lauantai 29. lokakuuta 2022

Synkkiä aikoja eletään loppuelämää suunnitellessa


Jo viime vuosituhannen puolella sain aikaiseksi testamentin, hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen.  Sen aikaisen parhaan lääketieteellisen tiedon mukaan aivoissani muisti oli niin tuhoutunutta, että visuospatiaaliset toiminnot olivat heikkolahjaisen tasolla.  Kertotaulu oli kadonnut ja laskemisessa tarvittiin sormet apuun. Onneksi verbaalisesti olin lahjakkaan tasolla. Ajateltiin, että tilanne etenee pahempaan suuntaan, ehkä lyhyessäkin ajassa. Koska muistivaurion aiheuttajana pidettiin MS-tautia, paranemista ei ollut odotettavissa. 

No, sainkin ihmelääke immunoglobuliinin ansiosta jatkoaikaa. Kohta tulee uutisiin tämän vuoden Tieto-Finlandia ehdokkuudet, voin myhäillä: been there, done it. Syksy synkkenee. Ukraina joutuu puolustamaan eurooppalaista demokratiaa Halloween-hirviötä ilkeämpää Putinia vastaan kun meille NATOn ovi on jo raollaan. 

Twitterissä keskustellaan ylikuolleisuudesta.  Ei kuulemma haittaa, kun ne noin 5 000 koronaan ylikuollutta on jo hauraita vanhoja ihmisiä.  Niin kuin minä ja puolisoni. Muistuttavat, että se viimeinen keuhkokuume on dementoituneen paras ystävä. Ihan vielä en tuota ystävää huolisi kaveriksi.  Kannatan alikuolleisuutta. Nyt tämä MS-taudin pikkuserkku on vahvistanut otettaan ja haurastuttaa niin aivoja kuin jalkojakin, joten on aika päivittää loppusuoran suunnitelmat. Olen siis kohta ihan sopivaa kauraa ylikuolleisuustilastoa tilkitsemään. 

On tullut aika kirjottaa uusiksi testamentti - 20 vuotta sitten ei ollut lapsenlapsia. Edunvalvontavaltuutus - mikä kauhea sanahirviö on aika tehdä uusiksi. Olemme siirtyneet digiaikaan, tärkeimmät asiat hoidetaan sähköisesti.  Ja toisaalta asiat ovat entistä monimutkaisempia, puhelin-, netti- ja sähkösopimukset käyvät yli kohtalaisenkin ymmärryksen. Oikeastaan täyden edunvalvonnan puoliväliin tarvittaisiin joku luotettava digiavustajavaltuutettu, jonka kanssa voisi hoitaa monimutkaisemmat asiat, ehkä myös sijoitussuunnitelmat ja päätökset suurista investoinneista.

Minäkin tein ison investoinnin loppuelämän varalle.  Kuntoilut on suurelta osin kuntoiltu, kotona valveillaoloajasta valtaosa menee istuessa. Niinpä menimme Vepsäläiselle ostamaan tuolia loppuiäksi. Kokeilimme kuuluisan Eames-tuolinkin, sehän olisi jopa jälkipolville kelpaava klassikko.  Muuten hyvä, mutta liian matala, siitä ei vanhus pääse ylös.  Onneksi löytyi sopiva.  Eino (3 v.) oli mukana kaupassa. Hän valitsi värin, sillä emme halunneet mustaa.  Yksi tuoli jo saapui ja koekäytössä hyväksi todettiin ja vielä hankitaan toinen. Siinä sopii kahden vanhan variksen katsoa viiden ja kuuden YLE-uutiset, seitsemän uutiset maikkarilta ja puoli yhdeksän uutisten jälkeen päästäänkin no nukkumaan. 

Hyvässä tuolissa on hyvä kutoa sukkaa. Korona-aikana olen tehnyt tavallisia tylsiä sukkia ja nyt olen siirtynyt astetta haastavimpiin.  Visuospatiaalinen hahmotus haastetaan äärirajoille.  

Vielä on yksi suunnitelma jäljellä. Ensi viikolla käymme Chantillyssä. Rakas lapsemme on suunnitellut matkan.  Hän hakee meidät lentokentältä (lentokentällä Potkulautamiehelle pyörätuolikuljetus) ja sitten vaan huristelemme autolla paikasta toiseen. Yksi EU:n hyviä puolia on invaparkkilupa, joka toimii Ranskassakin. Ellalle on joka päivälle varattu jotain kivaa siksi aikaa, kun me vanhukset otamme päiväunet. Tärkeintä on yhdessäolo lapsenlapsen ja tyttären kanssa ja samalla nähdään vähän uusia maisemia. 

Sitten onkin hyvä palata kaamokseen joulua odottamaan.  




 


sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Minulla oli iloinen vaari


  Mummini Iida ja isoisä Antti kihlakuvassaan noin vuonna 1910. Ajattelimme serkkutyttöjen kanssa sanoittaa vähän suvun historiaa. Millaista perimää viemme eteenpäin?  Peiliin katsoessa huomaan yhdennäköisyyttä, myös lapsenlapsissa tunnistaa Iidan piirteitä. Mitä samanlaisuutta löytyy mielestämme, temperamentista, millaista tunneilmapiiriä on kodeissa siirtynyt seuraaville sukupolville?

Suksitehtailija Antti kuoli jo ennen sotia. Enää ei ole elossa ketään, joka olisi hänet tuntenut ja osaisi kertoa. Vaasa-lehden (lehden nimi on nyt Pohjalainen) nekrologista sain lisätietoa: "Hän oli iloinen, valoisa luonteeltaan ja erittäin pidetty". Mahtavaa! Olisi ollut kiva tuntea iloinen vaari. 

Koreografi Hanna Brotherus kertoo omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan kysyneensä äidiltään: Miten sinun vanhempasi osoittivat sinulle rakkauttaan? Aika hyvä kysymys. Kaikkina aikakausina. Tuollaista ei helposti tule kysyneeksi.  Sitä on hyvä kysyä myös itseltään. 

Iida hoiti omien usein myös lastenlapsiaan.  Minäkin olin Vimpelissä lapsena pitkiä aikoja. Mummi kuunteli radiosta iltahartautta, istuin mummin sylissä kiikkutuolissa. Mummi hyräili eikä ollut kiire minnekään. Sitten olikin aika mennä nukkumaan mummin sänkyyn olkipatjalle. Mummi kohensi hiillosta ranstakalla ja lopuksi sain vetää pellinnyöristä.  

Mummi jäi istumaan tuoliin, jonka oli saanut Antilta kihlajaislahjaksi. Hän istui siinä kaikessa rauhassa kunnes nukahdin. Iloisen vaarini tekemä tuoli on nyt minulla. Hyvin on kestänyt yli 100 vuotta.  



En koskaan ehtinyt kysyä, miten äitini vanhemmat osoittivat lapsilleen rakkautta. Ehkä nuori sulhanen on viimeistellyt tuolia iloisena ja rakkaudella. Iida-mummin jäljiltä siinä on paljon lämpöä ja rakkautta. 


sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Ihmeparanemista Monet'n lumpeiden äärellä Givernyssä

 Puolison kanssa toteutimme toiseksi viimeisen matkamme (viimeinen matka kai on sitten jotain muuta) ja pääsimme Pariisiin ja Claude Monet´n puutarhaan Givernyssä.

Olinhan nähnyt maailman museoissa vuosien saatossa monet lumpeenkukkataulut.  Jossain matkailuohjelmassa näin pätkän Givernystä ja tuumasin - tuollapa haluaisin käydä. 

Etukäteen pelotti matka - emmehän olleet vuosiin matkustaneet minnekään. Epäonnistuneiden lonkkaleikkausten takia Potkulautamiehen kävely on ollut hyvin hidasta ja kivuliasta.  Viikko ennen matkaa harjoittelimme 340 metrin matkaa lähiravintolaan.  Jo 50 metrin kohdalla piti pysähtyä ensimmäisen kerran, matkaan kului lähes puoli tuntia.  Rakas ystävämme Helena onneksi ompeli pieneen kangaskassiin mahtuvan pehmustetyynyn, jonka turvin pystyi kivuttomasti istumaan. 

Jonotin Finnairin puhelinpalveluun 38 minuuttia, että saisin varmistuksen siitä, että lentokentillä on pyörätuolikuljetus.  Onnistuihan se. Kentillä tarvittiin tuhansia askeleita.  Rakas tyttäremme oli suunnitellut matkan logistiikan siten, että pisin pakollinen kävelymatka oli alle 400 metriä.  Suuri idea oli siinä, että askeleet säästettiin ihaniin paikkoihin, ei lentokentän loputtomille käytäville.

Kun saavuimme Givernyyn, matkaa parkkipaikalta puutarhaan oli 300 metriä, postikorttimaisemaa ruusuköynnöksineen sekin. Puutarhassa parkkeerasimme Potkulautamiehen pankille kuuluisan lammen lähettyville.  Eikö mitä, puutarha oli niin kaunis, että Kari halusi kävellä ja kävelyä tuli päivän aikana enemmän kuin kertaakaan yhtenä päivänä ensimmäisen lonkkaleikkauksen jälkeen. Salaisuus toki siinä, että kipulääke pitää ottaa etukäteen eikä vasta sitten, kun kipu tulee sietämättömäksi. Puutarhan kauneus ja silmiä hivelevät värisinfoniat tekivät ihmeitä niin mielelle kuin nivelille. 

Tulimme siis virkistyneinä koti-Suomeen.  Ei tainnutkaan olla viimeinen ulkomaanmatkamme. Haaveilemme jo Givernystä ruskan väreissä Ellan syysloman aikana. Claude Monet oli suuri taiteilija myös puutarhaa rakentaessaan. 





sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Menneisyydenhallintaa Nato-hakemusta odotellessa


Kaikissa Euroopan maissa yleisradioyhtiöt soittivat samanaikaisesti John Lennon Give peace a chance. Kuuntelin sitä ja itkin.  Hyvässä turvassa. Samaan aikaan Ukrainaa pommitetaan ja se taistelee vapautensa ja Euroopan puolesta. Ainakin itkiessäni olin enemmän eurooppalainen kuin suomalainen. 

Kuvassa olevan kirjan kirjoittaja on entinen taistolainen. Kirja kuvaa myös venäläisterroria Iivana Julmasta Stalinin kautta Putiniin. Minulle se ei ollut niin uutta, kotona oli kirjahyllyssä Arvo Poika Tuomisen kirjat ja Vankileirien saaristot on aikanaan luettu. Isä ja äiti olivat sotaveteraaneja, eikä meillä kotona tykätty Neuvostoliitosta eikä Kekkosesta. Nuorempana suomettuneesti ajattelin, että olen hiljaa vaan ja teeskennellään sitä ystävyyttä ja yhteistyötä. 

Takavuosina hybridivaikuttamisen sijaan oli silloinkin kaikilla omat kuplansa: joka maakunnassa ilmestyi oma sanomalehti porvareille, maalaisliittolaisille, demareille ja kommunisteille. Vähitellen demarien ja kommunistien lehdet näivettyivät tilaajien ja lukijoiden puutteeseen. Puolueet toki säilyttivät elinvoimansa, kommunistit Moskovan ja demarit CIA:n tuella. 

Tunnen yhden ihmisen (entinen ystävä), joka vastustaa rokotteita ja Facebookissa lähes päivittäin kampanjoi. Oli käynyt Convoy-mielenosoituksessa ja kertoi, että siellä oli mukavia ihmisiä.  Tämä kuvaa kuplien tiiviyttä.  Hän on ainoa tuntemani rokotevastustaja. Nyt pitää epäillä, lieneekö myös Venäjän trolli. Mutta Suomessa saa olla kaikenlaista mielipidettä Ano Turtiaisesta lähtien.  Meillä kun mielipiteen vapaus, riippumaton oikeuslaitos, korruptoitumaton poliisi ja ihmisoikeuksia pidetään arvossa.  Tässä maailmantilanteessa joku Päivi Räsäsen oikeusprosessi tuntuu aika toisarvoiselta. 

Tuoreen Ylen mielipidetiedustelun mukaan 53 % suomalaisista kannattaa Natoon liittymistä.  Naisissa on enemmän jäsenyyden vastustajia. Miehet ovat enimmäkseen olleet armeijassa ja saaneet siellä tietoa maanpuolustuksesta. Naisille ei samaa tietoa ole systemaattisesti opetettu, ellei ole käynyt armeijaa tai ole hierarkiassa niin korkeassa asemassa, että huolittaisiin maanpuolustuskurssille. 

Olen nuoruudessani saanut kyllä paljon maanpuolustuksellista yksityisopetusta: minulle hyvin läheinen ja rakas Harry-setäni oli everstiluutnantti ja vaivautui väittelemään teini-ikäisen rauhanaktivistin kanssa tuntikausia.  Meillä oli hienoja keskusteluja, joiden aikana selvisi, miksi ja miten maatamme puolustetaan. Ei ole tarvinnut mielipiteitä vaihtaa sen koommin.  Sillä lailla helppoa.

Rauhanaate on tosi hieno. Jos Putin päättäisi hyökätä Suomeen, olisi tietysti mahdollista olla panematta vastaan.  Ei olisi sotaa, jäisi Putinin terrori, jossa toisinajattelusta saa 15 vuoden vankeustuomion. Me naiset osaamme kyllä pitää suumme kiinni. Ja meillä vanhoilla ei ole enää niin väliä.  

Eihän tästä ole kuin runsas vuosi, kun kauhistelimme, että Trumpilla on käytössään ydinase.  Ei ollenkaan huomattu huolehtia kaikesta siitä, mitä Putin hääräsi tuossa lähinurkilla ihan systemaattisesti, ensin tapetaan yksittäisiä toimittajia, sitten poliittisia vastustajia, vähitellen tapetaan vapaa tiedonvälitys ja sitten ollaankin jo diktatuurissa. Nyt sitten pitää valita kahden pahan väliltä.

Nyt haluamme kaikki tukea Ukrainaa ja tehdään kaikki, mitä voidaan.  Sen lisäksi tarvitaan myös demokratiaa ja sinnikästä mutta epäkiitollista työtä ihmisoikeuksien ja vapaan tiedonvälityksen puolesta.  Naisillekin riittää tätä rauhantyötä aivan kaikille. 

Nato olisi hyvä pelote Putinille.  Harmi, että venäläisillä on noin huono herraonni kerta toisensa jälkeen. Eivät kansandemokratiassa päässeet harjoittelemaan demokratiaa tarpeeksi.

Koska meillä onneksi on mielipiteen vapaus ja vapaa tiedonvälitys, toivonkin, että sopuisasti voisimme sodasta puhua vaikka oltaisiin eri mieltä. 


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Pariisiin mennään - jos Jumala suo ja korona sallii

On ollut radiohiljaisuutta. Jollain tavoin tämä aika on tylsistänyt myös mieltä.  Ystävä kertoi käyneensä blogia katsomassa, ja kysyi, olenko lopettanut.  

Aikanaan aloitin tämän jo yli 10 vuotta sitten.  Silloin luulin, että olen nopeasti dementoitumassa.  Oli tehty testamentti, hoitotahto, edunvalvontavaltuutus.  Hautajaisvirretkin oli valittu.  

Ja tässä minä vielä ketkuttelen. Viime vuosi oli kyllä tämän vuosituhannen vaikein jaksamisen kannalta. Ja kun on sekä monta perustautia että myös kunnioitettavan 70 vuoden rajapyykin ylitys takana, voimat hupenevat herkästi.  Eikä koronan pelossa eristäytyminenkään ole hyväksi ollut. 

Kaikki ryhmäliikunnat ovat olleet tauolla.   Eipä silti, en olisi jakanutkaan.  Elokuussa yritin 60+ Pilatesta, ennen kuin päästiin puoliväliin, meni taju kankaalle. Näiden vanhojen tautien lisäksi on ollut monenlaista infektiota, antibioottikuureja on tarvittu viisi kertaa.  

Kunnes sitten tammikuussa vähitellen huomasin jaksavani vähän paremmin.  Olen käynyt kuntosalilla, jopa hiihtämään pääsin kerran ennen kuin lumet sulivat. Matkaa kertyi vain vajaa kilometri.  Ehkä olisin jaksanut hiukan enemmän, mutta pitää myös päästä takaisin. Ja viime viikolla uusi yritys Pilatesta - jaksoin koko tunnin!

Tästä voisi kuvitella, että olen joku urheiluhullu.  En ole.  Mutta kun on ikää ja tauteja, niin on pakko. Kuntoilussa on kuitenkin se hyvä puoli, että siitä tulee hyvä mieli. Ja pitää jaksaa innostua vajaan kilometrin hiihdosta.  En ole pariin vuoteen jaksanut edes ottaa suksia esille. 

Meillähän on liikkumisen kanssa enemmänkin haasteita.  Potkulautamiehelle kävely on hyvin vaikeaa ja hidasta.  Silti lähdemme Pariisiin, tytär on suunnitellut reitit niin, ettei kävelyä tule kerralla 150 metriä enempää. Takseja kun on Pariisissakin.  Aiomme käydä kolmen tähden Michelin ravintolassa, ja Givernyssä haluan nähdä niitä Claude Monetin lummetaulujen maisemia. 

Jos Jumala suo ja Korona sallii. Ennen muuta on hienoa, kun ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen on jotain, mitä odottaa.  Silloin pari vuotta sitten koronan yllättäessä yhtäkkiä peruttiin koko tulevaisuus. 


tiistai 14. syyskuuta 2021

Elämän ehtoopuolella televisiolla on isompi rooli


Eikö olekin onnistunut kuva elämän ehtoopuolelta? Viime kesän pisin matka oli Karjalohjalle. Olimme Potkulautamiehen kanssa kastautuneet järvessä suoraan saunan löylyistä. Uimareiksi meistä ei enää ole. Kotiin ajelimme Hangon tietä Mustion ohi. Alitajuisesti ehkä päätimme ajaa sitä kautta.  Toinen reitti olisi vienyt St. Laurencen golf-kentän ohi. Se olisi tuntunut liian haikelta. Siellä pelasimme kymmenkunta kesää. Emme ole vielä ääneen sanoneet, ettei meistä enää golfiinkaan ole.    

Nyt on uusi ehtoo. Parikymmentä vuotta sitten vanhenin äkillisesti. Silloin MS-taudiksi luultu aivotulehdus oli tuhonnut lähimuistin niin perusteellisesti, että luulin päätyväni dementiayksikön kautta ennenaikaiseen hautaan muutamassa vuodessa.  Onneksi ymmärrys oli tallella.  Valmistauduin vanhuuteen: tein testamentin, hoitotahdon, edunvalvontavaltuutuksen ja hautajaiskäsikirjoituksen. Virret oli valittu. 

Me kaikki - minä ja hoitavat lääkärit olimme väärässä.  Ei ollut MS-tauti, vaihdettiin lääke ja taantumisen sijaan alkoi toipuminen.  Yllättäen sain lahjaksi uuden ja hienon välielämän. Toteutin nuoruuden haaveita ja ryhdyin kirjailijaksi. 

Elämän ehtoon kenraaliharjoitus meni siis hyvin. Tarkemmin kai se oli perheen pelastussuunnitelma. Dementian edettyä sairastunut ei itse ymmärrä kärsiä kaikesta vaivasta ja huolesta, jota läheisilleen aiheuttaa leväperäisellä tai olemattomalla ehtoopuolen suunnitelmallaan. 

Sunnuntaisin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksessa vainajat ovat entistä nuorempia. Ikähän ei ole numero, se on oman iän suhdeluku toisiin. Elinajan odotuksessa ei ole ylimääräistä reserviä. Siksi on taas kiire järjestellä loppusuoran asioita digiajan vaatimukset täyttävään kuosiin. Varautua pahan päivän varalle ja opetella kaikki välttämätön.

Genetiikkaa ja todennäköisyyslaskelmia. Isän suvussa ollaan työteliäitä, matemaattisesti lahjakkaita, eletään hyvin vanhoiksi ja 80 ikävuoden korvilla Alzheimer ottaa määräysvallan hyvästä lähtötasosta huolimatta. Äidin perintönä tulee ainakin urheiluhulluus, takavuosina suvun miehille sydänperäinen äkkikuolema jo ennen eläkeikää. Dementiaikään ei edes ehditty. Saa nähdä, mitkä geenit dominoivat. 

Äiti oli 90-vuotiaaksi asti mieleltään virkeä ja toimintakykyinen.  Tietokoneen hän sai noin 85-vuotiaana.  Oppi vähän googlettamaan ja Skypeä käyttämään yhteydenpitoon. Sitten vaihdettiin tablettiin. Se oli huono valinta. 90-vuotiaana ei onnistunut vaihto hiirestä kosketusnäyttöön. 

Äidin kunto romahti television vaihtamiseen.  Hänellä piti tietysti olla Eurosport, C More Max ja kotimaiset kanavat.  Pesäpalloa ei vielä televisioitu, joten pysyi ajan hermolla seuraamalla Vimpelin pelit teksti-tv:sta, juoksu kerrallaan.  Äidillä oli tarkat suunnitelmat, mitä katsottiin livenä ja mitä nauhoitettiin. Sitten vanha televisio piti vaihtaa toisenlaiseen. 

Äiti ei enää oppinut suunnistelemaan kanavaviidakossa, nauhoituskaan ei enää onnistunut. Monta tuntia penkkiurheilua päivässä pitää mielen virkeänä.  Siitä on kai tutkimustietoakin.  Televisiota on tapana halveksua sivistymättömien ja syrjäytyneiden ajantappovälineenä. 

Televisiourheilun myötä äidin elämästä hävisi suurelta osin mielenkiinto ja tilalle tuli yksinäisyys.  On eri asia kiinnostuneena katsoa Timanttiliigaa kuin katsella ikkunasta ulos. 

Äitini kokemasta viisastuneena päätin, että vaihdan television nyt kun vielä opin uutta käyttämään.  Digitarjonta muuttuu kaiken aikaa monimutkaisemmaksi.  Pitää ymmärtää kaapelisopimuksista, maksukanavista, päivityksistä, salasanoista.  

Meille sanotaan, että pitää kävellä 10 000 askelta päivässä, käydä kuntosalilla, opiskella vieraita kieliä. Viihteeksi sopii ooppera tai sinfoniakonsertti. Tiukan paikan tullen sallitaan ristisanatehtävät aivovoimisteluna. 

Ei se näin mene.  Jalat eivät kanna 10 000 askelta päivässä.  Hyvänä päivänä onnistuu 4 000 askelta. Tunti Pilatesta ja toinen vammaisjumppaa viikossa on hyvä tulos. Ristisanatehtäviin ei riitä enää näkö.  Aamulla silmät jaksavat lukemista Hesarin kannesta kanteen ja illalla puolisen tuntia sängyssä. Kaihileikkaus saattaa hieman lisätä lukuaikaa. Ooppera, valmistautumisineen  ja matkoineen on lähes viiden tunnin maraton, ei enää riitä voimat. Jouluna sentään lapsenlapsen kanssa Pähkinänsärkijä on riittävän lyhyt näytäntö.  Odotan innolla, vasta äskenhän omien tytärten kanssa sen vanhassa Oopperatalossa näin. Yritän taas hankkia RSO:n kausikortin, tulisi pakotettua itsensä liikkeelle.  Aina voi lähteä väliajalla pois, jos ei jaksa istua loppuun asti. 

Puhutaan etsivästä kulttuurityöstä syrjäytymisvaarassa olevien vanhusten löytämiseksi. Suunnitellaan kulttuurilähetteitä vanhuksille kulttuurihyvinvoinnin ja yksinäisyyden estämiseksi ja räätälöityjä kulttuuripalveluita niille, jotka eivät pääse liikkeelle ja osallistuvia menetelmiä, joissa tuodaan sirkus- ja teatteriesityksiä kotiin. Eli kulttuurihyvinvointia ikäihmisille.  Höpöhöpö. 

Televisio ansaitsee kunnianpalautuksen. Sieltä tulee uutisia, dokumentteja, urheilua.  Kun seuraa ruotsin-, saksan-, italian- tai ranskankielisiä sarjoja, palautuu mieleen vieraita kieliä.  Ei sitä enää tarvitse uutta oppia, hyvä on, jos vanha osaaminen pysyy tallella. 

Television vaihto on haastava operaatio. Tiedättekö, mitä tarkoittaa kalibrointi? Onneksi vävy oli apuna.  Muuten olisi käynyt samoin kuin äidille.  Taidankin kirjoittaa seuraavaksi mummoille telkkarinvaihtovinkkiblogin. 

Elämän ehtoon to-do listan yksi rasti on takana.  Tällä teknologialla toivon mukaan pärjää muutaman vuoden, parhaassa tapauksessa loppuiän - riippuu tietysti paljonko mittarissa on jäljellä. 

Vanhuksille televisio on oikein tarpeellinen väline.  Samoin kuin muitakin huumeita, sitä pitää osata käyttää järkevästi. 




maanantai 5. huhtikuuta 2021

Katkarapupiirakka ja koronapilven hopeareunukset

 


Korona-pilvelläkin on hopeareunus. Olen oppinut uusia taitoja. Sukankutominen ei ole niin tarpeellista. Olen oppinut suunnittelemaan ruokalistaa useammalle päivälle.  Tämä siksi, että kerran viikossa tilaan Arabianrannan K-supermarketista kotiinkuljetuksen.  Toinen hyvä juttu on Henri Alenin mainio Henkan keittiössä keittokirja, josta on jo parikymmentä reseptiä testattu ja hyviksi havaittu.  Kohta se pääsee taas aktiivikäyttöön, kun tarkenee terassilla syödä. Alenilla on kiinnostavia salaattireseptejä testattavaksi. 

Korona-aikana piti myös varautua siihen, että ei ehkä kauppaan pääsekään.  Eli kehittelin ruokia, joihin aina löytyy aineet kotoa. Kotoilutunnelmaa parantaa hyvä tuoksu - etenkin leipomukset.  En ole ikinä leiponut.  Kotitalousopettaja hävitti tehokkaasti kaiken mielenkiinnon leipomuksiin ja vuosikymmeniä sitten.

Enpä siis leivo, mutta silti teen piirakoita.  Myllyn Paras pyöreä pakastetaikina on pelastus.  Tuoksuu ja maistuu hyvältä. Olen tehnyt kaikenlaisia piirakoita, aluksi aina huolella googlettelin ohjeita.  Aina ei ollut kaikkia tarvikkeita kaapissa ja ryhdyin omiin kokeiluihin. 

Omista kokeiluista kehittyi niin hyvä vaihtoehto, että tarjoilen sen teille. Aineet voi hankkia valmiiksi pakasteeseen, ettei tarvitse monta kertaa kaupassa ravata ja kaikki tarvikkeet on saatavilla lähikaupasta.

Ai miksi nyt ruokaohjeita jakamaan?  Olen vasta koronan aikana oppinut, että ei sen nyt niin nokonnuukaa ole mittojen ja tarvikkeiden kanssa. 

1. ota piirakkataikina ja katkaravut sulamaan hyvissä ajoin 

2. levitä taikina piirakkavuokaan, taikina on sen verran rasvainen, ettei ole pakko vuokaa voidella, jos ei huvita

3. kuullota pannulla voissa mieluiten pilkottua purjoa (tai mitä sipulia sattuu kaapissa olemaan) ja paprikaa 

4. lisää taikinan päälle ensin sipuli ja paprika ja niiden päälle katkaravut

5. kermaviiliä, creme fraichea, tai mitä nyt sattuu kaapissa olemaan, 2-3 kananmunaa ja kermaa.  Pääasia että on tarpeeksi, ettei piirakasta tule kuivikasta, suolaa ja valkopippuria kohtuudella. Jos on ruukku tilliä, sekaan voi pilkkoa tillistä varsia, latvaa säästä koristeluun. 

6. päälle juustoraastetta pussillinen, ehkä jotain parmesaania miedompaa, mutta kaikki käy, kunhan on tarpeeksi. 

7. Viipaloi sitruuna valmiiksi odottamaan vuoroaan. Sitruunanviipaleet voi pyöräyttää juoksevaan hunajaan.  Näin tulee kauniimpi kiilto ja väri ynnä parempi maku.  Kuvan piirakassa hunaja oli unohtunut. 

Paista 200 asteessa noin varttitunti. Lisää sen jälkeen sitruunanviipaleet. Paista vielä 15-20 minuuttia, kunnes on kaunis väri eli yhteensä runsas puoli tuntia. 

Jos on juhla tai juhlamieltä, lisää katkarapujen sekaan muutama siivu kylmäsavulohta. Tai jos muuten haluaa ruokaisimman, voi sinne pilkkoa graavilohta tai pienen lohenpalan.

Ja samppanjan kanssa tietysti parhaiten maistuu. 

Koronan hyviä puolia on myös se, että ei ole minnekään kiire, eikä tule vieraita. Jos huomasitte, ohjeessa mikään ei ole turhan tarkkaa. Näinä aikoina riittää, että on koronaa vältellessä tarpeeksi tarkka.  Muuten voi ottaa rennommin.

Muutakin kätevää olen  oppinut: Anton&Anton ruokakassi oli hauska kokemus.  Tuli siis kassillinen erittäin korkealaatuisia aineksia, selkeät ohjeet ja siitä vaan kokkaamaan. Kaikki ruokalajit olivat ennen kokeilemattomia ja tosi hyviä.  Tilaan uuden kassin parin viikon päästä. Ennen muuta se vapauttaa miettimästä kauppalistoja ja mitähän tänään syötäisiin-pohdintoja. Hinta-laatusuhde oli kohdillaan.

Pääsiäistä juhlittiin Ravintola Murun neljän ruokalajin pääsiäislounaalla.  Oli muuten hyvää.  Viime vuodesta ravintolat ovat oppineet tekemään ruokia, jotka onnistuvat kotona lämmitettäessä. Kassi oli aika kallis, mutta siinäkin hinta-laatusuhde oli hyvä.

Eli ihan kaikki ei ole mennyt huonosti korona-aikana. Kun tähän lisätään sukankutominen ja hyvät ranskalaiset sarjat Yleltä ja Neflixistä, ei tässä mitään hätää ole rokotuksia odotellessa.  Ensimmäinen Pfizer-Biontec piikki on jo saatuna.  

Eli tämmöisiä tylsiä koronajuttuja nyt.  Olisi takataskussa vielä tylsempiä, mutta antaapa olla.