Rajat kiinni. Matkustaminen on vastuutonta. Matkoista ei pidä edes haaveilla. Keskitytään koronaan. Pysytään eristyksissä. Vain välttämättömät työmatkat sallitaan.
Emme ole nyt kolmeen vuoteen matkustaneet juuri ollenkaan. Karin epäonnistunut lonkkaproteesileikkaus teki kotikutoisen lockdownin. Eipä juuri liikuta, kun ei päästä liikkumaan.
Minut on yllättänyt kova ikävä Pariisiin. Ihmetellään, miksi ihmiset haluavat matkustaa. Aikanaan töissä tuli resuttua ympäri maailmaa ihan tarpeeksi. Pariisin matkat olivat yleensä poikkeuksellisen rasittavia. Vastuullani oli tytäryhtiön hallinto ja tilinpäätökset. Ranskalainen byrokratia on jotain aivan uskomatonta. Se on rakennettu lähinnä sen vuoksi, että valtion byrokratia voisi työllistää miljoonia ihmisiä.
Nyt kuitenkin on ikävä, ei pelkästään rakasta ihanaa tytärtä, lapsenlasta, vävyä - jopa kissaa, jonka nimi on Secotin Lepakko Salonen. Ranskassa kissoilla pitää olla mikrosiru, jossa tarvitaan pitkää nimeä. Kutsumanimi on Seco. Se on varsinainen linssilude, tunkee nenänsä ruutuun kaikissa whatsapp-puheluissa.
Mutta on ikävä Pariisin bulevardeja, katukahviloita, tylyjä kaupan myyjiä, ynseitä tarjoilijoita, töykeitä taksikuskeja. Keväällä Ylen Areenasta katsoimme Le Bureau, nyt tuli Neflixiin Omar Sy ja Lupin, jonka katsoimme putkeen. Vielä löytyi Agents, jonka luulin agenttitarinoiksi, mutta onkin pariisilaista höpsötystä parhaimmillaan.
Pitää siis toistaiseksi matkata television avulla. Paikoista ja maisemista löytää muistoja, joilla voi itseään viihdyttää.
Laitan kuvaksi kuvan pariisilaisen hääparin hääkuvauksesta Seinen rannalla. Niin pariisilaisen tyylikästä. Pariisin lisäksi on ikävä Nokian Lumia-puhelimen kameraa. Sen kamerassa ei ollut kauheasti asetuksia ja säätöjä. Kun vaan napsautti,aina tuli hyvä kuva. Koskahan tekniikka etenee yhtä korkealle tasolle uudestaan?