lauantai 29. lokakuuta 2022

Synkkiä aikoja eletään loppuelämää suunnitellessa


Jo viime vuosituhannen puolella sain aikaiseksi testamentin, hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen.  Sen aikaisen parhaan lääketieteellisen tiedon mukaan aivoissani muisti oli niin tuhoutunutta, että visuospatiaaliset toiminnot olivat heikkolahjaisen tasolla.  Kertotaulu oli kadonnut ja laskemisessa tarvittiin sormet apuun. Onneksi verbaalisesti olin lahjakkaan tasolla. Ajateltiin, että tilanne etenee pahempaan suuntaan, ehkä lyhyessäkin ajassa. Koska muistivaurion aiheuttajana pidettiin MS-tautia, paranemista ei ollut odotettavissa. 

No, sainkin ihmelääke immunoglobuliinin ansiosta jatkoaikaa. Kohta tulee uutisiin tämän vuoden Tieto-Finlandia ehdokkuudet, voin myhäillä: been there, done it. Syksy synkkenee. Ukraina joutuu puolustamaan eurooppalaista demokratiaa Halloween-hirviötä ilkeämpää Putinia vastaan kun meille NATOn ovi on jo raollaan. 

Twitterissä keskustellaan ylikuolleisuudesta.  Ei kuulemma haittaa, kun ne noin 5 000 koronaan ylikuollutta on jo hauraita vanhoja ihmisiä.  Niin kuin minä ja puolisoni. Muistuttavat, että se viimeinen keuhkokuume on dementoituneen paras ystävä. Ihan vielä en tuota ystävää huolisi kaveriksi.  Kannatan alikuolleisuutta. Nyt tämä MS-taudin pikkuserkku on vahvistanut otettaan ja haurastuttaa niin aivoja kuin jalkojakin, joten on aika päivittää loppusuoran suunnitelmat. Olen siis kohta ihan sopivaa kauraa ylikuolleisuustilastoa tilkitsemään. 

On tullut aika kirjottaa uusiksi testamentti - 20 vuotta sitten ei ollut lapsenlapsia. Edunvalvontavaltuutus - mikä kauhea sanahirviö on aika tehdä uusiksi. Olemme siirtyneet digiaikaan, tärkeimmät asiat hoidetaan sähköisesti.  Ja toisaalta asiat ovat entistä monimutkaisempia, puhelin-, netti- ja sähkösopimukset käyvät yli kohtalaisenkin ymmärryksen. Oikeastaan täyden edunvalvonnan puoliväliin tarvittaisiin joku luotettava digiavustajavaltuutettu, jonka kanssa voisi hoitaa monimutkaisemmat asiat, ehkä myös sijoitussuunnitelmat ja päätökset suurista investoinneista.

Minäkin tein ison investoinnin loppuelämän varalle.  Kuntoilut on suurelta osin kuntoiltu, kotona valveillaoloajasta valtaosa menee istuessa. Niinpä menimme Vepsäläiselle ostamaan tuolia loppuiäksi. Kokeilimme kuuluisan Eames-tuolinkin, sehän olisi jopa jälkipolville kelpaava klassikko.  Muuten hyvä, mutta liian matala, siitä ei vanhus pääse ylös.  Onneksi löytyi sopiva.  Eino (3 v.) oli mukana kaupassa. Hän valitsi värin, sillä emme halunneet mustaa.  Yksi tuoli jo saapui ja koekäytössä hyväksi todettiin ja vielä hankitaan toinen. Siinä sopii kahden vanhan variksen katsoa viiden ja kuuden YLE-uutiset, seitsemän uutiset maikkarilta ja puoli yhdeksän uutisten jälkeen päästäänkin no nukkumaan. 

Hyvässä tuolissa on hyvä kutoa sukkaa. Korona-aikana olen tehnyt tavallisia tylsiä sukkia ja nyt olen siirtynyt astetta haastavimpiin.  Visuospatiaalinen hahmotus haastetaan äärirajoille.  

Vielä on yksi suunnitelma jäljellä. Ensi viikolla käymme Chantillyssä. Rakas lapsemme on suunnitellut matkan.  Hän hakee meidät lentokentältä (lentokentällä Potkulautamiehelle pyörätuolikuljetus) ja sitten vaan huristelemme autolla paikasta toiseen. Yksi EU:n hyviä puolia on invaparkkilupa, joka toimii Ranskassakin. Ellalle on joka päivälle varattu jotain kivaa siksi aikaa, kun me vanhukset otamme päiväunet. Tärkeintä on yhdessäolo lapsenlapsen ja tyttären kanssa ja samalla nähdään vähän uusia maisemia. 

Sitten onkin hyvä palata kaamokseen joulua odottamaan.  




 


sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Minulla oli iloinen vaari


  Mummini Iida ja isoisä Antti kihlakuvassaan noin vuonna 1910. Ajattelimme serkkutyttöjen kanssa sanoittaa vähän suvun historiaa. Millaista perimää viemme eteenpäin?  Peiliin katsoessa huomaan yhdennäköisyyttä, myös lapsenlapsissa tunnistaa Iidan piirteitä. Mitä samanlaisuutta löytyy mielestämme, temperamentista, millaista tunneilmapiiriä on kodeissa siirtynyt seuraaville sukupolville?

Suksitehtailija Antti kuoli jo ennen sotia. Enää ei ole elossa ketään, joka olisi hänet tuntenut ja osaisi kertoa. Vaasa-lehden (lehden nimi on nyt Pohjalainen) nekrologista sain lisätietoa: "Hän oli iloinen, valoisa luonteeltaan ja erittäin pidetty". Mahtavaa! Olisi ollut kiva tuntea iloinen vaari. 

Koreografi Hanna Brotherus kertoo omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan kysyneensä äidiltään: Miten sinun vanhempasi osoittivat sinulle rakkauttaan? Aika hyvä kysymys. Kaikkina aikakausina. Tuollaista ei helposti tule kysyneeksi.  Sitä on hyvä kysyä myös itseltään. 

Iida hoiti omien usein myös lastenlapsiaan.  Minäkin olin Vimpelissä lapsena pitkiä aikoja. Mummi kuunteli radiosta iltahartautta, istuin mummin sylissä kiikkutuolissa. Mummi hyräili eikä ollut kiire minnekään. Sitten olikin aika mennä nukkumaan mummin sänkyyn olkipatjalle. Mummi kohensi hiillosta ranstakalla ja lopuksi sain vetää pellinnyöristä.  

Mummi jäi istumaan tuoliin, jonka oli saanut Antilta kihlajaislahjaksi. Hän istui siinä kaikessa rauhassa kunnes nukahdin. Iloisen vaarini tekemä tuoli on nyt minulla. Hyvin on kestänyt yli 100 vuotta.  



En koskaan ehtinyt kysyä, miten äitini vanhemmat osoittivat lapsilleen rakkautta. Ehkä nuori sulhanen on viimeistellyt tuolia iloisena ja rakkaudella. Iida-mummin jäljiltä siinä on paljon lämpöä ja rakkautta. 


sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Ihmeparanemista Monet'n lumpeiden äärellä Givernyssä

 Puolison kanssa toteutimme toiseksi viimeisen matkamme (viimeinen matka kai on sitten jotain muuta) ja pääsimme Pariisiin ja Claude Monet´n puutarhaan Givernyssä.

Olinhan nähnyt maailman museoissa vuosien saatossa monet lumpeenkukkataulut.  Jossain matkailuohjelmassa näin pätkän Givernystä ja tuumasin - tuollapa haluaisin käydä. 

Etukäteen pelotti matka - emmehän olleet vuosiin matkustaneet minnekään. Epäonnistuneiden lonkkaleikkausten takia Potkulautamiehen kävely on ollut hyvin hidasta ja kivuliasta.  Viikko ennen matkaa harjoittelimme 340 metrin matkaa lähiravintolaan.  Jo 50 metrin kohdalla piti pysähtyä ensimmäisen kerran, matkaan kului lähes puoli tuntia.  Rakas ystävämme Helena onneksi ompeli pieneen kangaskassiin mahtuvan pehmustetyynyn, jonka turvin pystyi kivuttomasti istumaan. 

Jonotin Finnairin puhelinpalveluun 38 minuuttia, että saisin varmistuksen siitä, että lentokentillä on pyörätuolikuljetus.  Onnistuihan se. Kentillä tarvittiin tuhansia askeleita.  Rakas tyttäremme oli suunnitellut matkan logistiikan siten, että pisin pakollinen kävelymatka oli alle 400 metriä.  Suuri idea oli siinä, että askeleet säästettiin ihaniin paikkoihin, ei lentokentän loputtomille käytäville.

Kun saavuimme Givernyyn, matkaa parkkipaikalta puutarhaan oli 300 metriä, postikorttimaisemaa ruusuköynnöksineen sekin. Puutarhassa parkkeerasimme Potkulautamiehen pankille kuuluisan lammen lähettyville.  Eikö mitä, puutarha oli niin kaunis, että Kari halusi kävellä ja kävelyä tuli päivän aikana enemmän kuin kertaakaan yhtenä päivänä ensimmäisen lonkkaleikkauksen jälkeen. Salaisuus toki siinä, että kipulääke pitää ottaa etukäteen eikä vasta sitten, kun kipu tulee sietämättömäksi. Puutarhan kauneus ja silmiä hivelevät värisinfoniat tekivät ihmeitä niin mielelle kuin nivelille. 

Tulimme siis virkistyneinä koti-Suomeen.  Ei tainnutkaan olla viimeinen ulkomaanmatkamme. Haaveilemme jo Givernystä ruskan väreissä Ellan syysloman aikana. Claude Monet oli suuri taiteilija myös puutarhaa rakentaessaan. 





sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Menneisyydenhallintaa Nato-hakemusta odotellessa


Kaikissa Euroopan maissa yleisradioyhtiöt soittivat samanaikaisesti John Lennon Give peace a chance. Kuuntelin sitä ja itkin.  Hyvässä turvassa. Samaan aikaan Ukrainaa pommitetaan ja se taistelee vapautensa ja Euroopan puolesta. Ainakin itkiessäni olin enemmän eurooppalainen kuin suomalainen. 

Kuvassa olevan kirjan kirjoittaja on entinen taistolainen. Kirja kuvaa myös venäläisterroria Iivana Julmasta Stalinin kautta Putiniin. Minulle se ei ollut niin uutta, kotona oli kirjahyllyssä Arvo Poika Tuomisen kirjat ja Vankileirien saaristot on aikanaan luettu. Isä ja äiti olivat sotaveteraaneja, eikä meillä kotona tykätty Neuvostoliitosta eikä Kekkosesta. Nuorempana suomettuneesti ajattelin, että olen hiljaa vaan ja teeskennellään sitä ystävyyttä ja yhteistyötä. 

Takavuosina hybridivaikuttamisen sijaan oli silloinkin kaikilla omat kuplansa: joka maakunnassa ilmestyi oma sanomalehti porvareille, maalaisliittolaisille, demareille ja kommunisteille. Vähitellen demarien ja kommunistien lehdet näivettyivät tilaajien ja lukijoiden puutteeseen. Puolueet toki säilyttivät elinvoimansa, kommunistit Moskovan ja demarit CIA:n tuella. 

Tunnen yhden ihmisen (entinen ystävä), joka vastustaa rokotteita ja Facebookissa lähes päivittäin kampanjoi. Oli käynyt Convoy-mielenosoituksessa ja kertoi, että siellä oli mukavia ihmisiä.  Tämä kuvaa kuplien tiiviyttä.  Hän on ainoa tuntemani rokotevastustaja. Nyt pitää epäillä, lieneekö myös Venäjän trolli. Mutta Suomessa saa olla kaikenlaista mielipidettä Ano Turtiaisesta lähtien.  Meillä kun mielipiteen vapaus, riippumaton oikeuslaitos, korruptoitumaton poliisi ja ihmisoikeuksia pidetään arvossa.  Tässä maailmantilanteessa joku Päivi Räsäsen oikeusprosessi tuntuu aika toisarvoiselta. 

Tuoreen Ylen mielipidetiedustelun mukaan 53 % suomalaisista kannattaa Natoon liittymistä.  Naisissa on enemmän jäsenyyden vastustajia. Miehet ovat enimmäkseen olleet armeijassa ja saaneet siellä tietoa maanpuolustuksesta. Naisille ei samaa tietoa ole systemaattisesti opetettu, ellei ole käynyt armeijaa tai ole hierarkiassa niin korkeassa asemassa, että huolittaisiin maanpuolustuskurssille. 

Olen nuoruudessani saanut kyllä paljon maanpuolustuksellista yksityisopetusta: minulle hyvin läheinen ja rakas Harry-setäni oli everstiluutnantti ja vaivautui väittelemään teini-ikäisen rauhanaktivistin kanssa tuntikausia.  Meillä oli hienoja keskusteluja, joiden aikana selvisi, miksi ja miten maatamme puolustetaan. Ei ole tarvinnut mielipiteitä vaihtaa sen koommin.  Sillä lailla helppoa.

Rauhanaate on tosi hieno. Jos Putin päättäisi hyökätä Suomeen, olisi tietysti mahdollista olla panematta vastaan.  Ei olisi sotaa, jäisi Putinin terrori, jossa toisinajattelusta saa 15 vuoden vankeustuomion. Me naiset osaamme kyllä pitää suumme kiinni. Ja meillä vanhoilla ei ole enää niin väliä.  

Eihän tästä ole kuin runsas vuosi, kun kauhistelimme, että Trumpilla on käytössään ydinase.  Ei ollenkaan huomattu huolehtia kaikesta siitä, mitä Putin hääräsi tuossa lähinurkilla ihan systemaattisesti, ensin tapetaan yksittäisiä toimittajia, sitten poliittisia vastustajia, vähitellen tapetaan vapaa tiedonvälitys ja sitten ollaankin jo diktatuurissa. Nyt sitten pitää valita kahden pahan väliltä.

Nyt haluamme kaikki tukea Ukrainaa ja tehdään kaikki, mitä voidaan.  Sen lisäksi tarvitaan myös demokratiaa ja sinnikästä mutta epäkiitollista työtä ihmisoikeuksien ja vapaan tiedonvälityksen puolesta.  Naisillekin riittää tätä rauhantyötä aivan kaikille. 

Nato olisi hyvä pelote Putinille.  Harmi, että venäläisillä on noin huono herraonni kerta toisensa jälkeen. Eivät kansandemokratiassa päässeet harjoittelemaan demokratiaa tarpeeksi.

Koska meillä onneksi on mielipiteen vapaus ja vapaa tiedonvälitys, toivonkin, että sopuisasti voisimme sodasta puhua vaikka oltaisiin eri mieltä. 


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Pariisiin mennään - jos Jumala suo ja korona sallii

On ollut radiohiljaisuutta. Jollain tavoin tämä aika on tylsistänyt myös mieltä.  Ystävä kertoi käyneensä blogia katsomassa, ja kysyi, olenko lopettanut.  

Aikanaan aloitin tämän jo yli 10 vuotta sitten.  Silloin luulin, että olen nopeasti dementoitumassa.  Oli tehty testamentti, hoitotahto, edunvalvontavaltuutus.  Hautajaisvirretkin oli valittu.  

Ja tässä minä vielä ketkuttelen. Viime vuosi oli kyllä tämän vuosituhannen vaikein jaksamisen kannalta. Ja kun on sekä monta perustautia että myös kunnioitettavan 70 vuoden rajapyykin ylitys takana, voimat hupenevat herkästi.  Eikä koronan pelossa eristäytyminenkään ole hyväksi ollut. 

Kaikki ryhmäliikunnat ovat olleet tauolla.   Eipä silti, en olisi jakanutkaan.  Elokuussa yritin 60+ Pilatesta, ennen kuin päästiin puoliväliin, meni taju kankaalle. Näiden vanhojen tautien lisäksi on ollut monenlaista infektiota, antibioottikuureja on tarvittu viisi kertaa.  

Kunnes sitten tammikuussa vähitellen huomasin jaksavani vähän paremmin.  Olen käynyt kuntosalilla, jopa hiihtämään pääsin kerran ennen kuin lumet sulivat. Matkaa kertyi vain vajaa kilometri.  Ehkä olisin jaksanut hiukan enemmän, mutta pitää myös päästä takaisin. Ja viime viikolla uusi yritys Pilatesta - jaksoin koko tunnin!

Tästä voisi kuvitella, että olen joku urheiluhullu.  En ole.  Mutta kun on ikää ja tauteja, niin on pakko. Kuntoilussa on kuitenkin se hyvä puoli, että siitä tulee hyvä mieli. Ja pitää jaksaa innostua vajaan kilometrin hiihdosta.  En ole pariin vuoteen jaksanut edes ottaa suksia esille. 

Meillähän on liikkumisen kanssa enemmänkin haasteita.  Potkulautamiehelle kävely on hyvin vaikeaa ja hidasta.  Silti lähdemme Pariisiin, tytär on suunnitellut reitit niin, ettei kävelyä tule kerralla 150 metriä enempää. Takseja kun on Pariisissakin.  Aiomme käydä kolmen tähden Michelin ravintolassa, ja Givernyssä haluan nähdä niitä Claude Monetin lummetaulujen maisemia. 

Jos Jumala suo ja Korona sallii. Ennen muuta on hienoa, kun ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen on jotain, mitä odottaa.  Silloin pari vuotta sitten koronan yllättäessä yhtäkkiä peruttiin koko tulevaisuus.