ja elää saadaan.

Paitsi että kaikista paikoista juuri Assisissa huomasin, että Monacon F1-kisoissa vielä pitäisi joskus käydä. Eräs toinenkin ryhmässä totesi, että se matka on tekemättä.  Eipä muuta kuin suunnittelemaan ensi toukokuuksi.

Kittilässä Krigsholmin Mauno aloitti kesämökin rakennustyöt 93-vuotiaana.  Kun Maunolta kysyttiin syytä, vastaus oli: "Pitää ihmisellä olla jotain tulevaisuudensuunnitelmia".  Monacon Formulat vaan ei oikein kuulosta loppuelämän prioriteettilistalla kovin merkitykselliseltä tai eettisesti kestävältä hankkeelta. Jos rehellisiä ollaan, onhan tärkempiäkin syitä yrittää pysyä toukokuuhun asti hengissä.  Monacon Formulat vaan kuulostaa hauskemmalta.

Vointi on hatara, tuskin pysyn jaloillani. Kuumetta edelleen pitää. Päätä särkee. Parin viikon päästä on seuraava lääkäri. Enkä todellakaan tiedä, onko tämä verisuonioperaation jälkimaininkeja, vanhaa neurologian perustautia, siihen liittyvää hyponatremiaa, autoimmuunireaktiota johonkin, infektiotautia vai sitten jotain ihan muuta.  Lähiviikkoina aion paneutua vähän farmakologiaan, siitä voitte lukea toisessa blogissani Parempaa kipulääkettä.





sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Sienestämään päästiin vaikka tuli uskon puute

Sienimetsässä käytiin sittenkin.  Tytär ja vävy olivat löytäneet sieniapajat ihan tien vierestä ja pääsin mukaan. On syöty sienipastaa, sienirisottoa, sienipiirakkaa, sienisalaattia.  On kuivattu, suolattu, pakastettu, marinoitu. Onnistuu se pienessä kuumeessakin.

Kuumemittari ei suostu pysymään 37:n alapuolella. PET-kuvauksen tulokset ovat tiedossa, eikä siitä tullut selitystä lämpöilylle. Aikovat kyllä vielä selvitellä lisää. Siitä huolimatta nyt on suunnitelmissa lähtö Assisiin ja Roomaan viikon kuluttua.  Viime kesänä jouduin aorttani vuoksi perumaan matkan pari viikkoa ennen lähtöä.

Minusta on aina ollut mukava nousta uuteen päivään aamuisin. Keittää kahvit ja lukea Hesari kannesta kanteen. Nyt on väsynyt jo ennen kuin nousee sängystä. Aiemminkin on ollut kaikenlaista haastetta terveyden kanssa.  Mutta aina on jotain ehtinyt ennen kuin väsy yllättää. On ollut uskoa siihen, että kyllä tämä tästä. Nyt on tullut uskon puute.

Tarkemmin ajatellen uskon puute on moniulotteinen kysymys. Kun voimat on loppu, ei jaksa uskoa itseensä. Ennen on voinut ajatella, että ahkeruus kovan onnenkin voittaa. Nyt sanotaan, että pitää levätä. Olen opppinut siihen, että levätä sopii vasta, kun on ensin saanut työt tehtyä. Ansioton lepäily ei ole mukavaa. 

On mennyt vähän usko lääketieteeseenkin.  On otettu kokovartalosenkkaa ja TT-kuvattu ja PET-kuvattu ja röntgenkuvattu ja ultrattu. On laitettu varaosaa, josta näyttää olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.  Hyötynä on, että olen hengissä. Ehkä olisin kuollut äkillisesti. Tai jos aortta olisi ollut repeämässä, olisin päätynyt hätäleikkaukseen.  Niistä jää noin puolet henkiin.  Tai sitten olisi ollut ehkä vuosi tai kaksi entisenlaatuista elämää. Jos olisin tiennyt lopputuloksen, olisin ottanut mieluummin vähän laatua kuin kuin paljon tätä määrää. Terveystaloustieteilijät käyttävät termiä laatupainotteinen elinvuosi. Tätä uupumusta ei voi hyvällä tahdollakaan elämäksi kutsua. Vaikeita juttuja. Aina vaan ei voi etukäteen tietää, miten käy.

Uskonpuutteesta huolimatta aion tänään vielä messuun lähteä. Siellä voi paneutua vaikkapa ansaitsemattomaan armoon, joka sekin on kummallinen asia. Ja ehkä jo huomenna voin vähän paremmin. 








lauantai 1. syyskuuta 2018

Säteilen radioaktiivisena, suosittelen jokiraputerapiaa

Viime viikolla eräänä aamuna päätin, että illalla voisi syödä oikeita jokirapuja. Ei voi olla varma, ehtiikö ikinä myöhemmin. Trendikästä hetkeen tarttumista. Euroja voi säästää perinnöksi lapsille. Mutta parempi tuhlata yhdessä heidän kanssaan.  Onneksi rapuillallinen sopi myös tyttären ja vävyn aikatauluun. Kunnia Stockmann Herkulle - parhaat ravut ikinä.


Verisuonten liimausoperaatio kai onnistui.  Luulin jo toipumisen alkaneen. Eikö mitä - kuume nousi uudestaan.  Infektiotautilääkäri sanoi, että yli 38 asteen kuume vanhuksella on vakava asia. Mikä ettei tässä sitten vanhuskategoriaan siirry overnight.

Odottelen infektiopainotteisen PET-kuvauksen tulosta, josta kerrotaan kirjeellä. Kuvauksessa käytetään radioaktiivista merkkiainetta. Nyt säteillään. Nyt siis metsästetään tulehdusta verisuonistentissä. Joka olisi aika ikävä juttu. Sitä proteesia kun ei niin vaan vaihdeta.  Jos verisuonilääkärit kirjoittavat, että ei ole vikaa heidän reviirillään, pitänee palata ykkösruutuun. Mennä terveyskeskukseen, missä lääkäri kirjoittaa Panadol-reseptin ja toivottaa hyvää syksyä.  Aamuöisin kolmen tietämissä heräillessään sitä vaan ihmettelee, miten tässä nyt näin kävi. Sitten viideltä voikin nousta Hesaria lukemaan.

Olemme tämän vuoden sairastelleet puolison kanssa vuorovedolla.  Potkulautamies toipuu vähitellen lonkkaleikkauksesta samassa tahdissa kun oma vointini romahtaa.  Onneksi sentään jaksoin Juhannukseen asti.  Nyt ei enää olekaan mitään hätää. Tytär ja vävy jättivät tärkeät ja eettisesti arvokkaat työpaikkansa Myanmarissa ja muuttivat Suomeen, ollakseen samassa maanosassa, lähempänä. Nyt asuvat samassa talossa - seinän takana.  Iloinen yllätys. Tätä emme arvanneet, kun joulukuussa ostimme tuosta vierestä vapautuneen kaksion.  Ajattelimme laittaa siihen Airbnb:n ja käyttää itse vain tytärten Suomen-vierailujen aikaan. Nyt meni näin. Olimme jo tottuneet ajatukseen, että tyttäret eivät koskaan muuta takaisin Suomeen.

On sadellut viime päivinä niin mukavasti, että sienimetsä olisi kova juttu.  Kuumeinen vanhus ei ole sienimetsäkelpoinen.


perjantai 24. elokuuta 2018

Aortta liimattu kokoon ja pitäisi haista pahalta

Uskokaa tai älkää, vatsa-aorttani vuoto on liimattu umpeen. Aivan oikein, valtimoon on menty, löydetty vuotopaikka ja sinne laitettu Onyx-nimistä polymeeria - liimaa, joka kovettuu ja tukkii vuotokohdan. "Lopputuloksena kontrollikuvissa aneurysmapussiin ei ole varjoaineen virtausta ainakaan näistä haaroista." Muista haaroista sitten ehkä.

"Huomionarvoista jatkohoidossa on, että emboliamateriaalissa oleva rikkipitoinen liuotin tuottaa pahaa hajua potilaan ympäristöön useiden päivien ajan." Kuulemma muistuttaa mädän kananmunan hajua.  Harmi, etten ole koskaan haistellut mätiä kananmunia. En siis osaa sanoa osuivatko oikeaan.

Sitaatit erikoislääkärin lausunnosta.  Aorttan paikkaus kesti kaksi tuntia.  Erikoista siinä oli, että sekä avustavat röntgenhoitajat ja röntgenlääkäri puhuivat potilaalle. Eli kaikki hyvin.  Ei siis vielä tarvita hautajaisvirsiä.  Sairaalareissu oli ajatuksia herättävä ja opin paljon uutta ja huomasin, että eräät asiat eivät ikinä muutu. Kunhan jaksan, kirjoitan hurjasta seikkailustani yksityiskohtaisemmin  toiseen blogiini Sairaan hyvä potilas.

Ystävien ja perheen kannustus ja tuki on mittaamattoman arvokasta.  Se auttoi jaksamaan. Kiitos kaikille kannustuksesta. Nyt on otettava rennosti, ettei haava aukea valtimossa. Muutenkin olen vielä hyvin väsynyt, mutta eiköhän tämä tästä. Pientä kuumetta ja kipuilua vielä pitää.

En osaa itse arvioida, kuinka pahalta haisen.  Potkulautamies ainakaan ei ole hajua havainnut. Pitäisikö olla huolissaan, etten haise tarpeeksi. Jospa emboliamateriaalin liuotin ei hajoakaan?  Siitä viis, ihan mukava olla elossa!  Selfie heti paikkauksen jälkeen.

Sairaalassa lukaisin Kari Hotakaisen  Tuntematon Räikkönen.  Kirjaa oli niin hehkutettu mediassa ja ainoat kiinnostavat kohdat olinkin jo lukenut lehdistä. Olin hyvin pettynyt, tykkäsin Räikkösestä ennen kirjaa paljon enemmän.  Nyt hänen persoonansa jäi aika ontoksi, englanniksi sanoisin shallow. Luulin, että ulkohuusipojan luonteessa on jonkinlaista särmää, joka vie menestykseen. Tietokirjailijan homma ei sovi Hotakaiselle, vaikka myyntimenestys on kova. Toivottavasti pysyy siinä lestissään, jonka osaa paremmin eikä ryhdy urheilijaelämänkerturiksi.  Minäkin halusin kirjan, vaikka olin päättänyt suojella ympäristöä ja lukea kaikki kirjat aikanaan kirjastosta.  Mielenkiintoista oli, että kirja herätti suurta huomiota sairaalassa, jokainen hoitaja, laitoshuoltaja ja ruokajakelija siitä kyseli ja sitä kommentoi.  Suomen kansa sai yhteisen puheenaiheen. Se on kirjan paras ansio.

perjantai 17. elokuuta 2018

Hautajaisvirret ja sireeninkukkien tuoksu


Viimekesäinen vatsa-aorttan stenttigrafti ei mennyt putkeen.  Tai oikeastaan aorttani jäi putken sisään ja aneurysma jatkaa kasvuaan. Sieltä sitä on vaikea, ellei mahdoton paikata. Nyt sitten maanantaina Meilahteen ja katsovat, mitä voidaan tehdä. Vaihtoehdot kuulostavat huonoilta. Huhtikuusta asti olen ollut kuumeessa. Ja viime viikot jo hyvin voipunut. Tuskin jaksan pysyä istumassa.  Saati sitten hauskoja blogeja kirjoitella. 

Kaappien siivouksessa piti priorisoida.  Kellariin ei enää ehditty eikä jaksettukaan.  Oli pantava  tärkeimmät paperit järjestykseen.  Testamentit, hoitotahdot ja hautajaisvirretkin.  Tunnukset ja salasanat ojennukseen. Enneagrammi-ihmiset sanoisivat: vain kolmoset tekevät näin.

Parikymmentä vuotta sitten Valtosen Ollin kanssa vitsailtiin, että voisin olla Tuomasmessun kokeiluvainaja, kun pohdittiin kirkollisten toimitusten liturgioita. Olin ollut huonoissa hautajaisissa. Väärät virret ja pastorin oli vaikea puhua henkilöstä, jota ei ole koskaan tavannut.  Ajattelin säästää perhettäni virsien ja fraasien valinnalta.  Karkasi mopo lapasesta ja tuli kolme liuskaa ohjeistusta. Saksofonisoolollekin on paikka valittuna ennen Amazing Gracen viimeistä värssyä. Ehkä sitten tosi paikan tullen mennään vähän lyhyemmällä kaavalla.

Papereita järjestellessä käteen tupsahti pitkä ja puhutteleva kirje Anna-Maija Raittilalta (päivätty 31.1.1991).  Kirjeeseen hän oli kirjoittanut unkarilaisen kansansadun Valkean tamman pojasta ja monta muuta runoilijankaunista asiaa.  Lopputoivotuksena:  Anna levätä syvässä sireeninkukkientuoksuisessa kesäkuunalun puutarhassa...

Toivon tietysti, ettei näitä papereita vielä vähään aikaan tarvita.  Tulipahan järjestettyä. Aina ei ehdi myöhemmin.

Papereita sortteeratessa tuli vastaan Rentun ruusu - koulukasvistostani vuodelta 1963. Eikö olekin ihmeellistä, miten hyvin väri on säilynyt.  Kaikki muistot eivät haalistu.

Toivottavasti saan Valkean tamman pojan seitsenkertaiset voimat ja kohta taas olen valoisampia blogeja kirjoittelemassa. 



tiistai 24. heinäkuuta 2018

Hellettä pakoon kellariin - kymmenen vuotta bloggarina

Sattuipa mukavasti.  Kellarissa on ollut paljon järjestelemistä.  Siellä lämpötila on mukavasti 20 asteen tienoilla. Pitäisi viedä sinne työpöytä, niin voisi ryhtyä järjestelemään arkistoja. Sen sijaan, että järjestän mapit kellariin vietäväksi tällä yläkerrassa, voin ottaa mapit ja roskapussin kellariin.

Rappujakkara onkin siellä jo valmiiksi.  Siinä istuskelin.  Panen kuulokkeet korviin ja valitsen radiosta jotain tunnelmaan sopivaa. Heti kun ajattelen yläkerran lämpötilaa, työintoa löytyy ihmeellisellä tavalla.

Tosin kyllä ryhdyn oitis hankkimaan jonkinlaista viilennyslaitetta.  Nythän niitä ei saa mistään, kun kaikki on loppuunmyyty.  Ilmastonmuutos on totta.

Blogini täyttää tasavuosia.  Aloitin 10 vuotta sitten.  Sitten jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani kaikenlaisista potilasjutuista (olenhan aina sairaana) ja sotesta.  Siihen käyttöön panin pystyyn toisen blogin Sairaan hyvä potilas Siellä keskityn vain tauteihin ja terveyspolitiikkaan. Viimeksi madontappajaisiin, seuraavaksi ehkä endoleakiin.  Potilaana olen laiskistunut, kuukauden kuluttua on aika Meilahdessa osastolle M12, eikä minulla oikein ole käsitystä siitä, mikähän siellä on suunnitelma.  Viimekesäinen aortastentti sitten kirjaimellisesti ei mennyt putkeen.

Entisinä aikoina olisin ottanut selvää, Googlesta tai kysymällä joltain, joka tietää.  Nyt minä vaan menen sinne kuin kuka tahansa tietämätön normimummu. Sen verran olen oppinut, että kun on kyse kirurgiasta, on turha odottaa, että joku kertoisi. Doctor Martin onkin nykyisin mieliohjelmani.  Muutama vuosi kun se tuli telkkarista, se meni mielestäni niin överiksi.  Sen jälkeen olen tavannut ainakin 30 kirurgia eri aloilta.  Just tuollaisia he ovat.  Paitsi että telkkarin Doc Martinin diagnostiikka on laadukkaampaa.

Kymmenen vuotta sitten olin (ainakin omasta mielestäni) aika paljon hauskempi.  Onkohan se ikä, taudit vai orastava dementia, mikä ihmisen näin tylsistää?  Näihin tunnelmiin ja tähän helteeseen - kiitos kymmenestä vuodesta uskollisille lukijoille.

Huomenna tulee Pariisista Eleonor, ja sitten on mummilla ei enää ole tylsää.




sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kuinkahan mones muutto meneillään?

Kun on asunut kahdella paikkakunnalla, kahdessa maassakin, isoissa asunnoissa, on tavaraa kertynyt kaksinkertainen määrä.  Tavaraa on vähennettävä. Käytetään myös termiä kuolinsiivous. Se on aika julma sana. Silti - pitää raivata pois kaikkea tarpeetonta nurkista, että lapsilla on sitten aikanaan helpompaa tyhjentää jäämistöä.

Nyt on ohjelmassa Kittilästä tulleiden tavaroiden sortteeraus.  Hiihto- ja golftarvikkeet pidetään tallessa siinä toivossa, että niille vielä löytyisi omaa käyttöä. Tämä vuosi on toistaiseksi jäänyt väliin. Oikeastaan kuluneen vuoden olisi voinut pyyhkiä pois kalenterista kokonaan.  Ehkä joskus myöhemmin voi todeta, että kylläpä kärsimys jalostikin!

Edelleen talletan sinistä nappanahkakävelypukua, joka oli ylläni ensi treffeillä Karin kanssa, vaikka ei kai sitä enää kukaan käyttää. Guccin power suit vuodelta 1994 ehkä tulee taas uudestaan muotiin. Tai  laihdun kymmenen kiloa. En silti raski panna sitä kierrätykseen.  Tavaroita läpi käydessäni en tee kuolinsiivousta.  Teenkin elämänsiivousta.  Tässä ja nyt. Ja elämää on takana.

Jostain syystä tavara tai esine kädessä tuo muiston niin käsinkosketeltavan eläväksi. Joskus ihan sielua kylmää, kun jokin tunne menneestä on niin vahva. Pitäisi kai konmarittaa voimallisesti roskiin ja kierrätykseen.  Ei, konmaritan hyviä ja onnellisia muistoja.  Kun aikanaan kellarikomeroitani tyhjennetään, kaapeista ei tulekaan luurankoja, vain onnellisia ja hyviä muistoja.  Eikös tässä ole tavoitta muuttosiivon tekijälle?

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Juhannus on meillä herttainen

Vähemmälle jäi juhannussiivot.  Parasta kuitenkin, että sain Potkulautamiehen takaisin sairaalasta.   Ei kerätä seitsemää yrttiä tyynyn alle, mutta seitsemän sairaalaa on käyty kuluneen vuoden aikana. Nyt kaikki hyvin, kotona ollaan ja toipuminen tuntuu näin Rouvankin mielestä jo etenevän.

Juhannusviikko on viheliäisin viikko sairastua, joten pidetään peukkuja, että kesäkuun kiintiö on täynnä. Lapsenlapsi sentään kävi pyrähtämässä. Hänenkin kanssaan testattiin Helsingin Lääkäripalveluja, ei sentään mitään vakavampaa.  Kynnen alla ollut tikku tulehtui ja vaati lääkityksen. Aavan Pikkujätti tuli testattua.

Uusi Vuosi, Vappu, Juhannus ja Joulu ovat on painekyllästettyä sesonkia.  Enää onneksi juhlia ei tarvitse juhlia erityissiivouksilla.  
Lapuudesta muistan ne vielä: puhtaat matot lattioihin, matoissa vielä vieno mäntysuovan tuoksu. Ikkunat pestiin, otettiin pois tuplat ja vietiin ne vintille.  Vaihdettiin kesäverhot.  Katotkin ripsuttiin.  Jos oltiin Vimpelissä Saarikentän laidalla, mummin pionipenkkien välissä hiekkakäytävään tehtiin haravalla aaltokuviot. Unkarinsyreeni oli kukassa ja tuoksui huumaavasti. Porraspäähän oli tuotu koivut. Saunassa vihdottiin ja uimaan pulahdettiin Savonjokeen juuri siihen paikkaan, mistä kakkospesän harhaheitot ongitaan haavilla.

Kävin eilen kaupassa, kiersin kaikki Arabian ostoskeskuksen kaupat Lidliä myöten, eikä ollut kunnon perunoita.  Onneksi tytär ja vävy jaksoivat Hakaniemen torille.  Nyt on kaapissa Siikliä ja Juhaa. Siiklit on jo testattu.  Hyviä on, oikeastaan ei tarvitse muuta kuin Juustoportin Kidesuolavoita. Tulee  se Juhannus, vaikka ei katot ovat ripsuamatta. Vihtojakaan ei ollut torilla myynnissä. Pärjätään ilman.

Kuvassa on mielestäni paras Arabianrannan taideteoksista ja Eleonor.




sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Potkulautamies palaa Porvoosta

Puolison lonkka on saanut varaosan. Porvoon sairaala tuntuu kodikkaalta. Käsittääkseni leikkaus meni hyvin ja nyt alkaa kai se työläin jakso: kuntoutuminen.  Sitä kun ei tässä iässä enää parane ihan itsestään, vaan on treenattava päättäväisesti.

Oli siinä vähän matkailua Helsinki-Porvoo-Helsinki, lähes tunti suuntaansa ajelua.  Lohduttauduin sillä, että Kittilästä Rovaniemelle olisi vielä pitempi.  Silti kannatan sitä, että leikkauksia keskitetään sairaaloihin, joissa niitä tehdään paljon.  Porvoossa kai tehdään aika paljon, vaikka enimmäkseen HUS:in tekonivelet laitetaan Peijas-Rekolassa.

Nyt sitten jännittän sitä, millaist kotihoito-ohjeet ovat tulossa.  Ja miten sitä haavaa hoidetaan?  Siitä Virtuaalisairaala ja Terveyskylä saisi tehdä opetusvideot. 
Leikkaukseen menijälle on kyllä ohjeet, mutta leikkauksesta tulija se vasta kannustusta ja oppia kaipaakin.  Tai ainakin leikkaukseen menijän Rouva.

Kuntoutuminen on haasteellista molemmille.  Miten kannustaa nalkuttamatta?  Tai rohkaisee komentamatta?  Siinäpä on opiskelemista. 

Onkin ollut opettavainen jakso.  Kivut ennen leikkausta olivat kovat.  Yhdessä sitä kipua ja leikkausjännitystä pelättiin ja surtiin.  Nyt siis ollaan jo kukonaskeleen (kyynärsauvoilla) verran menty eteenpäin.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Ai, sinäkin olet vielä elossa!

Iloista jälleennäkemistä kyläillessä. Vanhat ystävämme järjestivät kesän kunniaksi kutsut.  Meitä oli parisenkymmentä henkeä. Monet olivat olleet merkittävissä asemissa, ministereitä, puoluejohtajia, pääjohtajia, uutisankkureita ja sen sellaista kunnon väkeä.  Tärkeintä silti, mukavia ihmisä. Ilo päästä sellaiseen seuraan. Työvuosina vuosikymmeniä sitten olimme eri yhteyksissä tavanneet. Olimme toki aika lailla rypistyneet, mutta seurustelu oli eloisaa. Naureskelimme sille, että 40 vuotta sitten ajattelimme, että 80-vuotiailta ei kannata mitään neuvoja kysellä.

Omasta mielestämme meiltä olisi voinut saada oikeinkin arvokkaita ohjeita, jos nuoremmat ymmärtäisivät kysyä. Eivät vaan ymmärrä kysyä.

Jollain oli leikattu polvi, toiselta lonkka, yksi oli leikkaukseen menossa.  Oli yhtä ja toista varaosaa.  Kuulolaite olisi ollut tarpeen muillekin kuin minulle. Lupasin kirjoittaa yleisön pyynnöstä blogin kuuloaivokuoren tehtävistä.  Voisivat sitten jakaa puolikuuroille ystävilleen.  Pannaan to-do-listalle. Saan kohtapuolin uudet kuulolaitteet, annan sitten hyviä neuvoja.

Juhlamieltä vähän Kämpistäkin. Nautimme joululahjabrunssin. Kiitos Muru ja Sami. Hyvää oli. Tästä alkoi valmistautuminen Porvoon matkaan ja lonkkaleikkaukseen. 

Arabianrannassa on hieno luonnonsuojelualue. Olin siellä kävelyllä luonnontieteilijäystäväni kanssa. Kirjapiiri on muuten hieno keksintö  Niin mukavia ihmisiä.  Jokaisella pitäisi olla joku piiri, jossa ennestään vieraat ihmiset voivat jonkun teeman ympärilä tutustua toisiina.

Kävelyreitillä linnut ovat pesänrakennuspuuhissa ja laulavat innolla.  Satakielen lisäksi opin tunnistamaan kaksi muutakin lintua, joiden nimiä en enää muista. Ihmettelin, miksi niin monilla luontokappaleilla on ruma nimi. Kuten ruttojuuri tai räkättirastas. Ehkä sittenkin ovat hyviä nimiä, kun ne ainakin muistaa.  Sellaista elämä on.

Paitsi että otin kävelyretkellä oikein hienoja kukkakuvia, mutta hieno tietosuoja-asetus sotki puhelimen ja tietokoneen yhteistyön enkä enää saa yhtä kätevästi kuvia.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Onko huono matikkapää?

Tämän kevään tähtiylioppilaista kaksi oli tyttöjä. Panin merkille haastatteluista, että molempien opiskelusuunnitelmissa oli matematiikka tai fysiikka. Fyysikon äitinä iloitsen. Kun olin nuori, ajateltiin, että pojat menevät matikkalinjalle, koska heillä ei ole kielipäätä.  Tytöillä päinvastoin.

Englannissa ei kovin isosti noteerattu lukion päättymistä.  Lehdet julkaisivat yhden nimilistan: Oxbridge, eli Oxfordiin ja Cambridgeen päässeet.  Kuopuksen nimi oli listalla, siitä meitä vanhempia onnitteli High Streetillä vähän vieraammatkin vastaantulijat.  Winchesterissä lista oli tarkkaan luettu.

Tärkeämpää olikin, mihin yliopiston mentiin. Maisteriksi valmistuneille oli tärkeää myös arvosana. Esikoinen sai Edinburghissa fysiikasta firstin. Kuopus London School of Economicsista with distinction.  Suomessa ollaan tässä asiassa paljon tasa-arvoisempia. Maisteri kelpaa kaikista yliopistoista, eikä kai arvosanojakaan niin tarkkaan syynätä.

Matikkapäinen tytär eteni opinnoissaan professorin pätevyyteen. Ei hassumpaa. Vaikka ei ylioppilasjuhlia juhlittukaan, iloitsen siitä, että Paris-Sud on Shanghai Rankingissa Cambridgen jälkeen fysiikassa Euroopan toiseksi paras.  Myös astrofysiikan professori on suomalainen nainen.  Luin jonkin tilaston, että fysiikka on akateemisen maailman miesvaltaisin ala. 

En oikeastaan tiedä, olisiko minulla ollut matikkapäätä.  Aritmetiikasta tykkäsin ja oli matematiikasta kymppi, kunnes algebran alkaessa tuli uusi opettaja, jota syvästi inhosin.  Luultaasti tunne oli molemminpuolinen. Talousjohtajalle onneksi riitti vähemmän akateeminen matematiikka.  Tärkeämpää oli ymmärtää, mitä numerot yritykselle merkitsivät.











 






sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Äitienpäivää ja mielialalääkitystä

Kun lapset asuvat ulkomailla, äitienpäivää vietetään Skypessä. Hyvä niin. Vielä viime vuonna Inkeri-äitiä käytiin tapaamassa.  Hän makasi aivoinfarktin (vai olisiko ollut sittenkin aivoverenvuoto) vuoksi Parkanon terveyskeskuksen vuodenosastolla, sokeana, puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Elämäni kauhein äitienpäivä. Ennen toukokuun loppua hän pääsi pois, kuten kauniisti sanotaan.

Blogini ovat muuttuneet aika ankeiksi. On vaan sattunut terveysrintamalla niin paljon vastoinkäymisiä, että väkisinkin masennus uhkaa.  Juhlia ja matkoja jäi väliin.

Winchesteriin emme nyt pystyneet matkustamaan, vaikka oli ikävä rakkaita ystäviä. Ed, Marja, Roger ja Gerry päättivät tulla Helsinkiin "just to cheer you up". Ja niinhän he tekivätkin, toivat vielä tullessaan kesän. Minulla oli Meilahdessa tiputuspäivä, mutta Kari ajeli vieraiden kanssa Ainolaan ja Halosenniemeen.  Illalla oli Musiikkitalossa konsertti (akustiikka sinne piippuhyllylle oli ihan loistava).  Ravintola juuri oli hauska kokemus, sinne haluan toistekin.

Arabianrannassa on myös paljon nähtävää, Arabian museo, Helsingin perustamispaikka, tietysti myös luonnonsuojelualue.  Lintutornissakin on mukava kiipeilyttää vierailijat. Annalan puutarha on puutarhanhoidosta kiinnostunelle hyvä kohde. Täällä on myös taideteoksia.  Pitäisi vaan olla joku opaskartta, josta ne tunnistaisi.  Viime kesänä oli puhelimessa Pokemon, josta opin tunnistamaan muutaman paikan.  Ilman Pokemonia en olisi tietänyt, että talomme leikkipaikalla oleva kelvoton häkkyrä onkin taideteos. On muuten ihan kiinnostavaa esitellä kotikulmiaan kävellen.  Tässä on eri suunnissa niin paljon nähtävää.  Se ehkä antaa ulkomaalaiselle vierailijalle paremman kuvan siitä, miten täällä asutaan.  Jos vaan kävelyttää Senaatintorilla ja Tuomiokirkolla ja Espalla, jää ihmisen tavallinen arki näkemättä.

Mutta nyt on mieli hyvä: Thank you Marja, Ed, Gerry and Roger. You certainly cheered us up. Ilo on paras mielialalääke!

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Voi jospa oisin saanut olla mukana...

Vuosikymmenet soittelin äidille sunnuntaisin puolelta päivin. Pikkutyttönä poimin äidille valkovuokkoja. Ne nuukahtivat alle minuutissa, mutta veteen päästyään ne virkistyivät ihmeellisesti. Varta vasten lähdin kävelylle valkovuokkoja katsomaan. Tulihan se kevät tänäkin vuonna!

Nyt odotetaan toisenlaista kesää.  Ei golfia, ei matkoja. Pisin matka tehdään Porvooseen kesäkuun alussa. Näin me puolisoni kanssa ihmettelimme, että vanhuus tuli yhdessä yössä.  Sain flunssan, kaaduin sängyn pohjalle. Tähän asti olen voinut rauhassa sairastaa, Potkulautamies kävi kaupassa, laittoi ruuan ja huolehti. Nyt meitä olikin kaksi vaivaista, sairas ja rampa. Kuumeisena jaksoin raahautua lähikauppaan, ostaa jotain valmisruokaa mikrotettavaksi.

Olisi ollut kolmet iloiset juhlat, joista jouduin jäämään pois. Musiikkitalon perjantaisarja jäi väliin. Tämä on vanhuuden kauhistuttavin puoli: ilon aiheet loppuvat.  Saati sitten, että jaksaisimme lähteä vaikkapa ravintolaan syömään hyvin.  Kämpin brunssilahjakorttikin on käyttämättä. Ehkä jonain sunnuntaina vielä jaksamme soittaa pirssin ja lähteä. Ei ihme, jos masennus uhkaa vanhuksia.

Miksi en sure tekemättömiä töitä, purkamatonta muuttokuormaa varastossa, kukattomia terasseja, yhdistyksen tuhansia hoitamattomia pieniä ja  isoja asioita. Suren minä niitäkin, ei huolta siitä. On osa inhimillistä riittämättömyyttä, että kaikkea ei aina jaksa. Voi odottaa ja toivoa, että jonain päivänä taas jaksaa jatkaa siitä, mikä jäi kesken sairauden yllättäessä. Tai eihän sairastumisen pitäisi olla mikään yllätys enää tässä elämän vaiheessa.

Suren siis juhlimattomia juhlia. Tekemättömät työt eivät karkaa minnekään, epäilemättä ne löytää edestään, olipa sitten terve tai sairas. Mutta juhlimattomat juhlat on jo juhlittu.  Mitä me tästä opimme: ei pidä huolehtia tekemättömistä töistä. Ne voi ehkä tehdä joskus myöhemmin.  Juhlimattomista juhlista ei saa uusintoja.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Pienemmät ympyrät - Porvoon mitalla

Vuosituhannen vaihteessa Maskun kuntoutuksessa mitattiin maksimikävelymatka pysähtymättä. Olin niin iloinen, kun mittariin tuli 340 metriä. Eipä olisi uskonut, että joskus ehkä menisi 3 400 metriä, kunto ja vointi on kohentunut eri syistä. Paremmalla hoidolla ja sinnikkäällä treenillä. Ihan olin unohtanut, miten piti elämänmeno suunnitella sen mukaan, kuinka jaksan kävellä. Kevään tuloa voi seurata, kun jaksaa kävellä metsään.

Elämän piiri kaventuu vanhenemisen myötä. Nyt odottelemme Potkulautamiehen lonkan korjaamisoperaatiota. Tällä hetkellä elämänpiirin määrittää puolison kävelymatka. Potkulaudalla sentään pääsee kauemmas.

Yllättäen puolisolle tuli lähete ortopedille Porvoon sairaalaan. Tätä kai se on valinnanvapaus, joko menet sinne, mihin on lähete tai sitten et uskalla mennä ollenkaan.  Ihan luotettavalta taholta olen kuullut, että sairaalan leikkaustuloksissa ei ole hurraamista, päinvastoin. Porvoo on viehättävä kaupunki, mutta en ihan näissä merkeissä haluaisi siihen lähemmin tutustua.

Nyt onkin aika ryhtyä terassia kalustamaan viihtyisämmäksi, ettei sitten tarvitse minnekään lähteä.  Onneksi on terassi ja maisema Vanhankaupunginlahdelle.

Elämänpiiri ei onneksi ole vain kävelymatkassa mitattavissa. On ollut hienoa olla rakentamassa yhdistystä kaltaisilleni ultraharvinaisille potilaille. Pohjalaisittain vähän trossaan, että yhdistyksen vuosikokouksessa oli puhujavieraina europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen ja ylilääkäri Ritva Halila STM:stä.  Ihailtavan viisaita naisia.  Kuulimme mielenkiintoisia asioita.  Mutta näistä asioista kirjoittelen enemmän eri blogissa.     

 Käykääpä katsomassa Ultraharvinaiset ry:n sivuja Facebookissa ja tykkäämisesta tykkäisin.  Tai sitten voi vaan googlettaa www.ultraharvinaiset.fi
 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Facebook tallentaa elämääni - miksipä ei?

Facebook-tuo muistutuksia "tänä päivänä" jonain vuonna. Olinkin unohtanut, että radiossa luettiin takavuosina Päivän mietelauseena otteita Satu Salosen teoksesta Sumutettu sukupolvi. Olin kuvitellut päivän mietelauseiden tulevan vähän arvovaltaisemmilta tahoilta. Kiitos Facebook, että piristät päivää vanhoilla iloisilla asioilla.  Enimmäkseen ole siellä jakanut ilojani - surut suren vähän yksityisemmin.  Sitten kun ei enää itse muista, voi Facebookista katsella mennyttä elämää.

Olen viime vuosina vaihtanut niin usein tietokonetta ja sähköpostiosoitteen sain kovalla työllä vaihdettua.  Kaikki on hävinnyt minulta digitaivaaseen.  Onneksi google löytää vanhoja sähköposteja gmail-aikakaudelta ja löytää kadonneet sähköpostiosoitteet. Sopii siis ihan hyvin, että myös  Facebook kerää, sieltähän sitten saa historiaansa tilattua takaisin, jos siltä tuntuu.

En ole koskaan tehnyt "Minkärotuinen lehmä olisit" -testejä. En myöskään ole klikannut yhtään MV-lehden jakoa.  Aina olen katsonut, keitä klikkaan ja tykkäämisessäni olen turhankin saita.

Olen niin pitkäpuheinen, etten twiittejä osaa ollenkaan ja Facebookin taipuu huonosti pitempiin juttuihin.  Siksipä jakelen blogejani.  Ehkä jo ensi viikolla Sairaan hyvä potilas-blogini kävijämäärä ylittää sadan tuhannen rajan. 

Muutenhan fese on jo niin last season.  Kun kymmenen vuotta sitten aloitin, kavereita tuli vain lasteni ystävistä. Tänään kaveriksi tuli äitini serkku. Sukupolvenvaihdos. Lasteni kaveerita ei näe fesessä. Ovat siirtyneet jonnekin muuaalle eivätkä ole pyytäneet mukaansa.  No, onhan ne pyytäneet Instgramiin, mutta se ei oikein napannut.  Otan niin huonoja kuviakin.

Facebookilla on silti käyttöä ryhmissä.  Talomme Facebook-ryhmä on mukava.  Virpojat kysyivät, minne ovat tervetulleita.  Niinpä olemme tuoreet ja terveet.

Vielä suurempi merkitys Facebookilla on silloin, kun etsii ultraharvinaiseen diagnoosiinsa ryhmää.  Yleensä jossain päin maailmaa on.  Minäkin löysin suomalaisen kohtalotoverin ja vertaistuen Amerikan kautta.  Kohtaamisesta seurasi isoja asioita, kuten Suomen Ultraharvinaiset ry.  Facebook on alusta, ilmainen helppokäyttöinen ohjelma ja työkalu. Facebook ehkä kerää tietojamme, mutta on siitä myös hyötyä ja iloa. Toisekseen ei minulla ole mitään salaisuuksia, joita pitäisi varjella. Olen niin tosikko ja tylsä.

Ja Facebookin välityksellä voi toivottaa hyvää Pääsiäistä ystävilleen hammaslääkäriaseman eteisessä otetulla valokuvalla. Eläkeläisten Facebook-päivityksissä on omatekoisia pääsiäiskoristeluja, kissojen ja koirien kuvia.  Sinnepähän jäävät talteen.






sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Ja minullehan ei nillitetä - elämän kevät 2.0


Blogista on tullut päiväkirjan korvike. Pikkutyttönä pidin päiväkirjaa, joka on mennyt hukkaan. Saattaapa olla, että tämäkin aikanaan haihtuu Googlen pilvestä. Kaatui se Neuvostoliittokin. Viime keväänä voivottelin elämän kevättä, siksi versio 2.0

Minäkin olen toinen versio itsestäni. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Taitaa sittenkin olla totta. Olen siis vanhempi, väsyneempi, monesta kohtaa raihnaisempi - mutta on jollain omituisella tavalla voimaantunut olo. Empowered. Vahingosta - tai ainakin vaikeuksista viisastuu. Entä, jos olisin ollut näin viisas jo nuorena?  Se ei ole hyvä ajatus.  Olisin elänyt toisenlaisen elämän ja minulle tämä on ollut kaikkein paras elämä. Toivottavasti elämässä on vielä monta kevättä odotettavissa ennen kuin siirrytään ikuisen kevään odotteluun.

Aurinko jo paistaa.  Aamutakissa tarkeni lehden lukuun parvekkeelle. Nostin psoriaasin ruvettamat  sääreni rahille valohoitoon. Lähdin kävelylle - tarvitaan varovaista askeltamista muhkuraisella jäätiköllä. Sitkeästi päivän puolituntinen.

Viime viikolla vietetiin aivoviikkoa.  Kävin yliopistolla kuuntelemassa Aivosäätiön järjestämät Studia Generalia-luennot aiheesta Aivot ja stressi. Sinänsä nostalgista käydä yliopistolla ja istua Porthanian penkissä. Mielenkiintoinen tutkimushavainto oli, että ihan tolkullinen määrä liikuntaa parantaa muistia. Liikuntaa harrastattomille 55-80 vuotiaille oli tehty koe, jossa puolet porukasta käveli kolme kertaa viikossa 40 minuuttia, ja toinen puoli ei.  Kävelyä harrastaneiden muisti ja aivotoiminta oli jopa parantunut, kun taas verrokkiryhmän huonontunut.

Yleisökysymyksissä tyypillinen ilonpilaajanillittäjä sanoo, että eihän tuo liikuntamäärä ole liikuntasuositusten mukainen, se on ihan liian vähän. No, nythän oli kysymys lähtötasosta, ei ollenkaan tai kolme kertaa viikossa runsaan puolen tunnin kävely. Näillä jäätiköillä ja keleillä puolituntisetkin vaatii sisua.  Juuri minulle ihan oikea määrä enkä ota vastaan nillityksiä.

Vielä ei ole terminen kevät ja mielikin on talvihorteessa. Onnellisuutta ylläpitää se, että on jotain kivaa, mitä odottaa. Kevään tullen on monenlaista odotettavaa, tuomen ja kielojen kukinta. Mutta parasta kaikesta - tytär ja vävy ovat päättäneet muuttaa Suomeen. Pelkästä ajatuksesta onnenkyyneleet valuvat poskelle. Asumme taas vaiheeksi samassa maanosassa koko perhe. Pariisin lento kestää vain kolme tuntia ja niitä on monta päivässä.  Nopeampaa kuin ennen muinoin oli Helsingin ja Parkanon välinen matka.




lauantai 10. maaliskuuta 2018

Hyvä syntymäpäivä, pilvinen päivä, aurinkoinen mieli

Innokkaana autoilijana suhailen kaupungilla auringonpaisteessa ja melkein harmittaa, että on niin lyhyitä matkoja. Olin ihan unohtanut, miten mukavaa autoilu on. Jos on pieni ja ketterä auto.

Olin myös unohtanut, että elämässäni on ollut monia hyviä vaiheita, jolloin minulla on ollut punaiset kengät. Kävin Kenkäfriikissä hankkimassa ihan järkeviä nilkkureita.  Se on erinomainen kauppa, voi vain istua tuoliin ja kertoa, mitä tarvitsee ja ammattitaitoinen myyjä tuo kengän sovitettavaksi.

Kuinka ollakaan, järkeviä ja vaivaisenluuhuni muotoutuvia kenkiä ei ollutkaan mustana. Niinpä vakaan harkinnan jälkeen ostin punaiset korkokengät.  Minusta ne ovat juuri oikeanväriset 67-vuotissyntymäpäivälahjaksi itselleni. Olin ihan unohtanut, että korkokenkiä on olemassa, varsinkin punaisiin kenkiin minulla liittyy hyviä muistoja.  Nuorennuin noin 30 vuotta ja sain niistä valtavasti hyvää energiaa.

Vielä kun löytyisi kauppa, jossa voisin istua tuoliin ja sanoa: haluan kenkiini sopivat vaatteet. Huulipunia onneksi löytyi kotoa useampiakin. En ole niitä käyttänyt, koska ei ole ollut niihin sopivia asusteita.  Eivätkä ne oikeastaan vanhoille ihmisille sovi. So what!

Sanokaa Facebookista ihan mitä tahansa huonoa, mutta syntymäpäivänä se on mykistyttävä juttu. Jokaisen onnentoivotuksen olen ilolla lukenut, muistanut aina ensimmäisen kerran, missä tavattiin tai miten tutustuttiin. Elämä on vilahdellut kuin filminauha, lapsuudenystävät, serkut, naapurit, työkaverit, järjestöt, seurakunta, kirjoittaminen, lasteni jo aikuiset ystävät. Hyviä, rakkaita, lämpimiä muistoja. Kiitos ystävyydestä. Olkoonkin ystävänpäivä Valentine's Day helmikuussa, minä varaan ystävänpäiväkseni maaliskuun kymmenen.

Silloin, kun elämä kolhii (ja viime aikoina on kolhinutkin), ystävät antavat voimaa. Olisinpa ystävyytenne arvoinen ja voisin antaa takaisin saamastani ilosta.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Elämässä ei kannata peruutella

Yllättäen tarvittiin uudet askelmerkit elämänmenolle. Olin tähän asti ajatellut, että vanhukset ovat joitain muita, vanhoja ihmisiä, jotka ovat niitä reppanoita, joita tarkoitetaan, kun puhutaan ikäpyramidista ja omaishoitajien uupumuksesta.

Tähän asti olemme kyläilleet Pariisissa, kokanneet ruuhkavuosiperheen pakastimen täyteen, siivonneet vähän kaappeja - ylipäänsä olleet avuksi. Samalla toki iloinneet yhdessäolosta Eleonorin kanssa.

Nyt tyttäreni ja Eleonor tulivat talvilomalle. Paitsi ei heillä ole lomaa ollut, on yhdessä käyty kaupassa.  Tytär on leiponut Eleonorin kanssa kakkua ja kääretorttua, laittanut ruokaa. Ei ole edes saanut tarpeeksi nukkua, koska Eleonor ei oikein osaa täällä mumulassa ottaa päikkäreitä. Eli meistä on tullut avun tarpeessa olevia vanhuksia. Kohta olemmekin lapsillemme taakka. Hui.

Onkin ollut aika kylmää.  Ei oikein tarkene ulkoilla.  Suksetkin on vielä varastossa.  Latu kyllä on tuossa rannassa valmiina.

Nyt kyllä pitää skarpata. Onneksi olen pakon edessä terästäytynyt autoilemaan.  Onneksi kesällä hommattiin tuo pikku-Pösö, joka on ketterä.  Siinä on peruutustutka.  En kyllä yhtään osaa peruuttaa, vaikka en kelpaisi Suomen surkein kuski-kisaan muilta osin.  Pitää suunnitella reissut niin, ettei  paljon peruutella.  Ylipäänsä hyvä elämänohje.  Kannattaa suunnitella niin, ettei tarvitse peruutella.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Aktiivimallia odotellessa

Elämä pyllähti yllättäen aktiivimalliin. Puolisoni Potkulautamies on huolehtinut monenlaiset asiat. Olenhan ollut työkyvyttömyyseläkkeellä jo kohta 20 vuotta. Yhtäkkiä minä olinkin perheessä se vahvempi puolisko. Sattumalta tässä kotona on nyt monenlaista ylimääräistä puuhaa, jota en oikein jaksaisi enkä ehtisikään.  Pitää järjestellä tavaroita paikasta toiseen, viedä kellariin, hakea sieltä. Panna kierrätykseen, arkistoida, aakkostaa.  Hopeita ei ole kiillotettu kymmeneen vuoteen. Sellaista kuntouttavaa työtoimintaa. Kohtuullista palkkaakin maksaisin.

Voisin kepeästi työllistää jotain työhaluista 18 tuntia. Saa olla maahanmuuttaja, jos englantia ymmärtäisi. Ei tarvita mitään erityistä ammattitaitoa, neuvoisin kyllä, mitä pitää tehdä. Jos siis olisi vielä olemassa työnvälitystoimisto, josta voi tilata ihmisiä töihin.  Työnantajabyrokratia kyllä on aika hirvittävää, mutta eiköhän siitä selvittäisi.  Nykyisin on tiettävästi käteviä ohjelmistoja.

Minulla nimittäin olisi kirjoitustöitä, enkä oikein ehtisi näitä kotitöitä näin paljon. Syksyllä Ossi Nyman julkaisi kirjansa Röyhkeys. Kirjaa kehuttiin uuden ajan työläisromaaniksi.  Kirja kertoo siitä, kuinka Nyman onnistui välttämään työvoimatoimiston tarjoamat työpaikat saadakseen työttömyyskorvausta.  Kirjoitti kirjaansa vuositolkulla.  Tuollaisia nykyajan työläiset. Sietääkin vähän aktivoida.

Ylen A-Studiossa työtön tanssitaiteilija oli moittimassa aktiivimallia.  Haluaisi tanssittaa mummoja pellolla. Eikä ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä.  Harmin paikka.  Mistä hän päättelee, että mummot haluaisivat tanssia pellolla? Paljonkohan on tanssijan tuntipalkka?  Taidan ottaa TE-toimistoon yhteyttä ja tilata 18 tuntia mummojen tanssitusta. Tulisi hyvä tosi-tv-formaatti.



Oikeastaan tietysti kaikki on ihan hyvin. Aivotapahtumasta toipumisen ja kuntoutuksen järjestämisen kanssa menee myös aikaa. Minä kun olin luullut, että tehdään kuntoutussuunnitelma.  Ainoa suunnitelma, jonka sairaalasta saimme oli verikoe terveykeskuksessa. PVK, kolesterolit ja sen sellaista. Pitää siis tehdä ihan itse oma suunnitelma ja toteuttaa se. Meillä ei ole hätää, mietin vaan muita, joilla ei ole varaa eikä osaamista kuntoutuksen hankkimiseen.


  

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Melkein selvittiin säikähdyksellä

Tiukan paikan tullen on hyvä muistaa, mistä on syytä olla kiitollinen.  Aivoverenvuoto on vakava sairaus.  Siinä voi käydä hyvinkin huonosti.  Niinpä voimme olla iloisia: kävely, puhe ja moni muukin asia onnistuu. Tänään vointi oli jo selvästi menossa parempaan suuntaan. Nyt vaan pitää olla kärsivällinen - mutta toisaalta on tehtävä lujasti töitä, kun hankitaan takaisin voimia ja taitoja.

Toinen hyvä puoli on siinä, että minun heiveröisen terveyteni takia olemme aikanaan osanneet hankkiutuneet esiteettömään asuntoon.  Vain klaffisuihkutuoli on hankkimatta, on ollut suunnitteilla jo pitkään.  Ihan silkkaa saamattomuutta.  Tänään jo netistä löysin tuolimallin.  Kaupunki varmaan toisi sellaisen kamalan ruman käsinojallisen suihkutuolin.  Ehkä se nyt alkuun tarvitaankin, siitä pääsee paremmin ylös.

Olin keskiviikkona Senioriforumissa puhujana.  Ääni tuli takaisin juuri ajoissa. Meni kai ihan hyvin.  Siellä tietysti on vain kilttejä ihmisiä paikalla, että tuskin olisivat moittineet  huonoakaan esitystä. Kuvassa kukat, jotka sain kiitokseksi.  Muutenkin mielialaa piristi, kun paikalla oli myös kirjojeni lukijoita. Hyvää palautetta tulee vielä vuosien viiveellä.

Toistaiseksi Kari on vielä Meilahdessa. Aluksi puhuttiin Laaksoon siirtymisestä kuntoutukseen.  Olen kuullut kauhukertomuksia Laakson kuntoutuksesta, toivottavasti  ei ole totta. Voitaisiin me yrittää selviytyä kotonakin. 

Käsi kipsissä voi hyvin.  Paitsi että aika kaksikätiseksi ihminen on tarkoitettu. Kassi kädessä oven avaaminen tai vaikka roskien vienti on työlästä.  Ruuanlaittoa en ole vielä kokeillut.  Onneksi tuossa 100 metrin päässä on Dylan Arabia. Sieltä on kätevä kipaista lounas kotiin.
 
Blogi ja Facebook on käteviä tiedon välittämiseen. Näin ystävät pysyvät ajan tasalla, eikä tarvitse niin paljon soitella ympäriinsä.  Sähköpostitkin yksikätiselle ovat hitaita.






tiistai 16. tammikuuta 2018

Tärkeysjärjestys muuttuu

Käsi on kipsattu puukipsillä. Pohjola-sairaala ei petä. Lääkärille 12.30, kuvattuna ja kipsattuna ulos 13.30.  Vakuutuskäsittely hoidettuna. Tapaturmavakuutuksen on hyvä olemassa. Ranne siis murtunut - vaan ei mieli. Yhdellä kädellä vaan ei juuri kirjoitella pitkiä juttuja.

Potkulautamies on nyt Meilahdessa. Onhan se näissä asioissa Suomen ellei ehkä maailmankin paras paikka. Yöllä kaksi tyttöä (nuorta naista) ajoi ambulanssin Rovaniemeltä Helsinkiin.  Yhden pysähdyksen taktiikalla.

Karin vointi ennallaan, paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Odotellaan kuntoutumista ja kuntoutusta ja sitä, että lääkäri ottaa kantaa, kunhan saa potilaspaperit Rovaniemeltä. Eläköön eHealth!

Perjantaina tulee muuttokuorma Leviltä. Olisi tuo ranne joutanut murtumaan joskus toiste. No, eiköhän tästä selvitä.  Tällä viikolla on opittu laittamaan elämää tärkeysjärjestykseen. Tavarat eivät nyt ole ykkössijalla. Elämä, rakkaus ja ystävät on. Kiitos siitä.








maanantai 15. tammikuuta 2018

Hyvinvointivaltiossa terveydenhuolto toimii

Hyvinvointivaltiomme pitää huolta.  Karin ambulanssikyyti Rovaniemeltä  Helsingin Meilahteen lähtee jo tänään.  Aamulla pitäisi olla perillä Meikun päivystyksessä. Ahdistuksissaan omaiset niin hätäilevät.  Lapin keskussairaalassa hoito oli hyvää ja rauhallista.

Jos on katsellut liikaa sairaalasaarjoja, niin luulee, että aina kun monitorit hälyttävät ja kellot kilkattavat, kaikki juoksevat kovaa.  Ettei omaisen ei olisi niin pitänyt hermostua. Karin vointi oli eilen sunnuntaina jo selkeästi parempi.  Suihkussa oli käyty ja siiretty AVH-yksiköstä osastolle potilashuoneeseen.  Täytyy tunnustaa, että Lapin keskussairaalan leppoisuus Meilahteen verrattuna on aika hellyttävä kokemus.  

Pari viikkoa sitten kirjoitin Suomen Ultraharvinaisten pujheenjohtajana Hesarin Mielipide-sivulle. Oli erikoinen yhteensattuma, että Hesari julkaisi tänään kirjoitukseni Kanta-järjestelmästä.  Tiukan paikan tullen potilastietojen saatavuus on hyvin tärkeää.  Ja toisaalta, ei kaiken pidä olla niin salaista. Tiedän, että ystävämme ympäri maailmaa eivät olla urkkimassa tai uteliaita, vaan haluavat tietää sen vuoksi, että välittävät.

Nyt, kun ääni on mennyt laryngiitin takia, pitää olla puhumatta.  Kun Karin luvalla ja kannustamana kirjoitan hänen voinnistaan blogiin, Potkulautamiehen (eli Karin) ystävät pysyvät ajan tasalla.  En olisi millään pystynyt soittamaan tai vastaamaan kaikkiin viesteihin ja tiedusteluihin. Eikä pidä ollenkaan vähätellä Facebookissa ja muilla tavoin tulleiden viestien merkitystä. Kun on kaukana kotoa hyvin sairaana ja heikkoja, on se hienoa nähdä, kuinka paljon on ystäviä, jotka välittävät ja ovat hengessä mukana. Se auttaa jaksamaan. Kiitokset kaikille.

Toivottavasti ääni on keskiviikkona jo hyvässä tikissä.  Olen puhumassa lääkärissäkäynteihin ja sairastamiseen liittyvistä asioista Senioriforumissa. Aiheena: "Mitä on hyvä tietää, kun menee lääkärille".   Tuli tässä tehtyä käytännön harjoitukset, kun piti kerrata, mitä kaikkea äkilliseen sairastumiseen liittyy.  Outo yhteensattuma tämäkin.

Kävin Rovaniemellä jaloittelemassa Lapin keskussairaalan parkkipaikalla.  Sielläpä oli pieni kuoppa, johon astuin ja kaaduin komeasti.  Ajattelin selvinneeni säikähdyksellä ja pikku kolotuksella, mutta nyt vasen ranne on sen verran kipeä, että pitänee käydä näyttämässä sitä jossain.  Kun vain ehtisi ja jaksaisi lähteä.  Pohjola-sairaalaan pitäisi jaksaa soitella. Tapaturmavakuutus on voimassa. Ei kärsi nostaa eikä taivutella.  Muuttokuorma tulee perjantaina, mikä on tietysti hyvä asia, mutta olisi tässä ollut muutenkin jo ihan tarpeeksi ajattelemista. 

Sanotaan sotesta mitä tahansa, harvaan asutussa maassa ensihoito on niin tärkeää ja se toimii ja onneksi siihen on panostettu.

Liki 800 kilometriä ambulanssissa lienee ikimuistoinnen kokemus.  Potkulautamies varmaan aikanaan kertoo siitä blogissaan. 







lauantai 13. tammikuuta 2018

Sairaan hyvä omainen

Olenhan Meilahdessa joskus vitsaillut, että neurologiassa hoito on odottelua. Katsotaan, miten käy. Tällainen toimettomuushan ei minulta helposti onnistu.

Kävely onnistuu (tuettuna), järki ja puhe kulkee. Toivotaan, että verenpaine laskee. Minähän en ymmärrä, että lääkettä ei saa. Kipulääkettä sentään annettiin, kun pyydettiin.
On se hienoa, että oli mahdollista tulla ja tämä hotelli sairaalassa. Voin käydä lyhyesti monta kertaa, mikä on parempi.

Huomenna tytär Pariisista tulee. Kaukana kotoa on ikävä sairastaa. Minä kun en pysty nyt puhumaan ollenkaan. Piti tuon laryngiitinkin juuri nyt tulla.
Lapin keskussairaalan kalasoppa oli parempaa kuin Meilahdessa
ja aamulla ruispuuro parasta ikinä. Potilashotellissa asuvat saavat ostaa sairaalaruokaa ruokalassa.

Aamuyöllä itkeskelen. Päivällä potilaan omaisen pitää olla tarmokas ja iloinen, toiveikkuutta täynnä. Niin monet kerrat Kari on käynyt minua Meilahdessa tervehtimässä. Tässä vaan on se iso ero, että nyt tilanne on vakava. Ystäväpiirissä on ollut aivoinfarkteja, toivuttu on, siellä Helsingissä. Päästäisiin edes Ouluun.
Pelottaa osastolle meno. Toivottavasti sen kiukkuisen hoitajan työvuoro on päättynyt. Pelottaa verenpaineet. Eilen päänsärky lisääntyi ja vointi heikkeni, vapina yltyi. Monitori kilisi rytmihäiriötä pulssi käväisi pitkästi toisella sataa. Ei konsultoitu lääkäriä, ei saatu särkylääkettä vaan jääpussi. Lapppilaista tehohoitoa, ehkä. Parin tunnin päästä pikkuparasetamoli.
Pitäisikö omaisen riehua, tai tilata ambulanssihelikopteri. Voi tätä avuttomuutta.
Kohta menen sydän pamppaillen osastolle. Miten on yö mennyt, mikä vointi. Tällaista vaati, että huomaan, miten rakas hän on. Tai ehkä sen on huomannut, on vain pitänyt itsestäänselvyytenä.

Tuntia myöhemmin. Nukuttu oli. Verenpainetta oli alennettu kertaluonteisesti, mutta jatkuvaa lääkitystä ei aloitettu. Vielä ei saatu sairaalapyjamaa ylle. Omissa pyjamahousuissa kolmatta päivää. Pitäisikö omaisen tähänkin puuttua. En halua olla hankala omainen. Se voi kostautua potilaalle.

Maanantaina on lääkärin kierto. Sitten saadaan kai hoitosuunnitelma. Viheliäistä sairastua kaukana kotoa ja vielä viikonloppuna.
Kiitokset tsemppiviesteistä. Ne ovat tärkeitä molemmille. En millään ehdi vastaamaan henkilökohtaisesti.
Tabletilla yhden sormen järjestelmä ja pienen järjen yhdistelmä on aika kömpelö. Sorry siitä.

Terveiset Lapin keskussairaalasta myös Potkulautamieheltä

Puolisoni Karin oli tarkoitus lentää Kittilästä Helsinkiin perjantaina aamupäivällä. Hän oli Levillä järjestämässä tavaroiden muuttoa. Levin kotimme uusi omistaja joutui ensi töikseen tilaamaan ambulanssin.
Aivoverenvuoto. 180 kilometriä Rovaniemelle ja OYKSiin olisi vielä enemmän. Tällä hetkellä tilanne vakaa ja Kari on aivohalvausyksikössä seurannassa.
Lensin oitis Rovaniemelle ja sain huoneen sairaalan potilashotellista. Näin olen lähellä ja voin käydä potilasta katsomassa. Siellä ei voi pitkään olla, ettei häiritse muita.  Lentomatkoilta saan aina flunssan. Niin nytkin. Laryngiitti ja ääni mennyt kokonaan. Niinpä en voi puhua.  Karikaan ei voi yhdellä kädellä puhelinta käyttää.
Karin kanssa sovimme, että blogilla pidämme ystäviä ja läheisiä ajan tasalla näin äänettömästi. Onneksi nykyään se on mahdollista. Viestejä sentään voimme lukea.
Jos oikein yrittää etsiä pilvestä hopeareunaa, niin tämä ainakin panee elämän asioita tärkeysjärjestykseen. Onneksi ollaan hengissä ja yhdessä.
Kun tiedän enemmän ja saamme jonkinlaista hoitosuunnitelmaa, päivitän tilannetta.
Ja - voi miten onkaan ikävä Meilahden sairaalaa. En enää ikinä sitä moiti. Vaikka eivät osaa sanoa päivää. Täällä sentään osataan.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kaikenlaisia ennustuksia

Noin 45 vuotta sitten matkustin Parkanosta Helsinkiin heikentyneen kuuloni vuoksi.  Kuulonhuoltoliitossa (nykyinen Kuuloliitto) kai osattaisiin maalaistyttöä ohjeistaa.  Sielläpä oli joku sossutäti, joka sanoi abiturientille, ettei kannata opiskella mitään.  On kiire töihin tienaamaan eläkettä, sillä kuuroutuisin ennen kuin täytän 40 vuotta. Toivoa ei annettu.

Täti ei tiennyt, että Amerikassa ja Ruotsissakin osattiin jo tehdä stapedektomia eli välikorvaproteesi, joka parantaa kuuloa.  Professori Meurman Turusta oli jo Tukholman Karolinskassa käynyt harjoittelemassa.  Kuulonhuoltoliiton neuvot veivät elämäni hunningolle, mutta pari vuotta myöhemmin kävin Turussa kuulonparannusleikkauksessa ja elämä alkoi uudestaan.

Leikattiin toinenkin korva Helsingissä. Kuulolaitteen kanssa olen pärjännyt viime viikkoon asti ihan hyvin.  Kunnes tuli kovakipu.  Kävin terveyskeskuksessa, sain antibiootit.  Seuraavana päivänä meni kuulo tästä paremmasta korvasta. Puoliso siis saa huutaa rouvalle ihan luvan päältä.

Onneksi lauantaille löytyi Mehiläisestä aika korvalääkärille.  Olikin ihan mahdottoman mukava ja osaava.  Hän oli väitellyt välikorvatulehduksista,  joten osasi taitavasti puhkaista tärykalvon (ei sattunut yhtään, vaikka pelotti kauheasti). Sain tukevan kortisonikuurin ja lähetteen maanantaiaamuna Korvaklinikan päivystykseen.  Siellä sitten katsovat, voiko asialle tehdä enää mitään. Eli nyt saa peukuttaa, toivottaa onnea ja muuta sellaista. Luulenpa, että sitä ei voi enää korjata.

Mutta ollaan silti kiitollisia, että ennustus ei toteutunut jo 25 vuotta sitten.  Kuulemiin.
Kuvassa näkyy Korvaklinikalla pari kukautta sitten mitattu ilmanvirtaus nenässä, joka siis toimii hyvin.  Huomenna otetaan erilaisia mittauksia korvasta. Saa nähdä, montako lääkäriä katsoo korvaani. 

Kirjoitin tänään myös blogin Sairaan hyvä potilas jossa kerron, kuinka yhden sormeen hoitoon tarvittiin 9 kirurgia.