perjantai 23. joulukuuta 2016

Söin tänään joulutähden, sanoi lapseni

Säikähdin turhaan, ei syöty joulutähteä. Pienen tarkennuksen jälkeen selvisi, että syödyksi tuli joulutorttu.  Lapsi on aikuinen ja muuttanut Suomesta pois vuonna 1992.

Meillä vietettiin joulua toissapäivänä. Suosittelenkin viettämään joulua sellaisena päivänä, joka parhaiten sopii aikatauluun.  Vietimme joulua myös viikko sitten. Kuopuksella oli työmatka tänne ihan kulmille Tukholmaan ja hän enti poikkeamaan kotona Helsingissä.

Vanhempi tytär taas oli järjestänyt itselleen työmatkan Helsinkiin, Aalto yliopistoon.  Edelleenkään en ymmärrä, miksi se on Aalto yliopisto.  Helsingin yliopisto olisi maailmalla paljon parempi nimi.  Olisi vähemmän selittämistä. Ylen urheilutoimittaja ihmetteli, että Usain Bolt ei tiennyt Paavo Nurmea.  Niinpä.   

On ollut oikein mukavat kaksi joulua. Joulutähti on syöty, pieni joulukuusi on varistanut neulasensa ja vietiin muovipussissa terassille odottamaan kierrätyslavan saapumista pihalle. Lapsenlapsen kanssa on käyty katsomassa Tatu ja Patu-leffa, pompittu Leikkiluolassa, tehty lumiukkoja ja avattu Suomen-joululahjat.  Hänellä on vielä ranskalaisjoulu odottamassa.

Syömme jouluna luultavasti confit du canardin, jonka saimme joululahjaksi. Potkulautamies saa hakea Hakaniemen hallista hyvät valkosipuliperunat, Alkosta Chateauneuf-du Pape-pullon. Meillä on ollut oikein hienot joulut ja 24.12. meillä on toisenlainen joulu.  Saa nähdä, tuntuuko haikealta. Ehkä me aamulla keitämme riisipuuron ja kuuntelemme joulurauhan julistamisen.  Nämä perinteet jäivät odottamaan kolmatta joulua. Koska kaikki pakolliset jouluruuat on jo hoidettu alta pois, saan tämä vuonna ehkä  vihdoinkin laittaa jouluhauen.

Hyvää Joulua, viettäkääpä sitä itsellenne parhaiten sopivana päivänä. Miksei vaikka Juhannuksena.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Isänmaa ja äidinkieli

Itsenäisyyspäivän juhlintaan meillä on ystäväperheen kanssa jo kehittynyt traditio:  Radion Sinfoniaorkesterin Itsenäisyyspäivän konsertti. Sibeliusta se on yleensä ollut ja lopuksi Finlandiasta joku versio. Silloin aina itkettää. Kyllä siellä vanhemmasta ikäluokasta joku muukin pyyhkäisee silmäkulmastaan kyyneleen.  Konsertin jälkeen juodaan samppanjaa ja syödään jotain hyvää. Vuoroin vieraissa, tänä vuonna meillä.

Sitten katsotaan yhdessä linnan juhlat. Me rouvat kauhistelemme epäonnistuneita asuja ja herrat: "Mitä ihmettä tuokin siellä tekee?"  Mutta ennen kuin pääsemme tähän, aluksi tulevat sisään sotaveteraanit. Sitä en voi itkemättä katsoa. Ajattelen isääni. Mitähän ujo maalaispoika ajatteli 17-vuotiaana lähtiessään talvisotaan vapaaehtoisena?  Mitkä olivat isoäitini ajatukset päästäessään poikansa lähtemään rintamalle? Entä äitini 18-vuotiaana  lukiolaisena ilmavalvontalottana Äänisellä? Itsenäisyyspäivänä heitä ajattelen pitkin päivää.

Itsenäisyyspäivänä myös annan anteeksi niitä kipeitä asioita, joita en vielä kotona asuessani ymmärtänyt. Eihän niistä asioista puhuttu. Ne vaiettiin. Vasta nyt käsitän, kuinka pitkään sota vaikutti. Nyt sotaveteraaneja jo arvostetaan, He astuvat ensimmäisenä sisään Linnan juhliin.

Kun 50 vuotta sitten lapsena katsoin Linnan juhlia, mukana oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. He olivat hirvittävän vanhoja ja historia tuntui niin etäiseltä. Mitähän nykyään lapset ajattelevat veteraaneista? Mitä kerron Eleonorille hänen isoisoisistään? Voiko sotaa pyyhkiä pois ihmisen elämänhistoriasta ja kertoisi vain mukavat asiat? Mutta vielä Linnan juhliin tulee veteraaneja, mitä lapsille heistä kerrotaan.  Enpä tiedä.

Kiitos isä, isänmaasta. Sekin jäi aikanaan sanomatta.