sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Hyviä muistoja vanhoilta kotikulmilta


Tunteet olivat pinnassa vanhaa kotikatua kulkiessa. Winchesterissä katedraalin kellot soivat sunnuntaisin puoli tuntia. Muistot ovat kauniita ja hyviä, pientä surumielistä haikeutta pohjalla. Vaikka kaukana kotona, Winchesterissä oli hyvä olla, rakkaita ja hauskoja ystäviä ja naapureita.

Matkapäivän iltana jo olimme illastamassa ensimmäisten Winchesterin naapureidemme kanssa - Bryan täyttää ensi vuonna 90. Pelaa golfia, ja on aivan kuin ennenkin. Vaimonsa Elsie kyllä suunnittelee tänä vuonna lopettavansa viikoittaisen kerhon, jota hän entisenä toimintaterapeuttina pitää vapaaehtoisena aivohalvauspotilaille.

Katedraalin kaupassa ja kahvilassa henkilökunnan keski-ikä oli varmaan lähes 80. Ystävämme ja naapurimme ovat myös ikääntyneet, vaan eivät vanhentuneet. Rick Steinin ravintolassa sunnuntai-iltana asiakaskunta oli myös seitsemänkymppistä. Missään ei räplätty kännyköitä, nauru kaikui ja keskustelu kävi vilkkaana. Siellä vanhat ihmiset eivät ryhdy vanhuksiksi.

Muutaman tutun tapasimme kadulla. Kotikadulla oli vähän haikeaa.  Naapurimme sanoikin kerran, että "Colebrook Street has not been the same since you moved away".  Kiva, että hyvällä muistetaan. Olemme asuneet monessa paikassa ja kaikista paikoista on jäänyt jäljelle muistojen lisäksi elinikäisiä ystävyyksiä.

Entinen talomme on äskettäin vaihtanut omistajaa. Kun muutimme sinne 1992, entinen omistaja Molly kertoi, että köynnösruusu oli hyvin, hyvin vanha jo vuonna 1956, kun hän muutti taloon. Nyt puutarha oli uudistettu, kurkkasin varovasti aidan yli - köynnösruusu oli hävitetty. Talohan oli Grade II listed, ja siis suojeltu.  Ruusua ei suojelu taida koskea.  Silti vähän suretti. Se oli oikein seurallinen ja mukava ruusu. Kun sitä vähän pruunasi, suihkutti ja lannoitti ja samalla vähän jutteli, se palkitsi kiitollisena upealla kukkaloistolla jo parin päivän päästä. R.I.P. Varmaan se on päässyt ruusujen taivaaseen.

Kiitollisin mielin siitä, että sain 10 vuotta asua niin hienossa kaupungissa ja tyttäret kävivät siellä koulunsa, vaikka koulussa ei pakkoruotsia opetettukaan.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Paras äiti, joka sinulla on

Äitienpäivä on vähän pelottava. Sankariäidit palkitaan, mikä on tietysti hyvä asia. Merkkipäivä panee tutkistelemaan sydäntään ja pohtimaan riittämättömyyttään.Radio Suomessa soi epäilemättä Jari Huhtasalon "Äideistä parhain sä oot".  Se varmaan sopii, jos on monta äitiä. Useimmiten ihmisillä on vain yksi äiti.

Äitienpäivän aikaan on vähän syyllinen olo. Varmaan olisi pitänyt olla parempi äiti.  Luultavasti olin juuri niin hyvä äiti kuin osasin. Äitiyden malli tulee kotoa. Ehkä olen hyvinkin samanlainen kuin oma äitini. Diplomaatiksi meistä kummastakaan ei olisi ollut.

Oma äitini sai äitienpäivänä ruusun kukkapurkissa.  Kun se oli kukkinut, ruusu istutettiin kukkapenkkiin siinä toivossa, että se vielä kukkisi ensi kesänä uudestaan. Ei kukkinut. Minä kävin metsässä keräämässä valkovuokkoja, jotka nuokahtivat kotimatkalla.  Ihmeellisesti ne ponnekkaana nostivat päätään päästyään vesilasiin. Äitienpäivän ihme.

Äitienpäivänä on nurinkurista, että lapset muistavat äitejään ja puolisot ostavat oman aikakautensa purkkiruusuja. Näin äitinä äitienpäivänä juhlin kiitollisena rakkaita lapsiani ja lapsenlasta. Miksi muuten aina unohdetaan kiitoksissa miniät ja vävyt? En ole nähnyt yhtään haastattelua, jossa joku kertoisi, miten hyvä vävy hänellä on.  Minulla on kaksi hyvää vävyä. Eikä tarvitse toiselle laulaa: vävyistä parhain sä oot.

Aina vaan hehkutetaan sitä, miten hienoa äitiys on. Jos on kitkaa anopin ja miniän tai vävyn kanssa, säröilee suhde myös omaan lapseen. Jos taas lapset eivät tule toimeen lankojen ja kälyjen kanssa, voi perhejuhlista tulla piinallisia.  Äitiyden merkitystä yhtään vähättelemättä, anoppius on myös merkityksellistä. Ilkeistä äideistä ei usein kuulla, anoppitarinoita kyllä riittää.  

Televisiossa näyttelijä kertoo äitiyden olevan hänen elämänsä tärkein rooli. Jäin miettimään, miten äitityttä näytellään. Äitienpäivänä on ennen muuta muistettava myös lapsia, joilla ei ole äitiä. Ja hiukan kannettava huolta niistä, joiden äidit ovat surkeita näyttelijöitä.
Hyvää äitienpäivää. 






keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Vähän parempi parsakeitto

Olimme lounaalla Ravintola Penelopessa. Siellä on mukava lounastaa, hinta-laatusuhde on kohdallaan - varsinkin jos Hans Välimäki itse häärii hellan äärellä. Parsakeitto oli poikkeuksellisen hyvää. Pyysin reseptiä, eivät antaneet. Ajattelin, että yritänpä itse. Siitä tuli vielä parempaa.

Tarvitset:
Puntti parsaa, tähän soveltuu parhaiten ohut valkoinen parsa.  Näkyi olevan kreikkalaista, ei ole edes kallista.  (Voi tämän tehdä muistakin parsalaaduista, paksuista parsoista voi käyttää kuoret ja kannat ja keittää niistä liemen, kunhan säästää pari tankoa valmiiseen keittoon lisättäväksi parin millin paksuisina siivuina).

1. Ota parsasta kuivat tyviosat. Keitä niitä hyvin suolatussa vähässä vedessä parin valkopippurin ja pienen laakerinlehden kanssa vähintään kymmenen minuuttia. Vielä parempi liemi tulee, jos sen keittää edellisenä päivänä ja antaa tekeytyä jääkaapissa yön yli.

2. Leikkaa parsa parin sentin pätkiksi ja ota nuput erilleen. Kuullota oliiviöljyssä tai voissa yksi salottisipuli (tai muu mieto sipuli), kaksi sellerinvartta ja parsanpätkät. Lisää siivilöity parsan kantapalojen keittoliemi ja puolisen litraa kana- tai kasvislientä. Anna kiehua miedolla lämmöllä 10-15 minuuttia.

Mausta ripauksella raastettua muskottipähkinää.  Lisää 2 dl kuohukermaa ja soseuta sauvasekoittimella niin, että kermakin hieman vaahtoutuu. Tarkista suola.

3. Voit koristella hienoksi hakatulla persiljalla.  Lautasella jokainen lisää maun mukaan muutaman pisaran tryffeliöljyä (Hakaniemessä Roiniset Oy:ltä saa erinomaista öljyä).  Onhen se kallista, mutta sitä annostellaan teelusikalla, ettei sitä paljon kulu. 

Olen siis virkistynyt.  Trexanista ei ole toistaiseksi ollut haittaa. Olen jopa jaksanut Method-Putkisto jumppaa pari kertaa  Pilatesstudio Arabiassa.  Oli kiva mennä taas tunnille, siellä on ehtinyt jo +60 ryhmään kiintyä. Jenny on paras ikinä ohjaaja. Siellä viimeistään huomaa, mitkä lihakset toimivat ja mistä tauti on vienyt voimat.  Eiköhän tämä tästä.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Muistojen bulevardilla

Radiosta on iloa sairaalassa. Ylen ykköseltä tulee aamuisin Muistojen Bulevardi. Samoja kappaleita, joita kuuntelin 60 kotona vuotta sitten radiosta. Radion laatikko oli jalavapuuta, siinä oli silkkikankainen etuosa. Etuosan lasissa oli eksoottisia paikannimiä: Hilversum, Amsterdam, Luxemburg - ja olisiko ollut myös Biarritz? Vuosien saatossa tuli useimmissa käytyä.

Katsoin Kanta-palvelusta tämän vuoden potilastietojani: 37 käyntiä, kolmeen eri otteeseen 9 vuorokautta Meilahdessa osastolla. Tilasin HUS:ista mainioon Suomi.fi-postilaatikkooni potilaskertomuksiani  vähän pidemmältä ajalta. Niitä oli pitkälti yli sata sivua.  Vuodesta toiseen toistuu: "Potilas ottaa yhteyttä sähköpostitse näön hämärtymisen, kävelyn heikkenemisen, etc. vuoksi. Ohjelmoidaan Solumet, sittemmin Octagam, Nanogam... "  Useimmiten siitä sitten vähitellen alkoi toipuminen. Potilaskertomuksissa oli muitakin sairaalajaksoja, muistojen sairaalavuoristoratabulevardilla. Saatoin lähettää sähköpostin Winchesteristä tai Kittilästä - pysyin aina kirjoilla Helsingissä.

Sata sivua potilaskertomusta kertoo kaikesta siitä, mitä on voitu ja osattu tehdä. Olen niin kiitollinen. Osaan olla, sillä tiedän, miten voisi käydä, jos ei osattaisi hoitaa. Onneksi asun Helsingissä, onneksi hoitovastuussa oli maamme johtava yliopistosairaala ja sen kokeneimmat lääkärit. Sama tauti, samat oireet, taudin nimi vain vaihtuu matkan varrella lääketieteen ja diagnostiikan kehittymisen myötä. Nyt se siis on G 36.0 Neuromyelitis optica spectrum disorder.

Nyt potilas on taas potilas ottanut yhteyttä näön hämärtymisen ja kävelyn heikkenemisen vuoksi. Ollaan palattu lähtöruutuun. 20 vuotta vanhempana ja heikompikuntoisena. Kovalla työllä olin saanut itseni hyvään kuntoon.  Sisyfoksen tapaan alan vierittää kiveä takaisin vuoren huipulle. Silti aloitan, vaikka se saattaa hyvinkin taas vyöryä päälleni jo ensi viikolla.

Aloitan ikioman "Selviytyjät" -sarjan. Aloitan priorisoimalla omat tekemiseni. Haikein mielin olen sairauteni vuoksi luopunut Ultraharvinaiset ry:stä.  Yhdistyksellä oli paljon hyviä tavoitteita. Paljon tehtiin ja saatiin aikaan. Toivottavasti saa hyvää myötätuulta  purjeisiinsa.

Puhelimessa on nykyisin monia käyttökelpoisia ominaisuuksia. Tänään kävelin 17 minuuttia, 1,4 kilometriä. Tulee mieleen 1950-luvulta kansanhiihto. Muistaako kukaan, oli oikein pahvikortti,  johon piti merkitä hiihtokilometrit?  Lapsena se ei ollut kivaa, koska oli pakko. Nyt on hyvä, kun ei ole pakkoa muille kuin omalle itselleen.

Monikulttuurisessa maailmassa on kaikenlaista uutta opittavaa.  Kalasataman terveysaseman  vessassa on vessankäyttöohjeet. Nyt kai helsinkiläisiä opetetaan myös käyttämään takkaa ja saunan kiuasta. Elinikäistä oppimista - luulisin.










keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Vanhuuden varalle

Esperi taas muistuttaa, että ei pitäisi tulla vanhaksi.  Toisaalta, ihan mukava on olla hengissä - ainakin vielä.  Tammikuu on aina kestänyt kaksi kuukautta, niin nytkin. Tällä viikolla loppuu. On mennyt sairastellessa, mutta sehän alkaa olla jo enemmänkin normaalitila.

Onneksi Potkulautamies on toipunut vuoden takaisesta aivoverenvuodosta ja lonkan tekonivelkin jo on hyvässä toimintakunnossa.  Kaksi asiaa yhdessä oli enemmän kuin osiensa summa.

Tälle vuodelle olen peruuttanut kalenterin. En ole uskaltanut merkitä sinne mitään muuta kuin lääkärissäkäynnit.  Niitä on riittänyt. Niistä enemmän toisessa blogissani.  Kyllä minua hoidetaan niin hyvin kuin osataan.  Ei vaan taaskaan tiedetä,  mikä on vikana.  Minusta on tulossa ihan ongelmajätettä. Hiukan nolottaa, olla Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtajana. Yhdistystä perustettaessa vilpittömästi luulin, että tiedetään, mikä on. Ei aina voi kaikkea tietää.

Pisin virkistysmatkani moneen kuukauteen oli  Mäkelänkadulle ravintola Brokadi
jossa on setsuanilaista ruokaa.  En ole ikinä Suomessa saanut yhtä hyvää kiinalaista.  Paitsi ei tullut Kauko-Itä mieleen, vaan Lontoon Shoreditch.  Tytär vei meidät kymmenkunta vuotta sitten hipstereitä katsomaan. Vallilassa on jotain vähän samantapaista.

Jo ennen Esperin nostamaa kohua olen sairaaloissa pyöriessäni ihmetellyt, kuinka hyvin meitä hoidetaan.  Ja jos ihan rehellinen olen, olen ajatellut, että ehkä joskus olisi parempi, ettei hoidettaisi enää.  Tarkoitan tässä sitä, että jos dementian lisäksi on keuhkokuume tulossa, niin annettaisiin tulla. Mutta kun tehostetun palvelun yksiköissä ei taida olla hoitajamitoitusta saattohoidolle, tilataan amppari ja lähetetään sairaalaan kuolemaan.  Ja sitten pyöröovesta takaisin entistä hoitoisampana kun antibiootti on puraissut.

On sentään aurinkoisempia ajatuksia, jaksoin käväistä Vanhan kaupungin lahtea katsomassa. Siellä oli ihan väenpaljous. Vanhuuden varalle ei voisi parempaa asuinpaikkaa ollakaan kuin Arabianranta. Kaksi tyhmää mummoa käveli keskellä hiihtolatua.  Eikä kukaan mennyt heitä moittimaan. Suvaitsevaisia ihmisiä täällä.  Otin kuvankin, mutta kohteliaana en laita Facebookiin. Ehkä olisi ystävällisesti pitänyt heitä neuvoa.  Jos eivät vaan tienneet, että perinteisen latujen välissä ei olekaan kävelytie, vaan jotain muuta.  Mitä heidän nuoruudessaan ei ollut.



 

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Pinnallista joulua

En ole jouluihminen. Olen mahdottoman huono keksimään lahjoja. Ei ole mielikuvitusta.  En ole vielä oikein kunnolla oppinut verkkokauppoja käyttämään. Zalandossa kyllä hieman shoppailin kun oli tiedossa tarkat toiveet, väri ja koko.  Epätoivoisesti uuvutin itseni Stockmannilla etsimässä Potkulautamiehelle joululahjaa, ei onnistanut. Olisin halunnut ostaa jonkin hyvälaatuisen vaatteen, joka ei ole musta, tummansininen eikä tummanharmaa.  Ei onnistanut.

Joulusinapin aion tehdä. Kyllä vähän innostuin Marttojen marinoiduista punasipuleista. Radio Suomesta on tullut jouluohjeita. Valkosipulismetanasillit sieltä keksin ja toimelias vävy sen toteutti. Myös Lasimestarin silli kotitekoista. Sentään liemen keitin. Tuli muuten niin hyviä, että hiukan meni innostus graavisiikaan ja graaviloheen.  Niitä kun tulee syötyä pitkin vuotta lähes viikoittain. Sisäisestä kellosta menee rytmi. Juhlaruokia ei pidä syödä turhaan arkena.

Chateneuf-du-Pape on kaapissa odottamassa joulua tai arvovieraita. Kuten huomaatte, ruoka juoma meno muu on mielessä ja laps´ hankeen hukkuu, unhoittuu. Yritän säätää sisäisen kelloni juhlaan.

Fanitan Kari Hotakaista.  On siinä sanankäyttäjä. Tiesittekö, että hän on julkaissut lukuisia runokirjoja. En minäkään. Arto Nybergin haastattelussa hän kertoi, että hänestä on tullut pinnallisempi suuren auto-onnettomuuden jälkeen, josta hän hädin tuskin jäi henkiin. Toipumiseen tarvittiin kuukausia sairaalassa. Runoissa kai sanotaan isoja tunteita vähillä sanoilla. Pinnallisuus jäi puhuttelemaan.

Heti vuodenvaihteen jälkeen minua odottaa vuodepaikka Meilahdessa.  Pyrkivät selvittämään, mikä aiheuttaa kuukausia jatkuneen kuumeen. Siteeraan tähän Kari Hotakaista, joka kirjassaan Luonnon laki sanoo parilla lauseella sen, mihin minä olen tarvinnut monta sataa sivua.

"Potilas muuttuu ihmiseksi vasta kun se laittaa omat vaatteet päälle. Sairaalaan vaatteissa ei ole ihmistä, se on sinne sisälle kuviteltava. Siihen tarvitsee mielikuvitusta eli sitä myötäelämistä."







sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Minä ja sivupersoonat

Iski identiteettikriisi kirjoittamisessa.  Kukahan tänään olisin? Olenko vaan Satu Salonen, eli julkinen minä itse. Blogi on melkein kuin päiväkirja. Paitsi että kaikki saavat sitä lukea. Blogiin en kirjoita luottamuksellisia asioita.  Itsellänihän ei oikeastaan ole mitään salaisuuksia.  Olen niin tylsä. Mitä siis minulle kuuluu? Ei kummempia.

Onnistuin käynnistämään Philipsin photoframen pitkästä aikaa. Siinä pyörii vain hauskoja kuvia  perheestä ja rakkaista ystävistä. Monet kuvat ovat aika vanhoja.  Potkulautamiehen ikimuistoisat 60-vuotispäivät liki 15 vuoden takaa palautuvat mieleen. Kaikki eivät enää ole keskuudessamme. Yllätyin siitä, että en ollutkaan surullinen edesmennyttä ystävää katsoessa. Olinkin kiitollinen ystävyydestä ja yhteisestä ajasta. Hyvä muistella näin, ohimennen, ilolla.

En tiedä, onko geenejä vai epigenetiikkaa, mutta urheilua on mukava seurata televisiosta. Luultavasti sen vuoksi, että lapsuudesta on hyvä muistot.  Jo ennen televisiota koko perhe kuunteli radiosta Pekka Tiilikaista, olympialaisia ja Suomi-Ruotsi-otteluita. Se oli hyvää yhteistä aikaa.  Muita yhteisiä harrastuksia ei sitten ollutkaan. Vaikka Veikko  Hakulinen ei enää hiihdäkään, eikä Iivo Niskanen pääse podiumille, jokin talviurheilussa on niin hidastempoista ja yksitoikkoista, että se rauhoittaa mieltä.

Toinen roolihahmoni,  Sairaan hyvä potilas kärsii identiteettikriisistä. En ole oikein jaksanut päivittää sairastelutilannetta, koska en oikein tiedä, mikä tilanne on. Luultavasti edessä on kortisonia loppuiäksi.  Ei vaan oikein tiedetä, mihin. Kuumeilua on jatkunut jo kohta vuoden. Oikeastaan tiedän, että kyllä ne tuolla Meilahdessa ihan tosissaan parhaansa yrittävät.  Siteeraisin tässä rakasta psykiatriystävääni:"Ei voi aina tietää".  Ehkä jo huomenna olemme viisaampia.

Sairaan hyvällä potilaalla on myös sivupersoona: ultraharvinaispotilas. Suomen Ultraharvinaiset ry on hieno yhdistys.  Viime viikolla yhdistyksemme hyväksyttiin  EURORDISin
jäseneksi.   Yhdistyksen vuoksi olenkin vähän hämmennystilassa, puheenjohtajana pitäisi olla hillitty ja harkitseva ja kunniaksi kaikille harvinaispotilaille. Siksi en aina oikein tiedä, kuka olen. Ehkä pitäisi olla vielä kolmas blogi, jossa kirjoitan yhdistyksen näkökulmasta, joka ei välttämättä ole kovin erilainen kuin omani.

Ja kaikkein paras rooli on mummina. Ensi viikolla Eleonor tulee taas kaamosta valaisemaan.