perjantai 29. joulukuuta 2017

Hyvästit vuodelle 2017


Vuosi vaihtuu yhdessä yössä. Olen iloinen, että voin jättää taakse vuoden 2017.  Siihen on mahtunut liian paljon luopumista ja menetyksiä.  Kun aamulla herään uuteen päivään, onko se erilainen vuonna 2018. Uusi päivä kaiken muuttaa voi, sanotaan.

Luulenpa, että tulevaankin vuoteen on otettava itsensä mukaan.  Uuden vuoden taikoina ei mikään erityisesti muutu. Entä jos muuttaisin mieltäni?  Se lienee yksi niistä asioista, joihin itse voin vaikuttaa. Oikeastaan en ollenkaan tiedä, mistä asioista mieltä pitäisi muuttaa.  Jospa ensi vuonna yrittäisinkin katsoa asioita, tilanteita ja ihmisiä  tuoreemmin. Uskaltaisin muuttaa mieltäni useammin.

Mielen ja mielipiteen vaaliminen vaatii entistä enemmän paneutumista. Pitää olla tarkkana, että mielipide pysyy omana.  

Kuvassa on talo, jossa vietimme postikorttijoulua perheen kanssa.  Jouluna Taulun kartanossa oli piparinpaistoa, joulupukki, rekiajelu, joulukirkko ja tietysti paljon ja monenlaisia jouluruokia.  Paras joululahja ikinä oli saada maailmalta koko perhe koolle.  Tähän muistijälkeen on hyvä päättää vuosi 2017 ja unohtaa autuaasti monta muuta asiaa.



sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Jouluviikon jännitysmomentit

Tänä jouluna oli tarkoitus ottaa rennosti.  Iloita siitä, että saamme pitkästä aikaa koko perheen kokoon. Varasimme maalaisjoulupaketin, jotta voimme keskittyä yhdessäoloon.  Jouluun valmistautuminen on mennyt sairastaessa ja sairaaloiden päivystyksissä ja osastoillakin.  Jouluviikolle jää niin sairaala- kuin lääkärikäyntejä. Jännitystä riittää, saanko viettää joulun perheen kanssa ja lähteekö toipuminen käyntiin vai tuleeko vielä uusia takaiskuja.

Tänä vuonna en kirjoittanut joulukirjettä.  Ei oikein riittänyt iloisia aiheita, On ollut sairautta, luopumista, äidin poismeno.  Yksi aikakausi pääättyi, kun 25 vuotta palvellut Volvomme vaihtui uuteen pikku-Peugeotiin. Mikähän siinä on, että joulukirjeeseen pitäisi kirjoittaa vain iloiset asiat. Joulu on hyvä aika panna piste kuluneelle vuodelle. Itkeä surut loppuun ja aloittaa toivorikkaana uusi vuosi.

Silti joulua on mukava odottaa.  Eniten odotan sitä, kun Eleonor näkee joulupukin. Sehän on meille aikuisille joulun isoin asia. Olemme varanneet joulupaketin maalta. Siihen kuuluu joulukuusen haku metsästä, joulupukki, joulusauna, joulukirkko. Jännitettävää riittää. Toivottavasti pääsen mukaan. Sairastumisen ikävä lisäkuorma on siinä, että samalla pilaa lähimpiensäkin juhlaa.

Minäkin olen kirjoittanut joulupukille. Tarvitsen uudet sukat.  Potkulautamies lupautui joulupukin apulaiseksi. Joulukuusi vielä koristamatta.






sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Adventti aloitettu vesisateessa

Hoosianna veisattu. Lapsena piti aina olla kaikkina suurina kirkkopyhinä kirkossa äitini kanssa.  Ei ollenkaan uskovaisuuden vuoksi vaan sen takia, että äitini ainoa henkireikä oli kuorolaulu ja kuoroharjoitukset. Joskus piti olla harjoituksissakin mukana, jos ei löytynyt lapsenvahtia. Harjoitukset oli vielä tylsempää kuin jumalanpalvelus.

Jumalanpalveluksen kulkua opin seuraamaan virsitaulua ja virsikirjaa lukemalla.  Oli riemua, kun loppuvirteen päästiin! Virsikirjasta opin lukemaankin 5-vuotiaana. Osasin ulkoa vanhan virsikirjan 479 "Ystävä sä lapsien". Huomasin, että voinkin jatkaa numeroon 480, jota en ennestään osannut.

En ollut käynyt kolmeenkymmeneen vuoteen kansankirkkomme päiväjumalanpalveluksessa. Olin jo unohtanut, miten siellä kuuluu olla. En hoksannut eteisessä ottaa mukaan ohjelmaa ja virsikirjaa. Enkä kehdannut enää kävellä käytävää takaisin. Osasin silti nousta ylös oikeissa paikoissa.  Hoosiannan ja virren numero 15 osasin ulkoa. Hoosianna onkin taas muodissa, kuntourheilijat kertovat lihastensa huutavan hoosiannaa pienellä kirjaimella.  Millaisen kannan Kielipoliisi mahtaa ottaa tähän?

Paavalin kirkossakin oli kuoro paikalla.  Kuoro sinänsä hyvä, mutta penkissä istuva tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.  Kun esitys on selän takana.  Yllättävän paljon oli nuoriakin ihmisiä paikalla.

Kirkkoherra Kari Kanala piti hyvän saarnan. Sanoi, että adventti voi olla uusi alku. Puhtaalta pöydältä. Enpä tiedä, mieli kuitenkin avartui sen verran, että paninkin kolehtiin maailman hädänalaisille vähän isomman setelin.  Adventtina alkaa myös joulustressi. Englannista on tullut monta kauniisti, pitkästi, ja henkilökohtaisesti hyvällä käsialalla hauskasti kortti täyteen kirjoitettuna.
Minä en ole ehtinyt edes korttikauppaan. Hoosianna silti kaikille.




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Sovinnonteon aika

Piispa Teemu Laajasalo piti viikko sitten vankan ja puhuttelevan virkaanastujaissaarnan. Piti katsoa Maailmancupia Leviltä, telkkari oli ykkösellä, enkä malttanutkaan vaihtaa.  Hyvän saarnan merkki. Laajasalo on taitava esiintyjä, mikä ei välttämättä ole huono asia piispan virassa.  Teologisesti oppineet ystävänikin kiittelivät saarnaa Facebook-päivityksissään.

Saarna pakotti sanankuulijan tutkistelemaan sydäntään.  Aiheena oli anteeksianto. Onko joku, jolle et ole vieläkään antanut anteeksi?  Entä keneltä et vieläkään ole pyytänyt anteeksi? Itselleenkin voisi antaa anteeksi.  Tähän olen viikon aikana toistuvasti palannut. Enemmän kai on kyse sovinnon teosta oman elämänsä kanssa.

Eilen tapasimme vanhoja rakkaita ystäviä. Totesimme olevamme vanhoja. Vaikka Vappu Taipale vakuuttaa vanhuuden olevan ihanaa, olimme toista mieltä. Vanhana unta odotellessa mieleen palaa kaikenlaisia pakahduttavia pikkuasioita, joita ei saa siirrettyä mielensyrjältä sivuun.

Nuorena voi vaihtaa työpaikkaa, maata, ammattia, voi aloittaa alusta ja suunnitella tulevaisuuden uusiksi. Pahinta tässä iässä on juuttuminen katumaan tehtyjä virheitä, huonoja valintoja. Enää ei ole voimia - eikä elinaikaa - aloittaa alusta, tehdä uudestaan, oikeammin ja paremmin.  On siis viisainta antaa vihdoinkin anteeksi myös itselleen ja lopettaa peruutuspeiliin vilkuilu.  Olenkin aina ollut huono peruuttamaan.

Jos ei voi aloittaa alusta, voisinkohan oppia näkemään uusia asioita?  Tällä viikolla kuulin urpiaisen laulua. Olin kävelyllä lintuharrastajan kanssa, hän kertoi. Vanhankaupungin lahdella ei ole nyt lintusesonki.  Harrastaja näkee muutakin kuin satunnaisen sorsapariskunnan. Kävelimme reitin, jonka olen kävellyt kymmeniä kertoja ennenkin. Tällä kertaa näin erilaisia asioita. Sieniä, kääpiä, sammaleita, lahopuita.

Olipa hieno kävely. Minkä kaiken ohitse onkaan kävellyt huomaamatta. Tai huomaa vain samat asiat päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä nuorena oli aina mukamas kiire eikä ollut aikaa nähdä kuin menosuunta. Mitäpä sivuilleen vilkuilemaan ja vauhtia hidastamaan.

Pysähdyin ihmettelemään, mitä kaikkea on jäänyt näkemättä.  Vielä opetella katsomaan uusia ja erilaisia asioita.


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Oman surun saattohoito

Äidilleni tapahtui juuri se, mitä hän eniten pelkäsi. Massiivisen aivoinfarktin seurauksena halvaantuminen, sokeutuminen ja puhekyvyn menetys. Loppuvaihe kesti vajaan kuukauden. Se oli elämäni pisin kuukausi.

Eduskunnassa on menossa käsittelyyn kansalaisaloite eutanasian sallimisesta. Se on kuitenkin tarkoitettu parantumattomasti sairaille potilaille, jotka pystyvät vakaaseen harkintaan ollen täysin oikeustoimikelpoisia. Myös palliatiiviseen hoitoon, saattohoitoon siirtymisestä pitäisi keskustella potilaan ja omaisten kanssa.

Kauniisti puhutaan hyvästä kuolemasta. Luulisin, että kuolema on enimmäkseen paha ja ruma. Äiti oli jo lähes vuoden sanonut olevansa valmis lähtemään ja vilpittömästi ihmetteli korkeaa 94 vuoden ikäänsä.

Siinä äiti makasi, avuttomana, liikuntakyvyttömänä, mitään näkemättömin avoimin silmin. Ei voitu puhua, hän ahdistui entistä enemmän kun ei pystynyt sanomaan edes yhtä sanaa.  Mikäli oikein tulkitsin, puheen hän kuuli ja ymmärsi. Niinpä istuin kuolinvuoteen äärellä ja puhuin yhdentekeviä niitä näitä, luin lehdestä uutisia, joiden ajattelin äitiä kiinnostavan. Olin itse lähes ahdistunut avuttomuudestani ja osaamattomuudestani.

Jälkiviisautta tietysti. Liki 20 vuotta sitten kirjoitin hartaasti ja perusteellisesti huippujuristin avustuksella hoitotahtoani, joka sitten päätyi kirjaanikin. Eutanasiasta ei silloin ollut puhettakaan. Taustalla oli pelkoni, että eläisin vuosia vaipoissa puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Tuo loppusuora pitäisi tehdä niin lyhyeksi kuin lain puitteissa on mahdollista. Äitini kohdalla teimme samalla tavoin: teimme elvytyskiellon ja kärsimystä pitkittävistä hoidoista (esim. antibiooteista) kieltäytymisen. Näin äiti oli nimenomaisesti toivonut. Silti se teki kipeää. Se kolme viikkoa oli elämäni pisin. Ehkä niin äidilläkin.  Mehän emme tiedä, sillä hän ei kyennyt kertomaan.

Kuolemaa ei voi tuunata mieleisekseen.  Se osaa varmaan yllättää meidät yhä uudestaan. Oli niin tai näin, saattohoitoa pitäisi osata paremmin - niin ammattilaisten kuin läheistenkin. 

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Palvelin ilman seteliä

Sotessa hiertää enää palveluseteli.

On myös potilaita, joista ei kilpailla. Ultraharvinaispotilas on Musta Pekka, joka jää palveluntuottajan käteen. Häntä on mahdotonta hinnoitella seteliksi.  Tunnen aika monta. 

Kuvittelepa olevasi Suomen ensimmäinen X-diagnoosin (taudin nimi muutettu).  Et osaa englantia, asut syrjäseudulla, lähipiirissäsikään ei ole kielitaitoisia ihmisiä. X-diagnoosi on niin ultraharvinainen, että Google ei löydä riviäkään suomeksi, hyvin niukasti tietoa on englanniksikaan - ainakaan maallikoille aukeavissa tietokannoissa.

Peräänkuulutat muita X-diagnoosipotilaita kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Käytät aikaasi soittelemalla sopiviin järjestöihin, myös harvinaisjärjestöihin.  Näissä istuu kymmeniä ihmisiä tekemässä kuukausipalkalla työtä STEA:n (ent. RAY) rahoittamana.   Jos sinua onnestaa, joku neuvoo ottamaan yhteyttä Ultraharvinaisiin.

Sain avunpyynnön yhtenä yhdistyksen vapaaehtoisista. Käärin hihani, googlettelin tunnin. Tämänvuotisen linkin mukaan maailmasta on raportoitu noin 200 X-diagnoositapausta. Voi siis olla, ettei Suomessa löydy ketään toista. Edes tätä ei kukaan ollut vaivautunut selvittämään. Ei muuta kuin soittamaan. Ette usko, miten iloiseksi X-potilas tulikaan.  Ensimmäisen kerran joku oli vaivautunut selvittämään asiaa.  Otin Duodecimin mainion Lääketieteen termit -sanakirjan käteeni ja puhelimessa käänsin lyhyen tekstin ja samalla vähän selostin, mitä kummalliset termit tarkoittivat.  Niitä kun hoitavat (?) lääkärit eivät olleet joutaneet selvittämään. Kyseessä on todella ikävä tauti, ehkä siitä ei ole kiva jutella. Jos diagnoosi on liian harvinainen, potilaasta tulee niin pieni, että hän saattaa tippua kaikkien turvaverkkojen läpi.

X-potilas toivoi, että kääntäisin tekstin ja lähettäisin hänelle - se auttaisi terveyskeskuksessa asioidessa.  Ensin ajattelin, että voisinhan luvatakin. Olemme joitain muitakin auttaneet. Autamme jatkossakin. Mutta asia on niin tärkeä, että hyvinvointiyhteiskunnassa se voitaisiin ratkaista kunnolla.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimessä sanoisin, että potilaalla on oikeus saada lukea vähintään yhden A-nelosen verran diagnoosistaan selkosuomenkielellä. Tässä vinkki ensi vuoden Potilaan oikeuksien päivään (sellainenkin on).  Minut voi kutsua pääpuhujaksi. Voin sielläkin palvella ilman seteliä.

On olemassa bulkkitavaraa ja massatuotantoa, joka voidaan hinnoitella seteleiksi ja kilpailuttaa.  Erikoissairaanhoito tarvitsee entistä enemmän integraatioita, ei pilkkomista.  Ja sitten on asioita, joita ei voi hinnoitella.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tuli pannukakku

Olen jo pitkään suunnitellut, että pitäisi opetella paistamaan lättyjä.  Tämä liittyy vanhenemiseen. Kuten aina sunnuntaisin, muistan äitiä. Vuosikymmeniä soittelimme sunnuntaisin puolelta päivin. Yritän vaalia hyviä perinteitä.

Hyvä perinne on ollut, että mummin kuuluu paistaa lättyjä, jos lapsenlapsia tulee käymään. En ole tainnut ikinä lättyjä paistaa, joten oli korkea aika opetella. Aika pahoja niistä tuli. Pitää treenata enemmän. Ajoitus taitaa olla tärkeää. Huomasin yhdessä vaiheessa, että lättytaikina kuplii mukavasti.  Taitaa tulla kuohkeita lättyjä. Kun kun aloitin paistamisen, se olikin jo ihan lirua.    Jotkut lätyt paloivat, toiset jäivät keskeltä taikinaiseksi.  Kuvassa ensimmäinen harjoituserä. 

Eikös olekin kummallista, miten päivä päivältä enemmän muistuttaa äitiään, vaikka on kuinka ajatellut, että ei. Nyt kun äitiä ei enää ole, tuleekin tarpeelliseksi tehdä jotain samalla tavoin. Niin kuin nämä lätyt. Lätynpaisto onkin surutyötä.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kunta ei voi rakastaa, siihen tarvitaan ihmistä

Olin mukana järjestämässä seminaaria harvinaisista geenipoikkeamista yhdessä Norio-keskuksen kanssa. Kylläpä onnistuimme hyvin. Omia tekemisiään on vaikea arvioida puolueettomasti, mutta niin paljon tuli kiitosta sekä potilaiden että ammattilaisten taholta, että pakkohan tämä on uskoa.

Tavallisesti kirjoittelen potilasasioita toiseen blogiini Sairaan hyvä potilas siellä muutun potilas- ja terveydenhuoltoaktivistiksi kun taas tavis Satu Salosena haluan pitäytyä omassa arkisessa elämänmenossa.  Satu Salosena onkin aika helppo olla, kun Satu Salosia löytyy Helsingin numerotiedostelusta 87 kappaletta, niin on mistä valita.

Monessa yhdistyksessä olen ehtinyt elämäni varrella vaikuttamaan. Nyt lupaan, että enää en aio tähän maahan enää yhtään uutta yhdistystä olla perustamassa.  Mutta olen niin iloinen, että vielä tässä jaksoin vähän olla käynnistämässä toimintaa.

Suomen Ultraharvinaiset on osoittautunut tarpeelliseksi. Se on hieno yhdistys, kannattaa käydä verkkosivuilla ja Facebookissakin siitä sopisi tykätä.

Minulle yhdistystoiminta on vähän kuin velan takaisin maksua.  Koska olen saanut olla niin onnekas, saanut hyvää hoitoa monimutkaisissa asioissa, yritän olla pieneltä osaltani vaikuttamassa siihen, että kummallisia ja hyvin harvinaisia sairauksia sairastavat tulisivat hyvin ymmärretyiksi ja hoidetuiksi kaikkialla Suomessa.

En kuvittelekaan, että tämä pieni yhdistyksemme suuria ihmeitä saisi aikaan.  Sen sijaan voimme saada pieniä ihmeitä aikaiseksi. Kuten eilisen seminaarin, josta lähti kotiin 50 iloista, päiväänsä tyytyväistä, uutta oppinutta, kokemuksia jakanutta ja voimaantunutta osallistujaa.  Ja ehkä näistä pienistä ihmeistä versoaa uusia ihmeitä, joista on apua monelle. Parhaamme yritetään ja katsotaan, mihin se riittää.

Suomessa on erinomaisen korkealaatuista terveydenhuoltoa, huippuosaamista, suuria ja kauniita järjestöjä, mutta potilasta ymmärtää parhaiten vain toinen potilas, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja tulla kuulluksi.  Siihen tarvitaan vapaaehtoista.  Olli Valtosta siteeraten: Kunta ei voi rakastaa, siihen tarvitaan ihmistä.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Neljännesvuosisata sitten muutimme Winchesteriin

Facebook muistuttaa nykyisin, mitä tapahtui vuosi, kaksi tai viisi vuotta sitten.  Mitä teit neljännesvuosisata sitten? Neljännesvuosisata sitten perheemme oli maahanmuuttaja. Lähdettiin Englantiin tekemään töitä, kansainvälistyvän yrityksemme kasvaessa.  Suomi ei vielä ollut EU:ssa. Siinä vaiheessa kun muuttaa, ei tule ajatelleeksi, miten se vaikuttaa lasten tulevaisuuteen.  Muuttaessamme emme oikeastaan ajatelleet, miten pitkään Englannissa ja Winchesterissä asumme.

Winchesteriin päädyimme, sillä kysyimme Robertilta, mikä paikkakunta olisi sopivasti toimiston ja Heathrow'n ulottuvilla.  Robert sanoi, että Englannin paras maakunta (county) on Hampshire ja Hampshiren paras kaupunki on Winchester ja siellä on seutukunnan parhaat koulut. Siispä sinne.

Onnistunut valinta.  Tytärten koulu oli hyvä, he saivat lukion päätteeksi huipputulokset ja pääsivät suoraan haluamaansa yliopistoon. Kun vanhempi tytär valmistui maisteriksi, yliopistolla oli cocktail-tilaisuus (suolapähkinöitä ja taskulämmintä valkoviiniä).  Professorit avasivat keskustelun: "Olette varmaan Mr. and Mrs. Salonen".  Halusivat tavata, koska tyttärellä oli sinä vuonna parhaat koetulokset "advanced quantum physicsistä". Olimme me niin ylpeitä. 

Huippukoulu ei ole se, joka on vaativin.  Huippukoulu on se, joka löytää lapsen potentiaalin. Oikeastaan koulu oli se, joka päätti, mitkä neljä ainetta lukiossa valitaan. Olisin halunnut vähän enemmän yleissivistystä, historiaa, uskontoa tai politiikkaa. Koulun opettajat eivät sallineet matematiikan ja fysiikan pois jättämistä. Nyt lapsella on Ranskassa professorin pätevyys. Shanghai rankingissa Paris Sud on Euroopan toiseksi paras yliopisto fysiikassa.  Siellä muuten on kaksi suomalaisnaista professoreina.

Rauhannobelisti Aung San Suu Kyin kuva poistettiin Oxfordissa tiedekunnan aulasta. Hän opiskeli siellä politiikkaa, filosofiaa ja taloustieteitä - niin myös kuten kuopuksemme.  Nyt kuopus on Myanmarissa auttamassa perustuslain valmistelua. Olemme niin ylpeitä, vaikka tehtävä on mitä vaikein. 

Englannissa asuminen oli hyvä kokemus.  Ehkä olisimme jääneet sinne, jos olisin pysynyt terveenä. On hyvä voida sairastaa omalla äidinkielellään.  Ja ainakin julkinen sairaanhoito Suomessa on niin korkeatasoista, että tänne ehkä paluumuutetaan vasta vanhoina vaivaisina. Ja matkustetaan maailmalla lapsia tervehtimässä niin kauan kuin jaksetaan.


Tosin kansainvälistymisen maksetaan hintaa sillä, että ulkomailla parhaissakaan kouluissa tai yliopistoissa ei opeteta ruotsia, joka Suomen kansalaiselta edellytetään.  Vientiä edistettiin ja kansainvälistyttiin.  Hyvä niin, mutta lapset jäivät maailmalle. Onneksi hyvin koulutettuina kelpaavat virkoihin monissa maailman maissa, joissa riittää hyvä kielitaito ilman pakkoruotsia.

Ruotsin kielen taito on hyvin tärkeää, mutta pitäisi arvostaa myös sitä, että suomen lisäksi osaa suomen lisäksi täydellistä ranskaa ja englantia pakkoruotsin sijaan.  On virkoja, joihin ulkomaalaiset voivat hakea, ei tarvitse osata suomea tai ruotsia.  Mutta jos ei ole luopunut suomen kansalaisuudestaan, tarvitaan todistus ruotsin kielen taidosta.

Näyttää siltä, että useimpien ulkomailla asuneiden perheiden lapset jäävät maailmalle. Voitaisiinko ajatella, että tasa-arvoon vedoten ulkomailla opiskelleita Suomen kansalaisia kohdeltaisiin samalla tavoin kuin vieraan maan passilla virkaa hakenutta. 

Tuossa Winchesterin katedraalin kulmalla asuttiin ja katedraalin kellonsoittoa kuunneltiin. Haikeana muistelen. 


lauantai 16. syyskuuta 2017

Pitäisikö lukea Fifty Shades vai matkustaa Burmaan?

Lukupiirissä oli jo valittu ensi kuun kirja, kun eräs meistä harmaantuneiden vanhimmista pohdiskeli, pitäisikö lukea Fifty Shades of Grey - ennen kuin kuolee.  Meidän hiuksissamme oli aika monta harmaan sävyä.  Epäilemättä se on roskakirja, mutta mikä siinä on, kun sitä niin valtavasti luetaan.  Eräs meistä lupasi vähän paneutua aiheeseen. Jääkö jokin tärkeä ilmiö kokematta.

Tässä iässä monet jo tekevät listoja: 100 asiaa, jotka on ehdittävä ennen kuolemaa ja sen sellaista.   En ole aloittanut, mutta ehkäpä olisi syytä.  Entistä useampi asia elämässä alkaa olla sellainen, että ei enää jaksaisi. Mitäpä tästä opimme, tartu hetkeen.  Vanhana on jo liian myöhäistä.

Toivottavasti tästä kuntoudun, että jaksan vielä Burman (nyk. Myanmar) matkan.  Kun nuorena luin Somerset Maughamin kirjat kirjaimellisesti puhki, en osannut kuvitellakaan, että niin monen novellin ja romaanin tapahtumapaikat ehtisin nähdä.  Burma, Rangoon ja Mandalay puuttuvat listalta.  Paitsi että en siellä Maughamin takia kävisi, vaan rakkaan tyttäreni ja vävyn takia. Ehkäpä otan Burman  suunnitelmiin, jos verisuonistenttini selviää jälkitarkastuksesta.

Ikinä ei tiedä, mistä voi haaveilla.  Alle 20-vuotiaana istuin iltaisin kirjastossa ja kuuntelin läpi tärkeimmät oopperat ja sinfoniat.  Olihan sanottu, että kuuroudun alle 40-vuotiaana.  Ajattelin, että kuuluu yleissivistykseen kuunnella nämä.  Eikä olisi arvannut, että liki 50 vuoden kuluttua minulla on kausikortti Musiikkitalon ja kuulen vielä aika paljon, sillä lääkärit oppivat tällä välin kuulonparannusleikkauksien tekemisen.

Ehkäpä voinkin vielä matkustaa Burmaan, mutta en taida jaksaa lukea Fifty Shades of Grey.  Paitsi että nyt on meneillään Duodecimin Kiehtovat Geenit ja sen lukeminen on ehdottomasti yksi niistä sadasta asiasta, joka kannattaa tehdä ennen kuolemaa.
 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Yhteensattumia puutarhapalstalla

Kesän ja syksyn taitoskohta on kuin elämänmurros. Sunnuntaikävelyllä kuljeskelen usein puutarhapalstoilla. Kaikki palstat ovat erilaisia, joissain on pelkästään kukkia, joku toinen kasvattaa lanttuja, nauriita ja punajuuria. Jollain palstalla rikkaruohot ovat ottaneet vallan.

Ihailin palstaa, joka oli kuin tilataideteos, harmoninen, hyvinvoiva, huolehdittu - mitä luultavimmin myös rakastettu. Tein tilaa ohikulkevalle naiselle ja sanoin ihailevani palstaa, ikään kuin selityksenä, että en ole varkaissa.  Korkeintaan kuvaan tuoreita kukkia syntymäpäiväonnitteluihin. Hän pysähtyi ja sanoin, että on kiinnostavaa tehdä analyysiä siitä, millainen ihminen palstaa viljelee.Kuvaako palsta puutarhurin persoonaa.

Hän naurahti ja kertoi olevansa psykoanalyytikko ja kutsui arvioimaan omaa palstaansa.  Oli tasapainoiset ja kauniit värit, rikkaruohoja sopivassa suhteessa, sallivasti ja elämänoloisesti.

Tovin yhdessä filosofoimme. Palsta tarvitsee ravintoa, huolenpitoa, valoa. Mustaviinimarjat oli pitänyt hävittää, niihin oli tullut kasvitauti.  Totesi naapurin rehottavien puskien tuottavan valtavasti satoa runsaalla lannoituksella. Ehkä niin, minusta se oli hoidetuista palstoista rumin.

Ympäristökin vaikuttaa, sataa, tuulee tai kuivuus näännyttää. Tuuli voi tuoda voikukan siemenen. Rikkaruoho on hyvä kitkeä ajoissa, ennen kuin se juurtuu syvälle. Ja yllättävästi vuosien jälkeen syvältä maasta nousee uudestaan jotain jo hävinneeksi luultua.

Olipa mukava jutella. Kohteliaasti häntä kiittelin ja arvelinkin hänen olevan oikein hyvä psykoanalyytikko. Ehkä olin vähän oikeassa.  Puutarhapalstan ja mielen hoitamisella taitaa olla aika paljon yhteistä.




 

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Keihäsfinaalissa tuli äitiä ikävä

Kuuteenkymmeneen vuoteen oli ensimmäiset arvokisat, joiden keihäsvalintoja ei Inkeri-äidin kanssa etukäteen spekuloitu.  Tänä vuonna ei siinäkään olisi ollut spekulointia.  Sunnuntaisin puolen päivän aikaan on jo pitkään ollut tapana soitella, sittemmin Skypetellä perheen kanssa eri puolille maailmaa.
Äidin kanssa käytiin läpi urheilu-uutiset, Formula-päivinä paalupaikat ja arviot siitä, kuinka kisa etenee. Puhuttiin me toki muutakin, mutta urheilu oli osa sunnuntaitraditiota.  Äidin kanssa kun olimme toisaalta ei osattu niitä näitä jaaritella, jos ei ollut asiaa. Urheilu oli asiaa.

Aivotutkijat ovat aivan tieteellisin metodein todentaneet, että penkkiurheilu on oikean urheilun jälkeen toiseksi parasta kuntoilua ikäihmisille. Tärkeintä on olla kiinnostunut ja innostunut jostain - jostain muusta kuin omasta navasta.

Lontoon MM-kisat on ollut sopiva paikka surutyölle. En ole ehtinyt äidin poismenoa paljon ajatella. Nyt urheilun myötä tulee mieleen, mitähän äiti olisi tuostakin sanonut. Olisimme myötäeläneet Usain Boltin loukkaantumista.  Pitkämäki heitti niin hyvin kuin osasi.  Muut vaan olivat parempia. Ja niin komeita poikia, olisi äiti lisännyt.

tiistai 1. elokuuta 2017

Ystäviä ja varaosia

Kittilässä istahdin pitkästä aikaa vanhan työpöytäni ääreen. Onkin ollut ikävä HP TouchSmartia, jossa on vanhalle ihmiselle selkeä näyttö ja hyvät näppikset.  Näppikset ovat jo toiset, yhden naputtelin hajalle.  Mutta onhan minuunkin asennettu varaosia. Tässä on pari kirjaa saatu aikaiseksi.  Kone on kuin vanha ystävä, voi miten onkin ollut ikävä.  Pitäisikö ottaa mukaa Helsinkiin, vieläkö tämä jaksaisi kanssani ahertaa?  Jos vaikka innostuisi kirjoittamaan. On se kummallista, miten joihinkin esineisiin voi kiintyä.

Lauantaina oli luultavasti ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella, kun pelasin täyden kierroksen golfia, kaikki 18 reikää.  Kittilän Ihmisten hyväntekeväisyyskilpailu on hieno tapahtuma. Hotelli Panoramassa oli K65-tanssiaiset sen jälkeen. Joukkueemme oli viimeistä edellinen.

Olipa ihana tavata vanhoja ystäviä.   Kirjaimellisesti vanhoja.  Kuvassa olen orkesterin viulistin, Vieno Nikkisen kanssa.  Hän on 90. Eipä haittaa ikä soittoa. Yhden valssinkin tanssin, Krigsholmin Maunon  kanssa. Hän on 93 vuotta. ja niin hyvä tanssimaan, käy vieläkin pari kertaa viikossa tanssimassa Levihotellissa.  Aina se kuntosalin voittaa. Monta muutakin rakasta vanhaa ja hieman nuorempaakin ystävää tuli halattua parin vuoden tauon jälkeen.

Ensi viikolla luovumme yhdestä vanhasta ystävästä, Volvo 850 GLT vuosimalli 1993 menee huomenna vaihtoon ja tilalle tulee uusi pieni Peugeot. Peruutustutka on vanhuksille tärkeä lisävaruste.  Ja kyllähän ikä jo painaa Volvoakin, varaosia on siinäkin.  Vaan ei ensimmäistäkään ruostepilkkua.  Ennen vanhaan tehtiin kestäviä autoja.

Ystäviä halailtiin myös golfklubilla.  Kerroimme auton vaihdosta. Miten ollakaan, Volvo sai Kittilästä uuden kodin. Eihän niin hyvin pidettyä ja rakastettua autoyksilöä voi ihan minne tahansa luovuttaa.

Aamulla ajelimme Veholle uutta Peugeotiamme hakemaan. Tuli puhelu.  Automyyjä soitti ja kertoi Vehon sählänneen jotenkin, että auto onkin Tampereella ja se pitää sieltä kuljettaa, luovutushuoltaa ja pestä. Kyllä niin harmittaa, Ella tulee Pariisista huomenna illalla ja ihan häntä ajatellen ranskalaismerkkiin oli päädytty.



 



keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Poro tuli pihalla vastaan

Tänä kesänä ei ole onneksi ollut kuuma - sen sijaan on pitänyt pientä kuumetta. Sen jälkeen, kun nielurisat leikattiin 40 vuotta sitten, kuumemittari ei ole juuri käynyt 37 asteen yläpuolella.

Kesäkuun puolivälissä sain uuden varaosan, stenttikraftin vatsa-aortaan.  Tämä on tietysti hyvä juttu, enää ei pitäisi olla pelkoa vatsa-aortan repeämisestä, mikä olisi ikävä juttu. Voisi kuvitella, että nivuksista verisuoneen viety stentti olisi ihan pikku juttu.

Toipuminen on vienyt puolen kesää. Pitää pientä kuumeta. Normaalilämpö on 36.1 ja nyt se on iltaisin 37.5.  Joka ei kuulemma merkitse yhtään mitään, eikä ole syytä olla huolissaan. Enkä kai olekaan. Duodecimin infektiotautien Käypä Hoito-suosituksia kirjoittaa Jukka Lumio, joka linee Aino Inkeri Ankeisen isoveli. Hänen mielestään ylipäänsä mikään tauti ei ole mitään eikä mihinkään tautiin auta mikään lääke.

Neuvotaan myös, että ei pitäisi mitata kuumetta. On vain niin, että kun lämpö nousee asteen verran, väsyttää.  Ja kun on väsyksissä, ei jaksa mitään. Ja kun ei jaksa mitään, stressaantuu siitä, että asiat jäävät hoitamatta. Ja kun on paljon hoitamattomia asiita, masentuu.

Pääsin kuitenkin Kittilään. K-65 tansseihin. Tapaamaan tuttuja. Vaikka moni on jo poissa keskuudestamme. Pitää osata olla iloinen kuumeesta huolimatta. Ei siis vielä lannistuta. Aamulla roskapussia viedessä tuli pihassa poro vastaan. Jänis juoksi metsään. Ja golfiakin jo pelattiin. Elämä voittaa. Parempi olla kuumetta mittailematta.


torstai 13. heinäkuuta 2017

Osaanko katua tehokkaasti?

Sauli Niinistö nosti esiin termin "tehokas katuminen". Perussuomalaiset kun eivät ole riittävän selvästi irtisanoutuneet vanhoista mielipiteistään. Jäin miettimään, pitäisikö minun osata katua tehokkaasti joitain ajatuksia, mielipiteitä, tekoja? Tehokas katuminen tarkoittanee selkeää mielenmuutosta, anteeksipyyntöä ja korjaavia toimia, hyvittämistä niille, joita on loukannut.

Pitkän elämän aikana on ehtinyt kaikenlaista.  Jos jätetään pois jeesustelut: olisi pitänyt olla parempi äiti, puoliso, tytär ja muut yleisen lähimmäisenrakkauden vaatimukset, joita tuskin kukaan on riittävän hyvin täyttänyt. Vai tunnetteko jonkun, joka voi sanoa onnistuneensa täysimittaisesti? Paitsi tietysti Paavo Väyrynen. 

Niinistö kai tarkoitti aatteita.  Mitä aatteita, ideologioita, maailmankatsomuksia pitäisi osata tehokkaasti katua ja uudelleenarvioida? Onko Nalle Wahlroos tehokkaasti katunut taistolaisuuttaan? Vai onko se ylipäänsä tarpeen. Se oli ajan henki.

Yrittäjäperheessä oltiin oikeistolaisia. Ideologian vankkana pohjana oli yrittäjyys ja isänmaallisuus. Kokoomus oli nuoruudessani ainoa puolue, joka selkeästi puolusti yksityisyrittäjyyttä.  Maalaisliitto, nykyinen Kepu hyväksyi vain maatalousyrittäjyyden. Olin siis nuorena innokas kokoomuslainen. Aika uskollisesti olenkin vuosikymmenet enimmäkseen kokoomusta äänestänytkin. 

Kiireisenä yrittäjänä en juuri joutanut puoluepolitikkaa pohtimaan.  Vuosituhannen vaihteessa ajattelin uudestaan liittyä Kokoomuksen, oikein hankkia jäsenkirjan ja käydä vähän kokouksissa. Lähetin sähköpostia Helsingin Kokoomukselle, olisin halunnut vähän tietää enemmän paikallisyhdistyksistä ja siitä, mikä niistä sopisi minulle. Eivät ikinä vastanneet.

Kokoomuspoliitikkojen joukkopako terveyslobbareiksi (Laura Räty, Lasse Männistö) on niin läpinäkyvää. Mukamas valinnanvapaus. Kun Antti Häkkänen nimitettiin oikeusministeriksi, ajattelin ensin, että tuossapa on reipas ja selkeäsanainen nuori juristi. Mutta kun hän otti avustajakseen yli 6 000 euron kuukausipalkalla maksuhäiriöisen Tapani Mäkisen, järkytyin syvästi.  Jos aikuinen ihminen ei osaa hoitaa omia raha-asioitaan tolkullisesti, kuinka hänestä olisi oikeusministerille avustajaksi?  Päinvastoin, pahasti ylivelkaantunut poliitikko on halvalla ostettavissa.

Olin ajatellut, että kehitysmaiden syöpä on korruptio. Diktaattorit lähettävät korruptio- ja asekauppamiljardinsa Sveitsin pankkitileille. Pienempimuotoinen korruptio tapahtuu ruskeissa kirjekuorissa.  Hyvinvointivaltiossa eläköityneet kenraalit saavat hävittäjäkonsultointipalkkionsa verokirjalla. 

Niinpä, arvon herra Tasavallan Presidentti, minäkin jo ihmettelen, olisiko aika tehokkaasti katua vuosikymmenten kokoomuslaisuuttani?

 Ruiskukkaa ei kuvaan löytynyt.

 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Pelargoniafilosfiaa mätäkuulle

Prinssi Charlesin kerrotaan jutelleen kasveille. Ja häntä pidettiin muutenkin kummallisena.   Winchesterissä köynnösruusuni tarvitsivat suihkuttamista Multiorosella, leikkaamista (pruning), kuolleiden kukintojen poistamista (deadheading).  Kun niiden kanssa oli seurustellut tunnin tai kaksi, ei mennyt kuin pari päivää ja ruusut kiittivät hoitajaansa kukkaloistolla.

Sairaalassa ollessani kirvat olivat syöneet terassilta orvokit. Tuho oli niin totaallista, että ne joutuivat biojätteisiin. Alkukesästä hankittujen vaaleanpunaisten pelargonioiden ensimmäiset kukat olivat kuihtuneet.  Ei näkynyt ensimmäistäkään uutta nuppua.  Niinpä sanoin, nyt jos ette heti aloita kukintaa, uhkaa lähtö biojätteisiin. Ei mennyt kuin kaksi päivää ja pelargoniressukat puskevat hädissään uusia nuppuja. Kohta ovat taas kukassa.

Mielenkiintoista - tuli huono omatunto siitä, että olin kukkia niin tylysti uhkaillut. Kukkien pitää saada kukkia ilosta, ei pelosta.
 

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kesäsuunnitelmat uusiksi

Kiitos myötäelämisestä. On ollut aika kuukausi: äiti kuoli, olen itse ollut Meilahdessa kahdellakin eri osastolla hyvässä hoidossa, vatsa-aortassani on uusi varaosa, johon elimistöni totuttelee. Siitä enemmän toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas.

Kovasti odottamani Assisin-matka piti jättää väliin.  Kittilän matka heinäkuun lopulla on edelleen suunnitelmissa. Olisin kipeästi tarvinnut jotain muuta ajateltavaa. Englannissa sanotaan: count your blessings ja nyt luetellaan siunauksia ja reunustetaan pilvet hopealla.

Jäinhän toki henkiin ja eiköhän tästä taas johonkin suuntaan toivuta. Sillä aikaa, kun makasin sairaalassa, aikaansaava kälyni ja veljeni perheineen tyhjensivät äidin asunnon.  Äidillä ei ollut tapana kerätä turhaa roinaa kaappeihinsa. Kirjahyllyn kaapissa hänellä kuitenkin oli iso pino vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Hän oli huolella tallettanut kaikki artikkelit, joissa meistä lapsista oli kirjoitettu. Hän oli meistä niin ylpeä. Minulla on veljet, joista voin olla ylpeä ja iloinen.

Jo nyt huomaan hymyileväni onnellisena.  Voi miten ylpeä olenkaan ahkerista ja viisaista tyttäristäni ja heidän puolisoistaan. WhatsAppiini on saapunut maailmalta kuvia niin avaruuslaboratorioista kuin parlamenttisaleistakin. Ja Ellakin on käynyt potalla!

Potkulautamies on jaksanut käydä kaupassa ja laittaa hyvää ruokaa ja pitää huolta minusta nyt, kun en itse jaksa.  Onhan tässä siunauksia kerrakseen.



sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Ei saa moittia ketään

Äiti pääsi viime maanantaina pois.  Oikeastaan hän ei itsestään noin sanonut.  Kertoi olevansa valmis lähtöön. Tässä on vivahde-ero. 94 vuotta on ennätys suvussamme. Äiti oli siitä ylpeä.

Inkeri-äiti syntyi vauraaseen suksitehtailijaperheeseen Vimpelin Saarikentän laidalle. Heikkilän vieraanvaraisessa ja isämaallisessa perheessä oli kaksi tärkeää asiaa: laulu ja pesäpallo. Perheen kvartetti lauloi neliäänisesti Merikantoa , operettisävelmiä ja vähän vakavampaakin musiikkia.  Väinö-vävy säesti  Kaikki pleasivat myös Vimpelin Vedossa pesäpalloa. Raskaana olleesaan äiti kertoi aina toivoneensa, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa, muusta ei niin väliä. Hän joutui odottamaan: vasta kuopus Pekka kunnostautui pesäpallossa mestaruussarjatasolle.

Tehtailija Antti Heikkilä kuoli Inkeri-äidin ollessa kymmenvuotias. Nuorin veli Kalevi otti perheen pään roolin ja ryhtyi 17-vuotiaana suksitehtaan johtoon. Inkeri-äiti lähetettiin Lapualle yhteiskouluun. Rehtorina oli Hilja Riipinen. Koulunkäynti - ainakaan läksynluku - ei ollut kovin mieluisaa, mutta keskikoulun äiti selvitti, joskus taisi tulla kesäksi ehdot matematiikasta.

Äidin ollessa 17-vuotias lukiolainen, alkoi talvisota. Luokan pojista useimmat lähtivät vapaaehtoisiksi rintamalle. Jatkosodan alettua äito lähti Ääniselle ilmavalvontalotaksi. Sodassa oli rauhallinen asemasotavaihe. Aivan äskettäin äiti sanoi, että lottapalvelus oli hänen elämänsä parasta aikaa.

Äidille sotaa pahempi koettelemus oli tuberkuloosi.  Penisilliiniä ei vielä ollut Suomessa käytössä ja tuberkuloosiin usein kuoltiin. Äiti selvisti tuberkuloosista. Kalevi-veli haki hänet kotiin Härmän parantolasta toipumaan Heikkilään. Pesäpalloa pidettiin niihin aikoihin liian rasitttavana toipilaalle.  Ylipäänsä keuhkotautisen ei edes ajateltu lähtevän opiskelemaan, sillä taudin ajateltiin uusivan milloin tahansa.

Lapualla äiti jäi seitsemännelle luokalle, muutti sitten vielä Kokkolaan jatkaakseen koulua, mutta tuberkuloosi antoi merkkejä itsestään ja niin koulu jäi seitsemännelle. Jälkikäteen äiti katui saamattomuuttaan ettei jatkanut ylioppilaaksi. Äiti sanoi myös: Ei koskaan käy hullummin kuin sallittu.

Sodan jälkeen Vimpelin kylänraitille ilmestyi komea näky; Kauko Tammela.  Parikymmentä vuotta sitten Vimpelissä minulle tuli joku tummu (vanha naisihminen) sanomaan: "Kyllä se isäs oli niin komea, ei oo telekkarissakaan ikinä nähty ketään yhtä komeaa.  Ei ees Ritke Kauniissa ja rohkeissa".

Inkeri ja Kauko avioituivat pian sodan jälkeen lyhyen seurustelun jälkeen. Äiti kertoi ihmisten kyllä paheksuneen, ettei keuhkotautisen pitäisi naimisiin mennä.

Seurasi muutto huolettomasta Vimpelistä varautuneeseen ja totiseen pohjoissatakuntalaiseen maisemaan, Parkanoon.  Perhekuntaan, jossa työ ja ahkeruus mittasivet ihmisetn arvon. Naimisiin mennessään äiti kertomansa mukaan osannut edes kananmunaa keittää. Avioliitto kesti kuitenkin isän kuolemaan asti.

Parkanossa Inkeri esitti yksinlaulua niin kirkossa kuin kissanristiäisissä, joskus duettona Mansukosken Pertin kanssa.  Lapsena jotenkin aina nolotti, vaikka epäilemättä hyvin äiti lauloi.
Urheilua Parkanossa ei harrastettu, ainoa henkireikä oli Naiskuoron harjoitukset kerran viikossa.

Joskus äiti teki musiikinopettajan sijaisuuksia yhteiskoulussa. Pekan ehdittyä kouluikään äiti pääsi töihin Rakennusliike Ruhalan konttoriin.  Työssään hän viihtyi oikein hyvin, ihmetteli vaan, miksei ollut ymmärtänyt lähteä töihin jo nuorena.

Äiti oli innokas penkkiurheilija.  Vaikka viime vuosina muisti jo hiukan oli heikentynyt, keihäänheiton maailman kärjen hän muisti ongelmitta, Tero Pitkämäen kärkitulokset sentilleen. Formuloissa hän oli vankkumaton Ferrari-fani, Michael Schumacher oli suosikki. Äiti sai tietokoneen 87-vuotiaana. Skype oli tarpeen yhteydenpitoon lastenlasten kanssa.  

Jos jostain puhuttiin pahaa, Heikkilän Iida mummi sanoi napakasti: "Ei saa moittia ketään."  Näin sanoi myös äiti. Eikä ikinä moittinut, vaikka olisi varmaan joskus ollut aihettakin.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Voi elämän kevät

Olin Meilahdessa oikein osastolla kolme päivää.  Lääkäri sanoi lempeästi, että nyt pitää ainakin kaksi viikkoa keskittyä vain omaan vointiin.  Pitää unohtaa velvollisuudet ja muiden tarpeet.
Vapaaehtoistyössä on sellainen huono puoli, että kun siihen on lupautunut, vapaaehtoisuus loppuu. Oikein mielelläni olen pari vuotta ahertanut, kovin kiinnostavaa on ollut ja on edelleenkin.

Vapaaehtoistyöstä ei pääse sairauslomalle.  Ei voi soittaa mihinkään numeroon ja sanoa, että nyt tarvitsen saikkua. Lääkäri kehotti vilkaisemaan viime viikkojen kalenteria ja etsimään sieltä syytä voinnin romahtamiseen. Laskin, että kuukauden sisään pelkkää kokouksissa istumista yli 40 tuntia. Sen päälle kirjoitustyöt, sähköpostit ja puhelut.  Lääkäri oli oikeassa. Taisin kaatua saappaat jalassa.  Toivottavasti jatkossa on viisautta jakaa voimat oikein.

On ollut jo pari vuotta pirullinen infektiokierre. Ultraharvinaisesta kynsisienestä tuikitavalliseen vyöruusuun.  Ja vaikka mitä siitä väliltä.  Hammaslääkäriseikkailuistakin olen blogissa kirjoittanut. Sekin tarina jatkuu.  Vihdoin vasta seitsemäs hammasta hoitanut lääkäri suostui tekemään lähetteen kartiokeilakuvaukseen ja sieltähän hampaan juuresta löytyi koteloitunut infektio ja seuraava vaihe onkin hampaan poisto. Toivottavasti jo ensi viikolla.  Antibioottikuuri loppui viikko sitten, nyt on menessa viruslääke herpekseen, joka sitten saakin jatkua loppuiän estolääkityksenä. Tautitilanteesta tarkemmin blogissani Sairaan hyvä potilas.

Pikkuhiljaa tässä toipuilen ja opetan vasenta jalkaa yhteistyöhön oikean kanssa. Kyllä se siitä. Mutta paljon on työtä edessä. Puoliero laittaa rangan koville. Kävelyharjoitukset maksetaan kivulla oikeassa lonkassa. Onneksi tässä oli välillä monta hyvää vuotta.  Niistä on syytä olla kiitollinen.

Seuraava tavoite on voimien kerääminen seuraavaan Parkanon-matkaan.  Inkeri-äidin tilanne on vaikea. Voi äiti-kulta, kunpa pääsisit pois. Olethan jo kauan kertonut olevasi valmis lähtöön.

Varasin pari kuukautta sitten Assisin-matkan enneagrammia varten.  Eipä silloin tulevaisuueen nähnyt. Toisaalta ei voi tulevaisuutta peruuttaa pelon vuoksi. Nyt on näin. Joskus kuukaudessa ei tapahdu mitään, joskus liikaakin.

 Heinäkuun lopussa on Kittilän Ihmisten tanssiaiset ja golf-kisa. Jos Jumala suo ja elää saadaan, toivoisin sinne pääseväni. Ja vielä on kesää jäljellä - molemmat tyttäret ovat tulossa. Monenlaisia sävyjä elämäni räsymatossa juuri nyt. Tuomi sentään kukkii tänäkin vuonna.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Toisenlainen äitienpäivä

Äiti sai laajan aivoinfarktin puolitoista viikkoa sitten. Nousi kuumekin. Lääkärin soitti ja keskustelimme hoitolinjauksista, keskustelimme myös veljien kanssa. Sovimme, ettei turhaan pitkitetä loppusuoraa, infarkti oli niin laajalla alueella, että toipumisen mahdollisuutta ei ole. Olimme yksimielisiä saattohoidosta.

94-vuotiaaksi elänyt äiti on jo muutaman vuoden sanonut olevansa valmis lähtemään. Viime aikoina, muistin ja voimien heikentyessä hän on sanonut sen yhä useammin. Kuten kaikki tuntemani tosi vanhat ihmiset, hän ei pelkää kuolemaa.  Se mitä pelätään eniten, on pitkä loppusuora kroonikko-osastolla.

Eikö mitä, Inkeri-äiti, sotaveteraani, selätti kuumeen. Enkä tiedä, pitäisikö olla iloinen.  Oli vaikea lähteä sairaalasta, jättää äiti yksin  halvaantuneena ja täysin avuttomana. Äiti kuulee ja ymmärtää puheen. Tapahtui juuri se, mitä äiti eniten pelkäsi. Äidillä ei ole hyvä äitienpäivä.



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Digiraivo lauhtui veroilmoituksen teossa

Ajoittain nousee silmitön digiraivo. Mieluusti heittäisi läppärin seinään, jos se tilannetta helpottaisi. Autoilijat syyllistyvät rattiraivoon. Gael Lindenfeldin vihanhallintaoppaassa selitetään vihan sangen usein johtuvan omasta avuttomuudesta ja sen tuomasta voimattomuuden tunteesta.
Olen aikanaan raivostunut Elisaan, Soneraan ja nyt DNA:han.  Aina suutuspäissäni vaihtanut operaattoria, kunnes opin, ettei niissä oikeastaan ole mitään eroa. Eniten petrattavaa olisi omissa digitaidoissani.

Pesäero DNA:n Welhosta etenee pikkuhiljaa.  On silti käsittämätöntä, miten moniin paikkoihin on aikoinaan sähköpostiosoitteellaan rekisteröitynyt.  15 vuotta käytössä olleen sähköpostiosoitteen muutosurakka alkaa valmistua.

Arabianrannan Tekniikkamuseolla oli mielenkiintoinen tilaisuus: Ultrahakkerit kokoontumassa. Voisivat hakkeroida kaikki roskapostittajat suohon. Sinne näkyi kokoontuvan nuoria miehiä mustissa huppareissa. Ymmärtääkseni ovat hyvällä asialla.

Viime viikon pahin digiraivokohtaus tuli, kun menin pari tuntia ennen lääkäriin lähtöä käymään Dextran Omadextrassa katsomassa, onko labratulokset ehtineet sinne.  Siellä olikin tieto: "Ajanvarauksenne 20.3. ei onnistunut".  Hyvä, että huomasin, jäi turha lääkärissäkäynti tekemättä. Mutta v-kirjaimella harmitti.  Olisivat nimittäin voineet ilmoittaa ajanvarauksen epäonnistumisesta jollain muulla tavoin. Dextrassa on hyviä lääkäreitä, mutta extradextrasurkeat tietojärjestelmät.

Digiuupumuksen tilassa kirjauduin tunnuslukusovelluksella veroilmoituksen täyttöön.
Kylläpä oli kätevää, veroilmoituksen teko oli suorastaan kivaa.  Niin hyvin ohjelma neuvoi käyttäjää eteenpäin. Verottaja palautti uskoni digitulevaisuuteen. Verkossa veroilmoituksen teko oli niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Minusta tulikin iloinen veronmaksaja.  Taitaa olla veronpalautusta odotettavissa. Että sekin vielä.

Luulin pitkään, että pankin pahvisten tunnuslukukorttien tilalle pitää hankkia Mobiilivarmenne. Kun valittelin sen hankkimisen monimutkaisuutta, joku valisti, että tunnuslukusovellushan sen pitää olla.  Ja niin pitääkin.  Kyllä oli kätevää ja näppärää.  Vieraileva ostonörttini latasi ohjelman ja opetti homman viidessä minuutissa. Olen vähän ikätovereilta kysellyt, ja monet näköjään edelleen luulevat, että mobiilivarmenne on se, mitä tarvitaan. Vannovat pysyvänsä pahvisissa tunnuslukukorteissa.

Digiaika ei ole ollenkaan monimukaista, kyse on vain siitä, että pitää osata antaa selkeät ohjeet. Pankit voisivat pyytää verottajalta tukiopetusta asiakasystävällisten digiohjeiden kirjoittamiseen. Sen sijaan, että Nordea ja muut pankit pelottelevat tunnuslukupahvien lopettamisella, voisivat antaa selkeämmät ohjeet tunnuslukusovellukseen siirtymisestä.

Here endeth the first vanhusdigilesson.





sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Laiska luettelee töitään mutta ehti sentään oopperaan

Poikettiin Tallinnassa ystävien kanssa, viivyttiin yksi yö. On tuo uusi laivaterminaali hieno, ihan jo kokemus sinänsä.  Laivatkin ovat niin siistejä ja nopeita. Esmerk avasi Tallinaan toimiston 1990-luvun alkuvuosina.  Silloin tuli siellä käytyä useammin.
Onpa kaupunki muuttunut, kaikki kansainväliset huippumuodin ketjut ovat sinne myymälöitään avanneet, eivät ole Suomenlahden tälle puolelle vaivautuneet. Jotenkin tuntuu, että Virossa jo osataan monet asiat paremmin kuin Suomessa.
Myös ooppera ja Carmen kuului ohjelmaan. En ole ikinä niin hienoa Carmenia nähnyt. Itkin useampaankin kertaan. Carmen oli loistava, mutta en hänen lauluaan itkenyt.  Itkin muistoa.  Kun 18-vuotiaana minulle Helsingin Kuulonhuoltoliitossa kerrottiin, että kuuroudun alle 40-vuotiaana. "Ei kannata opiskella, nyt vaan äkkiä töihin, että saat eläkettä".  Se oli kova tuomio kesken ylioppilaskirjoitusten.
Niinpä menin 1-vuotiseen kauppaopistoon Ikaalisiin.  Pari kertaa viikossa koulun jälkeen menin kirjastoon kuuntelemaan oopperoita ja sinfonioita.  Ajattelin, että yleissivistykseni jää vajaaksi, ellen yhtään ole niihin paneutunut ennen vääjäämätöntä kuurouttani.  Tarkemmin ajatellen, taisin olla sairastunut vähintään keskivaikeaan masennukseen. Jo puolitoista vuotta myöhemmin olin TYKS:issä professori Meurmanin potilaana ja korva leikattiin ensimmäisen kerran. Tiesin Meurmanin olleen Tukholman Karolinskassa opettelemassa jo paljon aiemmin ja USA:ssa näitä oli leikattu jo pitkään. Kuuloliittoon ei tieto ollut kulkenut.

Sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kun sain MS-diagnoosin (joka sittemmin kyllä vaihtui), sain myös vertaistukea: "Sinun on nyt opittava olemaan vammainen".  Onneksi en oppinut. Enkä vieläkään ymmärrä tätä vammais-identiteetin tarvetta.  Minusta ihminen saa olla ihan oma itsenä ja parhaansa mukaan selviytyä vaivojensa kanssa.

Kaiken tämän kokemuksen innoittamana sitten vielä tarvittiin yksi uusi potilasyhdistys, Suomen Ultraharvinaiset. Potilasyhdistyksen tärkeimpiä tehtäviä on uusimman tutkimustiedon välittäminen potilaalle. Ja jos luettelisin, miten paljon olemme kuluneen vuoden aikana tehneet töitä  yhdistyksessä, kuulostaisi omakehulta. Ollaan siis hiljaa.  Yhdistystoiminta kuitenkin tarkoittaa sitä, että en enää oikeastaan ehdi mitään muuta. Raamatussakin sanotaan: "Onko mitään tärkeämpää, kuin että ihminen iloitsee teoistaan, sillä kuka tuo hänet takaisin katsomaan kaikkea sitä hyvää, mitä jää  hänen jälkeensä?


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Naisjohtajan paikka keittiössä

Ranskassa opin uutta naisjohtajuudesta. Pariisissa kohutaan Joel Robuchonin  ravintolaketjun  naiskokista Champs Elysen ravintolassa.   Tyttäreni oli varannut pöydän tai oikeastaan paikan baaritiskiltä syntymäpäiväni kunniaksi.
Lounas oli yllätys - kulttuurishokki.  Keittiössä oli viitisentoista työntekijää.  Työtä tehtiin äärimmäisellä intensiteetillä, äänettömästi ja keskittyneesti. Kun chef ilmoitti: "5 hummerisalaattia", kuului yhteen ääneen rytmikäs: "qui chef".  Olihan se keittiö, mutta enemmän se oli performanssi. Jokainen tiesi täsmälleen tehtävänsä, annokset valmistuivat siististi, järjestelmällisesti, huolella.

Jokainen annos näytettiin chefille ennen asiakkaalle viemistä. Television mieskokit räyhäävät ja  kiroilevat, sotkuakin syntyy. Rauhallista, eleetöntä, kaikki vain sujui, johtaminen tapahtui katsekontaktilla.  Oli aistittavissa, miten kaikki oli hallinnassa. Siinäpä johtamisen mallia - miehillekin opittavaksi.

Ruoka siis oli hyvää, todella hyvää.  Ehkä parasta ikinä.  Hinta-laatusuhdekin oli kohdillaan. Suosittelen opintomatkaa.  Kaupan päälle siis tulee loistava ateria.

En ollut ennen ajatellutkaan, että chef tarkoittaa johtajaa, muillakin kielillä. Suomessa kokki on ikäänkuin keittiötyöläinen.  Chef tarkoittaa johtajaa, näköjään myös kiistatonta auktoriteettia.

Näin Minna Canthin päivänä, eikös olekin ihmeellistä, että pitää kummastella, että keittiössä on nainen johtajana?

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Päätin vaihtaa vuodenaikaa ja osoitetta

Tammikuuhan kestää aina sen kaksi kuukautta.  Ihan riippumatta siitä, oletko Singaporessa, Roomassa tai Kittilässä. Winchesterin katedraalin portin pielessä on joku vuosisatoja vanha puu, johon tulee joskus jo tammikuun lopulla tuoksuvat kukat. Siitä tiesi talven olevan takana. Voi, miten ikävöinkään Winchesteriä aina näin talven taittumista odotellessa. Ehkä asuisimme siellä suuren osan vuotta vieläkin, ellei tämä sairaus olisi tullut väliin.

Päätimme palata koti-Suomeen. Oli se varmaan viisasta. Hyvähän täällä, poikettiin sen jälkeen viisi vuotta Lapissakin. Helsingin tammikuisessa vesisateessa myös Kittilään on ikävä. On vaan liian saamaton lähtemään. Norwegianilla alle sata euroa ja Finskilläkin vain vähän yli.

Helmikuussa on ystävänpäivä. En aio juhlia merkkipäivää.  Ystävä voi olla muinakin päivinä.  Tänä vuonna muistankin ystäviäni sähköpostilla.  On ollut varsin viheliäistä vanhan welho-sähköpostin kanssa.  DNA:ssa suoraan sanoivat, että suosittelevat siirtymistä g-mailiin.  Niinpä teinkin. Aivan uskomattoman moneen paikkaan ihminen on kirjautunut sähköpostiosoitteella. On kulunut aikaa ja hermoja kun etsinyt kahdonneita salasanoja, palautellut niitä, kirjautunut uudella osoitteella tallentanut, tehnyt uusia mukamas helppomuistettavia mutta vaikeasti hakkeroitavia salasanoja. Loppuvaiheessa sitten laitan ystäville viestiä osoitteenmuutoksesta.  Jätän iloiset hyvästit welhon huonolle sähköpostille ja miljoonille roskapostittajille.

Panin pisten talvelle ja toin kevätesikot terassille.  Ihan hyvin ne pärjäävät räntäsateessakin. Kevät ei ole vuodenaika.  Se on asenne.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Panin Trumpin boikottiin



Maailmatilanne vähän huolestuttaa. Naapurimme Putin alkaa vaikuttaa jo ihan harmittomalta veikolta.  Ottamatta kantaa Venäjä-pakotteisiin ja niiden tehoon ylipäätään, olen tästä päivästä lähtien alkanut boikotoida kaikkea amerikkalaista. Vaikka Trump onneksi on kaukana, hänellä on näpeissään suuri ja mahtava liittovaltio, joka sekin voi natista liitoksistaan.

Venäläistuotteita ei juuri Arabianrannan kauppojen hyllyillä näy. Amerikkalaistuotteita kyllä tunkee tajuntaan koko ajan. Kirjoitan tätä tekstiä Googlen bloggeriin, koneellani on maksettu Microsoft Office, päivittäin käyn Facebookissa. Äidin, lasten ja lastenlasten kanssa jutellaan Skypessä. 

Twitteriä en viime aikoina ole viitsinyt vilkaistakaan: Donald Trump saastutti sen. Tietokoneviruksia pahempaa saastaa. Maailman mahtavin roskapostittaja mennen tullen.

Huolestuttavaa tässä on se, että USA:lla on vaikutusvaltaa internetissä.  Tällä menolla Trumpin tuunattu totuus on pian ainoa tieto, joka liikkuu vapaasti. Hänellä on kivoja firmoja, CIA, NSA ja mitä näitä nyt onkaan.

Seuraavaksi laitan postia pankkiin varainhoitajalle. Tekisiköhän Warren Buffet saman, jos kauniisti pyytää?

Hei pankkiiri, 
Vakaan harkinnan jälkeen olen eettisistä syistä tullut tulokseen, etteä en halua omistaa mitään amerikkalaista niin kauan kun Donald Trump on siellä vallassa. Myykää kaikki.
Samsungista neuvoisin: "vahva osta".   Se on nyt halpaa, mutta nousee ennen pitkää ja hymiö perään.

Terveisin
Satu

Microsoft Office Homen vuosimaksu tulee maksuun.  En nyt vielä vaihda ohjelmaa, mutta laitan meiliä:

Bill hyvä,
Firmasi on tähän asti ollut ansiokkaasti mukana maapallon ilmaston suojelussa. Panen sinut  tarkkailulistalle. Jos menet noihin Donaldin juttuihin mukaan, niin varmasti en uusi tilausta enää ensi vuonna. Ja Surfacekin taitaa seuraavaksi vaihtua Samsungiin. Mutta jos osoitat ryhdikkyyttä, asiakkuuteni säilyy.
with love
Satu

Ja näitä voisi rustata enemmänkin.  Paitsi että ennen jäävuoret sulaa kuin iPhoneista luovutaan.  Pitää tarkistaa tyttäreltä, mitä se vaatisi.

Enä jos muutama miljardi muutakin tekisi saman? Tai ainakin pari miljardia niistä, joilla on varaa ostaa jotain. Jos nyt kykaan uskaltaa: narsistit voivat olla vaarallinen ärsytettynä - varsinkin sellaiset, joilla on atomipommi.


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Monessa roolissa yhtä aikaa

Messukeskuksen Lääkäri2017-tapahtumassa oli paljon tuttuja. Olin kirjailija, potilas, asiantuntija, yhteistyökumppani ja välillä myös järjestöjyrä.

Jännitin etukäteen ihan kauheasti.  Istuin kuulijana keskiviikkona pari sessiota läpi harjoittelumielessä. Olipa hienoja slidekuvituksia videonpätkineen ja vaikka mitä. No, minä olin lähettänyt vaatimattomat (toki ihan tyylikkäät) PowerPointit apunörtin avustuksella etukäteen.

Näköjään kaikki aloittivat sidonnaisuuksien julistamisella.  Osasin sitten itsekin kertoa, Duodecim julkaissut kirjoja, kirjoitan kolumneja Lääkäriliiton kustantamaan verkkojulkaisuun. Mutta eipä noista kumpikaan ole yrittänyt sensuroida sanomisiani.  Toistaiseksi on kaikki kelvannut.

Oli mukavaa nähdä tuttuja Duodecimista, kohteliaasti kysyivät, onko uusia kirjoja odotettavissa. Tuntuihan se mukavalta.  Paitsi että kirjojen kustantaminen on jäämässä historiaan.  Olisi kuulemma ilmassa tilausta aiheesta "hoitosuhde digimurroksessa tms.". Enpä taida enää jaksaa.  Kuinka sitä sanotaankaan - tärkeintä on tulla huomatuksi.

Luento meni kuulijoiden ilmeistä ja aplodeista tulkiten oikein hyvin. Sen jälkeen olin väsynyt kuin maratonin juossut.  Paitsi etten ole koskaan maratonia juossut. Niinpä vertaus on huono.

Yksi asia johti toiseen ja löysin itseni toisenkin kerran käyttämässä (etukäteen pyydetyn) puheenvuoron harvinaisten sairauksien sessiossa. Hyvinhän sekin meni.  Monin kerroin vaikeampaa, koska aihe liittyi edustamaani yhdistykseen.

Pitää siis tehdä roolitus selväksi.  Minä olen minä. Sairaan hyvä potilas on sitä, mtä minä potilaana ja yksityishenkilönä ajattelen sotesta ja sen sellaisesta.  Ja sitten jos olen pyydettynä edustamassa yhdistystä, sanon sellaista, mitä kuvittelisin yhdistyksenkin ajattelevan. Ehkäpä latelisin diplomaattisesti ympäripyöreitä latteuksia.  Pitänee opetella.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Haikeat loppiaishyvästelyt

94-vuotias Inkeri-äiti soitti aamuseitsemältä loppiaisaamuna: Joko olette matkalla? Olimmehan luvanneet tulla käymään. Äiti oli joutunut sairaalaan viikko sitten.  Parkanon terveyskeskuksen vuodeosasto oli täynnä, niinpä oli edessä yli kahden tunnin ambulanssimatka Jämsään Pihjalalinnan sairaalaan. Ei sielläkään ollut tilaa, yö päivystyksessä ja seuraavana päivänä ambulannssilla takaisin Parkanon Sairaalaan.  Rankka reissu sen ikäisellä korkeassa kuumeessa.

Tästäkin oli selvitty ja vointi oli kohenemassa loppiaisena.  Kun puolelta päivin pääsimme perille sairaalaan, äiti seisoi oven suussa käytävän päässä.  Hän odotti niin kovasti. Voi miten hauraaksi äiti oli muuttunut. Levollisesti hän kertoi, että oli valmis lähtöön, mutta ei vielä ollut aika.

Vaihdoimme kuulumiset, näytin kännykältä WhatsApp-videotervehdyksen tyttäreltä. Tour de Skin vaiheita selostin, eihän sairaalassa ole Eurosportia.  Kaisa Mäkäräisen ampumakuntoa pohdittiin. Toisaalta äiti ei tiennyt, mikä päivä oli, tai lastenlasten nimiä. Ja jonain toisena päivänä taas muistaa.

Kohta äiti ryhtyi jo huolehtimaan meille matkaan lähtöä. "Ettei tarvitse koko matkaa pimeässä ajaa". Aurinko oli puolen kolmen tietämissä jo taivaan rannassa. Sydäntalven pakkaspäivä teki pimeän tuloa kaksi tuntia. Taivaanrantaan maalautui pastellivärien koko paletti vaihdellen vaaleanpunaisen ja lilan kautta oranssiin.

En itkenyt, kun äitiä hyvästelin.  Itkin vasta autossa kotimatkalla. Kuinka hän oli odottanut. Ja miten monta haurasta vanhusta tänäänkin jossain päin Suomea odottaa kävijää. Kunpa asuisi lähempänä.

Kotiin palattuamme puhuimme pitkän Skype-puhelun Myanmariin tyttärelle.  Ei voi olla läsnä, mutta on onnellista tietää, että rakkaus ylettyy maapallon toiselle puolelle.

P.S. Kannattaa katsoa Yle Areenasta Ulkolinja: Myanmarin tie demokratiaan.  Siinä kerrotaan perustuslakiuudistuksesta. Jos Jumala suo ja elää saadaan, myöhemmin tänä vuonna paikan päälle katsomaan.