Mummini Iida ja isoisä Antti kihlakuvassaan noin vuonna 1910. Ajattelimme serkkutyttöjen kanssa sanoittaa vähän suvun historiaa. Millaista perimää viemme eteenpäin? Peiliin katsoessa huomaan yhdennäköisyyttä, myös lapsenlapsissa tunnistaa Iidan piirteitä. Mitä samanlaisuutta löytyy mielestämme, temperamentista, millaista tunneilmapiiriä on kodeissa siirtynyt seuraaville sukupolville?
Suksitehtailija Antti kuoli jo ennen sotia. Enää ei ole elossa ketään, joka olisi hänet tuntenut ja osaisi kertoa. Vaasa-lehden (lehden nimi on nyt Pohjalainen) nekrologista sain lisätietoa: "Hän oli iloinen, valoisa luonteeltaan ja erittäin pidetty". Mahtavaa! Olisi ollut kiva tuntea iloinen vaari.
Koreografi Hanna Brotherus kertoo omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan kysyneensä äidiltään: Miten sinun vanhempasi osoittivat sinulle rakkauttaan? Aika hyvä kysymys. Kaikkina aikakausina. Tuollaista ei helposti tule kysyneeksi. Sitä on hyvä kysyä myös itseltään.
Iida hoiti omien usein myös lastenlapsiaan. Minäkin olin Vimpelissä lapsena pitkiä aikoja. Mummi kuunteli radiosta iltahartautta, istuin mummin sylissä kiikkutuolissa. Mummi hyräili eikä ollut kiire minnekään. Sitten olikin aika mennä nukkumaan mummin sänkyyn olkipatjalle. Mummi kohensi hiillosta ranstakalla ja lopuksi sain vetää pellinnyöristä.
Mummi jäi istumaan tuoliin, jonka oli saanut Antilta kihlajaislahjaksi. Hän istui siinä kaikessa rauhassa kunnes nukahdin. Iloisen vaarini tekemä tuoli on nyt minulla. Hyvin on kestänyt yli 100 vuotta.
En koskaan ehtinyt kysyä, miten äitini vanhemmat osoittivat lapsilleen rakkautta. Ehkä nuori sulhanen on viimeistellyt tuolia iloisena ja rakkaudella. Iida-mummin jäljiltä siinä on paljon lämpöä ja rakkautta.
1 kommentti:
Hei Satu! Ihana tarina! Mainitsemasi sanomalehden nimi on nykyään Ilkka-Pohjalainen! Yst.terv Raili
Lähetä kommentti