maanantai 5. huhtikuuta 2021

Katkarapupiirakka ja koronapilven hopeareunukset

 


Korona-pilvelläkin on hopeareunus. Olen oppinut uusia taitoja. Sukankutominen ei ole niin tarpeellista. Olen oppinut suunnittelemaan ruokalistaa useammalle päivälle.  Tämä siksi, että kerran viikossa tilaan Arabianrannan K-supermarketista kotiinkuljetuksen.  Toinen hyvä juttu on Henri Alenin mainio Henkan keittiössä keittokirja, josta on jo parikymmentä reseptiä testattu ja hyviksi havaittu.  Kohta se pääsee taas aktiivikäyttöön, kun tarkenee terassilla syödä. Alenilla on kiinnostavia salaattireseptejä testattavaksi. 

Korona-aikana piti myös varautua siihen, että ei ehkä kauppaan pääsekään.  Eli kehittelin ruokia, joihin aina löytyy aineet kotoa. Kotoilutunnelmaa parantaa hyvä tuoksu - etenkin leipomukset.  En ole ikinä leiponut.  Kotitalousopettaja hävitti tehokkaasti kaiken mielenkiinnon leipomuksiin ja vuosikymmeniä sitten.

Enpä siis leivo, mutta silti teen piirakoita.  Myllyn Paras pyöreä pakastetaikina on pelastus.  Tuoksuu ja maistuu hyvältä. Olen tehnyt kaikenlaisia piirakoita, aluksi aina huolella googlettelin ohjeita.  Aina ei ollut kaikkia tarvikkeita kaapissa ja ryhdyin omiin kokeiluihin. 

Omista kokeiluista kehittyi niin hyvä vaihtoehto, että tarjoilen sen teille. Aineet voi hankkia valmiiksi pakasteeseen, ettei tarvitse monta kertaa kaupassa ravata ja kaikki tarvikkeet on saatavilla lähikaupasta.

Ai miksi nyt ruokaohjeita jakamaan?  Olen vasta koronan aikana oppinut, että ei sen nyt niin nokonnuukaa ole mittojen ja tarvikkeiden kanssa. 

1. ota piirakkataikina ja katkaravut sulamaan hyvissä ajoin 

2. levitä taikina piirakkavuokaan, taikina on sen verran rasvainen, ettei ole pakko vuokaa voidella, jos ei huvita

3. kuullota pannulla voissa mieluiten pilkottua purjoa (tai mitä sipulia sattuu kaapissa olemaan) ja paprikaa 

4. lisää taikinan päälle ensin sipuli ja paprika ja niiden päälle katkaravut

5. kermaviiliä, creme fraichea, tai mitä nyt sattuu kaapissa olemaan, 2-3 kananmunaa ja kermaa.  Pääasia että on tarpeeksi, ettei piirakasta tule kuivikasta, suolaa ja valkopippuria kohtuudella. Jos on ruukku tilliä, sekaan voi pilkkoa tillistä varsia, latvaa säästä koristeluun. 

6. päälle juustoraastetta pussillinen, ehkä jotain parmesaania miedompaa, mutta kaikki käy, kunhan on tarpeeksi. 

7. Viipaloi sitruuna valmiiksi odottamaan vuoroaan. Sitruunanviipaleet voi pyöräyttää juoksevaan hunajaan.  Näin tulee kauniimpi kiilto ja väri ynnä parempi maku.  Kuvan piirakassa hunaja oli unohtunut. 

Paista 200 asteessa noin varttitunti. Lisää sen jälkeen sitruunanviipaleet. Paista vielä 15-20 minuuttia, kunnes on kaunis väri eli yhteensä runsas puoli tuntia. 

Jos on juhla tai juhlamieltä, lisää katkarapujen sekaan muutama siivu kylmäsavulohta. Tai jos muuten haluaa ruokaisimman, voi sinne pilkkoa graavilohta tai pienen lohenpalan.

Ja samppanjan kanssa tietysti parhaiten maistuu. 

Koronan hyviä puolia on myös se, että ei ole minnekään kiire, eikä tule vieraita. Jos huomasitte, ohjeessa mikään ei ole turhan tarkkaa. Näinä aikoina riittää, että on koronaa vältellessä tarpeeksi tarkka.  Muuten voi ottaa rennommin.

Muutakin kätevää olen  oppinut: Anton&Anton ruokakassi oli hauska kokemus.  Tuli siis kassillinen erittäin korkealaatuisia aineksia, selkeät ohjeet ja siitä vaan kokkaamaan. Kaikki ruokalajit olivat ennen kokeilemattomia ja tosi hyviä.  Tilaan uuden kassin parin viikon päästä. Ennen muuta se vapauttaa miettimästä kauppalistoja ja mitähän tänään syötäisiin-pohdintoja. Hinta-laatusuhde oli kohdillaan.

Pääsiäistä juhlittiin Ravintola Murun neljän ruokalajin pääsiäislounaalla.  Oli muuten hyvää.  Viime vuodesta ravintolat ovat oppineet tekemään ruokia, jotka onnistuvat kotona lämmitettäessä. Kassi oli aika kallis, mutta siinäkin hinta-laatusuhde oli hyvä.

Eli ihan kaikki ei ole mennyt huonosti korona-aikana. Kun tähän lisätään sukankutominen ja hyvät ranskalaiset sarjat Yleltä ja Neflixistä, ei tässä mitään hätää ole rokotuksia odotellessa.  Ensimmäinen Pfizer-Biontec piikki on jo saatuna.  

Eli tämmöisiä tylsiä koronajuttuja nyt.  Olisi takataskussa vielä tylsempiä, mutta antaapa olla.





 


sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

50-vuotias on niin nuori

 


Muistatteko, miten vanhoja vanhempasi olivat 50-vuotiaina?  20 vuotta sitten juhlin isosti.  Oli orkesteri. Vieraita ainakin sata.  Silloin luulin, että enää seuraavia tasavuosia kykenisi juhlimaan.  Ennuste oli aika huono.  Lähimuisti oli niin huono, että luulin dementian olevan käsillä aivan lähitulevaisuudessa. Minäkin luulin, että tässä tämä elämä nyt oli. 

Vaan ei käynytkään niin.  Elämään tuli ihan uusi vaihe. Kummallinen tautini vähitellen lievittyi, muisti palasi suurelta osin, muutin liki kymmeneksi vuodeksi Kittilään. Vielä onnistui hiihtäminen ja yhdeksän reikää huonoa golfia.  Kirjoitin vielä neljä kirjaakin. Juhlin Tieto-Finlandia ehdokkaana, kymmeniä haastatteluja, lehdissä, radiossa ja televisiossa.  Ehkä elämäni parhaita jaksoja, kivuista ja vaivoista viis, kun ajatus taas kulki. Teini-ikäisenä olin haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Että ehtii sitä vähän myöhemminkin. 

Mitä tästä opin: saattaa mennä huonosti, mutta voi mennä paljon paremmin. Otin esiin kuvat juhlista 20 vuoden takaa.  Nyt ei voi juhlia. Juhlin silti merkkipäivää keskiviikkona isosti. Puolisoni osti syntymäpäivälahjaksi siivottoman kallista vuosikertasamppanjaa. Dom Perignon vintage 2010. 

Siemailen sitä samalla kun luen onnitteluja Facebookista.  Pysähdyn hetkeksi ajatuksissani jokaisen kohdalle. Illan hämärtyessä sytytän terassilla kynttilän ja muistan viime juhlieni jälkeen edesmenneitä ystäviä ja sukulaisia. 

Saa nähdä, mitä hauskaa ja jännittävää seuraavat vuosikymmenet tuovat tullessaan.  Sen lisäksi tietysti vanhuutta ja vaivoja. Kunhan saisi säilyttää ystävänsä ja valoisan mielen. 

Viimeiset villasukkani hajosivat korjauskelvottomiksi. Niinpä sitten YouTubeen etsimään villasukan kantapäätä. Onnistui.  Onnistuin myös varaamaan koronarokotuksen 16.3. Ja siitä tuli tekstiviestinä vahvistus, etteivät ne kai sitä enää voi perua.  Olenhan silloin jo yli 70-vuotias seniori. 

lauantai 30. tammikuuta 2021

Pariisin ikävää saippuasarjoista



Rajat kiinni. Matkustaminen on vastuutonta. Matkoista ei pidä edes haaveilla. Keskitytään koronaan. Pysytään eristyksissä. Vain välttämättömät työmatkat sallitaan. 

Emme ole nyt kolmeen vuoteen matkustaneet juuri ollenkaan. Karin epäonnistunut lonkkaproteesileikkaus teki kotikutoisen lockdownin.  Eipä juuri liikuta, kun ei päästä liikkumaan. 

Minut on yllättänyt kova ikävä Pariisiin. Ihmetellään, miksi ihmiset haluavat matkustaa.  Aikanaan töissä tuli resuttua ympäri maailmaa ihan tarpeeksi.  Pariisin matkat olivat yleensä poikkeuksellisen rasittavia. Vastuullani oli tytäryhtiön hallinto ja tilinpäätökset. Ranskalainen byrokratia on jotain aivan uskomatonta. Se on rakennettu lähinnä sen vuoksi, että valtion byrokratia voisi työllistää miljoonia ihmisiä. 

Nyt kuitenkin on ikävä, ei pelkästään rakasta ihanaa tytärtä, lapsenlasta, vävyä - jopa kissaa, jonka nimi on Secotin Lepakko Salonen.  Ranskassa kissoilla pitää olla mikrosiru, jossa tarvitaan pitkää nimeä. Kutsumanimi on Seco. Se on varsinainen linssilude, tunkee nenänsä ruutuun kaikissa whatsapp-puheluissa. 

Mutta on ikävä Pariisin bulevardeja, katukahviloita, tylyjä kaupan myyjiä, ynseitä tarjoilijoita, töykeitä taksikuskeja.  Keväällä Ylen Areenasta katsoimme Le Bureau, nyt tuli Neflixiin Omar Sy ja Lupin, jonka katsoimme putkeen. Vielä löytyi Agents, jonka luulin agenttitarinoiksi, mutta onkin pariisilaista höpsötystä parhaimmillaan. 

Pitää siis toistaiseksi matkata television avulla. Paikoista ja maisemista löytää muistoja, joilla voi itseään viihdyttää. 

Laitan kuvaksi kuvan pariisilaisen hääparin hääkuvauksesta Seinen rannalla. Niin pariisilaisen tyylikästä. Pariisin lisäksi on ikävä Nokian Lumia-puhelimen kameraa. Sen kamerassa ei ollut kauheasti asetuksia ja säätöjä.  Kun vaan napsautti,aina tuli hyvä kuva. Koskahan tekniikka etenee yhtä korkealle tasolle uudestaan? 


sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Näillä mennään 2021, ei kuihduta koronaan

 

Kuvassa ei ole keskiaikaisia kidutusvälineitä.  Ne on viimeisen päälle nykyaikaisia Davidin kuntoutus/fysioterapialaitteita, jotka älykortilla säätävät itsensä juuri sinua varten. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka nopeasti tuolla vilahtaa vähän yli tunnin sessio.  Siellä on myös kuntopyörä, jolla aluksi verryttelen yhden kilometrin.  Olin aikaisemmin vannonut, että ikinä en mene kuntosalille.  Olin pari kertaa käynyt, jollain soutulaitteella tahkonnut ilman painoja varttitunnin enkä sitten enää toista kertaa katsonut.  Siellä puntit kolisivat, kun muskelimiehet ähkyen pullistelivat. Tuossa ihan vieressä oli juuri sellainen kuntosali. Sinne poliisit tekivät ratsian ja pidättivät moottoripyöräkerholaisia.  Eikä siellä varmaan olisi yhden kilon painoja ollutkaan. 

Paikassa on hyvä tuuletus, maski- ja kertakäyttöhanskapakko. Siitä huolimatta joka laite on pyyhittävä desinfiointiaineella käytön jälkeen.  Samanaikaisesti siellä on vain muutama kuntoutuja, enimmäkseen yli 60-vuotiaita.  

En ole tehnyt mitään hyviä päätöksiä alkaneelle vuodelle. Ja turha tässä on päättääkään, kun ei tiedä, mitä koronalla on vielä takataskussaan, joten tulevaisuus on toistaiseksi peruutettu. Eletään siis hetkessä. Ei vaan enää jaksa nökötellä paikoillaan. Jos ja kun tämä koronakotoilu vanhuksilta joskus loppuu, kuinkahan rapautunut kunto ikäihmisillä silloin on? Puhutaan Long Covidista eli kuukausia oireilevasta koronataudista.  Kaikki vanhukset eivät tee kilometrien kävelylenkkejä, monille tärkeintä liikuntaa on ollut kaupassa, kirkossa, ryhmäjumpassa tai konsertissa käynti.  Lastenlapsia hoitaessaan vasta liikuntaa saakin.  

Kohta tulee vuosi täyteen koronaa. Alkaa jo riittää.  Omalla kohdallani olen huomannut, että minusta on tullut tosi tylsä. Olen kirjoittanut muutaman blogin, jotka jätin julkaisematta, koska olivat niin tylsiä. Eli koronatylsistyminen, vai olisiko koronakuihtuminen täsmäilmaisu.

Tammikuussa on päästy puoleen väliin.  Onneksi saatiin lunta ja valoa. Paitsi että liukkauden ja muhkuraisten jalkakäytävien takia on pysyttävä neljän seinän sisällä. Olen aina sanonut, että tammikuu kestää kaksi kuukautta. Yksi hyvä muutos vanhoihin aikoihin on: veroilmoitusta ei tarvitse tehdä tammikuun loppuun mennessä. Ei tarvitse laskea kuitteja, ei saa enää sairauskuluvähennystä.  Kehitys kehittyy, omavero tekee veroilmoituksen puolestamme. Ei siihen montaa tuntia mennyt, mutta koko kuukauden siitä oli stressaantunut.  Ja ihan turhaa, ikinä ei ole verottajan kanssa ollut mitään ongelmia.  Iloinen veronmaksaja. 

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Elämäni biisi koronamelankoliassa


Lauaintai-iltaisin Ylen ykköseltä tuli "Elämäni biisi".  Kerran vahingossa katselin, jäin koukkuun.  Katja Ståhle on hyvä juontaja.  Siinä ei ollutkaan kyse vain mielimusiikista, ohjelmassa kuultiin kappaleita, joilla oli ollut erityistä merkitystä jonkun ihmisen elämän tärkeissä vaiheissa. Edelleen kuulostaa tylsältä, mutta oli kiinnostavaa.  Musiikin kautta avattiin ja avautui isoja tunteita. 

Kyse ei ole mielimusiikista - mikä musiikki tuo elävästi mieleen jonkin elämänvaiheen tunnetilan. Minulle kappale on helppo - If you are going to San Francisco - be sure to wear some flowers in your hair. Eihän se mielibiisini ole. 

Kappale on vuodelta 1967 - oli 16-vuotias. Kävelin Parkanon kylänraittia. Olin lukenut hipeistä, rakkauden kesästä, rauhan aatteesta. Mistähän mahdoin lukea, Aamulehdestä, Suosikista, radiosta tuskin sen ajan televisiossa hippiliikkeestä uutisoitiin. Neuvostoliitossa tuskin oli hippejä. Löysin netistä kuvan, jonka nimi on "hippie symbol".  Suomessa sille oli toisenlaisen merkitys. 

San Francisco oli Parkanosta katsantokannalta vieras planeetta. Muistan ajatelleeni, että voisi olla hienoa päästä käymään siellä. En silti siitä haaveillut.  Puusepän tyttärenä olin realisti, tyydyin haaveilemaan vain asioista, jotka oli mahdollista tavoittaa. Olin hukassa itseltäni, luultavasti nykyajan diagnostiikalla keskivaikeasti masentunut.  

Siihen aikaan kävin viikonloppuisin Kankaanpäässä.  Paras ystäväni Herdis oli silloin Kankaanpään taidekoulussa. Herdis asui kahden muun taideopiskelijan kanssa omakotitalon yläkerrassa Kankaanpään keskustassa.  Paikkaa kutsuttiin Vietkongiksi.  Siellä juotiin halpaa viiniä, Erkin pikakivääriä ja pusoleeta. Huumeiden päälle ei edes ymmärretty.  Joskus joku soitti kitaraa.  Minäkin kirjoitin runoja. Onneksi ei ole yhtään tallella. Vietkong oli ihan tarpeeksi hippeilyä. Sopivasti, kerran viikossa voi yhden illan olla viikonloppuhippi Kankaanpäässä. Taiteilijaelämään oli sopivaa olla tuskainen ja ahdistunut. 

Tulihan San Franciscossa käytyä viime vuosituhannen loppupuolella. Työmatka, lensimme business-luokassa, kävimme neuvotteluissa Silicon Valleyssa, asuimme viiden tähden hotellissa, isäntämme vievät meidät Pebble Beachiin golfia pelaamaan, näimme nähtävyydet, Golden Gaten ja ne hassut jyrkät mäet, joita pitkin Riemukupla ajeli. Hippejä ei näkynyt. Ei ollut kukkia hiuksissa.  

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Mitä pelkäsit pienenä?

 Ella sai uuden repun.  Ranskassa "isojen koulu" alkaa 5-vuotiaana.  Koulu aloitettiin 3-vuotiaana.  Nyt osataan jo lukea ja kirjoittaa.  Ranskassa reppuun pitää mahtua iso kansio. Koulu alkoi iloisin mielin, parhaat kaverit pikkukoulusta, Yvan ja Aurore ovat samalla luokalla. Jos ei ole kiltisti, Ranskassa joutuu nurkkaan.  Vieläköhän tämä rangaistus on Suomessa käytössä. 

Muistathan sinäkin ensimmäisen koulupäiväsi. En tuntenut ennestään ketään tulevista luokkatovereistani. Koulumatka oli kolme kilometriä, sateessa, tuulessa tai lumihangessa. Joskus hiihtäenkin, jos oli sukset. Muistan ensimmäisen koululaukkuni ja aapisen. Koulua en pelännyt. Enkä muista, että ketään olisi kiusattu. Eräs Matti pissasi housuun. Teeskenneltiin, ettei huomattu. 

Silloin pelkäsin, että Jumala pudottaa kuuman kiven päähän.  Sen takia on aikuisenakin ollut vähän vaikea uskova rakastavaan Taivaan Isään. Pelättiin myös kommunisteja, ydinpommia ja maailmanloppua. 

En tiedä, mitä lapset nyt pelkäävät.  Ehkä ilmastonmuutosta, sehän on suunnilleen sama kuin maailmanloppu. Kenties korona huolestuttaa.  Jos äiti tai isä sairastuu ja kuolee. Tai mummi ja vaari. 

Tietysti pitää rajoittaa koronan leviämistä ja vähentää tarpeetonta matkustamista.  Mikä sitten on tarpeellista, loma, bisnes, perhe?  Milloinkahan pääsemme seuraavan kerran Pariisiin?  Ehkä jo ensi vuonna, jos enää jaksamme matkustaa.  

On toki ilon aiheita.  Suurin ilo on Eino, joka kohta täyttää vuoden. Kun omat lapset olivat pieniä, elimme ruuhkavuosia, töiden jälkeen piti käydä kaupassa, laittaa ruoka ja sitten olikin jo nukkumaamenoaika. Nyt on ollut aikaa katsoa vauvan muuttumista kävelyä opettelevaksi taaperoksi. Ihana mummiuden etuoikeus. 

Entä mitä itselleni kuuluu? Eipä ihmeempiä. Erikoisten ja harvinaisten vaivojen lisäksi on tullut kaikenlaista vanhuuteen kuuluvaa vaivaa.  Jonka kanssa on vaan elettävä. Nuorena saattoi toivoa, että vaiva menee ohi tai paranee. Nyt on vain sovitettava elämää vaivojen sallimissa rajoissa. 

Kuulostanpa ankealta. Vaikka korona on viranomaisten mukaan "rauhallinen", "hallinnassa", tai "suvantovaiheessa", olen vähän huolissani.  Meillä vanhoilla on elämää sen verran niukasti jäljellä, että vuosi tai kaksi on pitkä aika odotella.  

Pikku koululaisella on elämä edessään. Hyvää matkaa. 


torstai 6. elokuuta 2020

Korona ja 17 mustikkaa

Ella (5 v.) oli mukana sieniretkellä.  Löytyi myös mustikoita.  Ella laski saaliin - 17 mustikkaa ja oli hyvin tyytyväinen. Kaikki on niin suhteellista.

Alkukevään eristyksen jälkeen otimme jo vähän rennommin. Kävimme ravintoloissa, kaupoissa, kaupungilla.  Nyt oli suunnitelmissa kampaajalla käynti.  Mutta - en tunne kampaajaa kovin hyvin. En tiedä, käykö hän yökerhoissa tai festareilla.  Antaa tukan kasvaa. 

SDP:n kannatus nousee kohisten.  Mutta koronatartunnat nousevat vielä enemmän. Ei ole kyseessä toinen aalto - on hyökyaalto täällä Helsingissä. Näytteenottoon on kahden päivän jonotus, sitten tuloksia odotellaan jopa 3 päivää, sitten ehkä päivän kun ilmoitetaan kotikunnan terveysviranomaisille.  Milloin mahtaa päätyä THL:n tilastoihin?

Olisi tässä nyt alkukesä aikaa tehdä puhelinsovellus, lisätä näytteenottoa ja testauskapasiteettia.  Maskeista en puhu mitään. Tämä on hallituksen koronanyrkin 17 mustikkaa ja kansa on tyytyväinen.

Nyt odottaa taas eristäytyminen.  Minäpä pelkään, että HUS vetää liinat kiinni sairaanhoidossa ja rakentaa taas parkkihalliin tehohoitoyksikön.  Vasta ehkä sen jälkeen hallitus suuressa viisaudessaan vetää liinat kiinni yökerhoissa ja festareilla.  Tai ehkä suuria yleisötilaisuuksia tarvitaan syksyn puoluekokouksiin.  

Näin rauhallisempaan korona-aikana me isovanhemmat olemme voineet lastenlapsia tavata. Olen monta kertaa ajatellut, että onneksi äiti ehti kuolla, ettei tarvinnut tätä kokea. Onhan se hyvä, että on nuoria naisia ministereinä.  Vanhuksille tehdään hoitajamitoitusta. Sen sijaan viimeisiin elinvuosiin voisi ajatella muutakin. Esimerkiksi koronan tukahduttamista tehokkaammin. 

Tänään kävin kaupassa.  Maski naamalla.  Näin suunnilleen 100 ihmistä, kahdella oli maski.  Eilen uutisissa sanottiin, että maskeja hamstrataan.  Kukahan ne on hamstrannut, kun ei niitä missään näy? 

Tänäkään vuonna ei siis päästy Kittilän Ihmisten K-65 tanssiaisiin.  Niitä kun ei uskallettu järjestää.  Osallistujat kun olisivat riskiryhmäläisiä.  Koronakuolemia kohta saadaan taas tilastoida. Yksinäisyyden ja eristyksen tappiolle ei ole samanlaista, numeroina mitattavaa lukemaa.