sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Isänmaa ja äidinkieli

Itsenäisyyspäivän juhlintaan meillä on ystäväperheen kanssa jo kehittynyt traditio:  Radion Sinfoniaorkesterin Itsenäisyyspäivän konsertti. Sibeliusta se on yleensä ollut ja lopuksi Finlandiasta joku versio. Silloin aina itkettää. Kyllä siellä vanhemmasta ikäluokasta joku muukin pyyhkäisee silmäkulmastaan kyyneleen.  Konsertin jälkeen juodaan samppanjaa ja syödään jotain hyvää. Vuoroin vieraissa, tänä vuonna meillä.

Sitten katsotaan yhdessä linnan juhlat. Me rouvat kauhistelemme epäonnistuneita asuja ja herrat: "Mitä ihmettä tuokin siellä tekee?"  Mutta ennen kuin pääsemme tähän, aluksi tulevat sisään sotaveteraanit. Sitä en voi itkemättä katsoa. Ajattelen isääni. Mitähän ujo maalaispoika ajatteli 17-vuotiaana lähtiessään talvisotaan vapaaehtoisena?  Mitkä olivat isoäitini ajatukset päästäessään poikansa lähtemään rintamalle? Entä äitini 18-vuotiaana  lukiolaisena ilmavalvontalottana Äänisellä? Itsenäisyyspäivänä heitä ajattelen pitkin päivää.

Itsenäisyyspäivänä myös annan anteeksi niitä kipeitä asioita, joita en vielä kotona asuessani ymmärtänyt. Eihän niistä asioista puhuttu. Ne vaiettiin. Vasta nyt käsitän, kuinka pitkään sota vaikutti. Nyt sotaveteraaneja jo arvostetaan, He astuvat ensimmäisenä sisään Linnan juhliin.

Kun 50 vuotta sitten lapsena katsoin Linnan juhlia, mukana oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. He olivat hirvittävän vanhoja ja historia tuntui niin etäiseltä. Mitähän nykyään lapset ajattelevat veteraaneista? Mitä kerron Eleonorille hänen isoisoisistään? Voiko sotaa pyyhkiä pois ihmisen elämänhistoriasta ja kertoisi vain mukavat asiat? Mutta vielä Linnan juhliin tulee veteraaneja, mitä lapsille heistä kerrotaan.  Enpä tiedä.

Kiitos isä, isänmaasta. Sekin jäi aikanaan sanomatta.

Ei kommentteja: