Supervanhukset parhaassa iässä

Eilen heräsin aamuviideltä ja luulin olevani kuollut. Viikkokausia monenlaiset kivut ovat herättäneet monta kertaa yössä ottamaan vaihtamaan asentoa, ottamaan kipulääkettä, usein myös unilääkettä. Tänään aamuviideltä kipua ei tuntunut missään. Varovasti pyörittelin varpaita.  Jalat sentään toimii. Ranteita pyöritellessä nivelrikkokivut otin vastaan ilolla. En halunnut liikahtaakaan. Tartuin hetkeen ja ihmettelin elämää aamun valkenemiseen saakka.  I'm alive! Sängystä nousu oli sitten yhtä kivuliasta kuin ennenkin. 

Tulihan se syksy sieltä. Hesari kirjoitti supervanhuksista.  Kissanvillat, olisi Inkeri-äiti tuimasti sanonut osoittaen paheksuntaa, sen isompaa kiroilua kun ei harjoittanut. Me Potkulautamiehen kanssa aletaan olla heikossa hapessa.  Ei siis mitään supersuorituksia.  Päivässä jaksaa vain yhden asian. Ollaan ihan tavallisia vanhuksia. Pitää siis priorisoida.  

Meillä on edessä pyöreitä vuosia ja vietämme merkkipäivän matkoilla eli Pariisissa. Menemme koko perheen voimin.  Syntymäpäivälounas risteillään Seinellä.  Olympialaisten avajaisveneitä kun katseltiin, huomattiin, ettei ole tuota vielä tehty. Siitä jatketaan Givernyyn.  Kävimme siellä kerran keväällä, nyt on mukava nähdä se syysväreissä, jos nyt mitään syksyä siellä vielä on.   Matkan ohjelma on sillä tavoin suunniteltu, että lounas ja illallinen on joka päivälle etukäteen varattu.  Katsotaan sitten, mitä siinä välissä ehditään. 

Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän matkustaminen jännittää. Toimiiko Finnairin appi, osaanko käyttää.  Löytyykö lentokentältä Potkulautamiehelle kuljetuspalvelut ja onko hotellivaraukset varmasti kunnossa. Vähältä piti, Finnair oli jostain kaivanut Potkulautamiehen 10 vuoden takaisin Welho-sähköpostin ja lähettänyt vahvistukset sinne.  Welho se edelleen kummittelee.  Sinne kun menee sähköposti, ei tule lähettäjälle ilmoitusta, että osoite ei ole käytössä. Emmekä siis itse sinne enää pääse. Pitäisi haastaa DNA oikeuteen ja vaatia vahingonkorvauksia.  On sinne muutakin postia kadonnut.

Nuorena tällaiset jutut eivät lainkaan huolestuttaneet.  Tosin silloin matkatoimistosta tuli liput ja hotellivoucherit - muistatteko vielä niitä aikoja?   Tässä iässä kun pitää epäillä ennen muuta itseään, että onko osannut aina verkossa klikata oikeita sivuja oikeista paikoista. 

Kuvassa valmistaudumme pariisilaistunnelmiin.  Hakaniemen vanhaan Elannon tavarataloon on muuttanut ravintoloita.  Suosikkimme Bistro Le Coin täyttää myös vanhusten tarpeet.  Sen lisäksi, että ruoka ja palvelu on erinomaista, tuoleissa on vanhankin ihmisen hyvä istua.  Tuolipolitiikka on liian  monessa ravintolassa ihan retuperällä. 

Trullit ja trollit liikenteessä - syytä varoa

 

Trullit liikenteessä.  Alle kouluikäisenä olin Vimpelissä piinaviikolla mummin luona. Jostain opin, että pitää muistella hetkeä tai paikkaa, jolloin elämä elämä oli onnellista.  Piinaviikolla Rintalan pellolle tehtiin kokkoa.  Kokonteossa isoja poikia, taidetiin tuoda traktorillakin kokkotarpeita.  Kokkoon oli kerätty myös heinää ladoista sytykkeeksi.

Laittauduttiin trulleiksi.  Nokea nenänpäähän ja poskiin, mummin huivi päähän, kahvipannu ja luuta mukaan. Ei siinä mitään suklaata ja palkkiota kokoiltu. Eikä meillä lapsilla sen suurempaa ideaa ollut mistään pahojen henkien karkotuksesta tai karjaonnesta. Oli vaan jännää. Noita-asussa sitten mentiin kokolle illalla. 

Piinaviikko - tämä pääsiäisviikko oli toisaalta totista aikaa.  Kirkossa oli joka ilta ahtisaarna.  Luultavasti olin mummin mukana.  Muistan myös Parkanosta erään kiirastorstain, olin äidin mukana urkuparvella. Äiti esitti Käy yrttitarhassa polku, Se tuli vasta 1986 virsikirjaan. Lapsena kiirastorstain iltakirkko oli niin pitkä. Silti muistan, miten kirkkaasti äidin sopraano helkähti kirkon kattoon asti.  Vasta nyt ymmärrän, miten hyvä laulaja äitini oli. 

Nyt pääsiäiseni on maallistunut. Ruokaa on pitänyt hankkia jääkaappi täyteen. Heikkilän mummi oli paistanut pääsiäiseksi kokonaisen lampaanviulun.  Sen vieressä kylmäkonttuurissa oli puukko. Paistia sai käydä konttuurissa nävertämässä, eikä kukaan kieltänyt.  Takavuosina lampaanpaisti Delia Smithin ohjeella oli bravuurimme illallisilla. Olemme aika lailla vähentäneet lihan syöntiä.  Pääsiäiseksi kuitenkin hankittiin pikkuruiset paahtopaistit. Valkosipuli, rosmariini ja minttu marinadi yöksi. Katsotaan, mitä tulee.  Alkuun parsaa ja uppomuna, jota jo harjoittelin K-kaupan hyvän videon opastamana. Hyvä tuli. 

Vuosien saatossa kertyneet pääsiäiskoristeet hain kellarista.  Niissä on myös lasten askartelemia tipuja. Vuosikymmeniä ovat säilyneet, koristeista rakkaimmat.  Rairuohoistani tuli yhtä harvahapsisia kuin minäkin. 

Nyt ei ole enää trulleja, tilalle on tullut trolleja. Ruotsiksi troll on peikko.  Aika hämmentävää, sillä peikot, varsinkin muumipeikot ovat mukavia.  Mytologian mukaan pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä paha on valloillaan ja trullit pahanteossa. Nyt meillä on naapurimaassa trollailee itse iso perkele Putin vielä pääsiäisen jälkeenkin. 

Mistä uusi supermummo Airan seuraajaksi?

 

Onnea itselleni. Täytin 73. Ikä on muutakin kuin numero. 

Arvuutellaan kumpi vanhus USA:ssa päätyy presidentiksi.  Meillähän oli Super-Urkki joka oli nelikymppinen kunnoltaan viimeiselle kaudelleen lähtiessään ja muistamme kaikki, kuinka siinä kävi. 

UKK:n lisäksi Suomessa on ainoa joitain esimerkkivanhuksia, joiden pirteyttä ja kuntoa ihaillaan - arkkiatri Arvo Ylpöstä lähtien.  Kirsti Paakkanen innostui eläkepäivillään nostamaan Marimekon uuteen kukoistukseen.

Aira Samulinin  poismenon jälkeen meillä on supervanhustyhjiö. 

Ennustan Pirkko Mannolasta leivottavan seuraava supermummo. Spagaattikin kai vielä sujuu, vaikka ikää pitkälti yli 80. Ihan kiinnostavaa nähdä, millaista julkisuuskuvaa presidenttimme äitipuolelle nyt puuhataan. Tiettävästi on urheilullinen ja kunniaksi kuntoilevalle presidenttiperheelle. Paitsi että pitää ehkä nyt hillitysti esiintyä. Yli 60 vuotta sitten hän oli esiintymässä Herbert Katzin orkesterin kanssa Parkanon Päivölässä ja sain valokuvan ja nimikirjoituksen.  10-vuotiaana häntä kovasti ihailin kun oli niin nätti ja pirteä.  Hän oli siihen aikaan tähtenä kaikissa lapsille sallituissa elokuvissa. 

 Lenita mieluusti paistattelisi julkisuudessa edelleen, mutta turhamaisuutensa vuoksi ei vanhuksena halua meritoitua.  Katsotaan nyt. Miehiä ei oikein ole tyrkyllä maskottivanhuksen rooliin. 

Minä olen tavallinen vanhus.  En pysty kävelemään 10 000 askelta päivässä. Älykellooni äskettäin vaihdoin tavoitteeksi 3000 askelta.  Jonain hyvänä päivänä siihen voin päästäkin.  Pilateksesta kovasti tykkäisin ja 60+ Pilateksessa vuosikausia kävinkin, mutta en enää jaksa.  Pitää suostua luopumaan, se kuuluu myös vanhuuteen. 

Kuvassa ei ole keskiaikainen kidutuslaite, vaan Nordic Health Fysioterapiakeskus missä käyn nostamassa 2,5 kilon painoja tai teen 40 kilon jalkaprässiä.   Siellä on päivisin asiakkaiden keski-ikä yli 70 vuotta.  On siellä varmaan supermummojakin, mutta myös meitä sangen vaivaisia, joille pitää tehdä sopiva ohjelma. Olin vannonut, että ikinä en kuntosalille suostu menemään.  Enkä ehkä menisikään, jos jaksaisin golfata, hiihtää tai kävellä 10 kilometrin päivämatkoja Pariisissa, Roomassa tai jossain muussa mukavassa paikassa. Noissa kummallisen näköisissä tietokoneohjatuissa kuntoilulaitteissa on sellainen hyvä puoli, että ne voidaan säätää jokaisen voimille sopiviksi. Joka suorituksen jälkeen laite ilmoittaa, kuinka hyvin meni.  Jos ei kukaan muu satu kehumaan, on ihan kivaa, kun kone antaa onnistumisprosentiksi vaikkapa 98 %. 

Minulla on myös yksi superkuntoiluvinkki.  Aina kun sanotaan, että pitäisi liikkua (aivan liian) monta tuntia viikossa. Koronasulkujen aikaan Yle ja Helsingin kaupunki teki Aamujumppia Ylen Areenaan.  Ne tulee joka arkiaamu kymmentä vaille yhdeksän TV2-kanavalla.  No, eihän niitä tule tehtyä, paitsi että kun laittaa puhelimeen muistutuksen joka aamu 9.48 ja sitten avaa television.  Nyt emme pariin kuukauteen ole kertaakaan jättäneet tekemättä, jos olemme kotona.  Siitä kuulkaa tulee yksi tunti viikossa ihan huomaamatta.  Ja muutenkin siinä kummasti vetreytyy. 

En voinut olla ostamatta pääsiäiskorttia Eleonorille.  Niinpä lähden nyt kellottamaan tuhatkunta askelta postilaatikolle. 

Minun piti kyllä kirjoittaa syntymäpäivääni ankeaa tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta: kipuja, sairauksia, näen ja kuulon heikkenemistä, vesivahingon kustannuksia, stressiä, muistin hapertumista.  Eli siis kaikkea semmoista, mikä supervanhuksilta puuttuu. 

Viimeinen kvartaali menossa

Olen käynyt läpi viimeisiä papereita äitini jäljiltä, vaikka hänen kuolemastaan on jo vuosia.   Äidilläni oli isoäitini klaffipiironki, jossa hän säilytti tärkeimpiä papereitaan.  Piirongin perinyt veljentytär oli koonnut loput tavarat pahvilaatikkoon, joka nyt kulkeutui minulle.  

Papereiden järjestely otti koville. Papereita oli kahteen kategoriaan: muistoja elämästä ja muistoja kuolemasta.  Jostain syystä äitini oli tallettanut piirongin oikeaan ylälaatikkoon kuolinilmoituksia. Niitä oli 1930-luvulta alkaen Antti-isoisän kuolinilmoituksesta ja muistokirjoituksesta lähtien. Se oli varmaankin talteen ottanut jo isoäitini Iida. Hiukan ihmettelin kuolinilmoitusten määrää.  Miksi niitä kerätä?  Tunnistin toki henkilöt, sukulaisia, äidin entisiä työtovereita ja ystäviä. Ystävien luonnollista poistumaa.  Ensin ajattelin, että ei kai näitä säilytetä.  Tarkemmin ajateltuani huomasin, että siinä on äidille tärkeät ihmiset. Ehkä kuolinilmoitukset olivat tapa surra tai muistaa. Panin ne kaikki ohueen mustaan kansioon. Kirjoitan siihen saatelapun.  Inkerin tärkeät ihmiset. Siisti ja kompakti kokoelma. 

Toinen kansio on hieman paksumpi, ehkä pari senttiä. Siellä on Pikku-Inkerin koulu- ja työtodistukset.

Niiden seassa oli jostain syystä myös minun koulutodistukseni yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta. Lukuaineiden keskiarvo 9.25.  Ehkä äiti halusi tätä ilolla muistaa. Todistuksista huomaan, miten erilaisia olemme taidoiltamme.  Äidillä oli aina laulu ja liikunta 10 ja matematiikka 5. Minulla ne huonoimmat numerot laulusta ja liikunnasta.  

Muistan lukuisat kerrat kun lapsena vähän nolotti kirkossa tai joissain itsenäisyyspäiväjuhlissa, kun äitini lauloi, yksin tai duettoja Mansukosken Pertin kanssa. Vaikka hyvin äiti lauloi. En muista äidin ikinä kotona laulaneen. Joskus ennen esiintymisiä hän saattoi yksin harjoitealla. 

Äidin korulippaassa oli myös ansiomerkkejä kuorotoiminnasta. Äiti kertoi, että aina raskaana ollessaan hän toivoi, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa. Nuorin sisaruksista sentään pärjäsi pesäpallossa. Ehkä hän kuitenkin oli meistä usein ylpeä, vaikka emme oikeissa lajeissa pärjänneet. 

Kuvan kaksi työmääräystä on lottakomennukselle, toinen puhelunvälittäjäksi, toinen ilmavalvontaan.  Allekirjoittajana on Lapuan yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen. Äiti kävi koulua Lapualla. Nykypolvet eivät enää tiedä, kuka oli Hilja Riipinen. Silloin rintamalle lähdettiin vapaaehtoisesti - velvollisuudentunnosta.  Olen äidistä ylpeä.  Suomi oli silloin samassa tilanteessa kuin Ukraina. 

Kun papereita käyn läpi, monenkirjavaa muistoa tulvii mieleen.  Huomaan, miten vähän äidistäni loppujen lopuksi tiedän. Olisi pitänyt kysyä, miten ihmeessä menit naimisiin miehen kanssa, joka ei osaa laulaa eikä harrasta urheilua? Oliko teillä mitään yhteistä? Äidin papereissa oli myös hieno paperi, jossa Tasavallan Presidentti oli myöntänyt Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin.  Minulle tuli mitali yllätyksenä, en tiennyt koko asiasta, olisi pitänyt kysyä.  Enkä toiminnasta rintamaveteraaneissa. Ainakin yhdistystoiminnassa olemme molemmat olleet ahkeria. 

Kun alkaa olla elämän viimeinen kvartaali käsillä, lähihistoria kiinnostaa enemmän.  Käydessäni läpi äitini papereita mietin perimääni. Paperien ja muutamien esineiden lisäksi olen perinyt luonteenpiirteitä, ulkoista olemusta aika paljon, taitoja tuskin ollenkaan.  

Lopuksi aineeton perimä: arvot.  Poliittiset arvot näköjään ovat hyvin periytyneet.  Ukrainan sodan ainoa hyvä puoli on siinä, että vihdoinkin saa sanoa, mitä oikeasti itänaapurista ajattelee. Tunneperimästä olisi hyvä puhua enemmän.  Ainakin niin, ettei siirtäisi huonoa perintöä seuraaville sukupolville.  Tästä olisi hyvä osata puhua myös omien lasten kanssa. Ja vaalia jotain hyvää tunneperimää.  Inkerin hieno ominaisuus oli, että hän ei koskaan valittanut vaivojaan, eikä puhunut pahaa muistaa.   Puhelun hän päätti aina reippaasti: "Kaikki kunnossa".  

Sitten vielä siunatuksi lopuksi: hengellinen perimä.  Pistää miettimään, vai mitä?

 

Kerrankin kissankuva

Tytär lähetti kuvan Interflora-kukkakimpusta. Perille meni ajoissa ja oli ihan saman näköinen verkkokaupan sivulla. Joskus asiat vanhuksiltakin onnistuu ja digiaika helpottaa elämää. Graccus-kissa tuli sopivasti linssiluteeksi.  Ihka ensimmäinen postaamani kissankuva.  Aika hieno!

Tammikuun onnistumisiin voi lukea villapaidan. Olen pari viime vuotta kutonut villasukkia. Kutominen rauhoittaa mieltä ja tasaa ajatuksia.  Eino kysyi, osaatko mummi tehdä villapaidan.  Googletin villapaitaa ja löytyi Strömson malli lapsen villapaidaksi.  Eino valitsi värit, violetti paita syntyi.  Kuvio on sieltä täältä vinksallaan, jos tarkasti katsoo.  Einoa se ei haittaa.  

Nyt on Ellalle syntymässä keltainen villapaita valkoisin kuvioin.  Samalla kun lapsenlapselle kutoo, voi kutoa mukaan rakastavia mummisajatuksia.  Kohta pariisitar Ella taitaa olla niin iso tyttö, ettei mummin villapaidat enää kelpaa. Carpe diem!

Kävin tänään Kalasataman Redissä passikuvassa. Kesti noin 5 minuuttia. Korkean iän hyvä puoli on siinä, ettei enää yhtään kauhistu, miten kauhealta passikuva näyttää. Kummasti on suostunut siihen, että sopii näyttää vanhalta. Tein henkilöllisyystodistushakemuksen poliisin verkkosivulla - kesti alle 5 minuuttia.  Muutaman päivän päästä haen henkilökortin tuosta R-kiskalta.  Ranskassa vävyn passi oli päässyt vanhenemaan. Jouluviikolla teki hakemuksen, poliisilaitokselle eka aika 6. helmikuuta ja siitä 6-7 viikkoa kestää passin saanti.  Että hienosti meillä täällä asiat toimii. Kunhan on pankkitunnukset.  Pitäisi vielä vaihtaa  mobiilivarmenteeseen, olisi inan turvallisempaa ettei joka paikkaan tarvitsisi pankkitunnuksia naputella. Ylitin itseni villapaita- ja kukkatilausasioissa ja poliisiasioissa. Osaan siitä iloita.

Kolikon toinen puoli on sitten asiat, joita en osaa tai mikä ahdistavinta - joita en enää osaa. Ahdistaa elinikäinen oppiminen. 

Vanhus saa kotiin apua, jos ei enää itse pääse vessaan eikä osaa lääkkeitä ottaa ajallaan. MMSE-muistitesti tehdään usein, jos ikäihminen valittaa muistin heikkenemistä.  Kyllähän minä tiedän, mikä vuosi nyt on ja missä osoitteessa olen.  Saan mitä todennäköisimmin täydet 30 pistettä. Kuitenkin maailma on tulossa entistä monimutkaisemmaksi.  Lamput eivät enää ole watteja, televisioissa ja puhelimissa on entistä enemmän ominaisuuksia, tulee uusia päivityksiä. Verkossa huijarit ovat entistä taitavampia. Pitää osata kirjautua Arenaan, Katsomoon, Ruutuun ja Neflixiin, jotka kaiken aikaa vaihtavat ulkoasuaan.  Facebookissa melkein kaikkien ikätoverien tilit on kaapattu. 

En haluaisi yhtään lisää elämänikäistä oppimista.  Haluaisin pitää nykyiset taitoni yllä ja pärjätä kotona. Onneksi meillä on jo yli 10 vuotta ollut sama osaava siivooja, joka vaihtaa liesituulettimen lamput, puhdistaa ilmalämpöpumpun suodattimet ja pesukoneen nukkasihdin. 

Ennen kuin kunnan kotipalvelua tarvitaan vaipanvaihtoon ja lääkedosetin täyttöön, pitäisi löytää siivousavun lisäksi ammattijärjestäjä/sihteeriapua, joka arkistoi hyvään järjestyksen tarpeelliset paperit ja panee silppuriin turhat, tekee veroilmoituksen, suunnittelee tulevan viikon ruokalistan, tekee verkkokauppaan tilauksen valmisaterioiden yhdistelmästä, huolehtien proteiinin saannista, hedelmistä ja kasviksista, herkkuja unohtamatta. 

Hoitohenkilökunnasta on huutava pula, jonkin tilaston mukaan kaikista ammattikunnista eniten työttömiä on yleissihteereissä. Jos olisin nuori ja terve, perustaisin firman, joka tarjoaisi vanhuksille yleissihteeripalveluja.  On entistä enemmän asioita, joihin 30 MMSE-pistettä ei enää riitä. Arkipärjäämättömyyden oireet eivät tule siinä esiin.  Tänään aamulla jäi kylpyhuoneessa vesihana valumaan. Noin puolen tunnin kuluttua huomasin asian. Seuraavaksi ehkä unohtuu liesi. Vielä osaan verkkopankkia käyttää ja tunnistautua. 

Jouluksi kotiin

Vesivahingon kuivaus ja korjaus meni yhdessä hujauksessa. Mukava olla jouluna kotona. Vesivahinkopilvelläkin oli hopeareunus. Vuosikausia olen tuumannut, että pitäisi vähän vaihtaa olohuoneessa kalusteiden järjestystä. Muuttoliike Niemi sai siis kantaa varastossa olleet huonekalut hiukan eri paikkoihin.  Hyvä tuli. Ammattimiehet asialla ja proppasivat taulut ja kuvakudoksen paikoilleen, ripustivat verhot ylös ja latoivat kirjat takaisin hyllyyn. Silti jäi paljon järjestettävää paikoilleen pantavaa pikkutavaraa. Tulipa samalla tehtyä suursiivous.  

Kuten kuvasta näkyy keittiön asennukset viimeisteltiin huolella.  Ikävä kyllä, usein vesivahingot ovat edellisen huolimattoman vesiasennuksen seurausta.  Vielä ikävämpää, että Pohjola vakuutus ilmoitti, että kotivakuutuksemme ei korvaa mitään., väistökuluista.  Tänään tuli tekstiviestinä Pohjolasta kysely, olemmeko tyytyväisiä. Ajattelen asiaa vasta joulun jälkeen. 

Koska en enää ikinä halunnut nähdä vahinkoon osasyyllistä vesihanaa, tilasin (ja tietysti itse maksoin) uuden ja laadukkaan hanan. Tosi hyvä. Iloitsen siis tästä. 

Meilahdessa purettiin angiografiajonoja urakoimalla ja minutkin kutsuttiin. Niinpä sain vaihteeksi tuiki tavallisen diagnoosin: sepelvaltimotauti.  Vielä ei tarvittu pallolaajennusta. En sentään ihan tukossa ollut, vaikka yksi kohta oli epäilyttävä ja piti hakea toisesta leikkaussalista eri laite. Siinäpä sitten odottelin vaijerit sydämessä kun hoitajat ja lääkärit lukivat ohjekirjaa. Onnistuihan se. Oli onneksi langaton yhteys. 

Meilahden sydänosaston tuotantolaitoksessa potilaat kutsutaan numerojärjestyksessä.  Paikka on 70-luvun retroa, säilynyt ulkonaisesti lähes alkuperäiskuosissa.  Leikkaussalissa toki laitteet tältä vuosituhannelta.  Nyt pitää vaan huolehtia kolesterolista ja verenpaineesta loppuelämä.  Näin tulisi enemmän loppuelämää. 

Joulukortit lämmittävät mieltä.  Ensi vuonna - jos Jumala suo ja elää saadaan - kirjoitan kortit.  Tämä jouluna lähetän vain lämpimiä ajatuksia. 

Tästä vahingosta selvisimme säikähdyksellä.  Matonkulma kellarissa kaatoi Potkulautamiehen.  Emme päässeet yhdessä ylös.  Onneksi Vepsäiseltä tilaamamme uusi ruokapöytä oli samalla hetkellä tulossa.  Reippaat nuoret miehet auttoivat meidät hissiin ja tulivat sitten pöydän kanssa perästä.  

Puolen yön maissa tyttären perhe saapuu Suomeen Pariisista.  Katselen tätä räntäsadetta ja olen päättänyt, että Pariisista ei tarvitse lähteä joululomiaan pilaamaan tähän keliin.  Jos meillä terveyttä riittää, lennähdämme sinne vaikkapa uuden vuoden viettoon.  Koska Ella melkein vielä uskoo joulupukkiin,  on Suomi vielä toistaiseksi Ranskaa parempi paikka jouluaaton viettoon.  Yksi ikävä uutinen lisää tähän jouluun: Pariisin lentokentällä vävymme huomasi, että passi on vanhentunut.  Ranskassa ei anneta pikapasseja.  

Luontoäiti taiteili terassiin ikkunaan joulukortin. Sen myötä lähetän rauhallisen joulun toivotukset. 

Joulukuun ohjelmassa: muutto ja pallolaajennus

 Lääkärin määräyksestä nyt on vältettävä stressiä.  Dextran hyvä kardiologi teki lähetteen 8-30 päivää Meilahteen. Kanta-järjestelmästä näin, että oli saman tien ylilääkäri oli hyväksynyt. Eli pallolaajennus taitaa olla tulossa. 

Vesivahingon jälkeen kotimme kuivaus- ja korjaustöitä hoitanut firma, PK-kuivaus ilmoitti, että paluumuutto on 7 joulukuuta.  Välttele siinä sitten stressiä.  

Tähän ei enää mahdu lisäksi joulustressi.  Jätän sen muiden huoleksi.  Yksi hauska ja iloinen joulutavara on hankittuna.  Tyttäreni toi Genevestä Dolce & Gabbanan ja Fiasconaron panettonen. Hieno purkki! Mitähän siinä säilyttelisi, ehkä joulukoristeita. On siis aloitettu jouluvalmistelut.  Ostin muutaman joulukortin.  Jos Jumala suo ja elää saadaan, ehkä ensi vuonna niitä sitten lähettelen. 

Olen aika sinnikkäästi - vaikka itse sanonkin  - taistellut tämän pirullisen neurologisen sairauteni kanssa. Nykyisin sen nimi on seronegatiivinen NMOSD. Joskus olen vitsaillut, että olisipa mukavaa sairastaa jotain tuttua ja tavallista tautia, jonka kaikki lääkärit tuntevat.  Ei tämä nyt niin kauhean mukavaa ole. Kun lähtee ovesta ulos, mukana pitää olla avaimen ja puhelimen lisäksi nitrot. 

Varmasti valtimoni ovat vuosikausia jo valmiiksi kalkkeutuneet, tarvittiin vain tämä vesivahinko ja muutto. Muistin vesivahingon ja kellarimurron jälkeen, ettei kaksi ilman kolmatta. Tässä se nyt oli. Harvinainen sairaus tekee tavallisesta taudista hyvinkin  monimutkaisen.

Kotimme kuivaustyöt ovat menneet rautaisella ammattitaidolla. Tähän mennessä ei ole ollut mitään ongelmia.  Olin ajatellut muutenkin vaihtaa vähän kalusteiden paikkaa ja maalata vähän seiniä.  Nyt tulee sekin tehdyksi. Että pitäisi olla tyytyväinen. 

Kellarimurrosta naputtelin rikosilmoituksen verkkoon ja soitin Pohjola-Vakuutukseen, sinne ei tarvinnut lähettää muuta kuin rikosilmoituksen kopio ja muutamassa päivässä vakuutuskorvaus oli tilillä.  Mielestäni oikeastaan ihan liikaa. Maksoivat 30% varastetun tavaran hankinta-arvosta eikä omavastuutakaan mennyt, kun olen joku "omistaja-asiakas".  Erinomaista asiakaspalvelua. Siinä samalla päätin vähän tarkistaa vakuutusturvaani.  Kun tässä nyt on huomannut, että kaikenlaista voi sattua.  

Odotellaan siis rauhallista Joulua ja Itsenäisyyspäivää vietetään rennosti seuraavan aamun muuttokuormaa odotellessa.  Ja vältellään stressiä.  Joulua on vähän hankala nyt suunnitella, kun ei tiedä, miten HUS:in hoitojono vetää. Ehkä ei ehdi 30 päivässä. Toisaalta lääkäri sanoi, että jos nitro ei auta, niin soitat 112. Toivottavasti ei sentään tarvitse.  

Kun joulukuulle tuli nyt ihan muuta ohjelmaa, jätän joulukortit suosiolla ensi vuoteen.  Toivottelen oikein ihanaa adventin aikaa